Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Suomen Ruotujakoinen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoona

(23.6.1854 - 21.4.1868)

Vaasan pataljoona | Päällystö | Majoitus | Venäläiset joukot

Värvättyjen joukko-osastojen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1830 jäi Henkivartioväen 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona ainoaksi suomalaiseksi jalkaväkijoukko-osastoksi. Tämän rinnalle perustettiin heti noin 1000 miehen vahvuinen merivoimien yksikkö Suomen Meriekipaasi ja vuonna 1846 Suomen Krenatööritarkk'ampujapataljoona. Venäläistä sotaväkeä oli maassamme ollut 1808-1809 sodan päättymisestä lähtien divisioona eli n. 12 linjapataljoonaa.

Vuonna 1853 Venäjä hyökkäsi Moldavian ja Valakian ruhtinaskuntiin, ja tästä oli seurauksena sota Turkin kanssa (Krimin sota 1854 - 1856). Turkkia tukivat Englanti, Ranska ja Sardinia. Sotaa käytiin pääasiassa Mustanmeren alueella, mutta Suomi joutui sivusotanäyttämönä sikäli mukaan, että englantilais-ranskalainen laivasto-osasto kävi kummankin sotavuoden kesänä tuhoamassa Suomenlahden ja Pohjanlahden kohteita (Oolannin sota). Raahessa ja Oulussa poltettiin 30. 5. ja 1. 6. veneveistämö, laivoja, puutavaraa, tervaa ja viljaa sekä joitakin taloja. Ensimmäisenä sotakesänä asettui Kokkola ainoana kaupunkina vastarintaan.

Pataljoonan perustaminen

Krimin sodan toisena vuonna ryhdyttiin kiireesti perustamaan suomalaisia joukko-osastoja suuriruhtinaskunnan puolustamista varten. Aloitteen tekijänä oli senaattori kenraalimajuri Casimir von Kothen. Kenraalikuvernööri Rokassovskin esityksestä määräsi tsaari Nikolai I manifestissaan 23. 6. 1854 [4], että vanhan ruotujakoisuuden pohjalta oli perustettava kaksi suomalaista tarkk'ampujapataljoonaa. Toinen perustettaisiin Vaasan ja Oulun lääneissä sekä toinen Turun ja Porin läänissä. Kummankin pataljoonan vahvuuden tuli olla 600 miestä ja niiden tulisi olla valmiina 20.8.1854.

Kahden pataljoonan armeija oli kuitenkin liian pieni silloisissa oloissa. Sen pataljoonan rannikkoalue, jonka vastuulla oli Oulun puolustus, ulottui Kristiinasta Ouluun eli siis 600 miestä vastasi 480 kilometrin pituisesta rannikkoalueesta. Koska palvelukseen kutsuttu ruotuväki osoittautui liian vähäiseksi, Nikolai I antoi kaksi täydentävää julistusta 16.10.1854 [5] ja 13.11.1854 [6], ja määräsi muodostettavaksi lisäksi neljä uutta pataljoonaa: Mikkelin, Hämeenlinnan, Oulun ja Kuopion pataljoonat. Pataljoonien lukumäärää lisättiin kuitenkin edelleen niin, että vuoden 1855 lopussa niitä oli yhdeksän. Oulun pataljoonan keräämisestä annettiin läänin kuvernöörin ohje 16.12.1854, jossa annettiin tiedot katselmuspaikoista ja ajoista [7].

Vaasan pataljoonan 1. Komppaniaa (joka liitettiin myöhemmin Oulun Pataljoonaan) ryhdyttiin perustamaan vuonna 1854. Ensimmäiseksi päälliköksi määrättiin oululainen alikapteeni Adolf Willgren, joka oli samana vuonna saanut eron vakinaisesta palveluksesta invaliditeetin takia. Hänellä lienee alun pitäen ollut apunaan jokunen nuorempi upseeri. Aliupseereista oli huutava puute, ja tämä päätettiin poistaa kouluttamalla Oulussa tarpeellinen määrä halukkaita. Lokakuussa kuulutti maaherra 30 vapaaehtoista koulutettaviksi aliupseeri-korpraaleiksi komppanian päällysmiehen kapteeni Willgrenin johdolla [8]. Seuraavan vuoden maaliskuuhun mennessä oli nämä koulutettu aliupseereiksi ja opettajiksi.

Oulun läänissä perustettavan pataljoonan perustamispäivä oli 15.12.1854, mutta vasta vuotta myöhemmin - 13.12.1855 - se sai virallisen nimensä, joka alkuaan oli keisarillisen manifestin sanonnan mukaan 3. 0 u l u n R u o d u l l i n e n S u o m a l a i n e n   T a r k k ' a m p u j a p a t a l j o o n a. Pataljoonan kokoaminen alkoi välittömästi perustamiskäskyn tultua julkisuuteen. Elokuun loppupäivinä saapuivat ensimmäiset ruotusotamiehet Ouluun ja syyskuun alussa vannoivat he valan kaupungin puistossa.[9][10].

Kuva: Suomen Ruotujakoisen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan organisaatio ennen vuotta 1859

Pataljoonan kokoonpano (komentaja, esikunta ja neljä komppaniaa) säilyi koko 13 -vuotisen olemassaolonsa ajan samanlaisena. Miehistön vahvuutta tarkistettiin alkuvuosina muutaman kerran. Pataljoonan tarkk'ampujavahvuus oli alkuaan 600 miestä eli 150 miestä kussakin komppaniassa. Vuoden 1855 lopulla määrättiin pataljoonalle vielä 160 miehen reservi. Sodan päätyttyä vuonna 1856 vähennettiin vahvuus 400 mieheen ja reservi peruutettiin. Seuraavana vuonna  pudotettiin vahvuus pysyvästi 320 mieheen eli noin 80 mieheen komppaniaa kohti.

Pataljoonan esikunta
Komentaja (eversti, everstiluutnantti tai majuri)
Rintamassa Ilman asetta Rintaman ulkopuolella
Nuorempi esiupseeri (majuri) Asemestari Auditööri
Adjutantti (esikuntakapteeni) 6 aseseppää Ylilääkäri (vain sodan aikana)
Kasööri 2 seppää Saarnaaja
Esikuntasignalisti (jefreitteri) tukintekijä alilääkäri
  kengitysseppä lasaretin esimies
  2 profossia 2 vanhempaa välskäriä
    2 nuorempaa välskäriä
    lasaretin palvelija
    4  pataljoonan kirjuria (2 venäjänkielistä ja 2 ruotsinkielistä
    kirvesmies
    leipuri
17 tallisotamiestä    

Taulukko: Suomen Ruotujakoisen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan esikunnan kokoonpano vuonna 1858.

Tarkk'ampujakomppania
Rintamassa Rintaman ulkopuolella
Päällikkö (kapteeni tai esikuntakapteeni) Komppanian vääpeli komppanian parturi
luutnantti varusmestari komppanian suutari
aliluutnantti port d'Epeevänrikki komppanian puuseppä
vänrikki (ei kaikissa komppanioissa) alivänrikki 4 aseetonta
  ratsumestari  
  4 vanhempaa aliupseeria  
  8 nuorempaa aliupseeria (vain sodan aikana)  
  5 korpraalia  
  4 komppanian signalistia

150 Tarkk'ampujaa

 

Taulukko: Suomen Ruotujakoisen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan komppanian kokoonpano vuonna 1858. Pataljoonan alkuaikoina sanottiin vanhempia aliupseereita osastoaliupseereiksi ja nuorempia kymmenysaliupseereiksi. Vuonna 1869 tuli port d'Epeevänrikistä port d'Epeejunkkari ja alivänrikistä junkkari.

Pataljoonan perustamisvalmistelut olivat vieneet koko kevään 1855 ja kesäkuun  alussa koottiin yksiköt Ouluun. Kesäkuun 9. päivänä saapuivat kapteeni Segercrantsin Kalajoen komppania (3. K) ja esikuntakapteeni G. Gestrinin Raahen komppania (4. K)[11]. Yhdeksän päivää myöhemmin saapui kapteeni C. Tuderuksen Kemin komppania (2. K), joka majoitettiin tilapäisesti Toppilan polttimoon [12]. Koko kesän pidettiin tiiviisti äkseerausta Heinätorilla ja Kirkkotorilla (nyk. Franzenin puisto), asekäsittelyä ja pistinharjoituksia, maaliin ammuntaa Nuottasaaressa sekä marsseja kaupungin lähiympäristössä. Sunnuntaisin pidettiin kirkkoparaati Kirkkotorilla.

   

Ruotu

N:o

Sotilastorppia

[kpl]

Keskimäärin

[taloa/torppa]

1. K KEMIN KIHLAKUNTA      
Alatornion pitäjä   1 - 20 20 11.0
  Kemin pitäjä 21 - 40 20 7.0
  OULUN KIHLAKUNTA      
  Iin pitäjä 41 - 80 40 5.5
2. K Oulun pitäjä   1 - 15 15 3.3
  Muhoksen pitäjä 16 - 40 25 4.5
  Limingan pitäjä 41 - 80 40 2.8
3. K Limingan pitäjä   1 - 18 18 4.7
  SALON KIHLAKUNTA      
  Salon pitäjä 19 - 34 16 5.6
  Siikajoen pitäjä 35 - 64 30 4.2
  Piippolan pitäjä 65 - 80 15 6.0
4. K Kalajoen pitäjä   1 - 35 35 6.6
  Haapajärven pitäjä 36 - 40   5 5.6
  Pyhäjoen pitäjä 41 - 80 40 5.3

Kuva ja Taulukko Suomen Ruotujakoisen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan sotilastorpat vuonna 1859

Pataljoonaa harjoitettiin vielä kolmatta kuukautta ja 1.11.1855 ryhmittyivät  komppaniat omille rannikkolohkoilleen.

Pohjanlahden rannikon puolustuksessa oli Vaasan ja Oulun pataljoonien lisäksi kaksi venäläistä linjapataljoonaa, kasakkasotnia sekä neljä raskasta ja neljä kevyttä tykkiä. Oulun pataljoonan pääosa ryhmittyi oman läänin alueelle Kalajoelta Kemiin ja yksi komppania alistettiin Vaasan puolustusosastolle. Sotatoimet  olivat jo talvella laantuneet; helmikuussa 1856 solmittiin Pariisissa rauha ja pataljoonat kotiutettiin ruoduilleen. [16][17]

Rauhan aikana kokoontui pataljoona vuosittain noin kuusi viikkoa kestäviin leiriharjoituksiin . Näitä edelsi huhti- toukokuussa päällystökoulutus, johon koottiin  päällystö, vanhempi alipäällystö ja neljä-kuusi parasta tarkk'ampujaa kustakin komppaniasta. Päällystökokouksessa harjoiteltiin kesän harjoitusaiheita ja tarkk'ampujille opetettiin myös lukemista ja kirjoittamista. Leirikokousten väliaikoina pidettiin pitäjittäin äksiisi kirkonmäellä kirkonmenojen jälkeen. Upseereilla oli päällystökokouksensa, aliupseerit kokoontuivat kyläkunnittain tai pitäjittäin vääpelin tai jonkun vanhemman aliupseerin koulutettaviksi; lisäksi vanhemmat tarkk'ampujat antoivat alokkaille opetusta. Toiminta noudatti niitä periaatteita, jotka olivat syntyneet jo Ruotsinvallan aikana.

Leirikokous oli vuoden tärkein tapahtuma. Toukokuussa alkoi komppanioiden kokoontuminen keskuspaikkaansa, josta ne marssivat Ouluun niin, että olivat perillä kesäkuun 1. päivänä. Oulussa jaettiin miehille lisävarustus, johon kuului mm. paraatipuku ja rihlakivääri. Koulutus oli ns. jääkärikoulutusta, mikä oli säilynyt hyvin samanlaisena kuin aikoinaan värvätyissä joukoissa. Ampumakoulutukselle annettiin hyvin suuri paino, ja nyt kiinnitettiin huomio myös miesten henkilökohtaiseen ampumataitoon. Parhaimmat ampujat saivat ommella olkaimeensa keltaisen kaluunan, ja muiden tarkk'ampujien oli tervehdittävä heitä kuten aliupseeria tai sellaista miestä, jolla oli Yrjön risti - paljastamalla päänsä ja seuraamalla katseella.

Leirikokousten aikana piti Suomen sotaväen inspehtori pääkatselmuksen, joka saattoi olla seuraavanlainen. Pataljoona oli järjestäytynyt torille, ja miehillä oli paraatipuku, ase ja kenttäpakkaus. Ensin tarkastettiin vaatetus, aseistus ja hihnat, jonka jälkeen miehillä oli mahdollisuus valittaa kohtelusta, muonituksesta tms. Tilaisuus päättyi ohimarssiin. Samana päivänä esitettiin äksiisi, edelleen paraatipuvussa, mutta ilman kenttäpakkausta. Toisena päivänä oli maaliin ammunta, jonka päätteeksi parhaimmat miehet osallistuivat palkintoammuntaan.

Pataljoona osallistui vuosina 1863 - 1864 ruotujakoisten tarkk'ampujapataljoonien leiriharjoituksiin Parolan kentällä. Oulun pataljoonan osalta harjoitukset kestivät näinä vuosina kolme kuukautta, koska matkoihin tarvittiin viisi viikkoa. Perille tuloaika oli melko joustava; esimerkiksi vuonna 1864 määrättiin, että pataljoonan oli oltava perillä "mikäli se suinkin on mahdollista 17.6.". Se saapui sinne vasta 21.6.

Pataljoonan viimeinen leiriharjoitus pidettiin vuonna 1865; ehkäpä otettiin jo huomioon tekeillä oleva suunnitelma, jonka mukaan ruotujakoiset pataljoonat korvattaisiin värvätyillä kaaderijoukoilla. Vuonna 1867 kohtasi Suomea ankara katovuosi, ja koska hallitus oli rahavaikeuksissa, esitti Suomen sotaväen järjestyskomitea, että ruotuväki pidettäisiin rauhan aikana hajalla ja värvättyjen joukkojen perustamista siirrettäisiin. Keisari allekirjoitti käskyn pataljoonien hajauttamisesta lokakuun 16. päivänä 1867.

Pataljoonan lippu

Muutamia kuukausia perustamisen jälkeen antoi tsaari Nikolai I määräyksen lippujen hankkimisesta. Kahdelle pataljoonalle luovutettiin vuosisadan alun värvättyjen joukkojen liput ja muille - mm. Oulun pataljoonalle - hankittiin uudet liput.

Lippu vihittiin käyttöön elokuussa, jolloin ruotuväen tarkastaja kenraalimajuri Casimir von Kothen tarkasti Oulun pataljoonan [13].

Juhlallisessa naulaustilaisuudessa olivat läsnä sotilas kuvernööri eversti Carl von Kraemer, pataljoonan päällikkö, nuorempi esikuntaupseeri, adjutantti, kasööri, kaikki komppanioiden päälliköt, lipunkantajavääpeli B. Löthman sekä kaksi tarkk'ampujaa. Paikallista kasakkasotniaa edusti sen päällikkö kasakkaesauli Tshebutaren (?).[14]

Lippukangasta kierrettiin yksi kierros tangon ympärille ja se kiinnitettiin naulaamalla nyöri pitkin kankaan kiinnityskohtaa. Ensimmäiset neljä naulaa olivat hopeiset keisarin, perintöruhtinaan ja parin muun korkea-arvoisen henkilön kunniaksi; muut naulat olivat pronssia. Naulaaminen suoritettiin arvojärjestyksessä ja jokaiselle tuli useampia nauloja, sillä nyöriä oli yli lipun leveyden ja loppuosa kierrettiin useita kierroksia tangon ympärille.

Suomen Ruotujakoisen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan lipun keskusta sekä Suomen vaakuna punainen, kotka, vaakunaleijona, seppele, kruunu sekä nurkkakuviot kultaa, risti vihreä, välit sinivalkoiset.

Alkuaikoina lippu säilytettiin pataljoonan päällikön asunnossa ja myöhemmin Oulun kirkossa alttarin vasemmalla puolella.

Aseistus

Ruotujakoisten pataljoonien aikana oltiin maailmalla siirtymässä piilukkokivääristä nallilukkokivääriin sekä rihlattuun piippuun, jossa käytettiin luotia pyöreän kuulan sijasta. Ase oli edelleen suusta ladattava, joten tulinopeus pysyi entisellään, mutta tarkkuus ja ampumaetäisyys kasvoivat. Kaliiperi oli aluksi 7''' (Linjaa) eli 17,78 mm, mutta loppuaikoina jaettiin 6''' eli 15,25 mm:n tussarit. Miehet valmistivat itse patruunansa (paperiputkeen valmiiksi annosteltu ruutiannos sekä kuula). Vanhoja piilukkokiväärejä käytettiin äksiisissä ja nallilukkokiväärejä ampumaharjoituksissa.

Kuva 1: Ruotujakoisten tarkk'ampujapataljoonien alkuaikojen venäläinen nallilukkokivääri m/1845 7,1''' eli 18,03 mm. Aseessa oli rihlaamaton piippu.

Kuva 2: Tarkk'ampujakivääri m/1856. Aseen kaliiperi oli 6''' eli 15,24 mm piipussa 5 leveää ja matalaa rihlaa. Ase painoi 4,4 kg. Luoti oli peräkiilalla varustettu Minsé-luoti, jonka paino oli 35,19 g. Ruutipanos 4,78 g.

Puvut

Kuva: Upseeri ja tarkk'ampuja noin vuodelta 1860. Puku oli tummanvihreä, jossa oli vaaleansininen reunus takin liepeessä ja hihakäänteissä. Housujen reunusnauhat samoin kuin olkaimet olivat myös vaaleansiniset, jälkimmäisissä oli keltainen pataljoonanumero. Tarkk'ampujalla on vuonna 1855 käyttöönotetut valkoiset kesähousut. Miehillä oli päässä lakatusta nahasta valmistettu kiiver (tshako), jossa "pompom", mikä miehistöllä oli sininen ja upseereilla hopeaa. (B.O: Heinosen akvarelli- sotamuseo, Kuva Petander: Två bortglömda Österbottniska bataljoner)

Pataljoonan puvut ehtivät muuttua moneen otteeseen 13 vuoden aikana. Alkuvuosina oli pataljoonalla kaksi pukukertaa, tumman vihreä, jota käytettiin paraati- ja juhlatilaisuuksissa sekä harmaa palveluspuku. Muutaman vuoden kuluttua korvattiin tumman vihreä toisella saman värisellä, ja vuonna 1862 muutettiin palveluspuku mustaksi. Valkoiset kesähousut otettiin käyttöön 1855.Palveluspäähineenä oli koko ajan harmaa lipaton lakki, mikä lähinnä muistutti perinteellistä merimieslakkia. Tämän rinnalla oli parempana päähineenä aluksi korkea musta kypärä, jossa oli piikki ja musta töyhtö, suomuinen leukahihna sekä otsapuolella metallinen kaksoiskotkakuvio, jonka keskuskuviona oli Suomen vaakuna. Vuonna 1858 korvattiin kypärä kiiverillä ja tämä edelleen vuonna 1862 pehmeällä ranskalaismallisella keipillä.  Päällysvaatteena oli "schinelli", jota sanottiin myös palttooksi. Soittajien puku oli hieman koristeellisempi; kypärän töyhtö oli punainen, ja asetakin hihnoissa oli vaaleansininen soittajan olanpeite.

Hajottaminen

Oulun pataljoonan hajottamiskäsky annettiin 21. 4. 1868, ja viikkoa myöhemmin luovutti pataljoonan upseeristo kirkossa säilytetyn pataljoonan lipun Suomen sotaväen vanhemmalle adjutantille kapteeni von Nandelstadhille toimitettavaksi Viaporin arsenaaliin. Tässä yhteydessä kaiverrettiin tankoon merkintä 3 π. ф. Ruotujakoisten pataljoonien lippujen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Niitä ei ollut Viaporissa enää vuonna 1918, kun linnoitus joutui suomalaisten käsiin. Pataljoonan 5.6. 1868 päivätyssä päiväkäskyssä myönnettiin ero kantahenkilökunnalle kuitenkin siten, että eropäivät porrastettiin eri aikoihin. Alipäällystö ja miehistö kotiutettiin heinäkuussa, ja päällystö joko siirrettiin muualle tai vapautettiin vuoden loppuun mennessä.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Petander, C-B.J.: Två bortglömda österbottniska bataljoner
  3. Pohjan Prikaatin kilta ry: Oulu varuskuntakaupunkina
  4. Finlands Allmänna Tidning 30.6.1854
  5. Sanomia Turusta 31.10.1854
  6. Oulun Wiikko-Sanomia 2.12.1854
  7. Oulun Wiikko-Sanomia 16.12.1854
  8. Oulun Wiikko-Sanomia 21.10.1854
  9. Oulun Wiikko-Sanomia 26.8.1854
  10. Oulun Wiikko-Sanomia 2.9.1854
  11. Oulun Wiikko-Sanomia 9.6.1855
  12. Oulun Wiikko-Sanomia 23.6.1855
  13. Oulun Wiikko-Sanomia 4.8.1855
  14. Oulun Wiikko-Sanomia 11.8.1855
  15. Oulun Wiikko-Sanomia 20.10.1855
  16. Oulun Wiikko-Sanomia 12.4.1856
  17. Oulun Wiikko-Sanomia 3.5.1856

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi