Perinnejoukot | Komentajat | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

POHJAN PRIKAATI

Ristilampi | Sarriojärvi | Hiukkavaara

Upseerikerho | Aliupseerikerho | Sotilaskoti

Aseistus | Päällystö

Alkutaival

1. Prikaati sai tammikuun 1. päivänä 1957 maakunnallisen nimen Pohjan Prikaati.  Tämä ehti tapahtua vielä prikaatin loistokautena, sillä pian tämän jälkeen alkoi supistuminen. Patteristo erkani elokuun 8. päivänä 1959, jolloin siitä tuli Oulun kasarmialueelle perustettavan Pohjanmaan Tykistörykmentin II patteristo. Erosta ei tullut täydellinen, sillä yhteistoiminta jalkaväen ja tykistön välillä jatkui yhtä kiinteänä kuin aikaisemmin. Tästä oli suuri ansio nimenomaan prikaatista siirtyneellä henkilökunnalla.

Kuva: Pohjan Prikaatin ensimmäinen komentajan vaihdos kesällä 1958. Eversti Lauri Sotisaari luovuttaa prikaatin everstiluutnantti Matti Sakari Hannilalle (kuva Juhani Hannila)

Vuonna 1954 oli perustettu 6.komppania eli II pataljoonan konekiväärikomppania, mutta se ehti olla toiminnassa vain pari vuotta. Kun kevyt konekivääri otettiin käyttöön, lakkasi erityiskoulutustarve, ja vuonna 1958  siirtyivät  konekiväärikomppaniat historiaan. Tämän jälkeen oli 2. komppaniassa vielä vuoteen 1962 konekiväärijoukkue, jonka aseena oli konekivääri m/09.

Ilmatorjuntajoukkojen uudelleen järjestelyn yhteydessä lakkautettiin prikaatin ilmatorjuntakomppania ja koulutus siirtyi ilmatorjuntapatteristoihin. Komppaniaan saapuivat viimeiset alokkaat helmikuussa 1960, ja vanhemman saapumiserän kotiuduttua liitettiin jäljellä olevat miehet ilmatorjuntajoukkueeksi panssarintorjuntakomppaniaan. Saman vuoden syksyllä lähetettiin viimeiset miehet ja koko kalusto Kokkolaan Pohjanmaan Ilmatorjuntapatteristoon. Virallinen lakkauttamispäivä oli 2.6.1960.

Prikaatilla oli ollut Ouluun tulostaan asti lukuisia eri huoltohaarojen pikku korjaamoja kuten ase- ja kengityspajat sekä polkupyörä- ja valjaskorjaamo, ja nämä sitoivat suhteettoman paljon henkilökuntaa. Vuonna 1959 perustettiin Oulun Varuskuntakorjaamo (myöhemmin Oulun Korjaamo), johon keskitettiin koko varuskunnallinen korjaamotoiminta, ja johon yhdistettiin myös prikaatin pajat ja korjaamot, osin henkilökuntineen.

Hiukkavaara 1960- ja 1970 -luvuilla

Muutto Hiukkavaaraan 1960 - luvun alkuvuosina  avasi entistä paremmat toimintamahdollisuudet. Oli oma kasarmialue, jonka liepeillä olivat harjoitusmaastot ja ampumaradat. Seuraavat 20 vuotta olivat tasaisen kehityksen aikaa niin koulutusmenetelmien, aseistuksen kuin välineistönkin uusimisen kannalta. Vuosikymmenien kuluessa ryhdyttiin myös voimakkaasti suuntautumaan ulospäin, siviilimaailmaan.

Toukokuun 20. päivänä 1960 siirryttiin uuteen kokoonpanoon, jossa

Lyhyesti sanoen prikaati sai virallisesti sen kokoonpanon, johon se käytännössä oli supistunut.

Seuraava organisaatiomuutos tapahtui pioneerijoukkojen uudelleen järjestelyn yhteydessä, jolloin Oulun kasarmialueelle perustettiin sotilasläänin alainen Pohjan Pioneerikomppania. Prikaati antoi uuteen yksikköön runkomiehistön eli menetti oman komppaniansa 15.7.1967. Kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin 5. komppania lähinnä henkilökunnan puutteen takia.

Seuraavat muutokset tapahtuivat eversti Eräsaaren komentajakaudella, tosin kokeilumielessä ja sotilaslääninkomentajan  luvalla. Prikaatin vaiheittaisesta siirtymisestä Hiukkavaaraan oli ollut seurauksena, että yksiköt oli jouduttu sijoittamaan kasarmeihin hieman epätarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Erillisyksiköt olivat samassa kasarmissa, ja pataljoonien esikunnat alaisine kivääriyksiköineen olivat omina kokonaisuuksinaan, mutta eri pataljooniin kuuluvat panssarintorjunta- ja kranaatinheitinkomppania oli sijoitettu samaan kasarmiin. Sijoitus oli selvä jäänne tukipataljoonan ajoilta.

Vuonna 1971 järjestettiin kasarmiolot uudelleen niin, että I pataljoona sijoitettiin kasarmialueen eteläpäähän, II pataljoona pohjoispäähän, aliupseerikoulu keskelle ja erillisyksiköt majoitettiin vapaaksi jääneisiin tiloihin.

Varusmiesvahvuuden pieneneminen, kouluttajahenkilöstön puute sekä näkemys, ettei esikuntapäällikkö voi tehokkaasti johtaa sekä esikuntaa että erillisyksiköitä johti vuonna 1973 - 1975 seuraaviin järjestelyihin. Viestikomppania alistettiin ensin I pataljoonan komentajalle, sitten se lakkautettiin, minkä jälkeen viestikoulutusta ryhdyttiin antamaan panssarintorjuntakomppaniassa. Esikuntakomppania alistettiin II pataljoonan komentajalle, jolloin aliupseerikoulu jäi ainoaksi erillisyksiköksi. Prikaatissa toteutui myös ajatus, joka oli ensimmäisiä kertoja esiintynyt jo neljännesvuosisata aikaisemmin: prikaati sai oman panssarivaunujoukkueen.

On mielenkiintoista, että prikaatin vahvuus oli suurimmillaan silloin, kun se oli kahdesti supistunut 1950-luvun laajasta organisaatiosta. Joukko-osaston kokoonpanolla -perusyksiköiden lukumäärällä - ei näytä sotien jälkeisellä kaudella olleen suoranaista yhteyttä  koulutettavien varusmiesten määrään. Jalkaväkirykmentti 1:n alkuaikoina oli saapumiserien vahvuus alle 400 miehen, mutta siirryttäessä vuonna 1948 suppeampaan koulutuskokoonpanoon tapahtui varusmiesmäärässä hienoista nousua. Vuoden 1952 prikaatiorganisaatio kasvatti odotetusti vahvuutta ja saapumiserät nousivat 800 - 850 mieheen.

Prikaatin supistaminen 1960 ei johtunut varusmiesten vähyydestä, saapumiserät päinvastoin kasvoivat. Sodan jälkeisinä vuosina oli syntyvyys ollut poikkeuksellisen suuri, ja 1960-luvun puolivälissä astuivat palvelukseen niin kutsutut suuret ikäluokat. Saapumiserien vahvuus nousi nopeasti noin 1200 mieheen ja huippu osui 1960/1970 vaihteeseen, jolloin alokkaita oli peräti 1250. 1970-luvun puoliväliä lähetessä alkoi väheneminen, kunnes saapumiserän vahvuus vakiintui noin 600 miehen paikkeille.

Kuva

Oheisesta kuvasta näkyy, että prikaatin laajuuden ja suuruuden ajat eivät suinkaan osuneet yhteen; niissä oli lähes 20 vuoden ero. Valtava vahvuusvaihtelu - lähes kaksinkertainen - rasitti joukko-osastoa ja aiheutti erikoisjärjestelyjä majoituksessa, muonituksessa sekä varustuksen ja kaluston järjestelyissä.

Suuret ikäluokat osuivat pahaan aikaan, sillä prikaatissa vallitsi samoihin aikoihin suuri puute kantahenkilökunnasta. 1960-luvun lopulla oli vain 50% upseereista rivissä, ja vuosikymmenen vaihteessa oli kentällä vain yksi kapteeni. Komppanian päälliköt olivat nuoria luutnantteja ja yliluutnantteja. Tilanteen vaikeutta kuvaa muun muassa se, että palvelukseen astuvalle kersantille jouduttiin heti antamaan 50 miehen joukkue. Henkilökunnan vähyys korvautui osittain aliupseerien korkealla ammattitaidolla; yli kolmas osa oli käynyt mestarikurssin tai Reserviupseerikoulun.

Prikaatin rekrytointialue muuttui vähitellen. 1950-luvulla tulivat varusmiehet Oulun ja Lapin lääneistä. Lapin Jääkäripataljoonan sijoittuminen Sodankylään ja laajeneminen prikaatiksi sekä Rovaniemen Ilmatorjuntapatteriston sijoittaminen Rovaniemelle johti siihen, että pohjoisimman Suomen varusmiehet sijoittuivat Oulun Sotilaspiiriä myöten näihin joukko-osastoihin. Pohjan Prikaatin rekrytointialue siirtyi vastaavasti etelään, Raahen Sotilaspiirin, Pohjanmaan ja osittain Sisä-Suomen Sotilasläänin alueille. Vanha tapa lähettää Helsingin Sotilaspiiristä Ouluun upseeriainekseksi sopivia miehiä on myös loppunut ylioppilastutkinnon suorittamisen yleistyttyä.

Yhteiskunnan kehittymisen myötä on itse varusmiehissä tapahtunut kuluneina vuosikymmeninä muutoksia. Varusmiehistä on tullut vapaampia ja välittömämpiä kuin aikaisemmin, ja he uskaltavat tuoda asioista julki omat huolensa ja mielipiteensä. Elintaso on kohottanut yleistä ravitsemustilaa, mutta fyysinen kunto ja sitkeys on aluksi monella heikohko. Yhteiskunnan motorisoitumisesta johtunee,  että varusmiehet vähitellen oudostelivat ruumiillista liikkumista ja hiihtotaito heikkeni. Samoin oli maatalouden traktoroinnista seurauksena, että vain harvat varusmiehet osasivat valjastaa hevosen.

Prikaati oli pitkään erikoisasemassa sikäli, että siihen sijoitettiin Pohjois-Ruotsissa asuvat varusmiesiässä olleet siirtolaiset. Näistä osa aiheutti palvelusaikanaan ongelmia, heidän motivaationsa oli heikko, kun he eivät ymmärtäneet, miksi piti palvella maassa, josta olivat jo vieraantuneet.

Koulutus pysyi aluksi paljolti samanlaisena kuin 1950-luvulla, joskin aiheita oli painotettu hieman eri tavoin vuosien mittaan. Pääaiheen, taistelukoulutuksen osuus on ollut 28 - 39%; suurimmillaan se oli 1960-luvulla, jonka jälkeen se on laskenut noin 10%.

Eräänä taitekohtana koulutuksen kehityksessä voidaan pitää eversti Eräsaaren komentajakautta vuosina 1971-1975. Silloin otettiin käyttöön joukkueiden väliset koulutuskilpailut peruskoulutuskauden viimeisellä viikolla. Kilpailuaiheina olivat muun muassa taistelukoulutus, sulkeisjärjestys, ammunta ja maastojuoksu. Arvostelulautakunta jakoi pisteet suorituksista, ja paras joukkueenjohtaja sai niin kutsutun kouluttajan kiikarin. Koulutustaso nousi jyrkästi.

Samalla kaudella poistettiin hevoset prikaatista. Seremonia oli juhlallinen; prikaati seisoi avoneliössä, ja lumivaippoihin peitettyjen hevosten lähtiessä kasarmialueelta soitettiin 30-vuotisen sodan marssi. Hevosvetoisuus korvattiin moottoroinnilla, prikaati sai lisää traktoreita ja uusia maastoajoneuvoja sekä polkupyöriä koko vahvuudelle.

Perinteelliselle jalkaväkijoukko-osastolle ryhdyttiin antamaan jääkärikoulutusta ja kesti vuoden, ennen kuin oli opittu uusi ajattelutapa ja yksiköt hallitsivat liikkumisen marsseilla ja maastossa uusin välinein. Lisäksi oli koulutettava kasvanutta moottoriajoneuvokantaa varten kuljettajat ja huoltohenkilöstö.

Ampumaleiri- ja sotaharjoitusjärjestelyt pysyivät pitkään entisellään, toisin sanoen Lapissa käytiin kuusi kertaa vuodessa; oli kolme Aliupseerikoulun sekä kolme koko prikaatin käsittävää ampumaleiriä, ja jälkimmäisiä seurasi divisioonan sotaharjoitus. Erona aikaisempaan oli, että prikaatin ampumaleirit pidettiin muista erillään Sarriojärvellä. 1960-luvun loppupuolella saivat Kainuun Prikaati ja Lapin Jääkäripataljoona myös omat leirialueensa, jolloin sotilasläänijohtoiset tapahtumat pirstoutuivat joukko-osastokohtaisiksi.

Pohjan Prikaati ryhtyi pitämään ampumaleirinsä jälkeen omia sotaharjoituksiaan Sarriojärvellä ja niihin osallistui tavallisesti osia Lapin Rajavartiostosta ja Lapin Lennostosta. Johtamistaso siirtyi uudessa järjestelyssä astetta alemmaksi. Divisioonakaudella olivat prikaatin komentajat johtaneet ampumaleirejä ja sotaharjoituksia; eriytymisen jälkeen tehtävät annettiin pataljoonan komentajille.

Eversti Kontionpään komentajakauden jälkeen Sarriojärven leirialueen käyttö väheni hieman; syinä olivat ensisijaisesti rahojen vähyys ja usein polttoainepula, muun muassa uudet työaikasäännökset kuluttivat suhteettomasti muutenkin niukkoja matkustusvaroja. Jokunen ampumaleiri - usein kevätleiri - jäi lähes vuosittain pitämättä ja varuskuntasotaharjoitusten määrä vastaavasti lisääntyi.

Eversti Saressalon aikana tuli tavaksi pitää ampumaleiri Sarriojärvellä ja sotaharjoitus heti varuskuntaan palattua. Eversti Eräsaaren aikana tapahtuivat siirtymiset usein polkupyörämarsseina, jolloin sotaharjoitus pidettiin paluumatkan varrella. Sotaharjoitusten lomassa on 1970-luvulla pidetty pienimuotoisempia noin  vuorokauden pataljoonaharjoituksia kerran kuukaudessa tai kahdessa.

Varuskuntaharjoitukset pidettiin tavallisesti Ylikiimingin tai Sanginjoen teiden suunnissa, ja Hailuotoa on vallattu muutamia kertoja; niinikään on Oulujoella suoritettu ylimenohyökkäyksiä.

Ristilammen aikojen jälkeen on divisioona, myöhemmin sotilasläänin johtamia harjoituksia pidetty harvakseen. Näitä ovat olleet:

Syksyllä 1963 prikaati osallistui koko puolustuslaitosta käsittävään Lounais-Suomen sotaharjoitukseen "keltaisten" rykmentin osana. Komentajana toimi everstiluutnantti Y. Tokkola ja prikaati perusti rykmentin esikunnan, yhden pataljoonan sekä erillisyksiköitä.

Pohjoisen joukko-osastona  on prikaati pitänyt monet ampumaleirit ja sotaharjoitukset usein erittäin vaikeissa talvioloissa, mutta kertaakaan harjoitusta ei ole keskeytetty. Mieleenpainuvin lienee vuoden 1966 sotaharjoitus, jolloin joukot hyökkäsivät Oulujärven yli ankarassa viimassa ja pyryssä, minkä jälkeen lämpötila laski alle -40 asteen. Kymmenen vuotta myöhemmin Kemijärven- Sodankylän "pakkasharjoituksessa" oli lähtiessä -30 astetta. Traktorit käynnistettiin Hiukkavaaran autotallissa, ja ne olivat käynnissä paluuseen saakka - junakuljetukset mukaan lukien.

Rykmenttikaudella sekä myöhemmin prikaatin ensimmäisten komentajien, eversti Kurenmaan, Könösen ja Sotisaaren aikoina oli kantahenkilökunnan jatkokoulutus hyvin tiivistä. 1960-luvullä tapahtui yllättävä katkos, eikä yksinomaan Oulussa vaan koko puolustuslaitoksessa. Upseereille ja aliupseereille pidettiin karttaharjoitus tai varuskuntaesitelmä kerran tai pari vuodessa, koulutustarkastukseen saattoi myös kuulua karttaharjoitus.

Eversti Eräsaaren aikana aloitettiin kantahenkilökunnan koulutus uudelleen noin kerran kuukaudessa pidettävin tilaisuuksin . Taktillisten harjoitusten lisäksi tentattiin uudet ohjesäännöt sekä prikaatissa julkaistut ohjeet. Oli otettu tavaksi laatia  pysyväisluontoiset ohjeet tietyiltä koulutus- ja toiminta-aloilta kuten taistelu- ja ampumakoulutuksesta, sulkeisjärjestyksestä, polkupyöräkoulutuksesta, traktoroinnista ja auton  käsittelystä maastossa.

Kantahenkilökunnan jatkokoulutustilaisuuksina voidaan pitää myös kuukausilounaita, joihin aluksi osallistuivat vain upseerit ja toimiupseerit, mutta myöhemmin myös siviilihenkilökunta. Näissä tilaisuuksissa komentaja esitti näkemyksiään menneestä kuukaudesta sekä valotti tulevaa kautta ja toiminnalle asetettavia vaatimuksia. Lounaan jälkeen oli lyhyt esitys tai alustus jostakin koulutuskohteesta, uudesta ohjesäännöstä tai ohjeesta.

Eversti Eräsaaren aikana todettiin, että prikaatista oli päässyt harvinaisen vähän upseereita Sotakorkeakouluun. Epäkohta päätettiin korjata, ja halukkaille järjestettiin valmennustilaisuuksia niin hyvin tuloksin, että "Hiukkavaaran sotakorkeakouluun" rupesi tulemaan osallistujia myös Pohjanmaan Tykistörykmentistä, Rovaniemeltä ja Kajaanista.

Varusmieskoulutuksen rinnalle ovat tulleet reservin kertausharjoitukset, joiden määrä on kasvanut vuosikymmenestä toiseen. Koulutus prikaatissa alkoi varsinaisesti vuonna 1954, ja sen sekä parin seuraavan vuoden aikana koulutettiin kahden viikon harjoituksissa kranaatinheitinkomppanian päälliköitä, tulenjohtajia ja laskijoita. Ampumaleirivaihe pidettiin Rovajärvellä, jossa johdettavina olivat varusmiehet.

1960-luvulla tulivat harjoitukset säännöllisemmiksi ja kranaatinheitinyksiköiden lisäksi ryhdyttiin kouluttamaan kivääripataljoonia sekä samalla jokin erillisyksikkö. Alkuvuosina noudatettiin harjoituksissa vuoden porrastusta niin, että ensin koulutettiin upseerit ja aliupseerit ja seuraavana vuonna koko pataljoona. Myöhemmin porrastus lyheni muutamaksi päiväksi ja pataljoonia tai erillisyksiköitä ryhdyttiin perustamaan liikekannallepanomaisesti. Seuraavalla vuosikymmenellä laajeni toiminta edelleen; vuosittain pidettiin pari joukko-yksikön harjoituksia ja lisäksi esikuntaharjoituksia.

Kertausharjoitukset ovat tärkeä lisä prikaatin toiminnassa. Jatkuvasti joudutaan toimimaan kahdella tasolla: kouluttamaan alokkaista mahdollisimman hyviä taistelijoita ja muokkaamaan sodanajan kokoonpanossa olevasta reserviläisjoukosta taistelukykyinen kokonaisuus.

Koulutuksessa on ajan kuluessa ollut muutamia häiriövaiheita. Vuonna 1967 jouduttiin valtion hallinnossa supistamaan varojen käyttöä, ja tämä toteutettiin puolustuslaitoksessa lomauttamalla varusmiehet 30 vuorokauden ajaksi. Säästö lienee ainakin Pohjois-Suomen osalta ollut näennäinen, sillä suuri osa miehistä nautti lomautusaikansa työttömyysavustusta, mikä oli moninkertainen varusmiesten ylläpitokustannuksiin verrattuna.

Kantahenkilökunnan vapaat lauantait tuottivat aluksi vaikeuksia, ennen kuin lauantaipäiviksi saatiin sijoitetuksi koulutusaiheita kuten marsseja, suunnistusta ja huoltoa, jotka yksi tai kaksi kouluttajaa pystyi hoitamaan. Ongelmallisemmaksi muodostui ylityökorvausmenettely, koska se jossain määrin rajoitti leirien, sotaharjoitusten ja pimeäharjoitusten pitoa.

Oloissa, jossa tuhannet miehet toimivat vuodesta toiseen käsitellen ampuma-aseita ja räjähdysaineita, on aina onnettomuuden vaara. Pohjan Prikaatissa on säästytty vakavilta vaurioilta, kahta lukuun ottamatta. Sarriojärvellä marraskuun 10. päivänä 1963 kranaatinheittimen tuliasemassa tapahtuneessa onnettomuudessa menetti ylikersantti P. Haaksiluoto henkensä sekä oppilas J. Kostet kätensä ja näön toisesta silmästään; hänestä on sittemmin vammoistaan huolimatta tullut kuvaamataiteen opettaja. Onnettomuuden pelastustoimissa kunnostautuivat kersantti E. Mattila, alikersantti K. Huttu ja oppilas P. Kiira, jotka saivat tunnustuksen päiväkäskyssä. Hiukkavaarassa 29.12.1983 sattuneessa räjähdysonnettomuudessa - purettaessa harjoituksissa ampumatta jäänyttä panssarivaunun 100 mm:n paukkulaukausta  - kuoli jääkäri J. Eskola ja loukkaantuivat värvätty kersantti T. Roininen sekä jääkärit H. Harju ja S. Komulainen.

Lakkauttaminen

Pohjan Prikaatin toimintaan on vuoden 1997 maaliskuusta lähtien vaikuttanut valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon liittyvä päätös joukko-osaston lakkauttamisesta. Alasajo toteutettiin irtisanomalla noin 70 henkilöä, noin 100 henkeä siirrettiin Kainuun Prikaatiin, noin 70 henkilöä sai jäädä Ouluun joko Sotilasläänin tai Maanpuolustusalueen esikuntiin ja loput noin 350 henkilöstä siirtyivät muihin joukko-osastoihin tai esikuntiin lähinnä Läntiselle ja Itäiselle Maanpuolustusalueelle.

Pohjan Prikaatin alasajo toteutettiin siten, että 1.7.1998 lukien prikaatin kaksi joukkoyksikköä, Pohjan Pioneeripataljoona ja Pohjois-Suomen Viestipataljoona, siirtyivät Kainuun Prikaatin komentajan alaisiksi Oulussa. Tämän lisäksi Oulun Korjaamo liitettiin Kajaanin Korjaamoon samana päivänä. Oulun Sotilasläänin Esikunnan alaisuuteen siirtyivät 1.7.1998 lukien vartiosto ja Pohjan Sotilassoittokunta sekä varuskunnalliset tehtävät. Pohjan Jääkäripataljoonan nimi luovutettiin Sodankylään Jääkäriprikaatiin.

30.6.1998 järjestettiin mieliin painuneet yksiköiden luovutus ja vastaanottotilaisuudet Oulun kasarmilla sekä Vuosangan ampumaleirialueella. Vuosangassa  eversti Kaarle Ruutu luovutti myös Pohjan Prikaatin komentajan tehtävät everstiluutnantti Jukka Sorvarille.

Viimeisen puolen vuoden aikana Pohjan Prikaati koulutti vain tammikuun 1998 saapumiserän jalkaväkisotilaita kahdessa yksikössä.

Vuoden 1998 viimeisenä päivänä elettiin haikeita hetkiä Hiukkavaarassa ja Pohjan Prikaatissa. Päivän ohjelmaan kuuluivat kello 1100 kahvitilaisuus, jossa muistettiin ja kiiteltiin viimeisiä Pohjan Prikaatin palveluksessa olevia henkilöitä. Samana päivänä kello 1300 järjestettiin Hiukkavaaran muistorikkaalla paraatikentällä perinnekiven äärellä sotilaallisen karu Pohjan Prikaatin lipun lähettämistilaisuus. Tilaisuuteen oli kutsuttu yleisellä kutsulla kaikki Pohjan Prikaatin ystävät. Ohjelmaan kuuluivat Pohjan Prikaatinkillan puheenjohtajan Pekka Heikkisen ja Pohjan Prikaatin viimeisen komentajan everstiluutnantti Jukka Sorvarin puheet. Tilaisuuden päätteeksi laskettiin Pohjan Prikaatin aikaan Hiukkavaarassa viimeisen kerran kielekkeinen valtiolippu ja lähetettiin komentajan jäljessä kunniakas Pohjan Prikaatin joukko-osastolippu Sodankylään Jääkäriprikaatiin Pohjan Jääkäripataljoonan joukkoyksikkölipuksi. Viimeisinä lippu-upseereina toimivat majurit Kari Hautasaari ja Heikki Kontsas sekä lipunkantajana yliluutnantti Matti Korhonen.

Pohjan Prikaati siirtyi meidän kaikkien muistoihin 31.12.1998.

 

Lähteet:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Vesainen 1/80
  3. Vesainen 2/80
  4. Vesainen 3/80
  5. Vesainen 4/80
  6. Jalkaväen vuosikirja III 1963-1964
  7. Jalkaväen vuosikirja IV 1964-1965
  8. Jalkaväen vuosikirja V 1965-1966
  9. Jalkaväen vuosikirja VII
  10. Jalkaväen vuosikirja IX
  11. Jalkaväen vuosikirja X 1971-1972
  12. Jalkaväen vuosikirja XI 1973-1974
  13. Jalkaväen vuosikirja XIV 1979 - 80
  14. Jalkaväen vuosikirja XXIII 2000
  15. Kaleva 9.10.1966
  16. Kaleva 6.1.1968

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi