Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Jalkaväkirykmentti 1 (1.11.1944 - 5.12.1952)

Ristilampi | Sarriojärvi | Hiukkavaara | Intiö

Upseerikerho | Aliupseerikerho | Sotilaskoti

Aseistus | Päällystö | KTR1

Rykmentin muodostaminen

Jalkaväkirykmentti 1 syntyi loka-marraskuun vaihteessa 1944 sodanaikaisesta Jalkaväkirykmentti 11:stä puolustusvoimien siirtyessä välirauhansopimuksen mukaisesti rauhanajan kokoonpanoon. Lapissa käytiin parastaikaa sotaa, sillä saksalaisia ei oltu vielä karkotettu Suomen maaperältä. Oli poikkeuksellista perustaa rauhanaikainen joukko-osasto, jonka ensimmäisenä tehtävänä oli osallistua sotatoimiin.

Perustamisjärjestelyt olivat - varsinkin Lapissa - hyvin sekavia. Samanaikaisesti tapahtuva uusien joukko-osastojen perustaminen ja vanhojen lakkauttaminen sekä näiden reserviläisten kotiuttaminen oli jo sinänsä vaikea toimenpide kesken käynnissä olevien operaatioiden. Sekavuutta lisäsi vielä se, että puolustusvoimien ja Liittoutuneiden valvontakomission välille syntyi erimielisyys siitä, mitä välirauhansopimuksessa tarkoitettiin rauhanaikaisella puolustuslaitoksella. Oliko kyse vuonna  1939 voimassa olleesta järjestelmästä, jossa oli vuoden palvelusaika ja sitä vastaava vahvuus vai välirauhanaikainen laaja kokoonpano sekä kahden vuoden palvelusaika. Valvontakomission kanta oli tietysti ratkaiseva, ja ensimmäinen vaihtoehto toteutettiin. Erimielisyys johti joka tapauksessa epäselvyyksiin joukko-osastoissa lokakuun 20. ja marraskuun 20. päivien välisenä aikana. Lopullisen päätöksen mukaan sijoitettiin perustettaviin joukko-osastoihin kantahenkilökunnan lisäksi vuoden 1925 ikäluokka sekä vuonna 1924 syntyneet aliupseerikoulutuksen saaneet.

Jalkaväkirykmentti 1:n muodostaminen oli kolmivaiheinen. Ensimmäinen vaihe oli Rovaniemen pohjoispuolella Sinetän ja Korinteen lossin välisen tien varrella samanaikaisesti, kun Jalkaväkirykmentti 11:n vanhat ikäluokat kotiutettiin ja rykmentti lakkautettiin. Pyrkimyksenä oli saada ensin majuri F. W. Malmivaaran I pataljoona toimintakykyiseksi, joten siihen sijoitettiin pääosa palvelukseen jäävistä miehistä; näitä riitti kuitenkin vain vajaaseen kolmasosaan vahvuudesta. Kapteeni Palatsin II pataljoonaan sijoitettiin miehiä vain sen verran, että se pystyi siirtämään materiaaliaan ja hevosiaan. Erillisyksiköihin - 13.komppania (Kranaatinheitinkomppania), 14. komppania (Tykkikomppania), pioneeriosastoon, viestiosastoon ja esikuntakomppaniaan - sijoitettiin kyseisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta mikään yksikkö ei tullut toimintakykyiseksi.

Toinen vaihe oli marraskuun alkupuolella rykmentin siirryttyä Muonioon, jossa se sai täydennystä muilta 3. divisioonan lakkautetuilta joukoilta seuraavasti:

Rykmentti joutui edellä mainitussa kokoonpanossa aloittamaan taistelut saksalaisia vastaan, vaikka se ei ollut taistelukelpoinen. Reserviläisten kotiuttamisessa oli rykmentti menettänyt nuoremmat upseerit sekä koko aliupseeristonsa ja kantahenkilökuntatäydennys oli vielä saapumatta. Nuoria varusmiesalikersantteja jouduttiin käyttämään sekä joukkueen johtajina että komppanian vääpeleinä. Koulutettujen miesten puutteen takia ei kranaatinheitinkomppania kyennyt tulitoimintaan ja tykkikomppania pystyi vain osittaiseen toimintaan.

Kolmas vaihe kesti muutaman kuukauden, ja sen aikana sai rykmentti miehiä  eri puolilta Suomea. Täydennys oli heikosti järjestetty; miehiä tuli yksitellen tai komennuskuntina, ja ilmoittautumispaikka vaihteli Oulun ja Muonion välillä. Kesti aikansa ennen kuin tällaiset harhailevat miehet ja ryhmät saatiin ohjatuksi tuleviin yksikköihinsä. Kevätpuolella 1945, jolloin taistelutoimet olivat hiljentyneet Käsivarressa, pysäytettiin miehet tulemaan varuskuntapaikkaansa Ouluun. Täydennyksen johdosta oli rykmentti menettänyt alkuperäisen pohjalaisen luonteensa, keväällä 1945 oli miehiä kaikkiaan 20 sotilaspiiristä. Erikoisuutena mainittakoon, että lokakuun lopulla oli rykmentissä peräti joukkueen verran ruotsinkielisiä, mutta heidät siirrettiin pian Jalkaväkirykmentti 4:ään.

Rykmentin kokoonpano ja määrävahvuus ehti vaihdella muutaman kerran loka-marraskuun vaihteessa, mutta tällä ei ollut suurtakaan merkitystä, koska miehiä oli kuitenkin riittämättömästi. Vasta marraskuun 13. päivänä vahvistettiin rykmentin lopullinen kokoonpano, joka tuli olemaan voimassa seuraavat viisi vuotta. Kokoonpano ei suurestikaan muuttunut sodanaikaisesta paitsi, että rykmentissä oli erillisyksikköjen lisäksi vain kaksi kivääripataljoonaa.

Rykmentin huolto tuotti suuria vaikeuksia siirryttäessä uuteen organisaatioon ja tuleviin talvisotatoimiin. Perinnöksi oli jäänyt koko JR 11:n sodanaikainen kalusto, jonka liikuttelu ja huoltaminen oli vaivalloista vähillä miehillä. Toisaalta varustus oli vielä samalla tasolla kuin JR 11:n lähtiessä Kannaksen kesätaisteluista Lappiin. Oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan joukkoja talvea varten eikä  se ollut yksinkertaista, koska varikot ja muut huoltolaitokset olivat täystyöllistettyjä kotiutettujen joukkojen materiaalin vastaanotossa ja järjestelyssä. Rykmentin varustaminen lämpimin päällys- ja alusvaattein sekä myöhemmin talvilakein, turkein, lumipuvuin ja talviajoneuvoin oli suuri urakka. Varusteet oli noudettava Kemistä ja Oulusta saakka, kunhan ne oli ensin hankittu sinne. Yhteen aikaan oli rykmentillä Torniossa - siis 200 kilometrin päässä joukoista - ylimääräinen huoltotukikohta, johon materiaalia koottiin. Muonanhakumatkat olivat myös pitkiä, sillä lähimmät varastot olivat Pellossa ja Ylitorniossa.

Päivämäärä Taisteluvahvuus Rivivahvuus
9.11. 622  
16.11. 554  
1.12. 1092  
15.12. 1047  
31.12. 916  
2.4.   902
16.4.   893
1.5.   905
15.5.   997
27.5.   904

Taulukko: Jalkaväkirykmentti 1:n vahvuudet Käsivarren taistelujen aikana. Taisteluvahvuudet ovat JR 1:n V- ja T-ilmoituksista SARK T14416. Rivivahvuudet ovat Ryhmä Puroman arkistosta SARK

Jotta Jalkaväkirykmentti 1:n toimintatapa jäljellä olevan Lapin sodan aikana tulisi ymmärrettäväksi, korostettakoon, että varsinaisena taisteluosana käytettiin vain vajaata I Pataljoonaa. Rykmentin II Pataljoona oli jatkuvasti selustassa pääasiallisesti huoltotehtävissä, mutta ajoittain jompikumpi sen kiväärikomppanioista osallistui sotatoimiin I Pataljoonan vahvennuksena. Kiväärikomppanioista ei 2. Komppaniassa ja 6. Komppaniassa ollut koko aikana varsinaista miehitystä, ja konekiväärikomppanioista (4. ja 8. Komppania) sekä kranaatinheitin- ja tykkikomppanioista osallistui taisteluihin vain joukkue kerrallaan.

Enontekiö

Sillä  aikaa, kun  JR 1:tä muodostettiin, olivat Tornionjokilaakson suunnassa edenneet joukot pysähtyneet 4.11. vahvojen saksalaisasemien eteen noin 5 kilometriä Palojoensuun tienhaaran eteläpuolella. Asemaa ei pystytty läpäisemään käytettävissä olevin vähäisin voimin, ja tiedustelu osoitti, että puolustusasema ulottui Palojoensuun - Enontekiön tie- ja järvilinjan suuntaisena aina Vuontisjärvelle saakka, siis noin 40 kilometrin päähän. Seurasi noin kolmen viikon puolustus- ja tiedusteluvaihe, jossa vastaperustettu rauhanajan joukko-osasto JR3 (muodostettu 11. Divisioonasta) otti rintamavastuun kotiutuvilta joukoilta.

Lokakuun viimeisenä päivänä lakkautettiin 3. Divisioona ja sen jäljellä olevista joukoista muodostettiin Ryhmä Heiskanen, komentajanaan kenraalimajuri K. Heiskanen. Tämä puolestaan lakkautettiin 17.11., jolloin muodostettiin Ryhmä Puroma, joka toimi johtoportaana kesään 1945 saakka. Ryhmään kuuluivat aluksi JR 1 (Halsti), JR 3 (Laakso), I/ KTR 1 (Hallakorpi), PionP 5 (- komppania) (Kinnunen), Viestikomppania ja huoltomuodostelmia. Ryhmä pieneni aikaa myöten niin,  että lopuksi siihen kuului oikeastaan vain JR 1.

 Jalkaväkirykmentti 1 sai ensimmäisen taistelutehtävänsä jo ennen kuun puoliväliä. Jalkaväkirykmentti 3:n komentaja oli suunnitellut saksalaisten huoltotienä toimivan Palojoen - Enontekiön tien katkaisemista, ja tähän osallistuisi myös I/JR1:stä ja II/JR3:sta muodostettu taisteluosasto. Jalkaväkirykmentti 1:n I Pataljoona siirtyi Paljukkaan uuden komentajansa everstiluutnantti L. Sonckin johdolla, mutta yritys peruttiin Ryhmä Heiskasen käskystä, koska alkumenestyksen kehittämiseksi ei olisi ollut voimia. Seurasi runsaan viikon tiedusteluvaihe, jonka perusteella syntyi käsitys, ettei Enontekiöllä ole sanottavasti saksalaisia. Tänä aikana tapahtui myös ensimmäinen varsinainen taistelukosketus, kun  13.11. torjuttiin 25-miehinen saksalaispartio.

Otettuaan rintamavastuun eversti Puroma päätti toteuttaa edellä esitetyn hyökkäyssuunnitelman eristääkseen Enontekiössä olevat saksalaiset päävoimistaan. Tie tuli katkaista kolmesta kohtaa, ja I/JR1:n tehtävänä oli ylittää Ounasjärvi Suonttajoen kohdalla, varmistaa Enontekiön kirkonkylän suuntaan ja hyökätä pääosillaan länteen Palojärven suuntaan.

Lokakuun 17. päivän iltana pataljoona lähti liikkeelle komentajanaan jälleen majuri K. F. Malmivaara. Jostain syystä Malmivaara toteutti tehtävänsä käskystä poikkeavalla tavalla. Tultuaan Ounasjärven rantaan "Metsänvartijan" kohdalla pataljoonan pääosa, kapteeni M. Valkosen 1. Komppania ja kapteeni E. Francken 7. Komppania lähtivät puolenyön jälkeen kiertämään järveä sen itäpuolitse. Muutamaa kilometriä ennen "tyhjää" kirkonkylää saivat komppaniat vastaansa voimakasta tulta aivan lähietäisyydeltä. Saksalaiset olivat valmiissa puolustusasemissa, ja käyttivät tuliylläkössä suorasuuntaustykkien lisäksi panssarikauhuja ja -nyrkkejä. Saksalaisilla oli myös tukenaan sekä tykistöä että kranaatinheittimiä ja saatuaan nopeasti vahvennuksia he ryhtyivät vastahyökkäykseen. Majuri Malmivaara irrotti komppaniat aamulla ja vetäytyi Sammalkorven maastoon. Lyhyessä yöllisessä taistelussa oli menetetty yksi mies kaatuneena, 18 haavoittuneina ja neljä kadonneina.

"Metsävartijassa" tapahtuneen käskynjaon jälkeen oli kapteeni H. Blomqvistin 4. Komppania lähtenyt ylittämään Ounasjärveä ja - Pataljoonalle käsketyn tehtävän mukaisesti - katkaisemaan tien Suonttajoen kohdalla. Tien katkaisu onnistui, mutta voimia ei riittänyt jatkotoimiin, joten komppania joutui vain seuraamaan kirkonkylän toiselta puolelta kuuluvia taistelun ääniä. Aamuyöllä saksalaiset lähettivät 4. Komppaniaa vastaan jatkuvasti joukkoja ja Palojoen suunnasta ilmeisesti myös keveitä panssarivaunuja. Aamulla, ennen saksalaisten valmistelemaa hyökkäystä, sai komppania irtaantumiskäskyn ja pääsi tappioitta Ounasjärven eteläpuolelle. Koko toiminnan aikana menetti komppania yhden miehen kadonneena.

I/JR3: hyökkäys oli myös epäonnistunut. Seurasi muutaman päivän partiokahakkavaihe, ja 22. 11. saatiin viitteitä saksalaisten irtaantumisesta. Marraskuun 26. päivänä lähti JR3 seuraamaan vetäytyviä saksalaisia. JR1 koottiin, I Pataljoona sijoitettiin kunnostamaan Palojoensuun - Karesuvannon tietä ja II Pataljoona muun muassa hankkimaan polttopuita puurajan pohjoispuolelle siirtyviä joukkoja varten. Pataljoonat saivat tässä vaiheessa uudet komentajat, I Pataljoona majuri M. Kämärin ja II Pataljoona everstiluutnantti M. Santavuoren.

Lätäseno

Palojoensuun - Enontekiön aseman jälkeen saksalaisten seuraava puolustusasema oli Lätäsenon jokilaakson länsipuolisessa tunturimaastossa, joka kulkee yhtäjaksoisena Käsivarren poikki Ruotsin rajalta Norjan rajalle. Tämän "Sturmbock" - aseman tarkoituksena oli suojata Pohjois-Norjassa olevien joukkojen oikea sivusta, kunnes ne olivat vetäytyneet Lynge-vuonon eteläpuolelle. Asemaa, jonka pituus oli noin 30 kilometriä oli linnoitettu kesästä lähtien, ja jokilaakson hallitsevat vaarat ja tunturit oli linnoitettu ympäripuolustusta varten. Asemaa oli puolustamassa kenraalimajuri Krakaun 7. Vuoristodivisioonan joukkoja, jotka vahvimmillaan olivat 10 pataljoonaa ja neljä patteristoa.

Jalkaväkirykmentti 3 (nimi muutettiin Jalkaväkirykmentti 8:ksi joulukuussa) kärki sai marraskuun 29. päivänä kosketuksen saksalaisiin tien suunnassa, ja seuraavan viikon aikana yritettiin löytää ryhmityksestä heikkoa kohtaa. Ryhmä Puromassa todettiin, että asemien murtamiseen ei olisi mahdollisuuksia. käytössä oli vain neljä vajaavahvuista pataljoonaa, ja rintamahyökkäys olisi jouduttu suorittamaan 3 - 7 kilometriä leveän avomaaston yli. Koukkaukseenkaan ei voitu ryhtyä, koska puuttui vielä liikunta- ja kuljetusvälineitä, jotta joukot selviytyisivät jäätymättömiä soita peittävässä 50 - 70 cm:n lumessa. Ryhmä Puroma siirtyi puolustukseen, josta tuli noin  7 viikon mittainen. Sinä aikana oli tyydyttävä partiointiin ja saksalaisten  häirintään.

Saatuaan tietyöt valmiiksi I/JR1 siirtyi Karesuvannon Sakkaravaaraan, johon myöhemmin tulivat myös II Pataljoona ja erillisyksiköt. Joulukuun 19. päivänä sijoitettiin rykmentin ensimmäiset yksiköt etulinjaan, ja sen jälkeen noudatettiin hyvin poikkeuksellista järjestelyä. Puolustusasemissa oli rykmenttijaotuksesta riippumatta tietty määrä komppanioita, joita aika ajoin vaihdettiin. Puolustusta johti suurimman osan ajasta JR 8:n komentaja jääkärieverstiluutnantti V. A. Laakso.

Toiminta puolustusasemassa oli hyvin kaavamaista ja yksitoikkoista. Päivisin linnoitettiin sekä tähystettiin välimaastoa ja saksalaisten asemia, ja öisin oli partiotoimintaa, johon sisältyi sekä tiedustelua että häirintää. Joitakin hyökkäyksiä tehtiin tavallista suuremmilla partioilla, mutta yritykset tyrehtyivät saksalaisten valppauteen. Viikkojen aikana syntyi myös pieniä kahakoita partioiden kohdatessa välimaastossa.

Lätäsenon vaiheen aikana rykmentti menetti haavoittuneiden lisäksi viisi  miestä kaatuneina ja pari vankeina. Suurimmat tappiot aiheuttivat saksalaisten miinat.

Puolustuksen vakiinnuttua ryhdyttiin työllistämään levossa  olevia joukkoja. Oloja yritettiin parannella rakentamalla korsuja, saunoja ja talleja. Siinä oli omat vaikeutensa, sillä saksalaiset olivat polttaneet ennestäänkin harvat talot eikä alueella kasvanut muuta kuin vaivaiskoivua. Koulutusta ryhdyttiin kohentamaan ja kasvavaa apatiaa vähentämään pitämällä harjoituksia; alijohtajien tasoa pyrittiin myös parantamaan perustamalla aliupseerikoulu. Muonionjoen takaa joutuivat ruotsalaiset hämmästyksekseen näkemään, miten omituiset suomalaiset  harjoittelivat jopa  sulkeisjärjestystä heti rintamalinjan takana - samaa  tekivät muuten saksalaisetkin.

Lätäsenossa helpottui myös huoltotilanne. Etelästä rupesi tulemaan varusteita, ja  muonitus parani sen jälkeen, kun osa ruokatarvikkeista tuli suoraan Ruotsista, muun muassa valkoisia keksejä, marmelaatia ja lihasäilykkeitä. Kantahenkilökunnalla oli myös mahdollisuus silloin tällöin käydä ulkomailla Karesuvannossa. Ankeissa oloissa voidaan myös iloita pienistäkin asioista: rykmentti sai telttoihinsa pystykaminat, joissa voitiin polttaa vaivaiskoivua. Enää ei oltu riippuvaisia Muonion takaa tulevista halkolähetyksistä.

Lätäsenon vaiheen aikana tapahtui rykmentissä kaksi merkittävää komentajanvaihdosta. Everstiluutnantti Wolf H Halstille myönnettiin ero, ja uudeksi rykmentinkomentajaksi tuli joulukuun 19. päivänä eversti Väinö Johannes Oinonen. I Pataljoonan komentajaksi määrättiin tammikuun 4. päivänä everstiluutnantti K. Loimu.

Tammikuun alkupäivinä 1945 oli saksalaisten selustassa poikkeuksellisen vilkas liikenne. Tammikuun 8. päivänä todettiin, että pohjoisimpia tukikohtia tyhjennettiin ja rykmentti sai käskyn olla lähtövalmiina. Tämän jälkeen oli Jalkaväkirykmentti 1 ainoa jäljellä oleva sotaa käyvä joukko-osasto. Tammikuun 11. päivänä sai I Pataljoona etenemiskäskyn, mutta matka keskeytyi seuraavana päivänä Vuokaisessa vajaan 20 kilometrin päässä Lätäsenosta. Tie oli tehokkaasti miinoitettu, ja vain hitaasti saatiin raivatuksi rekiura auki huoltoa varten.

Sodassa leikki kohtalo usein ihmishengillä. I Pataljoonan alkutaipaleen puolivälissä Luspavaarassa noin  60 metriä tietä lensi yllättäen ilmaan heti suuren ja tavanmukaisen tiiviisti marssineen hevoskolonnan alkupään ylitettyä kohdan. Jälkipää pelastui, koska erään  hevosen silavaljaat olivat ratkenneet ja kapealla uralla eivät takana olleet päässeet ohi.

Kilpisjärvi

Eversti Puroma päätti, että etenemistä jatketaan vain pienellä osastolla, jota myöhemmin vahvennetaan tarpeen mukaan. Muodostettiin Taisteluosasto Loimu, johon aluksi kuului kiväärikomppania, kaksi konekivääriryhmää, kaksi pioneeriryhmää, viestielin sekä lääkärin johtama lääkintäelin. Taisteluosasto lähti liikkeelle 13.1.100 kilometrin päässä olevaa Kilpisjärveä kohti.

Lätäsenoa puolustaneet 7. Vuoristodivisioonan joukot vetäytyivät Norjaan Kilpisjärven puolustusaseman kautta. Tämä oli osa Lynge-asemaa, jota kenraali Pemselin 6. Vuoristodivisioona puolusti. Kilpisjärven puolustusasema oli noin 15 kilometriä syvä ja porrastettuna kolmeen osaan. Eteen työnnettyjä varmistuselimiä oli Paihkasvarrissa ja Ailakahvaaran eteläosassa. Etuvartioasemat olivat Muurivaarassa, Ailakahvaaran luoteispäässä ja Salmivaarassa. Taaimpana tien suunnassa oli useita puolustusasemia Saanan tasalla, Jehkatstunturissa sekä Mallan luonnonsuojelualueella.

Taisteluosasto Loimu saapui Kilpisjärven eteläpäähän 16.1. Se oli menettänyt miehiä miinoitteissa, joita paikoitellen oli satojen metrien pituudelta. Miinoja oli sekä tiellä että sen viereen hiihdetyillä laduilla, ja tuiskunnut lumi sekä jäätynyt tienpinta vaikeuttivat raivaamista.

Rykmentin pääsijoituspaikka  pysyi koko Käsivarren sotaretken aikana  Karesuvannossa. Siinä oli  komentopaikan lisäksi aliupseerikoulu, II Pataljoona sekä erillisyksikköjen ja huollon pääosa. Rykmentillä oli lisäksi edelleen pieni huoltokeskus Torniossa. Joulukuun alussa oli lähetetty komennuskunta Ouluun valmistelemaan kasarmeja ja parakkikyliä majoituskelpoiseen kuntoon. Tämä komennuskunta kasvoi kasvamistaan, sillä varsinkin loppukeväästä vihollisuuksien päätyttyä pysäytettiin  muun muassa palaavat lomalaiset jo Oulussa. Karesuvannossa olleiden yksikköjen eräänä tärkeimpänä tehtävänä oli edessä olevan taisteluosaston  huollon järjestelyt. Esimerkiksi 100 kilometrin pituiset huoltokuljetukset hoidettiin tavallaan vanhan kievarikyydityksen mukaisesti. Taival oli jaettu kolmeen osaan, Saarenpäässä ja Iitossa oli vaihtohevosia, ja kolonna kulki koko matkan yhtäjaksoisesti pysähtyen vain hevosten vaihdon ajaksi.

Huhtikuun 27. päivänä rykmentin komentaja eversti Oinonen ilmoitti, että Suomen alue on kokonaan vapaa saksalaisista.

Saksalaiset olivat poistuneet maasta , mutta jääneet rajan tuntumaan. Norjassa jatkuivat vielä taistelut  saksalaisten ja neuvostojoukkojen välillä. Taisteluosasto Loimun tehtäväksi tuli rajan vartiointi, ja se ryhmittyi seuraavasti:

Ensimmäisinä tehtävinä oli uusien taisteluasemien linnoittaminen, majoitusolojen parantaminen sekä kunnollisen tieyhteyden avaaminen raivaamalla miinat ja kunnostamalla ainoa käytössä ollut huoltotie. Sitä mukaan kun olot paranivat, siirryttiin rauhanaikaiseen palveluun eli aloitettiin koulutus.

Toukokuun puolivälissä alkoivat kevättulvat, ja 4.6. lähtien katkesi tieyhteys etelään. Taisteluosastolle oli kuitenkin varastoitu riittävästi tarvikkeita niin, että se tuli kuukauden toimeen eristettynäkin. Heinäkuun 5. päivänä lakkautettiin Ryhmä Puroma, jonka  jälkeen Jalkaväkirykmentti 1 vastasi rajan vartioinnista Käsivarressa noin kuukauden ajan. Heinäkuun 10. päivänä vapautti Lapin Rajavartiosto Jalkaväkirykmentti 1:n, joka lopulta pääsi siirtymään rauhanaikaiseen varuskuntaansa.

Jalkaväkirykmentti 1 nuorine varusmiehineen oli niitä harvoja joukko-osastoja, joka tavallaan joutui toimimaan nivelenä sodanajan kenttäarmeijan ja rauhanajan joukkojen välillä. Se oli myös viimeinen suomalainen joukko-osasto, joka osallistui 2. maailmansodan sotatoimiin. Rykmentin tehtävä ei ollut helppo, sillä se joutui toimimaan erittäin heikoin voimavaroin kaukana Lapin Käsivarressa kaamoksessa ja lumessa ylivoimaisia saksalaisia valiosotilaita vastaan. Enää ei ollut mahdollisuuksia sankaritekoihin, vaan oli odotettava tilanteen kehitystä ja saksalaisten vetäytymistä.

Käsivarren taistelut olivat myös henkisesti raskasta aikaa. Maan tulevaisuus oli tuntematon, mutta muu Suomi oli kuitenkin jo siirtymässä rauhan töihin. Jälleenrakennus ja sotakorvaukset olivat alkamassa ja karjalaisten uudelleenasuttaminen käynnissä. Keski-Euroopassa käytiin 2. maailmansodan viimeisiä taisteluja, ja samoihin aikoihin kuin Kilpisjärvi miehitettiin tunkeutuivat neuvostojoukot Berliiniin ja Saksa luhistui. Jalkaväkirykmentti 1 oli tuntenut käyneensä yksin kansan jo unohtamaa sotaa; ainoa kiitos annettiin päiväkäskyssä (JR1:n päiväkäsky n:o 12/18.7.1945):

"Palattuani rykmentin pääosan kanssa 13.7.45 Lapin rintamalta varuskuntaan kiitän rykmentin päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä sotaretken aikana osoittamastaan kunnosta. Teidän kanssanne teen kunniaa kaatuneille aseveljillemme."

Jalkaväkirykmentti 1:n tappiot Käsivarren taistelujen aikana

  Kaatuneet Haavoittuneet Kadonneet (Vangit) Paleltuneet Karanneet Yhteensä
Palojoensuu-Enontekiö 4.11.-26.11. 2 19 (4)7 - - 28
Lätäseno 29.11.-11.1. (3)5 24 4 1 1 36
Kilpisjärvi 17.1.-25.4. (11)12 36 2 9 10 69
Yhteensä 19 79 (15)13 10 11 133

Oheisessa taulukossa suluissa esitetyt luvut ovat Jalkaväkirykmentti 1:n päiväkäskyissä keväällä 1945 esitettyjä ja muut luvut on koottu Jalkaväkirykmentti 1:n V- ja T-ilmoituksista (SARK T14416) sekä Ryhmä Puroman arkistosta. (Lähde Roudasmaa)

Jalkaväkirykmentti 1:n alkuvuodet Oulussa ja Torniossa

Puolustusvoimien siirtyessä syksyllä 1944 rauhan ajan kannalle jouduttiin suunnittelemaan joukkojen sijoituksia eri pohjalta kuin ennen sotia. Karjala oli jälleen menetetty ja sen mukana monet kasarmialueet - kaiken lisäksi uusimmat. Oulun varuskunta oli täysin muuttunut sotavuosien aikana; vanhan kasarmialueen lisäksi oli viisi uutta, ja alueiden pinta-ala sekä rakennusten lukumäärä oli kymmenkertaistunut. Lisäksi varuskunnassa oli lukuisia muita toimipisteitä. Uudet alueet eivät olleet kaikilta osin sopivia, sillä ne oli rakennettu sota-ajan tilapäistarpeita varten. Varuskunta tarjosi kuitenkin toimintamahdollisuudet esikunnille ja joukoille, ja niinpä päätettiin sijoittaa Ouluun divisioonan ja sotilaspiirien esikuntien lisäksi Jalkaväkirykmentti 1, Kenttätykistörykmentti 1 (-patteristo), 1. Autokomppania sekä eräitä huoltolaitoksia.

Jalkaväkirykmentti 1 joutui ensimmäisen seitsemän vuoden  aikana toimimaan kolmella kasarmi- ja parakkialueella, joten niiden esittely on tarpeen.

Kuva: Oulun varuskunnan kasarmi- ja parakkialueet vuonna 1945

  1. Oulun kasarmialue                       21,0 ha         109 rakennusta

  2. Laanilan parakkialue                  <20,0 ha           24 rakennusta

  3. Tuiran (Iskon) parakkialue            64,0 ha        275 rakennusta

  4. Vaakunakylä                                n 2,1 ha          23 rakennusta

  5. Laanilan kasarmi- ja parakkialue n 10,0 ha          74 rakennusta

  6. Tuiran korjaamoalue                        0,7 ha            9 rakennusta

Ampumaratoja oli varuskunnassa kaksi. Yläsiirtolan pienellä ampumaradalla suoritettiin matalapainepatruuna-ammunnat ja muut Hiukkavaaran radalla, joka oli ollut käytössä jo 1930-luvulla ja jota saksalaiset olivat hieman parannelleet 1943 ja 1944.

Kolmen ensimmäisen vuoden aikana - eli niin kauan kuin Kenttätykistörykmentti 1 oli Oulussa - ei majoitustilaa riittänyt kaikille, vaan II/JR1 oli sijoitettava Tornioon. Järjestely oli alun alkaen nähty tilapäisenä, ja pataljoona majoittui entisiin saksalaisparakkeihin eri puolille kaupunkia:

Pääosa huoltoa sijoitettiin "Pikku-Berliiniin". Pataljoonan hajamajoituksesta johtui, että kukin toimipiste oli erillinen muonituskohde omine keittiöineen ja ruokaloineen. Seminaarin alueella sekä "Pikku-Berliinissä" muutettiin osa parakeista kantahenkilökunnan asunnoiksi, joissa oli 2 huonetta ja keittiö. Harjoitukset pidettiin yleensä Pirkiönsaaressa, jossa oli myös Kokkokankaan ampumarata. Alue soveltui hyvin mantereella oleville yksiköille, mutta kaupunginsaarella olevalle 7. Komppanialle tämä oli kohtuuttoman kaukana.

Jalkaväkirykmentti 1 oli jo vuoden 1944 puolella ryhtynyt valmistelemaan huoltopäällikön, majuri O. Marnon johdolla kasarmi- ja parakkialueitaan Oulussa. Joulukuun 28. päivänä aloitti Tuiran sairaalaparakeissa toimintansa kasarmikomennuskunta kapteeni Ensio Siilasvuon ja luutnantti Hellevirran johdolla. Talven ja kesän mittaan tulivat majoitustilat tyydyttävään kuntoon. Oulun kasarmeissa oli lähes normaali kalusto rautasänkyineen, kaappeineen ja kivääritelineineen. Laanilassa oli tilanne huomattavasti heikompi, sillä siellä oli tyydyttävä tilapäisratkaisuihin kuten puusänkyihin, lavereihin ja hyllyköihin.

Muutamia päiviä ennen rykmentin tuloa Ouluun, eli heinäkuun 12. päivänä saapui majuri S. Salonmiehen upseerikomennuskunta tarkastamaan majoitusvalmisteluja sekä päättämään yksiköiden lopullisesta sijoittamisesta. Rykmentin pääosa saapui Ouluun heinäkuun 7. päivänä 1945 everstiluutnantti Loimun johdolla, ja kenraaliluutnantti Siilasvuo otti tuloparaatin vastaan kaupungintalon edustalla. Joukko ei ollut erityisen edustavan näköinen kuluneine palveluspukuineen ja kevätahavan tummentamine kasvoineen. Monet kaupunkilaiset päivittelivät risaisia ressukoita, jotka vasta nyt palasivat sodasta. Paraatin jälkeen ohjattiin yksiköt tuleviin majoituspaikkoihin, esikunta ja erillisyksiköt vanhalle kasarmialueelle sekä I Pataljoona Laanilan saksalaisparakkeihin. II Pataljoona oli majoittunut komentajansa everstiluutnantti M. Santavuoren johdolla Tornioon.

Rykmentin siirtyminen normaaliin varuskuntaelämään vei kolmatta vuotta. Kouluttajista oli puute ja henkilökunnan vaihtuvuus suuri. Majoitusalueiden ylläpito- ja huoltotyöt kuuluivat rykmentille, ja ne vaativat runsaasti työvoimaa. Lisäksi yhteiskunta työllisti puolustuslaitosta ensimmäisinä rauhan vuosina mitä erilaisimmilla tehtävillä, mistä johtui, että koulutus jäi työkomennusten varjoon. Uuden komppania-tason kouluttajakunnan kasvattaminen vei vuosia. komppaniaupseerit olivat kapteeneita ja heitä oli suorastaan liikaa; peruskoulutetuista aliupseereista oli sen sijaan puute, sillä heitä riitti hädin tuskin komppanian vääpeleiksi ja tärkeimpiin huoltotehtäviin. Kumpikin ryhmä oli toiminut sodanajan johtajina, ja rauhanajan koulutus ja varuskuntaelämä oli heille uutta.

Hyvin nopeasti käynnistettiin kapteenikurssit, joiden eräänä hyvin tärkeänä tavoitteena oli antaa kapteeniportaalle valmius myös rauhanajan joukko-osaston kouluttajatehtäviin. Joukkueen johtajia ja varajohtajia oli tuskin lainkaan, ja juuri tämän puutteen poistaminen vei vuosia. Sotakoulut eivät aloittaneet heti toimintaansa, ja oppilasmäärät olivat aluksi pienet, sillä halukkuus sotilasalalle oli ensimmäisinä rauhanvuosina vähäistä. Ensimmäiset peruskoulutetut kanta-aliupseerit tulivat rykmenttiin toukokuussa 1947 ja ensimmäiset kadettikoulun käyneet upseerit - peräti kaksi - saman vuoden joulukuussa. Tuntuvin upseeritäydennys, kuusi miestä tuli upseerien peruskursseilta vuosina 1948 ja 1949.

Alkuvuosina palkattiin kouluttajiksi paljon peruskouluttamattomia  reservinupseereita sekä kotiutettuja ryhmänjohtajia, joista useimmat olivat kyvykkäitä ja pystyviä. Pahimman puutteen aikana jouduttiin hyväksymään palvelukseen jopa varusmiesaliupseerikoulun käymättömiä miehiä. Heidän käyttöarvonsa oli vähäinen ja lisäksi vaihtuvuutensa suuri. Pääosa oli sellaisia, jotka eivät tulleet toimeen missään muussakaan työssä. Varusmiesjohtajista oli myös puute.

Kantahenkilökunnan siirtymistä sodanajan johtajista rauhanajan kouluttajiksi kuvannevat osaltaan jatkokoulutustilaisuuksien aiheet. Vuonna 1945 oli esitelmöity ja keskusteltu sotakokemuksista ja niiden hyödyntämisestä. Seuraavana vuonna kiinnitettiin huomio koulutukseen ja huoltoon ja aiheina olivat esimerkiksi:

Vuonna 1946 ryhdyttiin myös pitämään säännöllisesti kartta- ja maastoharjoituksia.

Sodanaikaisen kantahenkilökunnan eräänä tärkeimpänä tehtävänä tuli olemaan sodanajan kokemusten välittäminen rauhanajan koulutukseen ja nimenomaan komppaniatasolla se siirsi monivuotiset käytännön taitonsa uudelle kouluttajasukupolvelle.

Varusmiesten palvelusaikajärjestelyssä tarvittiin kolmen vuoden ylimenokausi siirryttäessä rauhan kannalle. Rykmentin tullessa Ouluun olivat palveluksessa edelleen vuonna 1925 syntyneet, joiden kaksivuotinen varusmiesaika oli alkanut vuonna 1943. Sodan viimeisenä vuotena oli otettu palvelukseen myös 1926 syntyneet, jotka ehtivät palvella viisi - seitsemän kuukautta ennen kotiuttamistaan välittömästi aselevon jälkeen. Kumpikin ikäluokka oli lähtenyt sotaan 17 - 18 -vuotiaina, ja nyt oli "venytettävä" aikaa niin, että vuonna 1927 syntyneistä alkaen noudatettaisiin normaalia palvelukseenastumisikää. Järjestelyitä vaikeutti palvelusajan jatkuva muuttuminen; vuonna 1945 lyhennettiin palvelus yksivuotiseksi (350 tai 440 päivää 1.1.1945 ensi kertaa palvelukseen astuneille), mistä oli seurauksena , että vuonna 1925 syntyneet kotiutettiin pikaisesti 16.12.1945.

Vuonna 1926 syntyneiden osalta päätettiin, että sodanajan palvelus olikin  ollut  nostomiespalvelusta, ja heidät  kutsuttiin uudelleen täysimittaiseen palvelukseen loppuvuodesta 1946 alkaen. Samanaikaisesti suunniteltiin palvelusajan lyhentämistä kahdeksan kuukautta kestäväksi (240 tai 330 päivää 30.12.1947 säädetyn lain mukaan) ja muutos ennakoitiin lomauttamalla ikäluokka kolme kuukautta ennen virallista kotiuttamispäivää. Vuonna 1927 syntyneet astuivat oikean ikäisinä palvelukseen, mutta tarvittiin vielä vuosi, ennen kuin palvelusaika vakiintui. Valtakunnallisen työvoimapulan vuoksi säädettiin 30.12.1947 laki, joka käytännössä pudotti palvelusajan kuuteen kuukauteen vuoden 1948 ajaksi.

Vuonna 1945 syksystä lähtien sai rykmentti takaisin perinteellisen pohjalaisen luonteensa, sillä varusmiehet tulivat nyt Kemin, Kokkolan, Oulun, Raahen ja Rovaniemen sotilaspiireistä.

Varuskunnalliset tehtävät vaativat suunnattomasti työtä sen lähes kymmenen vuoden aikana, jolloin rykmentti majaili yksinomaan parakeissa ja puukasarmeissa. Parakit olivat alusta pitäen heikkokuntoisia ja vaativat jatkuvaa korjaustoimintaa hidastamaan rappeutumista. Alueiden ylläpito sitoi myös suuret määrät varusmiehiä. Kaikkialla oli puulämmitys, kasarmeissa pystyuunit ja parakeissa lukematon määrä kaminoita. Halkojen kulutus oli talvisin suuri, ja hatarissa parakeissa jouduttiin kylmänä aikana pitämään ympärivuorokautista päivystystä sekä lämmityksen että palovaaran takia. Talvisin oli myös kasarmi- ja parakkialueiden tiestö pidettävä auki - lapiopelillä.

Myös kantahenkilökunnan asuntotilanne oli heikko, ja varsinkin perheasunnoista oli puute. Kasarmialueen asunnot olivat täysin riittämättömät; nehän oli alunperin rakennettu viime vuosisadan pientä kantahenkilökunnan määrää varten, eivätkä välirauhan aikana rakennetut asunnot sanottavasti parantaneet tilannetta. Parakkialueille oli sodan aikana rakennettu vain muutama perheasunnoksi sopiva rakennus. Asunnoiksi muutettiin upseerikerhon puiston puoleinen pää sekä suuri määrä muun muassa sairaalan vieressä, harjoituskentän laidassa sekä vesitornin lähellä olevia parakkeja. Käyttöön otettiin niin ikään myös Rauhalan (entisen Bergströmin) tilan viime vuosisadalla rakennetut asunnot. Poikamiesasuntoina jouduttiin lyhyen aikaa käyttämään jopa tarkk'ampujapataljoonan aikaista ruumishuonetta.

Laanilassa muutettiin viisi parakkia perhe- ja poikamiesasunnoiksi. Asuntopulaa  lievennettiin pystyttämällä välirauhanaikaisten asuinrakennusten viereen 14 levyparakkia, jotka oli rakennettu Tuirasta, Laanilasta ja muualta kaupungilta hankituista parakkilevyistä. Parakit pystytettiin ilman perustuksia, ja koska osa levyistä oli ilmeisesti jo useampaan kertaan käytettyjä, olivat parakit hyvin hataria. Pikaisesti pystytetystä parakkikylästä ei tullut millään muotoa hyvä, mutta se antoi kantahenkilökunnalle jonkinlaiset  asumisen mahdollisuudet. Kaikki rakennus- ja ylläpitotyöt oli tehtävä omatoimisesti varusmiestyövoimalla, sillä valtiolta ei riittänyt  tällaiseen varoja. Suunnittelua ja työnjohtoa helpotti kuitenkin se, että rykmentin esikunnan vahvuuteen kuului rakennusmestari.

Poikkeuksellisia oloja ja omatoimisuutta kuvannee se, että yhteen aikaan oli eräässä Laanilan parakissa puutyöhuone, jossa komennettujen varusmiesten lisäksi oli kaksi palkattua puuseppää. Täällä valmistettiin muun muassa ovia ja ikkunoita, ja ajoittain otettiin tilauksia vastaan myös ulkopuolisilta omakotitalojen rakentajilta.

Valtakunnallinen työvoimapula vaikutti myös rykmenttiin. Käynnissä olivat sotakorvaukset, karjalaisten asuttaminen, menetettyjen viljelyshehtaarien korvaaminen raivauksin sekä rintamamiestilojen perustaminen. Selviytyäkseen sotakorvauksista tarvitsi maa ulkomaankauppaa, ja tähän tarvittiin vuorostaan sekä puutavaraa että lastaustoimintaa. Milloin siviilissä ei ollut saatavana riittävästi työvoimaa, käytettiin sotaväkeä. Esimerkiksi Jalkaväkirykmentti 1 joutui vuosina 1946 -1948 osallistumaan muun muassa seuraaviin töihin:

Työvoiman määrä ja kesto vaihtelivat suuresti, muutamasta kymmenestä miehestä pataljoonaan ja muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Metsätöissä järjesti tilaaja ammattitaitoisen työnjohdon, jolloin kantahenkilökunnan tehtävänä oli pääasiassa varusmiestyövoiman jako ja valvominen. Työ oli lisäksi helppoa siksi, että monet varusmiehet olivat jo siviilissä tottuneet käsittelemään kirvestä, pokasahaa ja justeeria. Lastaustöissä joutuivat yksiköt tulemaan toimeen, miten taisivat saatuaan ensin lyhyen opastuksen joltakin ahtaajalta. Monen saapumiserän mies joutui näinä vuosina perehtymään syvällisemmin massapaalin käsittelyyn kuin moneen sotilaallisesti tärkeään taitoon.

Varusmiehet olivat yleensä halukkaita työkomennuksille. Metsätyömiehet saivat tehdä omaa tuttua työtään, ja siitä maksettiin pieni korvauskin. Lastaustöissä pystyttiin aina ansaitsemaan pienellä salakaupalla, ja kun ensimmäiset amerikkalaiset Liberty-alukset tulivat Toppilaan, saatiin nähdä silloin niin harvinaisia neekereitä. Viestiosasto oli muita yksiköitä edullisemmassa asemassa, sillä sen työkomennukset sivusivat tavallisesti koulutusta. Osasto joutui useaan otteeseen linjanrakennustöihin muun muassa Suomussalmella ja Tornionjokilaaksossa.

Siviilielämää palvelevien tehtävien lisäksi rasittivat rykmenttiä myös lukuisat puolustuslaitoksen sisäiset komennukset, kuten sotasaaliin keruu Muoniossa, Rovaniemellä, Röytässä, Torniossa ja Ylitorniossa. Monivuotisiksi muodostuivat varikkojen vartiointitehtävät Kokkolassa ja Peltosalmella.

Varusmieskoulutukselle - rauhanajan joukko-osaston päätehtävälle - luotiin jo syksyllä 1945 selvät ohjelmat, mutta vei muutaman vuoden ennen kuin niitä voitiin täysin tehokkaasti toteuttaa. Vuonna 1925 syntyneitten viimeiset palveluskuukaudet syksyllä 1945 kuluivat pääasiallisesti työpalveluksessa, jonka lomassa pidettiin sulkeisjärjestystä, asekäsittelyä ja panssarilähitorjuntakoulutusta. Syksyllä 1945 palvelukseen astuville, vuonna 1926 syntyneille luotiin jo selvä koulutusjärjestelmä, mikä hioutui muutaman saapumiserän aikana. Koulutusohjeissa korostettiin hengen, kurin ja taistelutaidon merkitystä ja johtoajatus oli kiteytetty seuraavasti:

" Koulutuksen päämääränä on kurin ymmärtävän ja siihen pakottakin alistuvan, mutta silti itsenäisen ajattelu- ja toimintakyvyn omaavan kenttäelämän vaikeimmissakin olosuhteissa toimeentulevan ja suurtaistelun pahimmatkin järkytykset kestävän sotamiehen luominen."

Muotoilusta heijastuu selvästi sodan kokemusten ja etenkin Karjalan Kannaksen suurtaisteluiden leima sekä pyrkimys pois sotaa edeltäneeltä ajalla vielä vallinneesta "preussilaisuudesta". Päätaistelulajien, hyökkäyksen ja puolustuksen lisäksi korostettiin erityisesti:

  1. iskuosastokoulutusta eli huolellisesti suunniteltua ja valmisteltua, yllätykseen sekä nopeaan ja häikäilemättömään suoritukseen perustuvaa iskua, jossa jalkaväellä on tukenaan jalkaväen raskaat aseet, jalkaväkipioneerit, tulenjohtajat sekä viesti- ja lääkintäelimet

  2. sissitoiminnan merkitystä

  3. panssarilähitorjuntakoulutuksen antamista jokaiselle miehelle

  4. taistelua eristettynä ja saarrettuna sekä

  5. toimintaa pimeässä, savussa, huonolla säällä ja kaikkina vuodenaikoina

Palvelusaika jaettiin kolmeen jaksoon:

  1. Peruskoulutuskauteen, jossa tavoitteena oli kouluttaa sellainen mies, joka yhdessä erikois- ja jatkokoulutuksen saaneiden rinnalla kykenee toimimaan taistelijana

  2. Jatkokoulutus(erikoiskoulutus)kauteen, jossa tavoitteena oli kouluttaa mies, joka kykenee suoriutumaan kaikissa taistelukentällä ja kenttäelämässä kysymykseen tulevissa toiminnoissa

  3. Yhteisharjoitusjaksolla eli kertaus- ja sotaharjoituskaudella koottiin miehet komennuspaikoilta ja muodostettiin sodanajan kokoonpanossa toimivia yksiköitä loppukoulutusta varten

Koska oli nähtävissä, että joukko-osastoja tullaan rasittamaan lukuisilla komennuksilla, korostettiin nimenomaan peruskoulutuskauden merkitystä. Se saattoi jäädä monelle miehelle  lähes ainoaksi koulutusvaiheeksi. Erikoiskoulutus pyrittiin antamaan kivääriyksiköissä lyhyinä koulutusjaksoina työpalvelun lomassa; tällaisia olivat muun muassa tarkka-ampuja- taistelulähetti-, pikakivääriampuja- keittiömies-, ajomies- ja tiedustelupartio"kurssit" sekä vesistö- ja linnoittamiskoulutusvaiheet. Jokaiselle miehelle yritettiin erikoiskoulutuskauden aikana opettaa myös panssarilähitorjuntaa eli panssarinyrkin, kasapanoksen ja sokaisupullon käyttöä.

Tavallisten rivimiesten koulutus jakautui hyvin epätasaisesti. Kiväärimies sai heikoimman koulutuksen; hänet lähetettiin ensin töihin. Pioneerit ja puhelinmiehet tulivat toisella sijalla, sillä osa työpalveluksesta sivusi sentään koulutusta. Parhaimman koulutuksen saivat radio-, kranaatinheitin- sekä tykkikomppanian miehet; heidänhän oli selviydyttävä sähköttäjäluokkakokeesta sekä pystyttävä toimimaan ampumaleireillä.

Ryhmänjohtajakoulutuksessa oli alussa myös hankaluuksia. Liittoutuneiden valvontakomissio rajoitti koulutettavien määrän, ja esimerkiksi syksyllä 1945 oli kiintiö niin pieni, että joukko-osastojen aliupseerikoulut lakkautettiin tilapäisesti. Jalkaväkirykmentti 1:n aliupseerikoulusta muodostettiin AuK/1.Divisioona, jonka vahvuus oli 50 oppilasta ja johon 1 Jalkaväkirykmentin pataljoonat saivat komentaa 14 miestä. Kranaatinheitin- ja panssarintorjuntaryhmänjohtajat saivat koulutuksen AuK/KTR 1:ssä.

Ryhmänjohtajien puutetta yritettiin lieventää parin vuoden aikana järjestämällä kahden kuukauden mittaisia korpraalikursseja. Kuukauden kuluttua palvelukseen astumisesta vajaa 20 % alokasvahvuudesta komennettiin kursseille, parhaat pääsivät jatkamaan aliupseerikouluun ja lopuista tehtiin apukouluttajia. Aliupseerien ja erikoismiesten koulutus pääsi täyteen laajuuteen vasta vuonna 1948, jolloin korpraalikurssit lopetettiin tarpeettomina.

Alkuvuosina ei harjoitusmaastoista ollut puutetta. Kaupunki oli vielä pieni, ja harjoituksia voitiin pitää heti kasarmi- ja parakkialueiden liepeiltä alkaen. Lähialueiden lisäksi otettiin käyttöön Hiukkavaara, jossa oli vanha, jo suojeluskunnan ajoilta peräisin oleva ampumarata. Komppaniat pitivät ammuntojaan muutaman päivän tai koko viikon jaksoina, jolloin leiriydyttiin ampumaradan lähettyville. Joukkueet ampuivat vuoron perään, ja muilla oli ohjelman mukaista taistelukoulutusta.

Ampumaleirit ja sotaharjoitukset olivat ensimmäisinä vuosina hyvin pääesikuntajohtoisia. Kranaatinheitin- ja panssarintorjuntatykkiyksiköt koottiin vuosittain parinkymmenen päivän ampumaleirille Niinisaloon. Samoin pidettiin kerran vuodessa Niinisalossa tai Utissa maavoimien leiriharjoitus, johon joukko-osastot lähettivät sotaharjoituskokoonpanossa olleen yksikön. Rykmentillä oli melko säännöllisesti kahden-kolmen päivän sotaharjoitukset tammi-maaliskuussa sekä kesäkuussa.

Jalkaväkirykmentti 1:n kannalta oli merkittävin kevättalvella  1948 Niinisalossa pidetty harjoitus. Sen aikana oli taisteluammunta, johon kivääriyksiköiden lisäksi osallistuivat panssarivaunut, tykistö ja heittimet. Koska tulokset kirjattiin, yritti jokainen harjoituskomppania valmistautua mahdollisimman hyvin. Jalkaväkirykmentti 1:n joukkueet muun muassa ampuivat tuelta, ja sekä liike että tuli johdettiin merkein. Miesten kyvyt huomioon ottaen päätettiin, ketkä ampuvat lähempänä olevia maaleja, ketkä kauempana. Jalkaväkirykmentti 1:n komppania voitti ammunnan ylivoimaisesti, ja parhaana oli luutnantti Väliahteen joukkue.

Jalkaväki sai vuonna 1946 aivan uuden koulutushaaran. Rykmenteille ja jääkäripataljoonille jaettiin 20 mm:n ilmatorjuntakiväärit ja käsky kouluttaa 12 miestä pataljoonaa ja saapumiserää kohti. Opetus annettiin aluksi noin 20 päivän koulutustilaisuuksina, joita aluksi johti 1. Divisioonan esikunnan kapteeni M. Ervamaa. Seuraavana vuonna muodostettiin ilmatorjuntamiehistä oma joukkue I Pataljoonan konekiväärikomppaniaan, ja vuoden 1948 uudelleen järjestelyssä perustettiin Ilmatorjuntakomppania/Jalkaväkirykmentti 1.

Ensimmäiset rauhanvuodet olivat Suomessa levotonta aikaa, mikä tuntui  myös puolustuslaitoksessa. Valtiollinen poliisi tarkkaili joukko-osastoja ja yritti soluttaa niihin asiamiehiään. Jalkaväkirykmentti 1:ssäkin paljastui jokunen tapaus, ja kyse oli lähes poikkeuksetta väliaikaisesti kersantin toimeen palkatuista nuorista miehistä.

"Vaaran vuotena" 1948 osallistui rykmentti kahteen otteeseen sisäisen turvallisuuden  turvaamiseen. Helsingin suojaksi perustettiin 23.4. Hyrylään osasto, josta käytettiin nimitystä jalkaväen kokeiluosasto. Kukin rykmentti lähetti tähän vahvennetun joukkueen, ja osaston henkilöstö vaihdettiin keskikesällä. Tilanteenrauhoituttua palautettiin joukkueet joukko-osastoihinsa. Jalkaväen kokeiluosastossa annettiin koko sen toiminta-aikana mitä tehokkainta koulutusta, ja miehet olivat palatessaan rykmenttinsä parhaita.

Kemin mellakan aikana sai rykmentti tehtäväkseen lähettää kaupunkiin kapteeni Palatsin johdolla vahvennetun komppanian, jonka varustuksena oli muun muassa panssarikauhuja, - nyrkkejä ja miinoja. Komppania miehitti Isohaaran sillan alueen, ja Jalkaväkirykmentti 2:sta lähetetty komppania alueen silloilta mereen. Ylimpinä sotilasviranomaisina olivat paikalla divisioonankomentaja ja esikuntapäällikkö, ja komppaniat ottivat ainoastaan näiltä käskyjä vastaan. Poliisiviranomaisilla oli oikeus päättää tulenavauksesta.  Oulussa oli samanaikaisesti pari komppaniaa lähtövalmiudessa. Jännittynyt tilanne kesti runsaan viikon, jonka jälkeen komppaniat palasivat varuskuntiinsa. 

Maassa vallinnutta tilanteen vakavuutta ja upseerikunnan huolestuneisuutta mahdollisista yhteenotoista kuvaa seuraava tapaus. Rykmentinkomentaja eversti Kurenmaa  kokosi kerholle upseerikunnan ja luetutti  tälle upseerivalan sekä korosti nimenomaan uskollisuutta ja kuuliaisuutta lailliselle esivallalle.

Rykmentti joutui komennuksillaan osallistumaan saksalaisten jättämän sotamateriaalin käsittelyyn ja kuljetukseen. Sunnuntaina 22.7.1945 tapahtui tuhoisa ja ihmishenkiä vaatinut onnettomuus. Tyhjennettäessä Tornion "Pikku-Berliiniä" saksalaisten ampumatarvikkeista räjähti sivuraiteella kuormattavana ollut ammusvaunu kello 22.40. Seurasi noin 1,5 tuntia kestänyt tulipalo, jonka aikana räjähti vielä neljä vaunua. Pelastusmiehistön onnistui siirtää loput kuormatuista vaunuista pois palopaikalta sekä estää palon leviäminen varastoalueelle, jossa oli vielä parakkeihin varastoituja ampumatarvikkeita. Ensimmäisessä räjähdyksessä sai surmansa 16 miestä osan kadotessa lähes jäljettömiin.

Koulutusorganisaatiossa Oulun kasarmialueella ja Tuirassa

Kun rauhanajan jalkaväkirykmenteille luotiin syksyllä 1944 kokoonpano ja määrävahvuus, oli pohjana ollut pitkä palvelusaika ja näin ollen suuri vahvuus. Perusteet muuttuivat kuitenkin jo vuonna 1945. Palvelusaika lyheni ja saapumiserien vahvuus laski alle 400 miehen, joista heti peruskoulutuskauden jälkeen oli siirrettävä ja komennettava miehiä Helsingin varuskuntapataljoonaan ja eräisiin esikuntiin sekä lisäksi ylläpidettävä jatkuva varikkokomennuskunta. Tästä oli seurauksena, että miehiä riitti vain puoleen 1420 miehen määrävahvuudesta. Kivääri- ja konekiväärikomppanioissa tilanne oli hallittavissa lakkauttamalla ajoittain jokin yksikkö ja keskittämällä miehet jäljellä oleviin. Raskasaseyksiköissä tilanne oli vaikea ja pienissä - pioneeri- ja viestiosastoissa - lähes mahdoton; kahden runsaan ryhmän vahvuisen saapumiserän koulutus tuotti suoranaisia vaikeuksia.

Jalkaväkirykmenttejä ryhdyttiin muuttamaan paremmin koulutusta vastaavaan kokoonpanoon sekä pienentämään vahvuuksia resursseja vastaaviksi. Muutos tapahtui vuonna 1948, jolloin myös joukko-osastoja sijoitettiin uudelleen; Kenttätykistörykmentti 1 siirtyi Oulusta Niinisaloon , ja varuskuntaan jäivät vain Jalkaväkirykmentti 1 sekä 1. Autokomppania. Varuskunnan sodanjälkeisessä historiassa alkoi nyt 11 vuoden kausi, jossa Jalkaväkirykmentti 1 ja siitä myöhemmin laajennettu prikaati hallitsi lähes kokonaan varuskunnan kasarmialueita, harjoitusmaastoja ja ampumaratoja.

Uusi jalkaväkirykmentti oli kaksipataljoonainen, kevytaseyksiköistä muodostunut kevyt pataljoona ja raskasaseyksiköistä muodostunut raskas pataljoona. Erillisyksiköitä olivat edelleen Aliupseerikoulu, pioneeriosasto ja viestiosasto sekä nyt virallisesti perustettu esikuntakomppania. Rykmentin varusmiesvahvuus pienennettiin 832 mieheen, mikä vastasi jo vuosia ollutta käytäntöä. Jako koulutusaloittain oli pääpiirtein seuraava:

Tukiyksiköiden osuus oli selvästi kasvanut kivääriyksiköiden kustannuksella, ja esikuntakomppanian perustaminen selkiinnytti huoltoalan henkilöstön johtosuhteita ja etenkin varusmiesten sijoitusta. Entisessä kokoonpanossa oli rykmentin esikunnan huolto-osastossa ollut 30 aliupseeria ja 20 varusmiestä; sen lisäksi suuri joukko huoltotehtävissä olleita varusmiehiä oli sijoitettu eri yksiköihin. Nyt nämä koottiin samaan komppaniaan, jonka vahvuus oli 44 aliupseeria ja 106 varusmiestä. Vaikka vuosien 1944 ja 1948 kokoonpanoissa oli selvä periaatteellinen ero - edellinen oli "taisteluorganisaatio", jälkimmäinen koulutusorganisaatio - niin niiden huollossa oli mielenkiintoisia yhteisiä piirteitä. Kummassakin olivat elimet itsenäistä varuskuntatoimintaa  varten; rakennusmestari, sairaala ja eri huoltoalojen korjaamot asekorjaamosta valjaskorjaamoihin asti. Toisaalta huolto oli molemmissa vielä sodan ajan jäljiltä perusyksikköpainotteinen; komppanioissa  oli hyvin täydelliset ase-, työkalu- ja varusvarastot.

Siirtymisvalmistelut aloitettiin jo vuoden 1947 puolella. Kenttätykistörykmentti 1 siirtyi Niinisaloon lokakuun 24. päivästä alkaen, ja sitä mukaan, kun parakkeja vapautui Tuirassa, tuli Jalkaväkirykmentti 1:n II Pataljoona Torniosta. 6. Komppania saapui jo 23.10., pataljoonan pääosa 6.11. ja 8. Komppania 10.12. Rykmentin tulevaa supistamista ennakoitiin lakkauttamalla vuoden 1948 alussa 3. Komppania sekä 7. Komppania; lisäksi konekiväärikomppanioiden (4. ja 8. Komppania) vahvuutta vähennettiin voimakkaasti.

Toukokuun 8. päivänä 1948 tapahtui organisaation muutos ja rykmentin majoitusolot järjestettiin uudelleen. Kivääripataljoonat yhdistettiin kevyeksi pataljoonaksi, jossa oli kolme kiväärikomppaniaa ja konekiväärikomppania. Pataljoona (-1.K) sekä pioneerikomppania sijoitettiin Tuiran entisiin sairaalaparakkeihin. 1. Komppania sekä Aliupseerikoulu majoitettiin Laanilan parakkialueen käyttökelpoisimpiin rakennuksiin, ja alueen pääosasta luovuttiin parakkien huonon kunnon takia.

Varusmieskierto järjestettiin Kevyessä Pataljoonassa niin, että 2. ja 3. Komppania olivat alokaskomppanioita ja 1. Kompaniaan kerättiin saapumiserän peruskoulutetut miehet. 4. Komppaniassa (konekiväärikomppaniassa) oli aina kaksi saapumiserää. Oulun kasarmialueelle perustettiin Raskas Pataljoona Panssarintorjuntakomppaniasta (entinen Tykkikomppania), Kranaatinheitinkomppaniasta sekä erikseen perustetusta Ilmatorjuntakomppaniasta. Kasarmialueella toimivat myös rykmentin esikunta, esikuntakomppania ja viestiosasto.

Sääntöjen mukaan olisi erillisyksiköiden tullut kuulua esikuntapäällikön alaisuuteen, mutta hänen työtaakkansa oli muutenkin suuri, koska hän omien tehtäviensä ohessa oli myös varuskunnan komendantti. Tämän takia alistettiin pioneeri- ja viestiosastot Raskaan Pataljoonan komentajalle ja Esikuntakomppania huoltopäällikölle. Samalla lakkautettiin tarpeettomana rykmentin sairaala, sillä divisioonan sairaala sijaitsi muutaman sadan metrin päässä entisissä lääninsairaalan tiloissa.

Uusi organisaatio ei sinänsä muuttanut koulutusoloja; se pikemminkin antoi paremmat puitteet tulevalle toiminnalle. Lähestyttäessä vuosikymmenen vaihdetta parani koulutus ratkaisevasti, sillä ulkopuoliset komennukset lakkasivat lähes kokonaan ja koulutushenkilökunnan määrä kasvoi sekä taso parani.

Koulutus pysyi sisällöltään lähes muuttumattomana, mutta se sai eräitä lisäpiirteitä - joko ulkoapäin tulevina tehtävinä tai sisäisen kehityksen myötä.

Vuoden 1948 tienoilla virisi puolustusvoimissa laaja kehittämistoiminta, joka ulottui joukko-osastoihin varustuksen ja menetelmien kokeiluina. Uutta kenttäpukumallia, josta sittemmin tuli ruskea kenttäpuku, kehitettiin vuosia. Myös miehen taisteluvarustusta, suksia ja siteitä, kenttämuonaa, telttoja, aseita, ahkioita sekä ampumamenetelmiä kehitettiin. Jalkaväkirykmentti 1:ssä toimi nimenomaan 1. Komppaniassa "kokeilukomppania", jonka ansiosta se sai näiden vuosien aikana poikkeuksellisen hyvää koulutusta.

Erityisesti voidaan mainita "kokeiluvuosi" 1951, jolloin komppania lähti noin 200 miehen vahvuisena liikkeelle tammikuussa kokeiluvarusteissaan ja palasi vasta vapuksi. Reittinä oli Oulu - Pudasjärvi - Kemijärvi - Sarriojärvi - Ristilampi, jossa komppania osallistui ampumaleirille ja sotaharjoitukseen. Koko matka tehtiin hiihtäen, ja öisin majoituttiin telttoihin ja laavuihin. Vaikka matka oli rasittava ja ajallisesti pitkä, ei yksikään mies sairastunut.

Ampumaradat pysyivät koko ajan entisellään. Ampumapaikkoina olivat pelkät maapenkat, ja ainoana suojana säätä vastaan oli vanha hatara rakennus, jossa keskellä lattiaa oli kirkkokaminan näköinen lämmityslaite. Vuodesta 1949 lähtien saatiin ampumaradalle vakinaiset taulut ja laitteet sekä niiden vastuullinen hoitaja. Ampumakoulutus kehittyi osin ideoinnin ja osin uusien koulutustavoitteiden johdosta.

Hiukkavaarassa ryhdyttiin pitämään myös komppanian taisteluammuntoja, kranaatinheitinammuntoja sekä osin tykkiammuntoja. Korvenkylän - Ylikiimingin tien läheisyys rajoitti vain raskaiden panssarintorjuntatykkien käyttöä. Milloin raskailla aseilla tarvittiin pitempiä ampumaetäisyyksiä, ammuttiin Nallikarista tai Kraaselista meren jäälle. Lapissa pidettiin syksyllä 1949 ensimmäisen kerran kranaatinheitin- ja panssarintorjuntayksiköiden ampumaleiri, joka oli sijoitettu Hanhikosken lentokentän ja Sarriojärven väliselle alueelle. Sitä mukaan kun mahdollisuudet ammuntojen pitämiseen varuskunnassa paranivat, vähenivät Niinisalossa pidettävät keskitetyt ampumaleirit.

Koulutuksen järjestelyissä tapahtui myös uudistuksia. 1950-luvulle siirryttäessä ryhdyttiin rykmenttijohtoisesti ohjaamaan ja tahdittamaan koulutusta, joten se muuttui selväpiirteiseksi ja entistä johdonmukaisemmaksi. Viikoittain julkaistiin koulutustavoitteet ja -aiheet, jotka sovitettiin viikko-ohjelmiksi pataljoonankomentajien pitämissä puhutteluissa.

Sissikoulutusta ryhdyttiin laajentamaan kaikkia miehiä ja yksiköitä koskevaksi. Vuosi vuodelta pitenivät matkat ja varsinainen tehtäväosa monipuolistui. Esimerkiksi talvella 1951 pidettiin viikon sissiharjoitus Pudasjärven Kitrossa, jossa varsinaisen taistelutoiminnan lisäksi oli yli 85 kilometrin hiihto mennen tullen.

Koulutuksessa otettiin käyttöön Hiukkavaaraan amerikkalaisen mallin mukaan rakennettu kuntorata. Radalla oli kiipeämis- ja ryömimisesteitä, puomeja sekä ylitettäviä kaivantoja. Erikoisuutena oli rohkeuskoe, jossa korkealta lavalta luisuttiin maahan kaltevaa köyttä myöten.

Pioneerien koulutuksessa alkoi vuonna 1949 poikkeuksellinen kausi, joka kesti aina vuoteen 1956 saakka. Pioneerikoulutuksen antaminen peruskoulutuskauden jälkeen tuotti vaikeuksia, kun ennestäänkin pienistä saapumiseristä oli upseeri- ja ryhmänjohtaja-aines lähetetty kouluihin. Heti erikoiskoulutuskauden alettua koottiin divisioonan kaikki kyseisen saapumiserän pioneerit Ouluun yhteiseen koulutustilaisuuteen, jossa käytiin kurssimaisesti läpi koko pioneerikoulutus. Myöhemmin, kun Ristilammen leirialue tuli käyttöön, pidettiin koulutustilaisuuksia myös siellä ampumaleirien aikana, ja pioneerit osallistuivat heti tilaisuuden päätyttyä sotaharjoitukseen.

Sodan jälkeen - vajaan kymmenen vuoden aikana - annettiin rykmentissä myös alkeisopetusta. Syrjäseuduilta tuli vielä miehiä, joiden koulunkäynti oli jäänyt vajaaksi, ja heille opetettiin lukemista, kirjoittamista ja laskentoa. Opettajina toimi varusmiespalvelustaan suorittavia kansakoulunopettajia, ja valvojana oli joku nuorempi upseeri. Useimmat miehistä kävivät vielä rippikoulun, jonka jälkeen he saivat pyhän ehtoollisen.

Varusmiesten viihtyvyyteen kiinnitettiin alusta alkaen huomiota. Joulukuun 7. päivänä 1944 perustettiin Oulun Sotilaskotiyhdistys ry, jonka oli aloitettava hyvin vaatimattomissa oloissa. Kasarmialueella sotilaskoti sai perinnöksi sodanaikaisen lottakanttiinin parakin; Laanilassa ja Tuirassa sijoitettiin sotilaskodit saksalaisparakkeihin. Tilaa oli riittämättömästi varusmiesvahvuuteen nähden, ja parakit olivat vetoisia ja kylmiä. Kerrotaan, että virvoitusjuomapullot saattoivat olla talviaamuisin jäässä.

Sotilaskoteja avattaessa oli vielä pula-aika ja elintarvikkeet olivat kortilla. Varusmiehillä ei luonnollisesti ollut ostokortteja eikä sotilaskodeilla erivapauksia, mutta tarjoilua piti kuitenkin olla. Sotilaskotisisaret keräsivät ylijäämäkuponkeja, ja kaksi kertaa lähetettiin maakuntaan keräysretkikuntia. Säännöstelyajasta selviydyttiin joten kuten, eikä sotilaskodissa jouduttu viettämään ainuttakaan juhlaa, jossa pojat olisivat jääneet ilman pullaa. Sotilaskodeissa oli alusta alkaen pienet vaatimattomat kirjastot ja varusmiehille järjestettiin illanviettoja; muun muassa torstai-iltaisin olivat hyvin suosituksi tulleet yhteislaulutilaisuudet, joita vuorollaan johti joku laulutaitoinen sisar. Vuonna 1946 sai yhdistys ensimmäisen varsinaisen sotilaskotirakennuksen Tuiraan. Se oli pystytetty vanhoista parakkilevyistä, mutta oli sentään tarkoitukseen suunniteltu ja toimiva.

Kaupungilla ei aluksi ollut liiemmälti huvittelupaikkoja, joten rykmentti rakensi Laanilaan levyparakin osista tanssilavan. Juhannuksena 1946 pidettiin lavan juhlalliset avajaiset soittokunnan johdolla ja heti tapahtui kommellus. Rykmentin komentajan eversti Oinosen tuli aloittaa ensimmäinen valssi, mutta ennen kuin hän ehti liikkeelle, oli lava jo puolillaan iloisesti tanssivia mustalaisia. Varuskunnassa ruvettiin sittemmin pitämään upseeri- ja aliupseerikerhojen järjestämiä yleisiä juhannusjuhlia. Aluksi ne olivat tuottoisia, varsinkin niin kauan kuin vapaaehtoista työvoimaa riitti eivätkä muut järjestöt olleet saaneet juhlaorganisaatioitansa käyntiin.

Jalkaväkirykmentti 1 oli lyhytaikainen; se syntyi syksyllä 1944 kesken Lapin sotatoimien ja laajeni loppuvuodesta 1952 prikaatiksi. Huomattava osa tästä kaudesta oli muuttumista sodan ja sen jälkeisten poikkeuksellisten olojen kautta rauhanaikaiseksi, varusmiehiä kouluttavaksi joukko-osastoksi. Majoitusolot pysyivät koko ajan poikkeuksellisina, sillä suurin osa rykmenttiä majaili parakeissa.

Pois parakkimajoituksesta

Oulussa olivat sotilaiden asunto- ja majoitusolot olleet alun alkaen puutteelliset; ne vastasivat lähinnä sodan ajan oloja, ja taso oli selvästi alle sen ajan siviilitason. Kantahenkilökunta viihtyi kyllä aluksi parakeissaan, perheet pääsivät sotavuosien jälkeen yhteen, ja monille sota-aikana vihityille pareille olivat parakit ensimmäinen todellinen koti. Varusmiehille tarjosivat majoitusparakit  nukkumispaikan eikä paljon muuta. Pesutilat ja kuivaushuoneet olivat alkeelliset, ja oleskelutilat puuttuivat kokonaan.

Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan oli tilanne jo muuttumassa katastrofaaliseksi. Talvella ei lämpö enää pysynyt majoitusparakeissa ja pakkasella saattoi yläpetillä olla +30 astetta samanaikaisesti, kun alapetillä oli +2 astetta. Kesäisin oli tilanne sentään siedettävä, vaikka katot vuotivat. Pitkälle selviydyttiin sijoittamalla sankoja ja pesuvateja tippuvien kohtien alle ja siirtämällä petit pois reikien kohdalta. Myöhemmin kun katot vuotivat solkenaan, oli järjestettävä sadepäivystys. Sateen uhatessa nostettiin ylimääräisiä parakkilevyjä katoille, ja sateen loputtua oli ne kiireesti poistettava, koska oli pelättävissä, että vettyneet ja painavat levyt luhistaisivat lahoja kattotuoleja. Asuinparakkien lämpimyytta yritettiin lisätä paksuntamalla ulkoseinät ikkunatason alapuolelta toisella parakkilevyllä, mutta tällä oli vain lyhytaikainen vaikutus. Levyjen täytteenä ollut kutteripuru oli jo mätänemistilassa.

Varuskunnanpäällikkö oli useasti kiinnittänyt puolustusministeriön huomiota kasarmi- ja asunto-olojen kehnouteen, mutta tuloksetta. Vuonna 1948 sattui tapaus, mikä tavallaan laukaisi tilanteen. Puolustusministeriö nosti vuokria kaikissa rakennuksissa kehnoimpia myöten, mikä katkeroitti kantahenkilökunnan mieliä. Asiasta valitettiin, mutta kun muutosta ei tullut, alensi divisioonan huoltopäällikkö omavaltaisesti vuokria. Syntyi luonnollisesti kiista, joka huipentui kirjelmään, jossa valtiota syytettiin vuokrakiskonnasta. Varuskunnanpäällikkö kutsuttiin Helsinkiin puhutteluun. Silloin huomattiin, ettei vuokrien alentaminen enää riitä, vaan varuskunnassa oli tullut majoitus- ja asunto-olojen kertakaikkisen parantamisen aika.

Rakentaminen budjettivaroin osoittautui mahdottomaksi, mutta Oulun seuduilla oli suurta työttömyyttä ja näin ollen käytettävissä työllistämisvaroja. Puolustusministeriössä hahmottui ajatus aivan uuden kasarmialueen rakentamiseksi, sillä jo silloin oli nähtävissä, että Oulun kasarmialue tulisi jäämään kasvavan kaupungin jalkoihin. Maatalousministeriö oli valmis luovuttamaan Laanilan virkatalon maat kasarmialueeksi, ja kävi niin kuin monesti ennen Oulussa. Uutta kasarmialuetta ryhdyttiin sovittamaan paikkaan, missä ennenkin oli ollut toimintaa. Tälle alueelle oli välirauhan aikana rakennettu ilmatorjuntapatteriston kasarmialue ja suojeluskuntapiirin varastoalue, ja sen välittömässä läheisyydessä olivat tutut harjoitusmaastot. Paikkaa kylläkin vastustettiin, koska  se oli "kaukana korvessa". Ottaen huomioon sen ajan liikenneyhteydet ja kulkuvälineet oli paikka tosiaan kaukana kaupungista.

Talvella 1949 järjestettiin Ouluun töiden alkamisneuvottelu puolustusministeriön johdolla, mutta kokouksen kestäessä tuli tieto, että valtioneuvosto oli varannut Laanilan virkatalon maat lannoitetehdasta varten. Koska muuta vaihtoehtoa ei ollut ja työllistämisvaroja oli käytössä, päätettiin aloittaa työt Oulun kasarmialueella sekä ryhtyä toimenpiteisiin alueen laajentamiseksi.

Ensimmäisen rakennuksen K5:n työt aloitettiin jo vuoden 1949 työttömyyskaudella. Puolustusministeriöstä saapui arvovaltainen lähetystö, ja rakennuksen tarkka sijainti määritettiin sille alueelle, joka vielä oli sotatilalain perusteella puolustuslaitoksen käytössä. Työt aloitettiin nopeasti - jopa ilman piirustuksia - ja noin 100 lapiomiestä pantiin kaivamaan peruskuoppaa, johon kului aikaa noin kaksi kuukautta. Kasarmin rakentamista haittasi tosin määräys, jonka mukaan työllistämisvaroja saatiin käyttää vain palkkojen maksuun. Syyskuussa 1949 järjestettiin puolustusministeri Emil Skogin aloitteesta kokous, jonka tuloksena saatiin aikaan perusteellinen lainmuutos. Varoja voitiin käyttää myös rakennusmateriaalin ostoon, ja vasta tämä mahdollisti kasarmirakennustoiminnan vuosibudjetin puitteissa.

Rakennustyöt edistyivät hitaasti, koska ne riippuivat kaupungin kulloisestakin työllisyystilanteesta. Ensimmäinen tiilikasarmi valmistui rykmentin viimeisenä toimintavuotena 1952. Kasarmiin siirrettiin puukasarmeista Raskas Pataljoona ja pioneeriosasto Tuirasta. Mataliin puurakennuksiin tottuneille yksiköille tuntui toiminta kerrostalossa oudolta. Kranaatinheitinkomppania sijoitettiin alimpaan kerrokseen, koska se näin ollen pystyi huoltamaan kalustoaan. Ilmatorjuntajoukkue (tuleva Ilmatorjuntakomppania) sijoitettiin toiseen kerrokseen, koska siihen aikaan aseistuksena olleet "norsupyssyt" olivat kannettavissa vielä tähän kerrokseen. Panssarintorjuntakomppania majoitettiin ylimpään kerrokseen, koska se kuitenkin joutui käsittelemään ja huoltamaan raskasta kalustoaan halleilla. Kevyt Pataljoona siirtyi kokonaisuudessaan vapautuneisiin puukasarmeihin, pääosa Tuirasta ja 1. Komppania Laanilasta.

Laanilan parakkialueesta luovuttiin nyt kokonaan, ja Tuirassa jäi vain sen verran parakkeja käyttöön, kuin sinne jäänyt aliupseerikoulu vielä tarvitsi parin vuoden ajan.

Vuosi 1952 oli hyvin merkittävä Oulun varuskunnassa. Jalkaväkirykmentti 1 laajeni 1. Prikaatiksi, ja parakkimajoituksesta voitiin luopua lähes kokonaan. Kahdeksan vuoden ajan olivat tuhannet varusmiehet saaneet koulutusta Tuiran ja Laanilan parakeissa. Tuntuu suorastaan luonnottomalta, että ikäluokille toisensa jälkeen voitiin antaa tehokasta sotilaskoulutusta niinkin puutteellisissa ja kehnoissa majoitusoloissa. Kantahenkilökunnan asuinolojen parantaminen sai odottaa vielä parisen vuotta. Vuosikymmenen vaihteessa alkanut rakennustoiminta avasi parinkymmenen vuoden pituisen kauden, joka koko ajan vaikutti prikaatin toimintaan. Ensin oli prikaati mukana kehittämässä Oulun kasarmialuetta itselleen, ja suunnitelmien muututtua alkoi sama työ uudestaan Hiukkavaarassa.

Lähteet:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Halsti, Wolf H: Lapin sodassa, JR 11:n mukana Oulusta Kaaresuvantoon

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi