Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

1. Prikaati

( 6.12.1952 - 31.12.1956)

Ristilampi | Sarriojärvi | Hiukkavaara | Intiö

Upseerikerho | Aliupseerikerho | Sotilaskoti

Aseistus | Päällystö | KTR1

Vuoden 1948 koulutuskokoonpano oli tuskin ehditty toteuttaa, kun ryhdyttiin kehittämään uutta puolustusjärjestelmää, joka toteutui koko laajuudessaan vasta 1960-luvun puolivälissä. Divisioonan esikunta sai alueellisen johtoesikunnan piirteitä, ja sen alaisiksi yhtymiksi suunniteltiin joustavaan toimintaan kykeneviä keveitä prikaateja. Muutos päätettiin toteuttaa myös rauhan ajan organisaatiossa muuttamalla rykmentit noin 2500 miehen vahvuisiksi prikaateiksi, joissa kivääri- ja raskasasejoukkoyksiköiden lisäksi olisi myös kenttätykistöpatteristo. Uusi organisaatio takaisi mm. sen, että jalkaväen ja kenttätykistön yhteistoiminta saisi kiinteämmät  muodot. Keväällä siirtyivät rykmentit "siirtymiskokoonpanoon/52", ja itsenäisyyspäivänä 1952 Jalkaväkirykmentti 1 muuttui 1. Prikaatiksi.

Oulussa tapahtui muutos siten, että pioneeri- ja viestiosastot muuttuivat komppanioiksi, kevyt pataljoona jakautui kahdeksi kivääripataljoonaksi, raskas pataljoona säilyi entisellään, mutta sen nimi muuttui tukipataljoonaksi, ja III Patteristo Kenttätykistörykmentti 1:stä tuli prikaatin patteristo. Soittokunta sen sijaan itsenäistyi Oulun Varuskuntasoittokunnaksi.

Prikaatin esikunta muuttui yhtymätyyppiseksi ja henkilöstö jaettiin toimialoittain neljään toimistoon: komento-, koulutus- ja järjestely, taisteluväline- ja huoltotoimistoon. Tosin näitä ei saatu koskaan täyteen vahvuuteen, sillä mm. aselajiupseerien tehtäviä joutuivat hoitamaan kyseisten yksiköiden päälliköt ja patteriston komentaja.

Prikaatin perustaminen kesti kaksi vuotta; syynä hitauteen oli majoitustilojen puute. Prikaatia muodostettaessa olivat kaikki sen edeltäjäjoukon yksiköt Aliupseerikoulua lukuun ottamatta Intiön  kasarmialueella, I Pataljoona puukasarmeissa ja Tukipataljoona ensin valmistuneessa tiilikasarmissa. Seuraavien kasarmien valmistuminen kolmen vuoden kuluessa aiheutti prikaatin majoitusoloissa jatkuvia muutoksia. Rakennus K7 valmistui vuonna 1953, ja se sopi kaksikerroksisena parhaiten tukipataljoonalle. I Pataljoona muutti K5:een, jolloin kukin komppania sai oman kerroksen. Puukasarmeissa vapautui nyt tilaa, ja II Pataljoona voitiin perustaa vuoden myöhästyneenä. Vuonna 1954 valmistuneeseen rakennukseen K8 siirrettiin prikaatin patteristo Kokkolasta ja samana vuonna valmistuneeseen K6:een Aliupseerikoulu Tuirasta.

Prikaatin pääosalla ja sen patteristolla oli paljon yhteistä. Jatkosodan aikana olivat niiden edeltäjäjoukkojen tiet yhtyneet pariin otteeseen pitkiksi ajoiksi, ja rauhan tultua joutuivat molemmat toimimaan samantyyppisissä alkeellisissa oloissa.

Jalkaväkirykmentti 11:n hyökätessä 1.7.1941 rajan yli Vasovaaran kenttävartioita vastaan tuki sitä neljä patteristoa, joiden joukossa Raskas Patteristo 16, ja yhteistoimintaa jatkui tämän jälkeen Uhtualle saakka. Vuonna 1944 siirtyivät molemmat Karjalan kannakselle, jolloin niiden tiet erkanivat. Lapin sodan loppuvaiheessa puolustusvoimien siirtyessä rauhan ajan kannalle muodostettiin JR11:stä JR1 ja Raskas Patteristo 16:sta III/KTR1. Vahvennettu I/JR1:n edetessä helmikuussa vetäytyvien saksalaisten perässä Kilpisjärvelle määrättiin kapteeni Tapani Klöfin 8./KTR1 tukemaan pataljoonaa. Patteri muutettiin hevosvetoiseksi, ja se lähti 20.2. marssimaan ankarassa lumipyryssä Kilpisjärvelle. Asemasotaa kesti kaksi kuukautta, ja saksalaisten vetäytyessä lopullisesti Suomen maaperältä patteri ampui sodan viimeiset tykinlaukaukset 27.4.1945.

Rykmentin sijoituspaikaksi oli määrätty Oulu kuitenkin niin, että yksi patteristo majoitettaisiin Kokkolaan. Patteristo aloitti siirtymisensä 6.6.1945 ja saapui Kokkolaan kuusi päivää myöhemmin. 8. patteri jäi kevättulvien takia vielä Kilpisjärvelle ja tuli patteriston yhteyteen vasta kesäkuun lopulla.

Kokkolassa ei ollut  ennestään puolustuslaitoksen tiloja, joten toiminta oli aloitettava tyhjästä. Yksiköt majoitettiin oppikouluihin, hevoset rautateiden suojiin ja ampumatarvikkeet Haapajärvelle Asevarikko 8:aan. Tarkoituksena oli sijoittaa patteristo Pikiruukin alueelle sodan aikana rakennettuihin Valtion lentokonetehtaan tiloihin tämän siirtyessä Siuroon.

Tilanne vaikeutui syksyllä 1949 koulujen aloittaessa toimintansa ja patteriston päästessä hitaasti ja vaiheittain siirtymään tehtaan vapauttamiin ja täysin tarkoitustaan vastaamattomiin tiloihin. Varaosavarastosta tehtiin kasarmi ja konehallista huoltotiloja sekä tykki- ja autohalleja. Ruokalaksi kunnostettiin peni rakennus meren rannassa, ja esikunta sijoittui parakkiin tehdasalueen portinvartijankopin läheisyyteen. Haapajärveltä siirrettiin Kokkolaan kahdeksan parakkia, jotka muutettiin 15 asuinparakiksi kantahenkilökunnalle.

Koulutusmahdollisuudet olivat tyydyttävät. Kasarmialueen koillis- ja luoteispuolella olivat sopivat harjoitusmaastot, ja ampumarata oli noin 9 kilometrin päässä kaupungista Laajalahdessa. Täällä oli myös mahdollisuus linnoittamiseen sekä tulenjohdon harjoitteluun kevyen kranaatinheittimen harjoituskranaateilla.

Patteristo siirtyi syyskuun 21. - 24. päivinä Ouluun, jossa se majoitettiin yhdessä 1. Erillisen Viestikomppanian kanssa vastavalmistuneeseen kasarmi K8:aan. Majoitus oli ahdas, mutta sentään uusi ja tarkoituksenmukainen. Vuonna 1958 - I Pataljoonan muuttaessa Hiukkavaaraan - sai patteristo oman kasarmin, K5:n, tosin muutamaa vuotta vanhemman, mutta väljemmän.

Muutto Ouluun aiheutti luonnollisesti kantahenkilökunnalle vaikeuksia. Alun perin jäi viisi upseeria Kokkolaan, ja syksyn kuluessa siirtyi sinne vielä muutama. Tappio kyettiin kuitenkin paikkaamaan lähivuosina.

Oulun kasarmialueen asunto-oloissa patteriston tulo aiheutti vaikeuksia, sillä asuintaloista oli valmiina vain puolet suunnitelluista. Varuskunnan päällikkö päätti jakaa valmistuvat asunnot kantahenkilökunnan suhteessa, jolloin patteriston osuudeksi tuli neljä-viisi upseeri ja 10-12 aliupseeriasuntoa. Jonkin aikaa jouduttiin muutamia perheitä majoittamaan kasarmialueella olevissa parakeissa.

Patteristo oli prikaatin osana huollollisessa erityisasemassa. Huoltoa ei liitetty prikaatin huoltoon joskin liukumista tapahtui; mm. varus- ja taisteluvälinevarastot säilyivät koko ajan omassa johdossa. Runsas ajoneuvokanta pidettiin myös erillään omaa huoltohenkilöstöä ja korjaamoa myöten. Huollon itsenäisyydestä  ja muusta prikaatista poikkeavan kalustonsa johdosta oli patteristolla hyvin suuret varastot, jotka sijaitsivat pääasiallisesti harjoituskentän laitamilla yhdessä 1. Erillisen Autokomppanian kanssa. Tykkivajoista oli kuitenkin puute, ja tykkejä jouduttiin pitämään jopa kasarmin kellareissa.

Patteristo oli tyytyväinen uuden varuskuntakaupunkinsa tarjoamiin koulutusmahdollisuuksiin. Viesti- ja mittauskoulutusta voitiin antaa heti kasarmialueen kyljessä olevalla Intiönkankaalla ja sen jatkona olevalla Kontinkankaalla. Tuliasemaanajoja voitiin harjoitella 5 km:n päässä olevilla Nokelan- ja Hiirosenkankailla, ja lisäksi oli käytettävissä Hiukkavaara, joka mahdollisti myös käytännön tulenjohtokoulutuksen.

Prikaati oli nyt täysivahvuinen, ja sen kaikki osat olivat kerrankin samalla kasarmialueella. Patteriston tulo Ouluun oli lisännyt prikaatin vahvuutta noin  15 %:lla, ja saapumiserissä oli pitkälti yli 800 miestä. Varusmiehet olivat edelleen kotoisin Rovaniemen, Kemin, Oulun ja Raahen sotilaspiireistä, mutta viitisenkymmentä miestä tuli maan eteläosista ja säännöllisesti kolmisenkymmentä miestä Helsingistä vähäisen upseeriaineksen täydennykseksi.

 

Sotilaspiirit

Vahvuus
Rov Kem Oul Raa Kaj Kok Sei TamI TamL PUud Hel
EK 12   9   4             25
VK 12 7 17 15     1       2 54
PionK 8 4 16 9             1 38
1.K 20 9 27 38 1 6 101
2.K 18 9 30 41     1     1 2 102
3.K 44 9 26 16     1 1     5 102
4.K 16 9 28 20         1   5 79
KrhK 19 22 4 26     1       1 73
PstK 8 17 10 19             1 55
ItK 2 7 7 6       1     1 24
1.Ptri 3 12 20 8   2           45
2.Ptri 3 9 18 5   5           40
3.Ptri 3 10 20 6 2           4 45
yhteensä 168 124 232 219 6 7 4 2 1 2 28 783

Taulukko 1: Vuoden 1958 helmikuun saapumiserän jakautuminen yksiköihin sotilaspiireittäin

Toimintamahdollisuudet olivat parantuneet Oulussa muutenkin kuin kasarmirakennusten osalta.

Koulutuksellisesti oli 1950-luku prikaatin loistoaikaa. Monipuolisen organisaation ja parantuneiden toimintatilojen lisäksi oli prikaatilla alkuaikoina komentajina kaksi jämäkkää rintamakomentajaa. Kumpikin loi joukko-osastoonsa omalla tavallaan erinomaisen hengen, ja heidän antamansa opit juurtuivat silloiseen kantahenkilökuntaan.

Eversti Könönen (1949 - 1955)

Eversti L. S. J. Könösen kuusivuotisen komentajakauden aikana rykmentti siirtyi kokonaisuudessaan Oulun kasarmialueelle, ja hänen aikanaan perustettiin 1. Prikaati. Eversti antoi suuren arvon sulkeisjärjestykselle kuria ja täsmällisyyttä kasvattavana tekijänä, ja hänen aikanaan kuului rykmentin vakio-ohjelmaan sissikoulutus pitkine eräretkineen. Heti patteriston tultua Ouluun pani eversti Könönen alulle jalkaväen ja tykistön yhteistoiminnan prikaatissa. Tuli tavaksi, että jo komppaniaharjoituksissa oli tulenjohtoryhmä säännöllisesti mukana ja järjestelyt hoidettiin joustavasti yksiköiden päälliköiden kesken. Yhteistoimintaa oli muussakin kuin puhtaissa aselajiasioissa. Huomattuaan, että patteriston varusmiesten ampumataito oli erittäin hyvä, määräsi eversti Könönen kapteeni L. Piirron laatimaan prikaatille uudet ohjeet ampumakoulutusta varten, jolloin ampumataito saatiin koko prikaatissa kohoamaan.

Eversti Sotisaari (1955 - 1958)

Eversti L. Sotisaaren komentajakaudella (1955 - 1958) oli prikaati vielä Oulun kasarmilla ja ensimmäiset yksiköt siirtyivät Hiukkavaaraan. Komentajakausi oli lyhyt, mutta koulutuksellisesti sitä merkittävämpi. Pääpaino oli joukon liikkumis- ja taistelukyvyn kehittämisessä. Koulutus oli hyvin pitkälle pelkistettyä; ennen kaikkea piti osata ampua, liikkua ja kaivautua, muu oli toisarvoista. Huomiokykyä ja tulenavausnopeutta kehitettiin niin sanotuilla kissanpolkuammunnoissa, ja pimeätoimintaa harjoiteltiin asteittain koko prikaatin käsittäviin maastomarssisuorituksiin saakka.

Taistelukoulutukseen liittyi paljon kokeilutoimintaa, jossa kehitettiin uusia avomuotoja ja lähitaistelumenetelmiä. Yhteistoiminta jalkaväen ja kenttätykistön kesken kehittyi huippuunsa, ja varsinkin tykistön ja raskaan kranaatinheittimistön yhteistoiminta oli erittäin kiinteätä. Toiminta liikkui sekä komppania - tulenjohtoryhmä - että pataljoona - patteristotasoilla.

Hyvin omaperäisiä olivat eversti Sotisaaren "hämäräasteen harjoitukset", joita vastaan henkilökunta aluksi purnasi, mutta myönsi ennen pitkää, että se oli oikea tapa kouluttaa. Koulutuksen yleisenä päämääränä oli mm:

  1. tehdä jokaisesta perusyksiköstä oman aselajinsa ja erikoisalansa käyttökelpoinen "sotaväline"
  2. kehittää yhteistoimintaa niin, että se sujui kitkattomasti eri taistelijoiden, aseiden ja perusyksiköiden kesken

Eversti Sotisaaren käsityksen mukaan nämä vaatimukset olivat saavutettavissa normaalikoulutuksella vasta neliviikkoisella kertaus- ja sotaharjoituskaudella, mikä hänen mielestään oli ylivoimaista. Lisäksi tuli nuoremman saapumiserän heti peruskoulutuskauden jälkeen osallistua sotaharjoitukseen vanhemman saapumiserän rinnalla.

Koulutustavoitteiden saavuttamiseksi ryhdyttiin peruskoulutuskauden viimeisistä viikoista alkaen pitämään kahden päivän "hämäräasteen harjoituksia", joihin kumpikin saapumiserä otti osaa. Miehet sijoitettiin niihin tehtäviin, joihin heidät oli koulutettu tai tultaisiin kouluttamaan. Johtajina toimivat varusmiesjohtajat  sekä nuoremmat kantahenkilökuntaan kuuluvat. Kaksi vuorokautta oli sopiva pituus, koska siinä ajassa tulivat todelliset toiminnat esille: pikalinnoittaminen, vartiopalvelus, ruokailu kenttäoloissa, yöpyminen teltoissa ja poteroissa jne.

Harjoitukset eivät olleet varsinaisia taistelu- tai sotaharjoituksia. Joukon tehtävät ja liikkeet oli harkittu tarkoin etukäteen, ja vihollisena oli harjoituksen johtajan käsissä oleva maaliosasto, joka elävöitti harjoitusta. Se, että suuri osa miehistöstä oli alokasasteella, ei häirinnyt harjoitusta. Näköpiiri laajeni heti alussa, kun esimerkiksi tukikohdassa joutui yhteistoimintaan muun muassa tulenjohtajien, panssarintorjuntamiesten ja pioneerien kanssa.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että eversti Sotisaaren aikainen prikaati osasi todella liikkua ja toimia maastossa.

Prikaatijohtoiset ampumaleirit pidettiin Hiukkavaarassa ja sitä seuraava parin päivän sotaharjoitus Oulun ympäristössä, tavallisesti Kiiminkijoen tai Sanginjoen suunnassa. Pataljoonista muodostettiin vahvennettu pataljoona ja vastapuolena oli aliupseerikoulu. Näiden, samoin kuin divisioonan harjoitusten, aihe liittyi aina pääesikunnan julkaisemaan vuoden koulutusohjelmaan.

Prikaatin kaudesta Oulun kasarmialueella voidaan vielä todeta, että suhteet kaupunkiin ja kaupunkilaisiin olivat hyvät, mutta siitä huolimatta julkinen esiintyminen oli sotien jälkeen harvinaista. Paraatit ja pääkatselmukset pidettiin tavallisesti kasarmin kentällä ja valatilaisuudet tuomiokirkossa; ohimarssi oli tällöin Kasarmintiellä sairaalasaaren kohdalla.

Poikkeuksena olivat muun muassa vuosi 1954, jolloin kesäkuun 4. päivän paraati pidettiin Heinäpään jalkapallokentällä ja itsenäisyyspäivän paraatin ohimarssi kaupungintalon edessä sekä puolustusvoimien lippupäivä 1956, jolloin katselmus oli uudella Heinätorilla ja ohimarssi Kirkkokadulla Mannerheimin puiston kohdalla.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Piirto, Lauri: Raskas Patteristo 16 Jatkosodassa 1941  -1944
  3. Tykistön muistomerkki Kilpisjärvellä, Tykkimies 1968
  4. Pohjanmaan tykistörykmentin historiikki: Rykmentti Oulussa 1959 -1981

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi