Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Jalkaväkirykmentti 11

Päällystö

Aika Pohjanmaan Jääkäripataljoonan lakkauttamisesta Talvisotaan

Pohjanmaa Jääkäripataljoonan lakkauttaminen vuonna 1934 jätti Pohjanmaan ilman perinteellistä maakunnallista joukko-osastoa lähes seitsemän vuoden ajaksi, sillä seuraava joukko-osasto Jalkaväkirykmentti 11 perustettiin 10.6.1941. Rykmentti perustettiin tosin silloisista olosuhteista johtuen maakunnan ulkopuolella, mutta sen miehistö oli kuitenkin kotoisin perinteisiltä pohjalaisilta alueilta.

Pohjanmaan Jääkäripataljoonan lakkauttamisen jälkeen koulutettiin pohjalaiset varusmiehet talvisotaan mennessä pääasiallisesti Pohjan Rykmentissä Kuopiossa sekä Kenttätykistörykmentti 2:ssa Viipurissa.

Pohjois-Pohjanmaan miesten Talvisota

Talvisodan alla perusti Pohjois-Pohjanmaan sotilaslääni ylipäällikön reserviksi tarkoitetun 9. Divisioonan, jonka kaksi rykmenttiä muodostettiin Oulussa ja kolmas Kemissä. Jalkaväkirykmentti 26 siirrettiin jo ennen sodan syttymistä Karjalan Kannakselle, Jalkaväkirykmentti 25:stä muodostettiin Prikaati Vuokko Kuhmoon ja Jalkaväkirykmentti 27:stä Prikaati Siilasvuo Suomussalmelle. Loka-marraskuussa 1939 muodostettiin Ouluun kootuista miehistä Jalkaväkirykmentti 40:n I ja II Pataljoona, jotka lähetettiin eversti Perksalon johdolla Pelkosenniemen taisteluihin. Joulukuussa siirrettiin Tampereelta Ouluun Täydennysjalkaväkirykmentti 5:n osia, joista muodostettiin everstiluutnantti Oskar Valdemar Mandelinin Jalkaväkirykmentti 65 lähetettäväksi Suomussalmelle. Joulukuun 14. - 18. päivinä perustettiin täydennysjoukoista Seinäjoella, Kokkolassa ja Kemissä everstiluutnantti Frans Uno Fagernäsin Jalkaväkirykmentti 64, joka osallistui Suomussalmen, Uomaan ja Kollaan taisteluihin. Ainuttakaan näistä ei voida pitää Pohjan Prikaatin perinnejoukkona.

Välirauhan 11. Prikaati

Talvisodan päätyttyä muodostettiin 1.4.1940 15. Divisioona, johon kuuluivat Jalkaväkirykmentti 40 Kuusamossa, Jalkaväkirykmentti 44 Taivalkoskella sekä Jalkaväkirykmentti 64 Suomussalmella. Kun reserviläiset kotiutettiin kevään ja kesän kuluessa, supistuivat rykmentit noin pataljoonan vahvuisiksi varusmiesjoukkoyksiköiksi, jolloin divisioonavastaavasti supistui prikaatiksi, jossa oli kolme pataljoonaa, kaksi patteristoa sekä erillisyksiköitä. Näin syntynyt 11. Prikaati kuului kenraalimajuri Siilasvuon välirauhanaikaiseen V Armeijakuntaan, ja sen tehtävä oli kaksijakoinen. Toisaalta prikaatin oli koulutettava varusmiehiä, joiden palvelusaika pidennettiin kahteen vuoteen. Toisaalta oli prikaatilla puolustusvalmisteluihin liittyviä tehtäviä. Uhanalaisimmat suunnat (Kuusamo, Peranka ja Suomussalmi) linnoitettiin sekä sulutettiin, ja tärkeimmät tienhaaramaastot varustettiin ympäripuolustusta varten.

11. Prikaatin henkilökuntaa välirauhan aikana

Komentaja eversti Honko

Esikunta

adjutantti luutnantti Otto Erkki Ylirisku
yleisesikuntaupseeri (Esikuntapäällikkö) majuri Veikko Sakari Tenhunen
koulutusupseeri luutnantti Pentti Pekka Valkonen
huoltopäällikkö majuri Johannes (Juho) Seppä
viestiupseeri kapteeni Juho Anselm Vuorenmaa
pioneeriupseeri kapteeni Aarne Mikael Pennanen (k.11.12.1945)

Jääkärikomppania

     

Autokomppania

  kapteeni H. Hedengren

Viestiosasto

  kapteeni Pentti Veikko Vornanen

Pioneeriosasto

  kapteeni Aarne Mikael Pennanen (k.11.12.1945)

I Pataljoona, Suomussalmen Taivalalasessa

  everstiluutnantti Matti Raninen

II Pataljoona, Kuusamossa

  everstiluutnantti O. Selinheimo

III Pataljoona, Taivalkoskella

  Jääkärieverstiluutnantti Kaarlo Herman Kaarlonen

I Patteristo, Suomussalmella

  majuri K. Takkula

II Patteristo, Kuusamossa

  majuri Jaakko Valio Saikku

Joukkoyksiköt sijoitettiin operatiivisten vaatimusten mukaisesti siten, että

Prikaatin I Pataljoona (entinen  JR64) tulisi vuoden kuluttua muodostamaan Jalkaväkirykmentti 11:n I Pataljoonan. Pataljoona oli koko kesän ja syksyn 1940 jatkamassa  reserviläisyksiköiden aloittamia linnoitustöitä Kuivasalmella ja Perangassa. Marraskuussa koottiin yksiköt koulutettaviksi Taivalalaan ja Suomussalmen Ämmänsaareen.

Jalkaväkirykmentti 11:n perustaminen

Kesäkuun 10. päivänä 1941 kutsuttiin eräät III Armeijakunnan joukot ylimääräisiin harjoituksiin, rajan vartiointivastuu siirtyi armeijakunnalle ja 11. Prikaati jakautui kahdeksi rykmentiksi (JR11 ja JR53).

Jalkaväkirykmentti 11:n komentajaksi määrättiin eversti Sulo Aate Malm, ja rykmentti muodostettiin seuraavasti:

<Kuva>

Perustamiseen liittyi pieni erikoisuus. Koska miehiä oli yli määrävahvuuden ja 11. Prikaatissa oli ollut 3 - 4 sotasaalispanssariautoa, päätti eversti Malm muodostaa panssariauto-osaston. Tätä käytettiin välirauhan viimeisinä päivinä koulutuksessa, ja sillä oli mm. oma tukikohtansa, jossa se toimi saumaosastona. Panssariautoja ei sittemmin käytetty sodan puhjettua, tuskinpa autot edes ylittivät rajan, mutta osaston miehistä saatiin ensimmäinen täydennys korvaamaan tappioita.

Rykmentti oli hyvin monipuolinen verrattuna  talvisotaa edeltäneisiin joukko-osastoihin saati aikaisempaan pohjalaiseen joukkoon Pohjanmaan Jääkäripataljoonaan. Rykmentin vahvuus on noin 3600 miestä, ja sen yksityiskohtainen kokoonpano on esitetty yllä olevassa kuvassa. Raskaiden aseiden määrä oli kasvanut, ja erityisesti panssarintorjunta oli kehittynyt. Rykmentin tykkikomppaniassa oli kuusi 37 millimetrin panssarintorjuntatykkiä sekä lähitorjuntajoukkue, jonka välineistönä oli miinoja, kasapanoksia ja sokaisupulloja. Kiväärikomppanioissa oli panssarintorjuntaryhmä ja konekiväärikomppanioissa panssarintorjuntajoukkue. Näiden aseistuksena oli 14 ja 20 mm:n panssarintorjuntakiväärit. Rykmentin kranaatinheitinkomppaniassa oli kolme raskasta ja kolme kevyttä heitintä; lisäksi kussakin pataljoonassa oli kranaatinheitinjoukkue, joissa kussakin  kolme kevyttä heitintä.

Pääaseena oli edelleen 7,62 mm kivääri, mutta konetuliaseitakin oli jo runsaasti. Pistooleja oli lähes 700, mikä johtui siitä, että upseerit, konekivääriampujat sekä suuri osa huolto- ja viestihenkilöstöä oli aseistettu niillä.

Rykmentti oli puhtaasti hevosvetoinen; hevosia oli 412, joista 37 ratsua. Moottoriajoneuvoja oli kuusi; kaksi moottoripyörää, kaksi henkilöautoa ja kaksi kuorma-autoa.

Liikekannallepanosta 10.6. 1941 hyökkäysvalmiuteen 30.6.1941

Keväällä 1941 kiristyi suurpoliittinen tilanne Itä- ja Pohjois-Euroopassa. Lappiin oli siirretty Norjasta johtoesikunta AOK Norwegen ja Vuoristoarmeijakunta Norwegen sekä tuotu Saksasta XXXVI Armeijakunta. Saksalaisten kanssa oli tehty sopimus siitä, että Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen kuuluisi saksalaisten vastuualueeseen Oulun-Oulujärven-Miinoan linjan pohjoispuolella oleva alue ja saksalaisille alistettaisiin Pohjois-Suomessa olevat joukot, joista pääosan muodosti kenraaliluutnantti Siilasvuon V Armeijakunta (sodanajan III Armeijakunta).

Kesäkuun 10. päivänä kutsuttiin ensimmäiset joukot ylimääräisiin harjoituksiin, niiden joukossa myös Jalkaväkirykmentti 11. Sitä mukaa, kun pataljoonat valmistuivat, lähetettiin ne linnoitustöihin  pääasemaan, joka kulki noin15 - 20 kilometrin etäisyydellä rajalta linjalla Jumalisjärvi - Kuivasjärvi - Pärsämönselkä. I Pataljoona siirrettiin jo 12.6. toiminta-alueelleen täydentämään linnoitteita, sulkemaan esteaukkoja ja tarkistamaan sulutteita. Kaikkien pataljoonien saavuttua tuli niiden lisäksi harjoitella hyökkäyksellistä toimintaa ja yhteistoimintaa  suojajoukkovaihetta varten. Rajaselkkauksia oli kartettava.

Itärajalle keskittymässä oleva V (sodanajan III) Armeijakunta sai 15.6. Puolustusvoimain pääesikunnan käskyn n:o 1095/5d/SAL, jolla armeijakunta alistettiin keskityskuljetusten päätyttyä Rovaniemellä olevalle AOK:lle, joka oli oikeutettu antamaan armeijakunnalle käskyjä sitä ennenkin keskitystä varten ja toiminnasta sen jälkeen.  Seuraavana päivänä saapui saksalaisen Suomessa olevan armeijan esikuntapäällikkö, eversti E. Buschenhagen Ouluun, silloin vielä rauhan ajan V armeijakunnan esikuntaan ja jätti operaatio-ohjeet (AOK Norwegen Ia N:o 148/41 g.Kdos Chefs (Silberfuchs)/ 10.6.1941)  kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuolle. Kun V Armeijakunta edellisenä päivänä annetun Pääesikunnan  käskyn perusteella oli alistettu AOK:lle, ei johto- ja komennussuhteissa sinänsä ollut epäselvää. Kenraali ja pahat linnut teoksen mukaan operaatio-ohjeen toi AOK Norwegenin operatiivisen osaston päällikkö majuri Müller jo 10.6.1941 Ouluun Siilasvuolle ja Aremijakunnan esikunta olisi siirretty jo 16.6. Taivalkosken Maijanlammelle.

Operaatio-ohjeiden mukaan Pohjois-Suomessa olleiden saksalaisten joukkojen tarkoituksena oli sodan syttyessä hyökätä Petsamosta kohti Murmanskia ja Sallan kautta Kantalahteen. Suomalaisten III Armeijakunnan tehtäväksi tulisi suojata eteläistä painopistesuuntaa hyökkäämällä Kiestinkiin ja Uhtualle sekä edelleen Vienan Kemin suuntaan.

Vaikka III Armeijakunnan komentaja sai AOK:n operaatio-ohjeet, hän siirsi ne toistaiseksi syrjään ja antoi 17.6. armeijakuntansa puolikkaalle (6.Divisoona erillistehtävässä) ryhmityskäskyn puolustusta varten (III AKE:n käsky n:o 2/III/26/L5616 SAL/17.6.41). Saksalaiset aloittivat sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan Karpaattien ja Jäämeren välisellä alueella 22.6.1941 (Operaatio Barbarossa) ja III Armeijakunnan komentaja antoi 24.6.1941 välittömässä sodanuhkatilanteessa armeijakunnalleen (pl. 6. divisioona) käskyn valmistautumisesta taistelutoimintaan (III AKE:n kirj n:o 100/III/3 b/SAL/24.6.41). Samanaikaisesti puolustusvalmistelujen jatkamisen kanssa saivat pataljoonat tehtäväksi tiedustella hyökkäysvalmiusasemia. Armeijakunnan rajalle puolustusryhmitykseen keskitetyistä joukoista rajalle puolustusryhmitykseen jouduttiin muodostamaan hyökkäystehtävän edellyttämiä ryhmiä. Siilasvuon komennossa olevista joukoista muodostettiin kaksi hyökkäysryhmää seuraavasti:

Kuva: III Armeijakunnan kokoonpano (kuvassa ei esitetty 6. Divisioonan yksiköitä, koska osana saksalaista XXXVI Armeijakuntaa)

Armeijakunnan reservinä olivat everstiluutnantti A. Vuokon Jalkaväkirykmentti 32 (-II Pataljoona), Sissipataljoona 3 sekä 9. (moottoroitu) tykkikomppania

Joukkoja ryhdyttiin siirtämään eteenpäin 25.6., I Pataljoona Purasjärven taakse ja II Pataljoona Palovaaraan. Ryhmä Fagernäsin hyökkäyskäsky annettiin 27.6. ja Osasto Malmin seuraavana päivänä. Joukot siirtyivät  hyökkäysvalmiusasemiin kesäkuun 30. päivänä.

Rajalta Vuonniseen (1. - 10.7.1941)

Jalkaväkirykmentti 11 oli ryhmittynyt rajan taakse kahdeksi hyökkäysosastoksi. Aivan rajan pinnassa Raatejärven molemmin puolin oli rykmentin komentajan johtama Osasto Malm, johon kuuluivat JR 11 (- IIP), 25. Tykkikomppania (-1 joukkue) ja komppania Pioneeripataljoona 34:stä. Osaston takana olivat mm. yliluutnantti Walterin Panssariosasto W sekä Kevyt osasto 5. Etelämpänä, itään työntyvän rajamutkan takana, Viiangissa oli Osasto Veijola eli II/JR11 vahvennettuna pioneerijoukkueella. III Pataljoona oli reservinä Osasto Malmin takana Parvavaarassa.

Sota alkoi JR11:n osalta heinäkuun 1. päivänä kello 0230. Kolme kenttätykistöpatteristoa ja linnoitustykistöpatteristo sekä raskaat kranaatinheittimet ampuivat Vasovaaraan 17 minuutin tulivalmistelun. Kärjessä hyökänneen I Pataljoonan lähestyessä Vasovaaraa hyökkäsi yksitoista saksalaista  syöksypommittajaa  kello 0430 kohti kylän kenttävartioita, ja venäläiset asemat vallattiin tunnissa. Osasto Veijola saavutti etelästä kello 0715 Latvajärven maaston, jossa se joutui kiivaaseen tulitaisteluun apuun rientäneen venäläisosaston kanssa. Tilanne laukesi kello 0730 I Pataljoonan hyökättyä muutaman kevyen panssarivaunun tukemana lännestä.

Panssariosasto W heitettiin ensimmäisenä hyökkäyspäivänä syvään iskuun, ja se saavutti murroksista huolimatta iltaan mennessä 40 kilometrin päässä olevan Kenasjärven, jossa vihollinen oli asemissa. Saatujen vankitietojen mukaan oli Vienan Kemi - Uhtuan suunnassa kenraalimajuri Gushevskin 54. Divisioona, josta Uhtualla oli majuri Rossohin JR118. Tästä oli pataljoona Vuonnisessa, ja JR118:n osilla oli vahvennettu rajavartioyksiköitä.

Ensimmäisen päivän menestyksen jälkeen eteneminen hidastui, ei vihollisen vaikutuksesta vaan kehnosta tiestöstä johtuen. Panssarivaunut pääsivät hädin tuskin eteenpäin, kuorma-autot juuttuivat kiinni, ja jopa hevosajoneuvoja oli autettava miesvoimin. Saksalaisten havittelema salamahyökkäys ei ottanut erämaaoloissa onnistuakseen.

Toisena hyökkäyspäivänä olivat III/JR11 ja II/JR32, Linnoituspataljoona 14, pioneerit, tienkorjausjoukot ja osa tykistöä korjaamassa ja raivaamassa tietä, ja vasta 3.7. valtasivat I/JR11 ja Panssariosasto W Vuokkiniemen. Osasto Malm jatkoi tästä hyökkäystään tien suunnassa pohjoiseen vihollisen vastarinnan sitkistyessä. Kärjessä hyökännyt I Pataljoona sai nyt vastaansa myös suorasuuntaus-  ja kranaatinheitintulta. Heinäkuun 4. päivänä käytiin Ponkalahdessa ankara taistelu, jossa tilanteen ratkaisi kapteeni Pentti Valkosen 2. Komppanian raju hyökkäys. Ponkalahdesta jatkoi hyökkäystä Osasto Malmille alistettu Kevyt Osasto 5 (Osasto Fossi), 5.7. vallattiin Aajuolahti ja 6.7. Oinasniemi, johon panssarivaunut jäivät maastovaikeuksien ja korjaustarpeen vuoksi. Ponkalahdesta alkaen aiheuttivat tehokkaat, varsinkin kapulateihin sijoitetut, miinoitukset tappioita ja ilmapommituksia suunnattiin suomalaisten selustaan, erityisesti Vuokkiniemeen. Ilmeisesti tahallaan sytytettyjen metsäpalojen sammuttaminen sitoi voimia, ja vähintään pataljoonan voimat olivat jatkuvasti tietöissä.

Osasto Malm saavutti 6.7. purolinjan noin 5 kilometriä Vuonnisesta etelään samanaikaisesti, kun Juntusrannasta lähtenyt Osasto Halonen pysähtyi Kursmajoella olleisiin vahvoihin venäläisasemiin. Seuraavana päivänä jatkoi II Pataljoona etenemistä vahvasti miinoitetun tien suunnassa ja saavutti etelästä Kursmajoen, jonka takana vihollinen oli linnoitetuissa asemissa. Heinäkuun 9. päivänä mursi Osasto Malm puolustusaseman koukkaamalla I Pataljoonalla sen länsipuolitse ja osasto tunkeutui kovassa tykistö- ja kranaatinheitintulessa Vuonnisen kylään ja miehitti Vuonnisjoen länsirannan.

Ensimmäisen hyökkäysviikon aikana rykmentillä oli huoltovaikeuksia, ja varsinkin leivästä ja lihasta oli puute. Teiden kehnous hidasti tykistöä, joka ruuhkautui tielle. Etenevä rykmentti joutui noutamaan muonansa päivä päivältä yhä kauempaa, ja ruuhkien takia oli hevosajoneuvojen ajettava kevennetyin kuormin tien sivussa tykistön marssirivistöjen ohi. Lihan puute johtui siitä, että Keski- ja Etelä- Suomesta lähetetty tuore liha oli kesäkuumalla pilalla, ennen kuin se saatiin kenttäkeittimille saakka.

Vuonnisenjoen - Korpijärven taistelut (14. - 25.7.1941)

Tiedustelutulosten perusteella arvioitiin, että vihollisella oli Vuonnisen-Pistojoen alueella vahvasti varustetut asemat, joita puolusti kaksi pataljoonaa vahvennettuna suorasuuntaustykeillä ja panssarivaunuilla. Puolustusta tuki ainakin kaksi patteria. Uhtualla lienee ollut reservinä yksi pataljoona, ja erään tiedon mukaan olisi sinne tullut vahvennukseksi jalkaväkirykmentti.

Osasto Malmin edessä, Vuonnisenjoen toisella puolella oli vihollinen linnoitetuissa asemissa. Asemien murtamiseen tarvittiin hyvin valmisteltu ylimenohyökkäys, ja valmisteluihin kuluisi muutama päivä. Ryhmä Fagernäsissä nähtiin mahdollisuus laukaista tuleva tilanne motittamalla Vuonnisenjoen-Pistojoen alueella oleva vihollinen etelästä tehtävällä koukkauksella. Heinäkuun 11. päivänä annettiin hyökkäyskäsky, jonka mukaan:

Osasto Malm, JR 11 (- II P), III/JR32, KrhK, TykK/JR32,25.TykK ja 3./PionP34 tuhoaa Vuonnisen niemessä olleen vihollisen ja jatkaa Uhtuan tien suunnassa tavoitteenaan Pistojoen linja

Osasto Vuokko, JR32 (- III P), II/JR11, 9.TykK ja PionP 34 (-3.K) ylittää Ylä-Kuittijärven Melkajanlahden kohdalla, hyökkää Oinasniemen -Uhtuan tien suunnassa ja vyöryttää Pistojoen itärannalla olevat vihollisen asemat Korpijärveen saakka.

Armeijakunnan reservin pääosa oli nyt pantu taisteluun. Osastojen kokoonpanosta huomaa, että rykmenttien pataljoonat menivät ristiin osastojen kesken. Hyökkäysvalmistelut jatkuivat kiireellisinä. Ylimeno-osastoille pidettiin vesistökalustoharjoituksia, mutta salaamissyistä metsässä.

Hyökkäyshetki oli 14.7. kello 0200. Puoli tuntia aikaisemmin alkoi tykistön ja keveiden kranaatinheittimien tulivalmistelu, jota täydensi syöksypommittajien hyökkäys kolmena muutaman koneen aaltona.

Osasto Malm sitoi kaikki voimansa ylimenohyökkäykseen. I Pataljoona varmisti länsirannalla, oikealla olevan tien suunnassa, III Pataljoona ylitti joen 3 kilometriä pohjoisempana tarkoituksena tunkeutua edessä olevien tukikohtien sivustaan ja selustaan. III/JR32 hyökkäsi äärimmäisenä vasemmalla pyrkimyksenä  saartaa tukikohdat, varmistaa itään ja jatkaa hyökkäystä Korpijärven itäpuolitse kulkevan  tien suuntaan. Alkumenestys oli hyvä, ja III/JR32 pääsi tunkeutumaan pitkälle syvyyteen, mutta puolenpäivän maissa alkoivat vastoinkäymiset. Viestiyhteydet katkesivat III/JR32:een ja osittain sen takaa - III Pataljoonan alueelta - kuuluvat taistelun äänet aiheuttivat sekaannusta. Ensi kertaa tulessa ollut III/JR32 vetäytyi takaisin Vuonnisenjoen taakse. III/JR11:n vasemman sivustan paljastuttua ryhtyi tämäkin pataljoona  vetäytymään, mutta kapteeni Ylösen onnistui pysäyttää liike ja pitää sillanpää. Kahden seuraavan päivän aikana torjuttiin I/KTR16:n tukemana useita venäläisten rajuja vastahyökkäyksiä.

Osasto Vuokon hyökkäys oli alkanut myös kello 0200, ja 20 minuutin kuluttua nousi  ensimmäinen porras maihin 14 syöksyveneellä III/KTR16:n tukemana. Vastarannalla ei kohdattu vihollista, ja kahdessa tunnissa 40 minuutissa oli kumpikin pataljoona kuljetettu syöksyveneillä, ruuhilla ja ponttoneilla yli. Osaston eteneminen sujui odotettua hitaammin, sillä maasto oli erittäin vaikeakulkuinen ja vastoin tiedustelutietoja täysin tietön; etenemisnopeus oli vain 1-2 kilometriä tunnissa.

Jo ensimmäisenä hyökkäyspäivänä oli selvinnyt, että Vuonnisen itäpuolella olleen vihollisen tuhoaminen kaksipuolisella hyökkäyksellä oli epäonnistunut. Osasto Malm oli järjestettävä ja järkkynyt taistelumoraali palautettava. Osasto Vuokon oli vielä edettävä runsaat 40 kilometriä vaikeakulkuisessa maastossa ja nyt taistellen, ennen kuin se saavuttaisi annetun tavoitteen.

Osasto Malmin valmistautuessa uuteen ylimenohyökkäykseen huomattiin vihollisen irtaantuvan. I Pataljoona ylitti ensimmäisenä Vuonnisenjoen 19.7. kello 2345 lauttapussein ja venein, ja osasto saavutti aamuun kello seitsemään mennessä noin 8  kilometrin päässä olevan Pistojoen, jonka silta oli tuhottu. Kova tulitus - muun muassa maahan kaivetuista panssarivaunuista - pani olettamaan, että vihollinen aikoi puolustautua sitkeästi tällä edullisella linjalla, joten perusteellisiin ylimenovalmisteluihin ryhdyttiin välittömästi. Osasto Vuokon eteneminen oli pysähdyksissä koko 19. päivän, sillä osasto joutui torjumaan kaksi voimakasta tykistön tukemaa hyökkäystä.

Pistojoen ylimeno suunniteltiin tapahtuvaksi 21.7. aamuyöllä. Osasto Malm ylittäisi joen kahta polkusiltaa myöten siten, että päävoimat etenisivät Rivajärven ja Pistojoen välistä Osasto Vuokon edessä olevien joukkojen selkään. Pienemmin voimin edettäisiin Korpijärven - Rivajärven kannakselle valmiina torjumaan Uhtualta suunnatut vastahyökkäykset. Osasto Vuokon tuli "toimia aktiivisesti nykyisestä asemastaan Rivajärvi - Pistojoki kannaksen suuntaan vihollisen tuhoamiseksi.

Heinäkuun 21. päivänä alkoi hyökkäysvalmistelu kolmen patteriston voimin ja hyökkäys kello 0425. Vuolaassa virrassa katkesivat pikasillat ja päähyökkäys epäonnistui. Pohjoisempana pääsi I Pataljoona keskellä virtaa olevaan pieneen saareen pioneerien yhteen liittämiä tukkeja myöten. Kovassa vihollistulessa syntyi suuria tappioita saareen sullotuissa yksiköissä, mutta tulesta huolimatta pataljoona jatkoi hyökkäystä uutta tukkisiltaa myöten vastarannalle, johon heti pureuduttiin. Kello 0745 oli sillanpää jo niin suuri, että muut pataljoonat syötettiin samasta paikasta yli ja ne ehtivät mukaan torjumaan vihollisen raivokkaat vastahyökkäykset. Yhteys taakse oli koko ajan ylläpidettävä tilapäisjärjestelyin, ja muun muassa haavoittuneet oli evakuoitava  joen yli köysivetoisilla kopukoilla. Pistojoen ylimenohyökkäys oli erittäin raskas ja tappiot olivat suuret, esimerkiksi 7. Komppania menetti yksinomaan kaatuneina 26 miestä.

Samana päivänä saatiin yhteys Osasto Vuokkoon, joka ryhtyi työntymään  Osasto Malmin itäpuolelle Vaarajärven kummaltakin puolen. Heinäkuun 22. päivänä jatkuivat JR11:n pataljoonien taistelut Korpijärven itäpuolella ollutta vihollista vastaan ja illalla sai I Pataljoona tehtäväkseen vahvennettuna kahdella komppanialla III Pataljoonasta auttaa idempänä vaikeuksiin joutunutta Sissipataljoona 3:a Tässä yhteydessä hyökkäsi luutnantti Pentti Valkosen johdolla kaksi komppaniaa Pinkojoen suunnasta ampuvaa patteria kohti ja tuhosi sen.

Seuraavien päivien aikana käytiin Korpijärven itäpuolella ankaria taisteluja vihollisen tuhoamiseksi. Kesä oli kuumimmillaan, toimintaa haittasivat runsaat metsäpalot, joissa miinat ja maastoon jääneet ampumatarvikkeet räjähtelivät jatkuvasti. Puutteellisten yhteyksien takia ei osastojen kesken syntynyt kunnollista yhteistoimintaa ja pataljoonat joutuivat osittain lomittain. Johtosuhdejärjestelyjen  jälkeen, ja kun saksalaiset keskiraskaat panssarivaunut oli saatu ponttonisiltaa myöten Pistojoen yli, alkoi hyökkäys 24.7. aamulla täydellä teholla. Osasto Malm (vahv I P, II P, SissiP3 ja Kevyt Osasto 5) hyökkäsi pohjoiseen kohti Pinkojokea ja saarrosti sekä osittain tuhosi vihollisen III/JR81:n. JR11: n jääkärijoukkueista muodostettiin kapteeni Ylösen johdolla takaa-ajo-osasto, joka heitti 25.7. aamulla vihollisen Pinkojoen taakse ja valtasi sillanpään. Tässä taistelussa kaatui urhoollinen ja siihen mennessä monen vaikean tilanteen selvittänyt kapteeni M. Ylönen. II Pataljoona ylitti jääkärien perässä Pinkojoen ja laajensi sillanpään noin kilometrin syvyiseksi. Heinäkuun 25. päivänä oli Korpijärven itäpuolen tilanne selvitetty ja Osasto Vuokko jatkoi hyökkäystä kohti Uhtuaa. JR11 pysäytettiin muutamaksi päiväksi lepoa ja huoltoa varten, mikä oli tarpeen. Rykmentti oli yhtämittaisesti edennyt kärjessä sodan ensimmäisestä päivästä lähtien. Korpijärven taisteluissa menetti vihollinen muun muassa viisi panssarivaunua ja kaksi panssariautoa, 10 panssarintorjuntatykkiä, 12 kranaatinheitintä, 19 konekivääriä, 95 pikakivääriä, 100 puoliautomaattikivääriä ja lähes 400 kivääriä.

Uhtuan edustalla (26.7. - 31.12.1941)

Ryhmä F jatkoi 26.7. hyökkäystään kohti Uhtuaa kärjessä Osasto Vuokko. Tämä puolestaan lähetti eteensä korpien kautta Eldankajärven itäpuolelle sissitoimintaan III/JR32:n. Vihollisen vetäytymisen estämiseksi sekä sen lyömiseksi päätti Ryhmä F katkaista tien Eldankajärven tasalla. Edessä olevasta pataljoonasta sekä Kevyt Osasto 5:stä ja levossa olleen 11JR:n II Pataljoonasta muodostettiin Osasto Veijola. Vaikea maasto sekä metsäpalot hidastivat eteen siirtyvien pataljoonien marssia, osaston muodostamista sekä toiminnan aloittamista.

Aamulla 30.7. ryhtyi lähes kolmipataljoonainen Osasto Veijola katkaisemaan tietä, kello 0850 hyökkäsivät tielle Kevyt Osasto 5 oikealla ja III/JR32 vasemmalla, minkä jälkeen II/JR11 puhdisti välimaaston. Aamupäivän aikana käytiin kiivaita taisteluja vihollisen yrittäessä muun muassa panssariautojen tukemana avata tien. Kello 12:n maissa sai Osasto Vuokko yhteyden Osasto Veijolaan ja väliin jäänyt vihollispataljoona tuhoutui lähes kokonaan. Osa vetäytyi metsien kautta koilliseen loppujen eloonjääneiden antautuessa. Saaliiksi saatiin muun muassa kaksi kenttätykkiä, kaksi panssarintorjuntatykkiä ja hevosia.

Tiedustelu oli selvittänyt, että vihollisella oli lujat asemat  Kiiskisjärvien kannaksella, joten Ryhmä F päätti suunnata jatkohyökkäyksensä näiden järvien sekä pohjois- että eteläpuolitse. JR11 (-IIP) vahvennettuna Sissipataljoona 3:lla sai tehtäväkseen edetä Kiiskisjärvien pohjois- ja itäpuolelle sekä yhteistoiminnassa JR32:n kanssa tuhota järvikannaksella oleva vihollinen.

Hyökkäys alkoi 2.8. aamulla, mutta pysähtyi miltei heti vihollisen kovaan vastarintaan. Iltapäivällä sai kapteeni Mariston III Pataljoona aikaan murron ja eversti Malm lähetti I Pataljoonasta avuksi kaksi komppaniaa, konekiväärejä ja kranaatinheittimiä sekä vihollisen asemien vyöryttämiseksi vielä reservinä olleen II Pataljoonan. Aamulla 3.8.teki vihollinen voimakkaan vastahyökkäyksen , mikä torjuttiin. JR11 yritti vielä kerran hyökkäystä I ja II Pataljoonan voimin sekä voimakkaan tykistötulen tukemana, mutta se kilpistyi sitkeään vastarintaan. Rykmentti oli kahden päivän  aikana menettänyt 97 miestä ja päässyt Kiiskisjärven pohjoispään tasalle, ns. Hevosenkenkään, jossa rintamalinjat pysyivät sodan loppuun saakka. Päätien suunnassa Kiiskisjärven lounaispuolella oli JR32 saavuttanut vain paikallista menestystä, ja Keski-Kuittijärven suunnassa Kevyt Osasto 5 päässyt  Tsirnijärven tasalle. Neuvostojoukkojen puolustus oli voimistunut, ja Uhtuan suunnan taistelujen taitekohta oli saavutettu.

Saksalaisten AOK:n käskyllä siirrettiin painopiste Kiestingin - Louhen suuntaan. Ryhmä F:ää ryhdyttiin 2.8. lähtien heikentämään uuden painopistesuunnan hyväksi, vaikka ryhmä olisi tarvinnut rykmentin suuruisen vahvennuksen Uhtuan valtaamiseksi. Ryhmä F, josta 17.8. tuli 3. Divisioona, jatkoi vielä yrityksiään Uhtuan valtaamiseksi avoimen pohjoisen siiven kautta.

Elokuun 9. päivänä muodostettiin hyökkäysosasto, johon alun perin piti kuulua neljä pataljoonaa. Kesken valmistelujen jouduttiin irrottamaan lisää voimia lähetettäväksi  Kiestingin suuntaan, joten muodostettuun Osasto Malmiin kuuluivat lopulta I/JR11, III/JR32 sekä Sissipataljoona 3. Siirrot ja muut valmistelut veivät aikaa sateiden ja huonojen tieyhteyksien takia, saksalaiset panssarivaunut ja traktorit  joutuivat vetämään kuorma-autoja ja tykkejä pehmeimpien tiepaikkojen läpi.

Hyökkäys alkoi 15.8. pohjoisesta Uhtualle johtavien teiden suunnassa, ja kapteeni Halosen komentama I Pataljoona pääsi lähelle Malviaisiin ja Röhöön johtavien teiden risteystä. III/JR32  jatkoi hyökkäystä 19.8. panssarivaunujen tukemana, mutta torjuttiin muutamia kilometrejä tienristeyksen eteläpuolella olevalla purolinjalla. I Pataljoona, jota kapteeni Maristo komensi kapteeni Halosen haavoituttua, eteni myös purolinjalle ja pataljoona sai 24.8. tehtäväksi vallata tien länsipuolella olevan hallitsevan kukkulan. Hyökkäys edistyi tykistön tukemana murrosteiden ja miinoitteiden läpi ja seuraavana päivänä saavutettiin kukkula ja sen kaakkoisrinne.

Neljä päivää myöhemmin vallattiin kukkulan länsipuolella ollut eteen työnnetty  tukikohta. Sitä varten muodostettiin suomalais-saksalainen iskuosasto, jota tuki kahdeksan panssarivaunua ja tykistön tuli. Puolustus oli hyvin sitkeä, ja osa pesäkkeistä oli hiljennettävä ajamalla panssarivaunuilla niiden päälle. Kun runsas puoli kilometriä asemaa oli vyörytetty irtaantui vihollinen, ja Jalkaväkirykmentti 11:n asemia voitiin työntää eteenpäin.

Syyskuun alkupäivinä yritettiin vielä hyökätä Uhtualle pohjoisesta Osasto Sakulla, jota johti 3. Divisioonan esikunnan esikuntapäällikkö majuri S. Tenhunen. Iskuvoimana  oli JR32 (-IIIP); JR 11:stä osallistuivat taisteluihin esikunta, Kranaatinheitinkomppania ja Tykkikomppania. Osastolle oli lisäksi alistettu 2./Pioneeripataljoona 34 sekä saksalainen panssariosasto Walter. Jalkaväkirykmentti 11:n tehtävänä oli myös huoltaa maastoitse suuntautuvaa hyökkäystä, ja sitä varten oli valmistettu purilaita ja hankittu kantosatuloita.

Hyökkäys lähti liikkeelle 1.9. aamulla. Saksalaiset panssarivaunut jäivät heti jälkeen maastovaikeuksien  takia. Osasto eteni vihollista kohtaamatta kello 1500:een saakka, jolloin  se saavutti Malviaisten tien venäläisten 6" patterin kohdalla. Lyhyen ja kiivaan tulitaistelun aikana käänsivät venäläiset  tykkinsä ja ryhtyivät tulittamaan suorasuuntauksella aivan lähietäisyydeltä. Hyökkäys pysähtyi ja yksiköt vetäytyivät suojaan. Osasto Sakua ryhdyttiin järjestämään hyökkäyksen jatkamista varten, mutta toiminta viivästyi venäläisten painostuksen takia. Illalla päätti majuri Tenhunen keskeyttää hyökkäyksen pimeän  ajaksi.

Aamulla 2.9. hyökkäsivät venäläiset tien suunnassa ollutta komppaniaa vastaan, joka irtaantui. Menetetyt asemat palautettiin, mutta kello 1345 alkoi tykistön tukema raju hyökkäys, jolloin Osasto Sakun pataljoonat joutuivat hajalle ja majuri Tenhunen katosi. Komppaniat koottiin, mutta koska ne eivät enää olleet hyökkäyskykyisiä vedettiin koko osasto lähtöasemiin. Tappiot olivat suhteellisen vähäiset; kahdesta vahvennetusta pataljoonasta oli menetetty toistakymmentä miestä. JR 11 tosin menetti Kranaatinheitinkomppanian kuormaston ja hyökkäysuran varteen koottu ampumatarvikevarasto oli räjäytettävä.

Eversti Fagernäs päätti 4.9. siirtyä puolustukseen. Saavutettu tasa miehitettiin siten, että Kevyt Osasto 5 ryhmittyi etelälohkolle ja JR 11 puolikaareen lännestä ja pohjoisesta Uhtualle johtavien teiden varsille sekä näiden välimaastoon. Päätien suunnalla, Kiiskisjärven eteläpuolella, noin 3 kilometriä leveällä lohkolla oli everstiluutnantti Veijolan II Pataljoona. Koko vasemmalla siivellä Kiiskisjärveltä Malviaisten tielle saakka oli everstiluutnantti Ranisen I Pataljoona. Tämä kohtuuttoman pitkä linja jaettiin joulukuussa niin, että majuri Haatajan III Pataljoona asettui "Hevosenkenkään".

Loppuvuoden aikana oli rykmentin lohkolla  vilkasta kranaatinheitin- ja tykistötoimintaa ja ajoittain tehtiin molemmin puolin vähäisiä hyökkäyksiä. Lohko oli rykmentille liian pitkä; se oli pikemminkin ohut verho kuin puolustuslinja. Syntynyt tilanne oli kuitenkin pakon sanelema. Sivusuunnaksi muuttuneessa Uhtuan suunnassa oli tultava toimeen minimivoimin. Toisaalta oli välttämätöntä pitää näin kaukana idässä olevat puolustusasemat, sillä Malviaisten tietä sulkemalla suojattiin Kiestingin sivustaa.

Kun armeijakunnan painopiste elokuussa siirtyi Kiestingin - Louhen suuntaan, vahvennettiin siellä taistelevaa Ryhmä J:tä muun muassa kahdella Ryhmä F:n pataljoonalla, Sissipataljoona 3:lla ja III/JR 11:llä. Jälkimmäinen saapui 24.8. autokuljetuksina Kiestinkiin erittäin vaikeaan tilanteeseen. Venäläisen 88. Divisioonan joukot olivat toista viikkoa aikaisemmin aloittaneet voimakkaan vastahyökkäyksen, pysäyttäneet  ja osittain motittaneet suomalaisten kärkenä  hyökänneen vahvennetun JR53:n. Seuraavien viikkojen aikana III Pataljoona osallistui niihin jatkuviin ja monisäikeisiin taisteluihin, joita tarvittiin Kiestingin kriisin selvittämiseksi. Heti 24. - 25.8. pataljoona hyökkäsi yhdessä Sissipataljoona 3:n kanssa "rautatiemottia" vastaan, mutta yritys tyrehtyi vihollisen kiivaaseen tuleen. Pataljoona joutui kuun vaihteen yli taistelemaan tämän "tappokukkulaksi" nimetyn kohteen liepeillä kärsien vakavia tappioita. Jo ensimmäisenä taistelupäivänä haavoittui pataljoonankomentaja kapteeni Pellikka ja hänen tilalleen tuli majuri Haataja.

Pataljoona teki syyskuun 8. - 9. päivinä vastahyökkäyksen Hangasvaaraan murtautunutta vihollista vastaan, ja sai haltuunsa sotasaaliina muun muassa seitsemän kranaatinheitintä, liekinheittimen, neljä konekivääriä ja 20 pikakivääriä. Pataljoona palautettiin Uhtualle rykmenttinsä yhteyteen 11.10., jolloin tilanne Kiestingin suunnalla oli rauhoittunut.

Eversti Malm siirrettiin lokakuun 9. päivänä uuteen tehtävään Kiestinkiin ja JR11:n uudeksi komentajaksi määrättiin eversti J. S. Wallden.

Jalkaväkirykmentti 11:n muonitustilanne, joka oli heikohko hyökkäysvaiheen alkupuolella, parani sen loppupuolella, kun armeijakunta siirtyi saksalaisten muoniin. Kuiva muona oli huomattavasti parempaa, mutta suomalaiset eivät vähällä tottuneet "rehuihin" eli vihanneskeittoihin. Muonatupakka, kolme tupakkaa päivässä, oli saksalaisten väheksytty Juno, jonka lisäksi ostotupakkana sai suomalaisia merkkejä.

Jalkaväkirykmentti 11 oli koko hyökkäysvaiheen aikana ollut kärjessä lukuun ottamatta muutamia päiviä Pistojoen jälkeen. Kovat taistelut näkyivät rykmentin kärsimissä menetyksissä; kokonaistappiot olivat yli 1900 miestä eli noin 53% määrävahvuudesta. Kaksi kolmasosaa tappioista oli syntynyt kiivaimman hyökkäysvaiheen aikana heinäkuussa ja elokuun alkupuolella. Vihollisen arvioitiin menettäneen lähes 2300 miestä kaatuneina, ja lisäksi 362 miestä jäi vangiksi.

Asemasota vaihe (1.1.1942 - 05.1944)

Jalkaväkirykmentti 11 oli lähes koko asemasotavaiheen syksystä 1941 kevääseen 1944 puolustuksessa Uhtuan suunnalla. Nämä kaksi ja puoli vuotta olivat rintamalohkolla suhteellisen hiljaisia ja rajoittuivat vastustajan häirintään tykistö-, kranaatinheitin ja tarkk'ampujatulella. Partiointi ja vanginsieppaustoiminta oli vilkasta, ja sen avulla pyrittiin selvittämään vastustajan vahvuutta, ryhmitystä, vartioiden vaihtoaikoja ja aikeita. Varsinkin laajoilla erämaasivustoilla ulottuivat partioretket syvälle vihollisen selustaan.

Kevään aikana muuttui rykmentin kokoonpano ja nimi puolustusvoimien uudelleenjärjestelyjen yhteydessä. Liikekannallepanossa 1941 oli kutsuttu palvelukseen vuosina 1896 - 1918 syntyneet reserviläiset, ja varusmiespalvelustaan olivat suorittamassa vuosina 1919 ja 1920 sekä vuoden 1921 alkupuolella syntyneet. Palveluksessa oli  siis 25 1/2 ikäluokkaa, mikä rasitti maan tuotanto- ja elinkeinoelämää yli sietorajan. Työvoiman irrottamiseksi päätti ylipäällikkö kotiuttaa vanhimmat ikäluokat niin, että palvelukseen jäi vain alle puolet alkuperäisestä vahvuudesta eli ikäluokat 1912 - 1922. Näistä muodostettaisiin 16 prikaatia siten, että kussakin divisioonassa käytettäisiin runkona varusmiesjoukkoyksiköitä ja yhtä aluejärjestön perustamaa jalkaväkirykmentin pataljoonaa. Komppaniat muodostettaisiin nelijoukkueisiksi. Ikäluokista 1887 - 1911 muodostettaisiin ns. vanhennettuja yksiköitä, jotka myöhemmin kotiutettaisiin yksiköittäin.

3. Divisioonan osista muodostettiin 11. Prikaati, johon kuului neljä pataljoonaa, kevyt ja raskas patteristo (kummassakin kaksi patteria), kranaatinheitin-, tykki-, viesti- ja pioneerikomppania, talousjoukkue, huoltojoukkue, kenttäsairaala, lääkintäjoukkue ja kolonna. Järjestelyt aloitettiin tammikuussa 1942, ja 5.2. mennessä oli Jalkaväkirykmentti 11:stä tullut nuorennettu kolmipataljoonainen joukko-osasto, joka 15.4. laajeni prikaatiksi. Prikaativaihe oli hyvin lyhytaikainen , sillä jo kesäkuun 22. päivänä nimi muuttui Jalkaväkirykmentti 11:ksi ja vuoden loppuun mennessä se supistettiin normaaliksi jalkaväkirykmentiksi.

Asemasotavaiheen tärkeimpiin tapahtumiin kuului osallistuminen Kiestingin "kelirikkohyökkäyksen" torjumiseen. Huhtikuun 24. päivänä 1942 lähtivät neuvostojoukot vahvoin voimin liikkeelle äärimmäisellä vasemmalla siivellä Ylä-Mustajärven pohjoispuolella, missä oli vain suomalaisten varmistuselimiä. Puolustusasemassa vasemmalla ollut SS-Divisioona Nord muutti nopeasti ryhmitystään ja miehitti Jarosjärven - järvi 75:n linjan, jossa se 28.4. alkaen torjui vihollisen hyökkäykset. III Armeijakunta ryhtyi heti irrottamaan voimia  Ahvenlahden - Kiestingin tien sulkemiseksi. Ensimmäisenä ulkopuolisena vahvennuksena saapui kapteeni Mariston IV/11.Prikaati, joka 26.4. sai tehtäväkseen hyökätä Ylä-Mustajärven länsipuolitse vihollisen kylkeen. Hyökkäys epäonnistui voimien vähyyden takia; lisäksi osui kranaattikeskitys käskynjaolla olleeseen upseeriryhmään, jolloin pataljoonankomentaja ja kuusi muuta upseeria haavoittuivat. Vihollisen painostaessa edestä ja uhatessa samalla sivustassakin vetäytyi pataljoona luutnantti Hyttisen johdolla ja ryhmittyi puolustukseen Jarosjärven itäpään tasalle.

Vappuun mennessä oli tilanne näennäisesti vakautettu, mutta samanaikaisesti oli käynnistetty uusi hyökkäysoperaatio tai suurhyökkäyksen jatkovaihe. Kahden jalkaväkirykmentin, merijalkaväkiprikaatin sekä kahden hiihtoprikaatin tehtävänä oli katkaista Divisioona J:n ja SS-Divisioona Nordin yhteydet Kiestingin länsipuolella. Aikeen paljastuttua ryhdyttiin joukkoja siirtämään uhanalaiseen suuntaan ja IV/11.Prikaati (kapteeni C. Palmroth) siirrettiin 4.5. kello 1140 alkaen Kiestingin pohjoispuolella olevaan neljän tien risteykseen.  Myöhään illalla saivat pataljoonan lähettämät partiot kosketuksen vihollisen JR238:aan ja myöhemmin ilmeni, että myös 8. Erillinen Hiihtoprikaati (Erilliset Hiihtopataljoonat 143, 199, 200 ja 201) sekä JR290 lähestyivät Kiestinkiä. Seuraavana päivänä miehitti pataljoona Dankjärven ja Danmankajärven kannaksen ja aloitti hyökkäyksen vihollisen kärkeä vastaan. Tämä sekä muut vastatoimenpiteet pysäyttivät vihollisen, joka oli uupunut joutuessaan etenemään yllättävän paksussa kevätlumessa kymmeniä kilometrejä. Alkoi vetäytyminen, joka päättyi venäläisten lähes täydelliseen tuhoon.

Sillä aikaa  kun vihollista painostettiin, koottiin joukkoja vastahyökkäystä varten. 11. Prikaatista irrotettiin I Pataljoona, joka lähti marssien suoraan Malviaisten tietä Kiestinkiin. Pataljoonan komentajaksi määrättiin ratsumestari Paavola varsinaisen komentajan majuri Hurmalaisen jäädessä puolustamaan Malviaisten lohkoa sekaosastolla, jossa 11. Prikaatin raskasaseyksiköiden ja huollon lisäksi oli myös saksalaisia. III Armeijakunta muodosti kokoamistaan joukoista kolme taisteluosastoa, joiden tehtävänä oli lyödä vihollinen ja palauttaa menetetty alue. Vasemmalla Kiestingin - Ahvenlahden tien länsipuolella hyökkäsi Osasto Pennanen, tien suunnassa saksalainen taisteluosasto Kräutler sekä oikealla Taisteluosasto Ravila. Ratsumestari Paavolaisen I/11.Prikaati saapui Kiestinkiin 11.5., ja se liitettiin Osasto Puromaan (JR12 - IIIP sekä I/11.Pr). Pataljoona sai ensin tehtäväkseen miehittää järvi 77:n tasalla olevan linjan sekä partioida  itään ja koilliseen. Miehityksen aikana otettiin vangiksi 11 -miehinen kenttävartio, joka kuului JR290:een.

Hyökkäys vihollisen lyömiseksi aloitettiin 15.5. kello 0200. I/11.Prikaati, joka hyökkäsi oikealla, ei kohdannut vastusta ja sai partioilla yhteyden tien suunnassa hyökänneisiin saksalaisiin. Vastus koveni 16.5. osaston edessä, mutta tällä kertaa vasemmalla hyökännyt I/11.Prikaati pääsi helpohkosti eteenpäin. Päivän kuluessa oli pataljoona tosin lyöty takaisin sen yrittäessä vallata voimakkaasti miehitetyn kukkulan. Muutaman tunnin kuluttua hyökkäsivät saksalaiset syöksypommittajat kolmesti kukkulaa vastaan, jolloin vastarinta nujertui täysin. Vasta illalla kohtasi pataljoona voimistuvaa vastarintaa ja pysähtyi, minkä jälkeen se joutui torjumaan vasemman sivustan kautta suunnatun koukkausyrityksen.

Toukokuun 17. päivän vastaisena yönä alkoi voimakas hyökkäys I/11.Prikaatia vastaan, jolloin pataljoonan kaikki voimat sitoutuivat taisteluun ja sitä vahvennettiin yhdellä komppanialla II/JR12:sta. Koska pataljoonassa vallitsi voimakas pessimismi, lähetettiin Osasto Puroman esikunnasta kapteeni Moisio ratsumestari Paavolan avuksi. Hyökkäykset jatkuivat kiivaina aamuun saakka, jolloin vihollinen vetäytyi  ja I/11.Prikaati työntyi Agafenonjoelle lähelle Ahvenlahden tietä varmistamaan Osasto Puroman oikeata sivustaa. Seuraavana  päivänä eteni pataljoona tielle ja sen suunnassa Lukanlammelle, missä ryhmittyi puolustukseen.

Päivän järjestelyjen jälkeen jatkoi Osasto Puroma hyökkäystä suoraan itään venäläisten rakentaman huoltotien suunnassa kohti Jelettijärven - Ylä-Mustajärven kannasta. Nyt oli myös IV/11.Prikaati alistettu Osasto Puromalle. Aamulla 20.5. murrettiin voimakkaan tykistön  tukemana ensimmäinen puolustusasema, josta IV/11.Prikaati sekä panssarivaunuin vahvennettu pataljoona työnnettiin läpi. Tämä osasto mursi päivän kuluessa toisenkin puolustusaseman noin 1,5 kilometriä edempänä. I/11.Prikaati irrotettiin Ahvenlahden tien suunnasta ja lähetettiin - osaston päähyökkäykseen liittyen - katkaisemaan tie järvi 206:n itäpuolella.

Toukokuun 21. päivän kuluessa käytiin kiivaita taisteluja, sillä 68. Punalipun rykmentti puolustautui sinnikkäästi suojatessaan idempänä huoltotielle pyrkivien joukkojen vetäytymistä. Osasto Puroma oli saamaisillaan edessään olevan vihollisen mottiin , mutta tämä pääsi vielä vetäytymään, ja tie oli tämän jälkeen lähes vapaa. I/11.Prikaati irrotettiin divisioonan reserviksi, ja IV/11.Prikaati jatkoi Osasto Puroman kanssa tavoitteeseen Ylä-Mustajärven luoteispäähän, jonka se saavutti 23.5. Tilanteen rauhoituttua hajotettiin Osasto Puroma 26.5. ja rintamavastuu luovutettiin saksalaisille.

Heti taistelujen päätyttyä aloitettiin kelirikon runtelemien teiden korjaus, johon myös I ja IV/11.Prikaati osallistuivat rakentamalla kapulatietä Ahvenlahden tiellä. Pataljoonat palasivat Uhtualle vasta 27. - 29.6.

Kiestingin "kelirikkohyökkäyksen" torjuntataistelut olivat olleet erittäin rasittavia. Keli ja sääolot, jotka olivat jouduttaneet venäläisten tuhoa, olivat luonnollisesti rasittaneet myös suomalaisia ja saksalaisia joukkoja. 11. Prikaatin pataljoonat olivat lähteneet Uhtualta talvivarusteissa kuljetusvälineinään rekiä ja purilaita. Taistelujen aikana ehti tulla lyhyt kevät, ja teitä korjatessa oli jo täysi kesä. Reet saatiin kylläkin vaihdetuksi kärryihin, mutta miehet joutuivat toimimaan talvipukimissaan kesäkuun lopulle saakka. Muonitus oli huonojen teiden ja pahan kelin takia vaikea järjestää, ja suurimman osan ajasta joutuivat joukot elämään kuivalla muonalla. Taisteluvaiheen poikkeuksellisen rasittavuuden takia esiintyi joukoissa hetkittäin kieltäytymisiä, I/11.Prikaatissa tosin vain parissa joukkueessa.

Neuvostojoukkojen hyökkäys oli täysin epäonnistunut. Taisteluissa oli tuhottu JR238, nelipataljoonainen 8. Hiihtoprikaati, I/JR298 ja II/80. Merijalkaväkiprikaati. Noin 2/3 vahvuudestaan olivat menettäneet 263. Divisioona ja 67. Merijalkaväkiprikaati sekä 30 - 50 % 186. Divisioona, 23. Kaartindivisioona ja loppuosa 80. Merijalkaväkiprikaatista. Näiden lisäksi oli 85. Erillinen Prikaati kärsinyt syöksypommittajien hyökkäyksissä niin pahoja tappioita, että se oli vedetty pois ennen taisteluihin joutumistaan. Varsinaisessa taistelutoiminnassa menetti vihollinen yli 15000 miestä, joiden lisäksi tulevat vielä erämaihin menehtyneet.

Uhtuan lohkolla tapahtui ajoittain puolustusjärjestelyjä. Maaliskuun 14. päivänä ottivat saksalaiset  rintamavastuun Kevyt Osasto 5:n puolustamalla etelälohkolla, ja kevään kuluessa oli heillä pataljoona myös painopistesuunnassa, Kiiskisjärvien eteläpuolella. Keväällä kaventui 11. Prikaatin lohko pohjoissiivellä Jalkaväkirykmentti 32:n ja Jalkaväkirykmentti 53:n osien siirtyessä tähän suuntaan. Kesällä ja syksyllä kuuluivat Jalkaväkirykmentti 11:n lohkoon vain "Hevosenkenkä" ja tien suunta. Lokakuusta lähtien vakiintui tilanne lopullisesta ja Jalkaväkirykmentti 11:n kaistaksi määrättiin Kiiskisjärven ja Ylä-Kuittijärven välinen alue.

Rykmentillä ei yleensä ollut käytettävänä koko voimaansa, sillä useimmiten oli divisioonan reserviksi otettu pataljoona; tosin tämä reservi sijaitsi rykmentin painopistesuunnan takana Uhtuan tien suunnassa. Syksyllä 1942 irrotettiin III Pataljoona divisioonan johtoon Kuittijärven eteläpuolelle. Pataljoona varmisti muutaman kuukauden ajan erämaalinjaa kenttävartioissa, jotka sijaitsivat Kenttijärvellä, Kostamossa, Kostamuksessa ja Kontokissa.

Jalkaväkirykmentti 11:n kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta kestänyt rintamavaihe päättyi maaliskuussa 1944. Rykmentti luovutti 19.3. rintamavastuun saksalaiselle GJR218:lle ja lähti korpitietä myöten marssimaan Kuusamoon. Rintamasta irrotettu 3. Divisioona määrättiin ylipäällikön reserviksi, ja Jalkaväkirykmentti 11:stä sekä I/Kenttätykistörykmentti 16:sta muodostettiin Ryhmä S (Suomussalmi), jonka tehtävänä oli valmistautua tukemaan tarvittaessa 20. Vuoristoarmeijaa joko Kiestingin tai Uhtuan suunnalla. Ryhmän tuli myös valvoa yleistä ja sotilaallista turvallisuutta selustassa sekä osallistua partisaanien ja desanttien torjuntaan. JR11 majoitettiin Kuusamojärven rannalle saksalaisten "Waldlageriin", jossa yksiköitä koulutettiin. Keväällä oli havaittavissa merkkejä venäläisten aktiivisuudesta Kiestingin suunnalla ja III Pataljoona lähetettiin saksalaisten reserviksi Kananaisiin, jossa se valmisteli vastahyökkäysuria. Saksalaiset ottivat pataljoonan erittäin sydämellisesti vastaan, mutta tilanteen rauhoituttua ja pataljoonan poistuessa oli suhtautuminen hyvin nyrpeätä.

Asemasotavaiheen aikana rykmentti joutui kovimpiin taisteluihin osallistuessaan osillaan Kiestingin puolustukseen. Kahden ja puolen vuoden aikana oli rykmentin kokonaistappiot noin 500 miestä eli neljännes pari kuukautta kestäneen vuoden 1941 hyökkäysvaiheen tappioista.

Asemasodan sekä sitä seuranneen selustavaiheen aikana vaihtui komentaja kahdesti. Helmikuun 4. päivänä 1943 siirrettiin eversti Wallden uusiin tehtäviin ja hänen tilalleen tuli eversti Yrjö Pöyhönen. Rykmentin siirryttyä vajaan vuoden kuluttua Kuusamoon tuli komentajaksi eversti A. Vuokko.

Kannaksen taisteluissa (kesä 1944)

Tammikuun puolivälissä 1944 muuttui tilanne Karjalan kannaksella, kun neuvostojoukot aloittivat Suomenlahden ja Ilmajärven välillä yleishyökkäyksen saarretun Leningradin (nyk. Pietarin) vapauttamiseksi. Kannakselle siirrettiin lisää joukkoja, toukokuussa muun muassa Pohjois-Suomesta kenraalimajuri Pajarin 3. Divisioona, joka sijoitettiin rintamasta noin 25 kilometrin päässä kulkevaam VT-asemaan. Puolustusaseman läpi kulki kaksi edullista hyökkäyssuuntaa, vasemmalla Rajajoen-Kivennavan - Viipurin maantie ja oikean siiven kautta Leningradin- Viipurin rautatie.

Kuun loppupäivinä hajotettiin Kainuuseen jäänyt Ryhmä S ja Jalkaväkirykmentti 11 marssitettiin pohjoiseen Sallan radan varteen. Joutsijärvellä kuormattiin rykmentti junaan lähetettäväksi Karjalan kannakselle. Mieliala oli hyvin korkealla, sillä Kainuussa olivat järvet vielä jäässä, mutta etelässä oli jo tulossa kesä. III Pataljoona, joka oli ollut Kiestingissä saksalaisten reservinä, vapautui niin myöhään, että marssi ja junakuljetus suoritettiin muutamia päiviä myöhemmin.

Rykmentin alkuosat purettiin junista Viipurin - Leningradin radan varrella Raivolassa ja Rajajoella; myöhemmin tulleet kuljetukset ohjattiin taemmas Valkjärvelle. Purkamisasemilta siirrettiin pataljoonat Kanneljärven, Kivennavan ja Siiranmäen alueille linnoitustöihin, mutta yksiköt  ehtivät tuskin majoittua, kun 10.6. tuli käsky miehittää kiireesti VT-asema Kivennavalla. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys oli alkanut varhain aamulla, ja ensimmäisten tuntien aikana ne olivat jo saavuttaneet syvän murron. Lentotoiminta ulottui syvälle selustaan, ja JR11 joutui päivän kuluessa muutaman pommituksen kohteeksi. Alkaneen hyökkäyksen yllätyksellisyyttä kuvaa se, että  III Pataljoona sai siitä tiedon kello 1230 radion uutisista ollessaan tiedustelemassa linnoitustyömaitaan. Pataljoonassa oli kyllä ihmetelty voimakkaita taistelun ääniä, mutta vastatulleina luultu niiden kuuluvan Kannaksella asiaan.

Pataljoona ryhtyi heti valmistautumaan taisteluun; kuormastosta poistettiin asemasodan aikaiset joutotavarat kuten huonekalut ja pahkakupit, ja tilalle otettiin patruunoita ja leipää. Osa rykmentistä oli hälytetty jo aikaisemmin. Kello 1015 siirrettiin II Pataljoona nopeasti autokuljetuksin eteen Karvolan - Hiirelän alueelle sulkemaan naapuridivisioonan 2. Divisioonan yhä pitenevää oikeata sivustaa.

Seuraavana aamuna kello 4:n jälkeen hyökkäsi parin pataljoonan vahvuinen vihollinen pataljoonaa vastaan, ja se vetäytyi kolmisen kilometriä Karvalaan. Täällä pataljoona torjui useita tunnusteluhyökkäyksiä, mutta joutui irtaantumaan naapurilohkolla tapahtuneen murron takia. Iltaan mennessä vetäytyi pataljoona rykmenttinsä yhteyteen Kivennavalle.

Heti hyökkäyksen alettua ryhmitettiin Jalkaväkirykmentti 11 Palokankaan alalohkolle divisioonan vasemmalle siivelle, jota pidettiin koko armeijakunnan uhanalaisimpana. Puolustusasema oli tällä osuudella linnoitettu vahvaksi, siinä oli syvyyttä ja paikoin järeitäkin linnoitteita. Rykmentin painopistesuuntaan - Kivennavan maantien varteen osittain betonipesäkkeisiin - ryhmitettiin kapteeni F. V. Malmivaaran I Pataljoona, jota oli vahvennettu komppanialla Panssarijääkäripataljoonasta sekä osilla Jääkäripataljoona 3:sta, II/JR11:stä, I/JR48:sta, Linnoituspataljoona 4:stä ja Linnoituspataljoona 5:stä. Vasemmalle Kolomäkeen ryhmitettiin majuri Pentti Valkosen III Pataljoona ja oikealle rajalle Kotaselkään 9./JR11. Majuri Kilpeläisen II Pataljoona määrättiin reserviksi sen vetäydyttyä VT -asemaan. Kivennavan kirkon maastossa oli eteen työnnetty tukikohta, johon oli sijoitettu pääosa sekä rykmentin omista että alistetuista panssarintorjuntatykeistä. Rykmentin tykkikalusto oli uusittu, alkuperäisistä 37 -millisistä oli luovuttu, ja tilalle oli saatu 47 millimetrin sotasaalistykkejä - valitettavasti nämäkin osoittautuivat liian heikkotehoisiksi. Taistelujen alettua sai rykmentti saksalaisten uusia panssarinyrkkejä sekä panssarikauhuja, joita jaettiin pataljoonille lähitorjuntavälineiksi. Uusien tuntemattomien aseiden käyttöönotossa  oli joissakin paikoin vaikeuksia. II Pataljoonan saadessa panssarinyrkit oli näiden käsittely näytetty noutajalle, mutta hän haavoittui paluumatkalla. Kellään ei ollut aikaa opiskella saksankielisiä käyttöohjeita, joten aseet työnnettiin suohon.

Rykmentin opastusta puolustusasemiinsa ei oltu ainakaan kaikilta osin järjestetty. Esimerkiksi II Pataljoonan tullessa Kivennavalle se ryhmittyi aluksi löytämiinsä kenttälinnoitettuihin asemiin. Vasta sen lähetettyä varmistuksen eteen löytyivät kantalinnoittein varustetut asemat. Tosin betonikorsujen ovet olivat vahvasti lukossa, korsuaseet olivat ulkopuolella laatikoissa ja varastorasvassa; lisäksi sankka lepikko kasvoi aivan ampuma-aukkoihin saakka.

Taistelut VT asemassa

Kesäkuun 12. päivänä olivat venäläiset VT-aseman edessä ja Jalkaväkirykmentti 11 pysäytti asemiensa eteen tykistön ja panssarivaunujen tukeman hyökkäyksen. Päivän kovien taistelujen  aikana menetettiin kirkonmäen eteen työnnetty tukikohta, jolloin useimmat  panssarintorjuntatykit tuhoutuivat. Vihollinen sai myös murron Kolomäessä, koilliseen johtavan tien suunnassa, mutta se karkotettiin III Pataljoonan omalla vastahyökkäyksellä. Seuraavien päivien aikana hyökkäsi XXX Kaartinarmeijakunta jatkuvasti JR11:n asemia vastaan, tien länsipuolella Palokankaan suunnassa 45. Kaartindivisioona ja tien suunnassa Kolomäkeä vastaan 63. Kaartindivisioona.

Jalkaväkirykmentti 11 ei lopuksi joutunutkaan tapahtumien polttopisteeseen. Neuvostojoukoilla näytti olleen tarkat tiedot VT -aseman linnoitustasosta, ja tultuaan torjutuksi Kivennavalla ne suuntasivat voimakkaat hyökkäykset heikoimmin linnoitettuihin kohteisiin, lännempänä Kuuterselässä ja idempänä Siiranmäessä. Kesäkuun 6. päivänä joutui II Pataljoona muodollisesti erilleen rykmentistä sikäli, että se alistettiin puolustuslohkoineen väliaikaisesti 2. Divisioonalle.

Kesäkuun 14. - 16. päivinä tapahtui Kuuterselässä syvä läpimurto, joka levisi nopeasti Viipuriin johtavan rautatien ja maantien suunnissa sekä uhkasi VT-asemaa puolustaneiden joukkojen oikeata sivustaa. Kannaksen joukkojen komentajaksi määrätty kenraaliluutnantti Oesch antoi 16.6. aamulla käskyn joukkojen irrottamisesta ja vetäytymisestä noin 20 kilometriä taaempana olevalle Etelä-Kannaksen järvilinjalle. Jalkaväkirykmentti 11 sai irtautumiskäskyn 16.6. kello 2140, ja sen tuli vetäytyä sitkeästi viivyttäen Yskjärven - Kirrkojärven kannakselle Muolaan kirkon tasalle ja varmistaa kannaksen eteläosa.

Rykmentti oli viisi päivää torjunut neuvostojoukkojen jatkuvia hyökkäyksiä Palokankaan alalohkolla, ja hyvän linnoittamistason ansiosta se oli menettänyt koko aikana vain 35 miestä kaatuneina.

Suunnitellusta sitkeästä viivytyksestä oli luovuttava, sillä neuvostojoukot olivat nopealla syvällä iskulla päässeet 16.6. iltapäivällä Perkjärven asemakylän lähelle, mikä oli parikymmentä kilometriä JR 11:n takana luoteessa. Jalkaväkirykmentti 11 irtaantui  17.6. vastaisena yönä II Pataljoonan vastaanottoaseman läpi vihollisen häiritsemättä jättäen jälkeensä taistelupartioita. I Pataljoonan alkuperäisenä tehtävänä oli miehittää  Väärämäen viivytysasema, mutta Perkjärven suunnan uhan takia se sai kello 0445 käskyn siirtyä Muolaanjärven eteläpään tasalle suojaamaan yhdessä II/JR48:n kanssa divisioonan läntistä sivustaa. Kello 1430 voitiin pataljoona irrottaa tästä asemasta ja siirtää Sudenojan pohjoispuolelle, jossa se tilapäisesti alistettiin JR48:lle.

Siirtyminen VKT-asemaan

Painostuksen jatkuessa oli Kannaksen joukkojen komentaja antanut jo 17.6. aamulla esikäskyn  vetää joukot viivyttäen  VKT -asemaan (Viipuri - Kuparsaari - Vuoksi - Taipale). 3. Divisioona sai 18.6. vastaisena yönä käskyn siirtyä sitkeästi viivyttäen Muolaanjärven - Äyräpäänjärven tasalle.

Taisteluosasto Vuokko

Eversti Vuokon johtoon määrättiin taisteluosasto, johon kuului vahvennettu I/JR11 (vahvennuksina osia LinP4:stä ja LinP5:stä)  ja II/JR11 sekä Erillinen Pataljoona 13, ja jonka tehtävänä oli sulkea Muolaanjärven pohjoispuoliset tiet. Hyökkäys osastoa vastaan alkoi Muolaanjärven itäpuolella 19.6. kello 0230, juuri kun vastamiehitetyssä puolustusasemassa suoritettiin vaihtoa. Syntyneessä sekaannuksessa jättivät eräät osat asemansa, mutta reservinä olleen II Pataljoonan voimin saatiin asemat palautetuksi.

Aamulla kello 0500 alkoi venäläisten painostus Äyräpään - Muolaanjärven kannaksella  uudelleen, ja se laajeni kello 0830 useita tunteja kestäväksi kiivaaksi tulitukseksi tykistöllä sekä kranaatin- ja  raketinheittimillä. Venäläisten hyökätessä syntyi päätien suunnassa murto, ja raskaita tappioita kärsineet puolustajat vetäytyivät kolmisen kilometriä; sitten vihollisen eteneminen onnistuttiin pysäyttämään. Taistelujen kovuutta kuvaa se, että niissä kaatui II Pataljoonan komentaja kapteeni Y.K.Valtasaari ja useimmat komppanian päälliköt haavoittuivat.

Muolaanjärven luoteispuolelle jäänyt vahvennettu I Pataljoona vetäytyi metsäteitä myöten päätielle ja ryhmittyi viivytysasemaan Heikurilan tasalle kahteen portaaseen niin, että vahvennukset olivat varmistamassa muutamaa kilometriä etäämpänä. Osasto Vuokon pääosat vetäytyivät viivyttäen I Pataljoonan läpi, ja aloittivat sen jälkeen marssinsa VKT-asemaan.

Noin kello 15 alkoivat kiivaat taistelut vahvennetun I Pataljoonan etumaisten osien kanssa, ja tuntia myöhemmin alkoi kiivas, tykistön tukema hyökkäys pataljoonan pääasemaa vastaan. Puolustus kesti puolitoista tuntia, mutta kun vihollinen koukkasi ja oli pääsemäisillään pataljoonan selustaan, alkoi nopea, lähes paonomainen vetäytyminen.

Seuraavan kerran pataljoona pysäytti hyökkääjän noin 10 kilometriä taaempana Helistessä. Täällä taistelut jatkuivat herkeämättä kello 20:een saakka, jolloin pataljoona sai käskyn vetäytyä JR53:n viivytysaseman läpi. Seuraavana päivänä 20.6. kävi vahvennettu I Pataljoona vielä erittäin kovia taisteluja Heinjoella suojatessaan rykmentin osien ryhmittymistä Kuparsaareen.

Jalkaväkirykmentti 11:n III Pataljoona

III Pataljoonan pääosa marssi VT-linjalta suoraan rykmentin tavoitteeseen ja miehitti puolustusasemat Kirkkojärven - Yskjärven kannaksella Muolaan kirkon - Pällilän tasalla. II Pataljoona irtaantui edestä kello 8:aan mennessä ja miehitti Vuotjärven - Väärämäen linjan, jossa se suojasi JR48:n vetäytymistä. Pataljoona irtaantui vihollisen painostamana myöhemmin päivällä ja vetäytyi Muolaan kannaksen eteläpäähän, jossa se jätti osan varmistukseksi III Pataljoonan eteen osan siirtyessä tämän taakse reserviksi. Rykmentin vetäytyminen oli sujunut suhteellisen rauhallisesti, ja pataljoonat olivat vain  muutaman kerran joutuneet maataistelukoneiden ahdistamiksi.

III/JR11 vetäytyi näiden päivien aikana erillään rykmentistään Äyräpäänjärven itäpuolitse. Tilanne  pysyi rauhallisena Kirkkojärven -Yskjärven kannaksella, ja pataljoona siirtyi Sudenojan viivytysaseman kautta Peippolan sulkuasemaan, jonka se piti kunnes naapurina ollut 2. Divisioona sai oikean sivustansa varmistetuksi. Pataljoona irtaantui 19.6. kello 18:n jälkeen ja vetäytyi puolustamaan Ristseppälän ja Kaukilan tieristeysmaastoa. Täältä se vetäytyi 20.6. aikana VKT-asemaan 11. Komppanian viivyttäessä pataljoonaa seurannutta vihollista.

Jalkaväkirykmentti 11 oli vetäytynyt VKT-asemaan Kaltoveden - Noskuanselän alueelle, missä se ryhtyi heti linnoittamaan asemiaan. Osasto Vuokko ohjattiin järvien väliselle yli 4 kilometriä leveälle kannakselle ja illalla 20.6. saapunut III Pataljoona itäsiivelle Kaltoveden taakse. Seuraavien päivien aikana tarkistettiin ryhmitystä, Erillinen Pataljoona 13 vedettiin pois ja puolustusasema jaettiin alalohkoihin seuraavasti:

painopisteessä, tien suunnassa oli lohkon ainoa etukäteen linnoitettu kohde. Koneellisesti oli kaivettu leveä avo-oja, jonka kylkiin ryhdyttiin kaivamaan pesäkkeitä. Noskuanselän puolella maasto muuttui kivikkoiseksi, linnoittaminen tuotti vaikeuksia ja tappioita tuli myöhemmin runsaasti.

Neuvostojoukot saapuivat JR11:n asemien eteen melkein heti yksikköjen ryhmityttyä ja aloittivat tiedusteluluonteiset  hyökkäykset. Kesäkuun 26. päivänä aloittivat venäläisen VI Armeijakunnan joukot 382. Divisioona ja ilmeisesti 187. Divisioona varsinaiset hyökkäyksensä Kuparsaaren lohkoa vastaan. Kello 5 alkoi voimakas tykistövalmistelu, ja kello 6 alkoi hyökkäys sekä lohkon keskustassa että oikealla siivellä. Hyökkäys torjuttiin tunnin kuluessa, mutta kello 0720 alkoi uusi edellistä kiivaampi hyökkäys ainakin 30 panssarivaunun tukemana. Vihollinen sai aikaan murtoja oikealla siivellä, mutta  puoleen päivään mennessä oli tämäkin hyökkäys torjuttu. Tässä taistelussa tuhosi 8. Tykkikomppanian alikersantti K. Tuomala päätien suunnassa yhdeksän panssarivaunua, kaksi rynnäkkötykkiä ja neljä traktoria, minkä jälkeen hän kaatui tykkinsä ääreen. Päivän kolmannessa hyökkäyksessä, joka alkoi kello 14:n aikaan, syntyi murto  oikealla  siivellä, mutta reservinä ollut III Pataljoona sai vihollisen pysäytetyksi Jännerpuujärven - Vellammen - Oisiinjärven tasalle, missä taisteluja sitten käytiin sodan loppuun saakka.

Taistelut jatkuivat erittäin kovina muutaman päivän ajan, mutta sitten voitiin taistelun äänistä päätellä, että vihollinen oli siirtänyt painopisteensä lännessä Viipurin suuntaan ja idässä Vuosalmelle. Painostusta kesti rykmentin edessä vielä noin viikon, jonka jälkeen se laantui vihollisen ryhtyessä vähentämään joukkojaan Kuparsaaren lohkolla. Rykmentin tykkikomppania osallistui taisteluihin laajalla alueella, sillä divisioona heitätti sitä kriisikohtiin rykmentin lohkon ulkopuolellakin. Komppania oli menettänyt Kivennavalla ja vetäytymisen aikana neljä tykkiä, mutta sai Kuparsaaressa täydennyksen.

Rykmentti kärsi Kuparsaaren kahden viikon torjuntataisteluissa ja huonosti linnoitetuissa asemissa vakavia menetyksiä. Yksinomaan kaatuneita oli 142 miestä.

Heinäkuun 9. päivänä sai Jalkaväkirykmentti 11 käskyn luovuttaa asemansa JR 53:lle ja siirtyä lepoon Kangaslammen - Matalajärven maastoihin. Vaihto oli suoritettu 12.7. aamuyöhön mennessä. Kolme päivää myöhemmin tuli everstiluutnantti W. H. Halsti rykmentin komentajan sijaiseksi sairastuneen eversti Vuokon tilalle.

Vuosalmi

Kesken vaihdon määrättiin I Pataljoona yllättäen Vuosalmelle, ja tilanteen vaikeutuessa siirrettiin sinne koko rykmentti. Neuvostojoukot  olivat 4.7. aloittaneet hyökkäyksen 3. Divisioonan itäisellä naapurilohkolla olevaa Äyräpään sillanpääasemaa vastaan. Taistelu riehui viisi vuorokautta  aiheuttaen kummallekin osapuolelle raskaita tappioita. Heinäkuun 9. päivänä ylitti vihollinen Vuoksen ja saatuaan koillisrannalle kolme divisioonaa jatkuivat taistelut entistä kiivaampina.

Heinäkuun 14. ja 15. päivinä vahveni venäläisten saama sillanpää vielä kolmella uudella divisioonalla. I/JR11 saapui 12.7. aamupäivällä Vuosalmelle, jossa se sijoitettiin oikean siiven ensimmäiseen viivytyslinjaan JR49:lle alistettuna. Seuraavana päivänä suoritti 100 miehen vahvuinen 3. Komppania vastahyökkäyksen murtokohtaan, johon vihollinen oli tuonut runsaasti jalkaväkeä ja panssareita.

Heinäkuun 17. päivänä saapui JR11:n pääosa Vuosalmelle, jossa se otti JR49:ltä vastaan Keskiselän lohkon. Heti illalla torjui rykmentti vihollisen monituntisen  hyökkäyksen, mutta tilanne rauhoittui sen jälkeen. Vuosalmella olivat taistelut kulminoituneet ja venäläiset aloittivat saavuttamansa sillanpään linnoittamisen. Hyökkäyksiä jatkettiin vielä viikko, mutta yleensä vain vähäisin joukoin ja iltaisin. Jalkaväkirykmentti 11 irrotettiin rintamavastuusta - I Pataljoona 25.7. ja pääosat 28 - 29. 7. - ja siirrettiin Antrean eteläpuolelle reserviksi linnoittamaan sekä koulutettavaksi. Rykmentin tappiot olivat Vuosalmen lyhyenä kautena 28 kaatunutta.

Jalkaväkirykmentti 11 siirrettiin vielä kertaalleen puolustukseen - tällä kerralla Viipurin pohjoispuolelle, jossa taistelut olivat silloin jo vähäisiä. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys oli tällä alueella tyrehtynyt jo heinäkuun 10. päivään mennessä, ja kuun puolivälin jälkeen irrotettiin joukkoja siirrettäväksi Suomenlahden eteläpuolelle. Elokuun 29. päivänä otti rykmentti rintamavastuun Ihantalassa JR12:lta. Puolustusasemat sijaitsivat päätien kummallakin puolella, ja niissä käytiin seuraavan viiden päivän aikana asemasodan luonteisia taisteluja.

Näissä asemissa sai rykmentti aamuyöllä 4.9. tiedon aselevon solmimisesta ja tulitoiminnan lopettamisesta kello 0700. Tulitus ei kuitenkaan loppunut tällä kellonlyömällä, sillä maataistelukoneet jatkoivat vielä hyökkäyksiä, ja pientä nahinaa esiintyi kiväärikaliiperisilla aseilla kokonaisen vuorokauden. Pitkän ja ajoittain ankaran sodan kokeneet miehet suhtautuivat rauhallisesti yllättäen tulleeseen aselepoon. Jotkut yksilöt tosin yrittivät lähteä veljeilemään  entisen vihollisen kanssa, mutta venäläiset pidättivät heidät ja palauttivat seuraavana päivänä.

Heti kun oli saatu tieto välirauhanehdoista, joissa saksalaiset  määrättiin karkotettavaksi maasta muodostettiin majuri Pentti Valkosen johdolla evakuointikomennuskunta, joka lähetettiin Taivalkosken ja Kuusamon alueille auttamaan siviiliväestön  evakuointia. Sinä aikana, kun rykmentti vielä oli puolustusasemassa, lähetettiin selustaan uuden rajan eteläpuolelle komennuskuntia korjaamaan talteen pelloilla olevaa viljaa.

Jalkaväkirykmentti 11 kuului niihin joukko-osastoihin, jotka kunnialla osallistuivat kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin. Rykmentti sijoitettiin aluksi Kivennavalle ottamaan vastaan vihollisen päähyökkäys. Tosiasiassa murtoon tarkoitetut iskut kohdistuivat lopuksi rykmentin kummallekin puolelle Kuuterselkään ja Siiranmäkeen. Vetäytyminen VT-linjalta VKT-asemaan - yli 70 kilometriä - sujui kolmessa päivässä, koko ajan Viipuria kohden suunnatun suurhyökkäyksen reunamilla. Vasta Kannaksen järvilinjan tasalta lähtien rykmentin tie leikkasi laitimmaisten vihollisjoukkojen uran, jolloin osa rykmentistä osallistui  viivytystaisteluihin. VKT-asemassa ryhmitettiin rykmentti Kuparsaaren lohkolle, joka sekin ensimmäisten murtoyritysten jälkeen joutui sivuun painopistetaisteluista. Myöhemmin Vuosalmella olivat taistelut jo laantumassa ja Ihantalassa kävi rykmentti jo asemasodan luonteisia taisteluja. Vaikka rykmentti Kannaksen vaiheen aikana oli sivussa varsinaisista suurtaisteluista, olivat monet sen kokemat yksittäiset taistelut ja taistelupäivät kovia; sen osoittavat kärsityt tappiot, yli 1100 miestä .

Jalkaväkirykmentti 11 ehti olla viisi päivää levossa Lappeenrannan eteläpuolella ryhmittyneenä pääpiirtein seuraavasti:

Rykmenttiä oli hieman ehditty valmistella tuleviin tapahtumiin. Ollessaan komentajana oli everstiluutnantti Halsti Vuosalmen taistelujen jälkeen koonnut pataljoonat ja esittänyt niille näkemyksenään, että mahdollisen välirauhan seurauksena syttyisi sota maassamme olevia saksalaisia vastaan ja rykmentti paikallistuntemusta omaavana olisi ensimmäisiä niistä, jotka joutuisivat siihen mukaan. Arviointi osui oikeaan; rykmentti kuormattiin 24.9. Simolan asemalla juniin kuljetettavaksi Ouluun ja uuteen sotaan.

Lapin sodassa

Jalkaväkirykmentti 11 oli saapunut junakuljetuksin 27.9. Ouluun, jossa se majoitettiin Korvensuoran alueelle. Rykmentillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia valmisteluihin eikä harjoitteluihin, aikaa oli niukasti ja toiminta oli salattava. Edessä tulisi olemaan suuria vaikeuksia: kuormaaminen rahtialuksiin, ja siirtyminen merellä Kemin edustalla Osasto Pennasen lähettämiin pieniin aluksiin. Laivojen purkaminen kestäisi tunteja, joten viimeiset yksiköt tulisivat maihin vasta valoisalla. Rykmentti ja Osasto Pennanen joutuisivat Kemissä ilmeisesti taistelemaan henkensä edestä pihteihin jääviä saksalaisia vastaan, ennen kuin saisivat yhteyden etelästä eteneviin omiin päävoimiin. Toiminnan helpottamiseksi ja saksalaisten sitomiseksi tulisi samanaikaisesti maihinnousun kanssa järjestää Torniossa "kansannousu". Tästä huolehtisi Länsi-Pohjan suojeluskuntapiirin esikunnan majuri Thure Larjo paikallisilla ilmasuojeluyksiköillä ja lomalaisilla, noin 300 miehellä.

Seuraavana päivänä puolelta päivin lähti rykmentti marssimaan Toppilan satamaan, ja silloin paljastui ulkopuolisillekin tarkoin vartioitu maihinnoususalaisuus. Halsti on kuvannut asian näin: "Näyttää olevan niin, että suomalaisella on suorastaan mielikuvituksellisen hyvä vainu kun on kyse virkasalaisuuksien keksimisestä - ja valitettavasti leveä suu niiden julki kuuluttamiseen. Tuskin oli rivistö liikkeellä kun jokainen sielu tiesi mistä oli kyse. Tiellä kulkevilta ihmisiltä kysyttiin - tietysti huutaen - olisiko mitään Kemiin vietävää, vitsailtiin laivaretkestä, Eisenhowerin maihinnoususta, esimiesten hyvästä tahdosta kun he viime tingassa tarjoavat vaihteluksi hukkumiskuoleman entisten lajien lisäksi." Oli selvä, että tieto rykmentin maihinnoususta oli ennen iltaa Kemissä saksalaisten tiedossa.

Lähdöstä ei tullut mitään. Aamuinen tuuli oli kiihtynyt myrskyksi ja merivoimien edustajat kieltäytyivät kuljetusvastuusta. Rykmentti käännytettiin takaisin ja se palasi majoitusalueelleen.

Saman päivän iltana hahmottui ajatus suurisuuntaisemmasta yrityksestä. Rykmentti nousisi maihin Torniossa 1.10. aamulla, ja näin luotuun sillanpäähän kuljetettaisiin koko 3. Divisioona, jolloin saksalaisten selustaan syntyisi vakava uhka. Tornion valtaaminen katkaisisi tämän suunnan liikenneyhteydet, ja Torniosta voitaisiin nopeasti jatkaa sekä Muonion että Rovaniemen suuntiin.

Syyskuun 30. päivän aamuna aloitettiin rykmentin taisteluosien kuormaaminen s/s Normaan, s/s Hesperukseen ja s/s Fritsiin. Mukaan otettiin kahden viikon taistelutoimintaan tarvittavat ampumatarvikkeet ja muona. Kuormastosta otettiin ensimmäiseen kuljetuserään mukaan vain kaksi kuorma-autoa ja kolme moottoripyörää. Seuraavana päivänä kuljetettiin Tornioon puolet rykmentin kuormastosta sekä kenttäkeittimet. Kuhunkin laivaan kuormattiin kivääripataljoona sekä

2900 miehen ja näiden varusteiden kuormaaminen rahtialuksiin oli outo tehtävä, sillä kellään ei ollut kokemusta tällaisesta. Salaamissyistä ei vielä ensimmäisen kuljetuksen aikana voitu turvautua ahtausliikkeiden apuun.

Illalla kokosi 3. Divisioonan komentaja kenraali Pajari puhutteluun rykmentin komentajan lisäksi esikunnan, pataljoonan komentajat sekä erillisyksikköjen päälliköt. Pajari korosti, että poliittinen tilanne oli kireä, liittoutuneiden valvontakomissio oli lausunut tyytymättömyytensä aloitettuihin sotatoimiin, ja näin ollen rykmentin saama tehtävä oli valtakunnallisesti tärkeä. Maihinnousun oli joko onnistuttava, tai rykmentin oli tuhouduttava vilpittömän tahdon merkkinä. Vielä hieman ennen lähtöä saapui kenraali Siilasvuo antamaan Halstille viimeiset toimintaohjeet, jotka pääpiirtein kuuluivat seuraavasti: "Nouset maihin Röytässä tai Laivaniemessä tai missä muualla tahansa paitsi ei Ruotsin puolella, takaisin et saa tulla. Tämä on eräänlainen hyvän tahdon osoitus, sillä muuten on olemassa riski, että venäläiset ylittävät rajan."

Laivat lähtivät Toppilasta kello 21 - 22 saattueena kommodori Söderholmin johdolla. Oli kaunis kuutamo ja pohjoisella taivaalla loistivat revontulet. Saattueen ainoana heikkona suojana oli laivojen kansille tilapäisesti asetetut kevyet ilmatorjuntatykit. Matka suunnattiin aluksi Perämeren yli kohti Ruotsin aluevesirajaa, jonka tuntumassa jatkettiin pohjoiseen. Tällä tavoin voitiin pysyä mahdollisimman kaukana Kemistä, tosin loppumatkalla näköetäisyyden päässä. Rykmentillä oli kuitenkin onni matkassaan; sää muuttui, ja Kemi ohitettiin rankkasateessa matalan pilviverhon estäessä kaiken lentotoiminnan.

Tornion taistelu 1.- 8.10.1944

Lokakuun 1. päivänä hieman ennen kello seitsemää lähestyi saattue Röytän satamaa ja jännitys nousi. Salaaminen oli kuitenkin tällä kertaa onnistunut ja yritys oli näköjään niin röyhkeä, etteivät saksalaiset  osanneet odottaa suomalaisten tuloa. Satama-alueella oli vain lähtövalmis juna, jonka majuri Larjo oli onnistunut lähettämään rykmenttiä vastaan.

Heti ensimmäisen laivan kyljen koskettaessa laituriin laskettiin tikkaat alas, ensimmäinen kiväärikomppania rantautui ja lähti juoksemaan sataman pohjoispuolelle asemiin. Tämän varmistuksen turvin alkoi muiden yksiköiden purkaminen ja kumpikin vielä redillä  ollut laiva tuli laituriin. Ensimmäisten miesten ollessa maissa ja jännityksen ollessa suurimmillaan rykmentin adjutantti luutnantti Aurio laukaisi jännityksen ehdottamalla: lähetetään sähkösanoma "Kenraali Eisenhower. Ranska. Olen myös maissa. Kollegiaalisin terveisin. Halsti."

Rykmentti sai noustuaan maihin heti ensikäden tietoja Tornion tilanteesta hyvin poikkeuksellisella tavalla. Rantamakasiinin seinässä oli puhelin; Halsti pyöritti kampea, jolloin saksalainen sotilaskeskus vastasi. Täysin saksankielentaitoinen Halsti pyysi yhdistämään kaupungin keskukseen ja sieltä edelleen saksalaisten kanssa taistelussa olevalle majuri Larjolle.

Etukäteen tiedettiin, että Tornion kaupungissa oli kaksi kenttäsairaalaosastoa ja Tornionjoen  itärannalla aseman takana elintarvikekenttämakasiini "Pikku-Berliini". Muutama kilometri pohjoisempana Ala-Vojakkalassa oli pieni polttoainevarasto. Paikallinen taisteluvahvuus oli noin 300 - 400 miestä. Tuoreimpien tietojen mukaan oli illalla 30.9. saapunut sairaalajuna, jossa oli aseistuksena ilmatorjuntatykkejä, ja juna oli edelleen asemalla. Lisäksi kello 0200, jolloin kansannousu alkoi, oli asemalle saapunut toinen juna, jossa arveltiin olevan jalkaväkipataljoona konekivääreineen ja panssarintorjuntatykkejä.

Kansannousu oli epäonnistunut "Pikku-Berkiinin" alueella ja paikkansa pitämättömät tiedot  voimakkaasta saksalaisvastuksesta tulivat muuttamaan JR11:n taistelusuunnitelmaa. Seuraavien päivien aikana saksalaisten voimia yliarvioitiin jatkuvasti, mikä johtui näiden suorastaan fanaattisesta taistelutahdosta. Propaganda oli tehonnut. Saksalaiset tiesivät, että sotavangit luovutetaan Neuvostoliittoon, mikä oli "kuolemaakin pahempi".

Jalkaväkirykmentti 11:n tehtävänä oli yllätystä hyväkseen käyttäen vallata kaupunki siltoineen ja rynnättävä mahdollisimman kauas pohjoiseen ja itään. Kemijoen sillat oli yritettävä vallata, ennen kuin saksalaiset toipuvat hämmästyksestään.

Alku sujui suunnitelmien mukaan. Kapteeni Hataran jääkärikomppania ajoi nopeasti Röytän ja Pirkkiönsaaren läpi ja valtasi yhdessä junalla tulleen II Pataljoonan kanssa Kirkkoputaan maantie- ja rautatiesillat. Täältä se ajoi Kemiin johtavan tien suuntaan, ylitti Yli-Raumon maantiesillan ja heti perään Ala-Raumon yhdistetyn maantie- ja rautatiesillan. Heti tämän jälkeen komppania törmäsi yllättäen Tornioon  matkalla olleeseen saksalaisosastoon. Syntyi kiivas taistelu, jossa jääkärikomppania hajosi. Yllättävä vastus oli yliluutnantti Schiffin osasto, johon kuului jääkärijoukkue, pioneerijoukkue ja ilmatorjuntatykkijaos. Se oli lähetetty taltuttamaan "Torniossa mellastavia bandiitteja"; Jalkaväkirykmentti 11:n maihinnoususta ei silloin vielä tiedetty mitään.

Majuri Varlan II Pataljoona eteni asema-aluetta ja "Pikku-Berliiniä" kohti, mutta juuttui kiinni saatuaan vastaansa voimakasta tulta. Tämän jälkeen pataljoona ryhtyi aikaa vieviin hyökkäysvalmisteluihin, koska arveli edessään olevan pari komppaniaa, konekiväärejä, panssarintorjuntatykkejä ja keveitä heittimiä.

Majuri Valkosen III Pataljoona tuli toisessa junakuljetuksessa Kirkkoputaalle, josta se jatkoi jääkärikomppanian perään. Pataljoona ylitti Yli-Raumon siltojen eteläpuolella kahlaamoa myöten ja motitti osillaan yliluutnantti Schiffin osaston. Kyläjoen sillan luona motitettiin toinen saksalaisosasto, ja pataljoona pysähtyi vasta illan pimeydessä lähellä Kaakamojokea motitettuaan vielä kolmannen saksalaisosaston.

Viimeisenä ylitti Kirkkoputaan rykmentin reservi, majuri W. F. Malmivaaran I Pataljoona. Komentaja oli löytävinään aukon saksalaisten ryhmityksessä Tornionjoen ja II Pataljoonan välissä ja vei oma-aloitteisesti pataljoonansa hyökkäykseen. Alkumenestys oli hyvä, Karja-Pohjolan suuri rakennusryhmä vallattiin  ja osia I Pataljoonasta pääsi lähelle Kaupunginsaarelle johtavan sillan itäpäätä. Siinä pataljoona eteneminen pysähtyi voimakkaaseen saksalaistuleen.

Tunnit kuluivat jatkuvassa tulitaistelussa, joka moneen otteeseen katkesi saksalaisten pyrkiessä neuvottelukosketukseen. Vasta kello 19:n maissa lähti hyökkäys liikkeelle täydellä voimalla. I Pataljoona pääsi rannan suunnassa eteenpäin, ja II Pataljoona valtasi vähitellen "Pikku-Berliinin" osittain rintamahyökkäyksellä osittain saarrostaen. Jäljellä oli enää kolmelta suunnalta suljettu aseman ympäristö. Kello 20 hyökkäsi I Pataljoona viimeisiään ponnistaen asemanmäkeä vastaan, jolloin saksalaiset irtaantuivat asemistaan kaikkialla.

Divisioonaa varten oli vallattu riittävä sillanpää, mutta pahoin tappioin; yli 100 kaatunutta ja haavoittunutta. Kokonaisuutena tulos ei ollut hyvä. Saksalaiset oli tilapäisesti tehty toimintakyvyttömiksi, mutta ei tuhottu, ja mahdollisuus nopeaan syvään iskuun oli menetetty. I ja II Pataljoonat olivat taisteluissa sekaantuneet, väsyneet ja päivän sateiden takia läpimärät. Oli tyydyttävä varmistukseen Ala-Vojakkalan suuntaan sekä ryhdyttävä järjestämään ja huoltamaan pataljoonia.

Myöhään illalla syntyi uusi huolestuttava tilanne. Tiedettiin, että saksalaisilla oli viinavarasto, jota oli käsketty etsiä ja vartioida, mutta kaupunkilaiset, ilmasuojelumiehet sekä II Pataljoona sekä osa I Pataljoonasta ehtivät ensin. Tuloksena oli kauheat juomingit, joiden taltuttamiseen tarvittiin kovia otteita ja monta tuntia. Vielä aamun  valjetessa löytyi runsaasti miehiä umpihumalassa, mikä missäkin. Oli onni, etteivät saksalaiset kyenneet vastahyökkäykseen edes vähäisin voimin, sillä siitä olisi ehkä tullut rykmentin loppu. Yöllisten juominkien seurauksena oli, että II Pataljoonan komentaja ja adjutantti passitettiin sotaoikeuteen ja uudeksi komentajaksi määrättiin kapteeni Toivonen.

Majuri Malmivaaran I Pataljoonan tehtävänä oli varmistaa Muonion tien suunta.

Lokakuun 2. päivä

Komentaja oli myös huolestunut Kemintien varrella, 10 kilometrin matkalla olleista kolmesta motista, jotka hidastaisivat seuraavan päivän toimintaa. Aamun kuluessa laukesivat motit, osa miehistöstä katosi metsiin, mutta kalusto jäi kokonaisuudessaan tielle.

Kun saksalaisille oli selvinnyt, ettei Torniossa ollut kyse vain satunnaisesta häirinnästä, ryhdyttiin Kemin suunnasta keskittämään suomalaisia vastaan tilapäisesti koottuja joukkoja. Nämä saapuivat 2.10. kuluessa Laurilaan seuraavasti:

Joukot yhdistettiin Taisteluosasto Tornioksi majuri Krenzerin johtoon, ja 2.10. illalla se sai tehtäväkseen vallata Tornion takaisin.

Lokakuun 2. päivänä ylitti III Pataljoona Kyläjoen ja sai vajaan kahden kilometrin päässä kosketuksen saksalaisiin sekä Kemin että rantatien  suunnassa. Vastus tuntui vahvalta, ja tiedustelun perusteella arvioitiin edessä olevan tykistöllä ja ainakin 19 panssarivaunulla vahvennetun rykmentin (todellisuudessa panssarivaunukomppanialla ja ilmeisesti tykistöllä vahvennettu vajaa pataljoona). Rintamahyökkäykseen ei katsottu olevan mahdollisuutta, ja pohdiskelujen jälkeen hylättiin myös ajatus yöllisestä koukkauksesta pohjoisen sivustan kautta. Tähän olisi pitänyt lähettää tulossa oleva, edellisen yön jäljiltä hyvin vaisu II Pataljoona. Ei ollut liioin varmuutta, kestäisikö III Pataljoona yksin aamulla mahdollisesti alkavaa saksalaisten hyökkäystä.

Majuri Malmivaaran I Pataljoona otettiin suoraan 3. Divisioonan johtoon tehtävänä eteneminen Muonion tien suunnassa pohjoiseen ja kosketuksen otto saksalaisiin.  Puolenpäivän maissa pysähtyi pataljoona Ala-Vojakkalan tienhaaramaaston eteläpuolella voimakkaaseen tuleen. Tien varrelle oli ryhmittynyt puolustukseen paikallisen polttoainevaraston 170 miestä sekä "Pikku-Berliinistä" vetäytyneet noin 40 miestä. Kun tietä ei saatu avatuksi ilman raskaan tulen tukea, motitettiin saksalaiset koukkauksella, ja iltaan mennessä eteni yksi komppania YLI-Vojakkalan siltojen tuntumaan.

Lokakuun 3. päivä

Lokakuun 3. päivänä hyökkäsivät saksalaiset kummankin tien suunnassa heikoin voimin (SS-TiedP6 + Panssarivaunukomppania). Kun oli saatu tieto, että III/JR53 oli tulossa vahvennukseksi päätettiin toimeenpanna edellisenä päivänä suunniteltu koukkaus saksalaisten asemien laukaisemiseksi. II Pataljoona eteni Laivajärvelle johtavan tien tasalle - hieman suunniteltua syvemmälle - ja oli valmiina hyökkäämään kello 15:een mennessä. Edessä vanhan Kemintien mutkassa oli tulossa III/Vuoristojääkärirykmentti206, jonka pataljoona päätti tuhota ylläköllä. Miesten edettyä50 metrin päähän tiestä laukesi jonkun kivääri vahingossa ja valppaana olleet saksalaiset  vastasivat heti rajulla tuliryöpyllä; muutamassa minuutissa kaatui ja haavoittui useita kymmeniä miehiä.

Tilaisuus oli mennyt, ja ainoa keino saada aloite vielä käsiin ennen yötä oli hyökätä juuri Torniosta saapuvalla III/JR53:lla saksalaisten sivustaan II Pataljoonan länsipuolella. Tätä ei ehditty edes aloittaa, sillä kello 17:n maissa alkoi etelästä Laivaniemen tien suunnasta voimakas tykistökeskitys, ja sitä seuraava hyökkäys heitti puolustavan III Pataljoonan komppanian irti. Pian oli myös päätien suunnan komppania irrotettava, ja vetäydyttäessä Kyläjoen yli räjäytettiin maantiesilta, jossa vielä oli saksalaisten tekemä panostus.

Rykmentin kolmas pataljoona oli hajalla ja toinen kaukana Laivajärven suunnassa; puolustus saatiin kuitenkin nopeasti järjestetyksi ohjaamalla majuri Linnakorven III/JR53 suoraan marssiryhmityksestä puolustukseen maantien ja rautatien välille. Rykmentin tykkikomppania oli ollut ryhmittyneenä päätien varteen, ja saksalaisten työntyessä aseman taakse katkesi vetäytymistie. Komppania ampui ampumatarvikkeensa loppuun, piilotti tykkien lukot ja vetäytyi ilman kalustoa Raumojoelle. Tykkitäydennys tuli vasta Tornion taistelujen jälkeen, ja komppania ehti mukaan Rovaniemen taisteluihin.

Taistelu hiljeni Kyläjoen edessä, saksalaiset olivat ilmeisesti saavuttaneet tavoitteensa, ja päivä oli jo hämärtynyt. III Pataljoona koottiin ja järjestettiin puolustukseen maantien eteläpuolelle. II Pataljoonaan saatiin yhteys; se käskettiin palaamaan epäonnistuneelta koukkausmatkaltaan, minkä jälkeen se sijoitettiin rykmentin reserviksi Ala-Raumon sillan maastoon. Jalkaan haavoittunut kapteeni Toivonen luovutti komentajan tehtävät kapteeni Palatsille. Rykmentti oli iltapäivän aikana menettänyt panssarintorjuntatykkien lisäksi III Pataljoonan kevyet kranaatinheittimet ja yhden raskaan heitinjoukkueen kaluston.

Sekä suomalaiset että saksalaiset keskittivät joukkoja Tornion pohjoispuolelle ja kummallakin oli hyökkäystehtävä. Jalkaväkirykmentti 53:n pääosat saapuivat aamulla Röyttään, ja rintamavastuu siirtyi rykmentille. II/JR53 otti vastaan motin eteläpuolen sitomisen, ja majuri Malmivaaran I Pataljoona jatkoi iltapäivällä Yli-Vojakkalaan, mutta alueen haltuunotto tyrehtyi saksalaisten keskittämän panssarintorjuntakomppanian tuleen. Seuraavana yönä yllättivät  saksalaiset pataljoonan, joka pimeässä ja sumussa joutui hajalle ja vetäytyi JR53:n yhteyteen.

Lokakuun 4. päivä

Lokakuun 4. päivänä alkoi Taisteluosasto Tornion hyökkäys kello 1500 tykistön ja suorasuuntausaseiden lyhyellä ja kiivaalla tulivalmistelulla; sen jälkeen iskivät kaikki kolme pataljoonaa. III Pataljoonan puolustus repesi välittömästi  maantien eteläpuolella osittain jo ennen saksalaisten hyökkäystä, ja nämä pääsivät syntyneestä aukosta läpi kohtaamatta enää syvyydessä vastarintaa. Vaikka molemmat siivet vielä pitivät, oli puolustustodellisuudessa romahtanut parissakymmenessä minuutissa.

Puolustus oli saatava järjestykseen 3 - 4 kilometrin päässä olevalle Ala-Raumon jokilinjalle, ja sen oli pidettävä, muuten olisi koko Tornioon keskitetyn 3. Divisioonan toiminta uhattuna. Reservinä ollut II Pataljoona muodosti sillanpään ja ehti hädin tuskin asemaan ennen saksalaisten kärjen saapumista. Vielä puolustuksessa olleet rykmentin osat irrotettiin ja vedettiin nopeasti Ala-Raumon taakse. Matkalla ne joutuivat syöksypommittajien kohteiksi, mutta selviytyivät lähes olemattomin tappioin. Taisteluissa raskaita menetyksiä kärsinyttä  ja järkyttynyttä rykmenttiä ryhdyttiin heti ryhmittämään puolustukseen Ala-Raumon taakse. Vasemmalle, sillasta pohjoiseen, tuli III/JR53 vahvennettuna yhdellä II Pataljoonan komppanialla noin 4 kilometriä leveälle kaistalle; oikealle sillan ja Ala-Raumon suiston väliselle noin 3 kilometrin kaistalle III Pataljoona niin ikään vahvennettuna yhdellä komppanialla. Puolustuaseman kummatkin sivustat nojasivat tyhjään, vasemmalla korpeen ja oikealla mereen. Koska Jalkaväkirykmentti 11:n oma reservi oli huvennut, vahvennukseksi alistettiin rykmentille majuri Tiitolan Erillinen Pataljoona 13.

Rykmentti sai rauhassa valmistella puolustustaan aamuun saakka Ala-Raumon ansiosta, joka oli paikoin yli 100 metriä leveä. Saksalaiset olivat varanneet ylimenokalustoa niin niukasti, että se sitoutui jo Kyläjoella, ja itse 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Rendulic osoitti tästä tyytymättömyyttään. Seuraavana yönä määrättiin majuri Hauswedel taisteluosaston komentajaksi; syynä olivat todennäköisesti edeltäjän puutteelliset ylimenovalmistelut.

Vielä kaksi päivää joutui rykmentti taistelemaan Tornion sillanpäässä. Mieliala oli hyvin matalalla. Rykmentti oli taistellut viisi vuorokautta ilman lepoa, tykistön tukea ja lämmintä ruokaa. Tappiot olivat noin 350 miestä. III Pataljoona oli kärsinyt eniten, 7. Komppaniassa oli  enää 25 miestä ja 9. Komppaniassa 40 miestä. II Pataljoonan komppaniat olivat sentään vielä noin 100 miehen vahvuisia. Konekiväärejä ja kranaatinheittimiä oli menetetty huolestuttavan paljon.

Tornion pohjoispuolella oli rauhallista. JR53 (-pataljoona) ryhmittyi "tilapäiseen puolustukseen" Ala-Vojakkalan tienhaaramaaston eteläpuolelle Tornionjoen ja Aapajoen välille, ja  I Pataljoona koottiin reserviksi kunnantalolle. Saksalaiset puolestaan valmistelivat hyökkäystä seuraavaksi päiväksi. Tähän mennessä oli pataljoona menettänyt kahdestatoista konekivääristään kymmenen. Tornion taistelujen  päätyttyä täydennettiin vajaus saksalaisilla ilmajäähdytteisillä sotasaaliskonekivääreillä.

Lokakuun 5. päivä

Lokakuun 5. päivänä yrittivät saksalaiset murtoa Tornion pohjoispuolella ja Jalkaväkirykmentti 53 joutui vetäytymään Keropudasjoelle, siis Jalkaväkirykmentti 11:n vasemman siiven taakse. Taisteluosasto Tornion samanaikaiseksi suunniteltu hyökkäys JR11:tä vastaan  ei lähtenyt alkuun liikkeelle, sillä aika kului ylimenopaikkojen tiedusteluun. Vasta kello 1615 hyökkäsi II/Vuoristojääkärirykmentti206 noin kilometrin verran siltapaikan eteläpuolelta löydetyn kahlaamon kohdalla. Hyökkäys tyrehtyi III Pataljoonan tuleen, mutta sen sijaan irtaantui sillan pohjoispuolella puolustuksessa ollut III/JR53 levittäen huhua, että saksalaiset olivat ylittäneet joen. Pataljoona sijoitettiin reserviksi rauhoittumaan, ja sen puolustusasemat otti vastaan Erillinen Pataljoona 13.

Tämä päivä oli synkkä Tornion pohjoispuolella taisteleville suomalaisille. Saksalaiset aloittivat kello 0530 tulivalmistelun tykistöllä ja kaikilla jalkaväen raskailla aseilla. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin alkoi hyökkäys, joka johti heti murtoon, ja puolessa tunnissa oli puolustus luhistunut. Koko rykmentti oli liikkeessä taaksepäin, ja yritys saada puolustus järjestetyksi uudelleen Lehdon tasalle epäonnistui täysin.

Kunnantalolla reservinä ollut Malmivaaran I Pataljoona sai kello 1000 tehtäväksi miehittää toista kilometriä pitkän Keropudasjokilinjan, ja se ryhmittyi samanaikaisesti, kun edessä olevat joukot vetäytyivät epäjärjestyksessä joen yli. Sillat räjäytettiin saksalaisten edestä kello 1200; sen jälkeen saapuneet JR53:n miehet ylittivät Keroputaan kuka veneellä kuka uiden.

Saksalaiset pysähtyivät jokilinjalle, joten rykmentillä oli aikaa koota pataljooniaan ja järjestää puolustus uudelleen. Päivän taisteluista säästynyt  Malmivaaran pataljoona sijoitettiin vasemmalle painopistesuuntaan, Tornionjoesta rautatielle.

Lokakuun 6. päivä

Lokakuun 6. päivänä käytiin viimeiset taistelut  Kemin maantien suunnassa. Heti aamusta alkaen yrittivät saksalaiset  uudestaan murtoa kaupungin pohjoispuolella. Jalkaväkirykmentti 50 lähti koukkaamaan niiden selustaan, ja Taisteluosasto Tornio yritti lyödä Jalkaväkirykmentti 11:n.

II/Vuoristojääkärirykmentti206 hyökkäsi tulivalmistelun turvin Ala-Raumon yli III Pataljoonan oikeaa siipeä vastaan. yritystä pidettiin aluksi vähäisen, mutta sen jälkeen kun myös  II/Krenatöörirykmentti379 yhtyi hyökkäykseen, muuttui tilanne vakavaksi. Etulinja murtui, mutta hyökkäys saatiin pysäytettyä heti tämän takana olevaan tukilinjaan, ja täällä riehuivat ankarat taistelut suppealla alalla iltapäivään saakka. Tappiot olivat molemmin puolin suuret; majuri Gluckner haavoittui vaikeasti, seuraaja yliluutnantti Löhe kaatui hetken perästä, ja pian oli vuoristojäääkäripataljoonan ainoana upseerina luutnantti Unterweger.

Yleistilanteen selkiinnyttyä Tornion pohjoispuolella sai JR11 luvan käyttää reservipataljoonaansa. Vastahyökkäys alkoi kello 1430, ja nyt oli tykistön tuli ensimmäistä kertaa käytössä. Voimakas tuli ja pataljoonan isku yllättivät saksalaiset täysin, ja nämä pureutuivat etumaastoon pieniksi pesäkkeiksi. Näitä "motteja" tuhotessa käytiin vastahyökkäyksen ankarimmat taistelut, ja aivan viime hetkillä kaatui kolme upseeria, jotka olivat ansiokkaasti ja pitkään palvelleet rykmentissä.

Viimeistä mottia tuhotessa oli saksalaisten tuli niin kova, että erään raskaan panssarintorjuntatykin miehistö pyrki ratkaisevalla hetkellä suojaan. III Pataljoonan komentaja majuri Pentti Valkonen ryhtyi ampujaksi, 9. Komppanian päällikkö luutnantti A. Aho lataajaksi ja luutnantti Simola tähystäjäksi. Valkonen haavoittui kranaatinsirpaleesta päähän, ja kun häntä lähdettiin kuljettamaan taakse, räjähti kolmikon edessä kranaatti. Valkonen kuoli heti, ja Aho sekä Simola haavoittuivat kuolettavasti. Monissa taisteluissa erityisesti kunnostautunut Valkonen nimitettiin kuolemansa jälkeen Mannerheim -ristin ritariksi.

Lokakuun 6. päivän taistelussa olivat saksalaiset  yrittäneet kaikkensa JR11:n lyömiseksi. Halsti kuvaa III Pataljoonan edessä olevaa hiljentynyttä taistelukenttää näin: "Se oli hirvittävän näköinen. Saksalaisten hyökkäys oli vienyt etumaiset heistä aivan tukilinjan harjanteelle. Siihen he olivat kaatuneet, kasvot meihin päin, muutaman metrin päähän asemistamme ja heidän takanaan olivat kaatuneet muut, ryhmä ryhmältä, joukkue joukkueelta, komppania komppanialta. Koko hyökkäysryhmitys oli luettavissa tuosta kuolleiden joukosta."

Tänä päivänä pyrkivät sekä suomalaiset että saksalaiset ratkaisuun  Tornion pohjoispuolella. Eversti Steets suunnitteli kummallakin konekivääripataljoonalla murtoa, jonka jälkeen jääkäripataljoona hyökkäisi aukosta suoraan Tornioon; matkaahan oli enää kolmisen kilometriä. Suomalaisilla oli maihinnousualueella jo riittävästi jalkaväkeä sekä hieman tykistöä ja hyökkäystä suunniteltiin totutulta pohjalta. JR53 sitoisi  ja JR50 koukkaisi Osasto Steetsin selustaan.

Saksalaisten tulivalmistelu alkoi kello 0445 ja hyökkäys kello 0600 sekä maantien että rautatien  suunnassa. Kovasta torjunnasta huolimatta pääsivät saksalaiset murtoon kello 0645. I/JR53 heitettiin vastahyökkäykseen, mutta saksalaisten painostus - nyt kaikilla kolmella pataljoonalla - työnsi puolustusta hitaasti taaksepäin. Tilanne vakiintui vasta keskipäivällä, jolloin murron leveys oli noin puoli kilometriä ja se ulottui kilometrin syvyyteen kansanopiston tasalle. Vielä iltapäivän jatkui taistelu hellittämättä ja saksalaiset saivat tukea jopa syöksypommittajilta. Vasta yhdentoista tunnin kuluttua kello 16:n maissa alkoi painostus heiketä.

Koukkaava JR50 oli kello 1545 saavuttanut Tornionjoen ja katkaissut  Steetsin taisteluosaston kahtia. Motissa oli kaikki kolme pataljoonaa ja sen ulkopuolella esikunta, panssarintorjuntakomppania ja patteristo. Motin etelälaidalla ryhmitti JR53 pataljooniaan puolustukseen; etulinjaan tulivat sen omat pataljoonat, ja Malmivaaran pataljoona sijoitettiin reserviksi kansanopiston maastoon.

Lokakuun 7. päivä

Lokakuun 7. päivä oli Tornion itäpuolella rauhallinen ja rykmentin pääosalla oli pitkästä aikaa tilaisuus pataljoonien järjestelyyn ja huoltoon. Rauhallisuus johtui siitä, että saksalaiset valmistelivat irtaantumista, mikä toimeenpantiin seuraavana päivänä Jalkaväkirykmentti 11:n huomaamatta.

Tornion pohjoispuolella yritettiin supistaa mottia ja saksalaiset puolestaan yrittivät avata saartorengasta pohjoiseen, mutta tilanne pysyi jatkuvista taisteluista huolimatta lähes ennallaan ja I Pataljoona oli koko päivän reservinä.

Lokakuun 8. päivä

Lokakuun 8. päivänä käytiin Keroputaan ratkaisutaistelu. Saksalaiset  olivat jättäneet  jääkäripataljoonan puolustamaan motin etelälaitaa ja irrottaneet kummankin konekivääripataljoonan. Nämä ryhtyivät etelästä ja uutena joukkona II/SS-Vuoristojääkärirykmentti11 pohjoisesta avaamaan JR50:n saartorengasta tien suunnassa.

JR53 oli yön aikana valmistellut pataljoonalla ylimenohyökkäystä oikealla siivellään jokien haarautumiskohdassa. Hyökkäys alkoi kello 0400, ja heti, kun oli saavutettu alkumenestys, lähetettiin Malmivaaran I Pataljoona kello 0600 hyökkäykseen samasta ylimenokohdasta. Pataljoonat  työnsivät saksalaisia edellään, ja muutamassa tunnissa oli Keroputaan eteläpuolinen alue vallattu takaisin. Motin pohjoislaidalla alkoi kello 1000 viimeinen raju ulosmurtautuminen, joka onnistui osittain. Saksalaiset menettivät kaatuneina  noin 500 miestä ja vankeina 337 miestä. Suomalaisten tappiot  olivat 1236 miestä, joista 189 kaatuneina.

Jalkaväkirykmentti 11:n tappiot Lapin sodan aikana
  Kaatuneet Haavoittuneet Kadonneet Yhteensä
01.10. 17 88 - 105
02.10. 5 16 10 31
03.10. 28 132 16 176
04.10. 7 30 3 40
05.10. 5 37 6 48
06.10. 39 123 16 176
07.10. 2 22 16 40
08.10. 2 4 1 7
09.10. 2 4 1 7
Yht 107 456 69 632
ups 7 17 1 25
au 22 49 6 77
mieh 78 390 62 530

Taulukko: Päivittäiset tappioilmoitukset

Jalkaväkirykmentti 11:n tappiot Lapin sodan aikana
  Kaatuneet Haavoittuneet Kadonneet Yhteensä
1.-15.10. 122 343 66 531
15.-31.10. 2 16 - 18
Yhteensä 124 359 66 549

Taulukko: Puolen kuukauden kautta koskevat tappioilmoitukset, Taulukoiden eroavaisuudet johtuvat siitä, että ylempi taulukko on koottu päivittäisistä tarkistamattomista tiedoista. Alemmassa taulukossa on jo osa virheellisyyksistä korjattu.

Rovaniemelle ja rykmentin viimeinen taistelu

Heti kun lokakuun 8. päivänä selvisi, että saksalaiset olivat irtaantuneet, lähti 3. Divisioona etenemään kohti Rovaniemeä kärjessä Jalkaväkirykmentti 11. Rykmentti oli poikkeuksellisesti nelipataljoonainen, sillä siihen kuului omien II ja III Pataljoonien lisäksi III/JR53 sekä Erillinen Pataljoona 13. Eräässä toisessakin suhteessa oli rykmentti poikkeuksellinen ajatellen edessä olevaa marssia. Sillä oli edelleen mukanaan vain puolet kuormastosta, mutta etenemisen alkaessa elätettiin toiveita, että loppuosa olisi päässyt rantatietä Kemiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan rykmentti sai käydä sotansa loppuun vajaalla kalustolla.

Jo ensimmäisenä marssipäivänä keveni rykmentti sikäli, että kapteeni Palatsin II Pataljoonan oli lähdettävä Laivajärven tienhaarasta pohjoiseen liittymään JR53:een. Tämän tehtävänä oli edetä sivuteitä myöten suoraan Kemin - Rovaniemen tielle katkaisemaan saksalaisten vetäytyminen Paakkolassa.

Seuraavan viikon aikana eteni rykmentti kahakoiden Kemijoen länsipuolta koilliseen ja päivittäin vaihdettiin marssijärjestystä niin, että kukin pataljoona oli vuorollaan kärjessä. Taistelutoiminta muodostui hyvin kaavamaiseksi. Saksalaiset jättivät tykistöllä ja pioneereilla vahvennetun  pataljoonan tai kaksi jälkijoukoksi, ja tämä miehitti asemat tien varrella, joen tai puron takaa niin, että suomalaiset törmäsivät siihen iltapäivällä. Kärkipataljoona pysähtyi ja aloitti tulitoiminnan, mutta ei kyennyt hyökkäämään ilman tykistön tukea. Toisena marssinut pataljoona  lähetettiin iltapimeässä koukkaamaan, ja kun se oli päässyt tarpeeksi pitkälle, irtaantuivat saksalaiset ja ajoivat autoillaan tiehensä. Etenemisen aikana käytiin kovimmat taistelut Kitissä 9. - 10. 10. ja Muurolan - Ternujoen alueella 13. - 15. 10.

Liedakkalassa kohtasivat rykmenttiä ensimmäiset järjestelmälliset  siviiliasutuksen hävitykset, jotka vaikuttivat järkyttävästi. "Väsyneet miehet purivat hammasta ja kirosivat. Tähän saakka he olivat taistelleet enemmän velvollisuudentunnosta, mutta nyt tämä sotaretki muuttui heidän omakseen". Hävityksistä johtui, että rykmentin etenemistä yritettiin kaikin tavoin kiirehtiä. Huomattiin, että tuhot vähenivät saksalaisten joutuessa kiireesti irtaantumaan.

Silta- ja rumpuhävitykset sekä tien huono kunto hidastivat luonnollisesti rykmentin etenemistä, muta ne vähensivät myös taisteluvahvuutta. Jatkuvasti oli jätettävä komppanioita, joskus pataljoonakin töihin, jotta perässä tuleva tykistö ja huolto pystyisivät seuraamaan kärkeä. Tervolassa ilmeni uusi vaara - miinoitukset, jotka vaivasivat joukkoja siitä lähtien koko sotaretken ajan. Miinoitukset liittyivät yleensä silta- ja rumpuhävityksiin; myös lähistöllä oleva korjausmateriaali kuten hirsi- ja puupinot oli miinoitettu.

Rykmentti saapui Paakkolaan ennen JR53:ea, joten suunniteltu saksalaisten motittaminen jäi toteutumatta. Tarkoituksena oli nyt vaihtaa takaisin rykmenttien pataljoonat, jotka olivat olleet lainassa lokakuun 2. päivästä lähtien. JR53 sai oman III Pataljoonansa, mutta JR11 ei ehtinyt saada takaisin Malmivaaran pataljoonaa, ennen kuin rykmentti jatkoi matkaansa.

Lokakuun 15. päivänä oli rykmentti Rovaniemen liepeillä; noin 120 kilometrin matka oli taittunut kahdeksassa päivässä, mikä oli huomattava saavutus ottaen huomioon tie- ja siltakatkokset ja niiden korjaamiset, miinoitukset sekä jatkuvat kahakoinnit.

Iltahämärän alkaessa lähestyi rykmentin kärki maantien suunnassa Rovaniemeä, jossa tulipalot jo roihusivat. Noin 8 kilometriä ennen kauppalaa Mäntyniemen purolinjalla sai II Pataljoona kosketuksen saksalaisten asemaan ja komppania vahvennettuna konekivääri- ja kranaatinheitinjoukkueella jätettiin ylläpitämään kosketusta. Kärkipataljoona sekä noin tunnin etäisyydellä olevat III Pataljoona ja Erillinen Pataljoona 13 suunnattiin nyt rautatielle, jota myöten pyrittiin suoraan kauppalan sydämeen.

Eteneminen pilkkopimeässä pitkin rikottua rataa, jota paikoin reunustivat rikotut vaunut, oli hidasta ja vaivalloista. Noin 3 kilometriä ennen asutusta pysähtyi kärki taas kiivaaseen tuleen. Vajaa II Pataljoona jäi varmistamaan, ja noin kello 0150 lähti rykmentin pääosa etsimään aukkoa asutuksen pohjoispuolelta tarkoituksena sulkea kauppalassa olevien saksalaisten vetäytymistie. Päästyään Korkalon laelle saivat Erillinen Pataljoona 13:n osat vastaansa kiivasta tulta ja joutuivat vetäytymään. Saksalaiset avasivat nyt tulen koko ryhmityksensä leveydeltä, jolloin ilmeni, että puolustus ulottui kauaksi pohjoiseen. Pataljoonat vedettiin takaisin rautatien varteen lepoon, mikä oli tarpeen, sillä ne olivat marssineet yli 50 kilometriä ja valvoneet yhtämittaisesti toista vuorokautta. Vähäinen kuormasto oli heikon tien ja hävitysten takia jäänyt pahasti jälkeen, ja rykmentti oli syönyt edellisen kerran kaksi vuorokautta sitten, jolloin myös viimeksi oli saatu kunnollinen patruunatäydennys. Mukana kannetut ampumatarvikkeet olivat vähentyneet huolestuttavasti ja muun muassa III Pataljoona oli kuluttanut lähes kaikki patruunansa.

Rykmentissä tiedettiin, että Panssaridivisioona oli etelässä Rovaniemen liepeillä ja Jalkaväkirykmentti 53 lähestymässä lounaasta. Oli vielä yritettävä katkaista saksalaisten vetäytymistie Kittilään, jolloin mottiin jääneiden saksalaisten hävitysinto laimenisi kauppalassa. Pitkälle koukkaukselle ja voimakkaalle tienkatkaisulle oli nyt hyvät edellytykset. Rykmentti saisi muutaman tunnin kuluttua I Pataljoonansa takaisin, ja komentaja suunnitteli, että tämä ohjattaisiin rykmentin perään kuormattuna ampumatarvikkeilla. Valitettavasti divisioonan komentaja muutti viime hetkessä pataljoonan käyttöä ja rykmentti jäi ilman vahvennusta ja ennen kaikkea ampumatarviketäydennystä.

Rykmentti lähti aamulla kello 0610 liikkeelle ja saapui kello 14:n maissa suunnittelemaansa kohtaan, Vennivaaraan noin 11 kilometrin päähän kauppalasta. Edessä kulki katkeamaton ajoneuvovirta pohjoiseen, ja jossain lähistöllä ampui patteristo etelään. Tielle hyökättiin kahdella pataljoonalla samanaikaisesti kilometrin välein. Oikealla olevan III Pataljoonan tuli katkaisun jälkeen kääntyä etelään ja edetä Rovaniemen suuntaan, II Pataljoonan tehtävänä oli varmistaa Kittilän suuntaan. Taistelu alkoi heti tavattoman rajuna, tie saatiin katkaistuksi, mutta liike pysähtyi saksalaisten kovaan vastarintaan. III Pataljoona ryhmittyi tien poikki Ounasjoen rannalta Vennivaaran harjalle saakka, ja hyvin nopeasti alkoi saksalaisten voimakas painostus pataljoonaa vastaan. Kiivas tulitus kulutti patruunoita, ja kun saksalaiset kello 18:n maissa hyökkäsivät kolmannen kerran pataljoonaa vastaan, oli sen vetäydyttävä vaaralle noin 300 metrin päähän tiestä.

Tilanne oli kaikin puolin epäselvä. Kauppalan eteläpuolella hiljenivät  taistelun äänet, ja tiellä rykmentin edessä kuului jatkuvaa toiminnan ääntä. Heti keskiyön jälkeen 17.10. joutui myös II Pataljoona väistymään. Saksalaiset ampuivat tulivalmistelun panssarikauhuilla, ja voimakas joukko lähti rynnäkköön, joka pyyhkäisi pataljoonan asemistaan.

Aamulla kello 0400 ryhtyi rykmentti uudelleen valmistelemaan tien katkaisua. Samalla tuli tieto, että saksalaiset irtaantuvat. Tiellä ei ollut odotettua sekasortoa, sillä saksalaisten oli onnistunut yön aikana viedä pois lähes koko materiaalinsa. Myöhemmin on ilmennyt, että katkaisukohdassa ei ollutkaan vahvan jalkaväen suojaama huoltokolonna niin kuin taistelun aikana luultiin. Kyseessä oli Rovaniemen viimeinen saksalaisosasto II/SS Vuoristojääkärirykmentti 12, joka joutui näin taistellen poistumaan kauppalasta.

Jalkaväkirykmentti 11:n taistelut olivat päättyneet. Edetessään kohti Rovaniemeä kohtasi se pohjoiseen marssivan JR53:n, jolle saksalaisten takaa-ajo siirtyi. Jalkaväkirykmentti 11 majoittui kauppalan pohjoispuolen ehjinä oleviin taloihin, ja rykmentti sai takaisin kauan lainassa olleen I Pataljoonan sekä kuormastonsa, joka aikanaan oli jäänyt Ouluun.

Demobilisaatio

Rykmentti sai levätä Rovaniemellä yhden yön, sen jälkeen se siirrettiin Kittilän tien varteen Sinetän ja Korinteen välille tietöihin. kapea soratie oli saksalaisten vetäytymiskuljetusten jäljiltä huonossa kunnossa, ja sade sekä alkava kelirikko huononsivat jatkuvasti tilannetta. Tuntui toivottomalta saada tie pysymään liikennöitävässä kunnossa, sillä jokaisen huoltokuljetuksen jälkeen oli kunnostustyö aloitettava alusta.

Työntekonsa lomassa joutui rykmentti omalaatuisen tapahtumasarjaan. Välirauhansopimuksen mukaan puolustusvoimat oli saatettava rauhan kannalle joulukuun 15. päivään mennessä, ja on ainutlaatuista, että hyökkäyssotaa käyvä armeija demobilisoi. Rykmentti kuului niihin, jotka kesken sotatoimien muutettaisiin rauhanajan joukko-osastoiksi ja sellaisina lopettaisivat sodan saksalaisia vastaan. Uudelleen järjestely tapahtuisi siten, että pääosa henkilöstöstä kotiutettaisiin ja palvelukseen jäisi vain vuoden 1925 ikäluokka sekä vuonna 1924 syntyneet aliupseerikoulutuksen saaneet.

Sekä uuden rykmentin luomisessa että vanhan lakkauttamisessa oli vaikeuksia, koska palvelukseen jääviä samoin kuin kotiutettavia miehiä oli joka joukko-osastossa ja nämä olivat ympäri Lappia. Näistä seikoista johtui, että järjestelyjä koskevia käskyjä annettiin lähes päivittäin ja ne olivat usein keskenään ristiriitaisia. Jalkaväkirykmentti 11:n kotiuttaminen tapahtui pääpiirtein siten, että III  Pataljoonasta muodostettiin kapteeni Vierimaan johdolla kotiuttamiselin, johon koottiin kaikki kotiutettavat miehet. Pataljoona huolehti miesten lääkärintarkastuksista, aseet tarkastettiin ja luokiteltiin, kantakortit ja muut asiakirjat saatettiin kuntoon ja lopuksi ryhmitettiin miehet suojeluskuntapiireittäin edelleen kotiuttamista varten.

Kaikki oli kunnossa lokakuun 25. päivänä, mutta lähtökäskyä ei kuulunut, ja hermostuneisuus kasvoi. Vuosia sodassa olleet miehet halusivat pois Lapin ankeista oloista ja ennen kaikkea kotiin. Viikon kuluttua, kuun viimeisenä päivänä tuli käsky kotiuttamisesta ja Jalkaväkirykmentti 11:n veteraanit lähtivät sateessa ja kehnoja teitä myöten marssimaan etelään tavoittaakseen 150 - 200 kilometrin päässä olevia rautatie- tai laivakuljetuksia, jotka veisivät lopullisille kotiuttamispaikoille.

Jalkaväkirykmentti 11 oli siirtynyt historiaan. Sodan aikana rykmentti oli menettänyt taisteluissa yli 4000 miestä, joista runsaat 730 sankarivainajina. Kunnia heidän muistolleen.

Linkkejä:

http://www.veteraanienperinto.fi/svenska/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/opiskelua_kuittijarven_rannassa_.htm

http://veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/opiskelua_kuittijarven_rannassa_.htm

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Ilmari Louhia: Pohjan Prikaatin historiikki, Jalkaväen vuosikirja 1961
  3. Suomen Sota 1941 - 1945, osat 5 ja 8
  4. Vuorio, Anelma: Raatteen pataljoona (I/JR11:n vaiheita jatkosodan ensimmäisen kuukauden aikana)
  5. Siilasvuo, Hj.: Kuhmo talvisodassa
  6. Siilasvuo, Hj.: Suomussalmen taistelut
  7. Larjo, Thure: Tornion kansannousu
  8. Seppälä, Raimo: Kenraali ja pahat linnut - Hjalmar Siilasvuo 1892-1947

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi