Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Pohjanmaan Jääkäripataljoona

Vapaussota | Päällystö | Intiön kasarmialue

Pataljoonan alkuvaiheet

Joukko-osasto, josta Pohjanmaan Jääkäripataljoona kehittyi oli peräisin Savosta. Siellä perustettiin maaliskuussa 1918 asevelvollisista 6. Jääkärirykmentti, joka osallistui huhtikuun aikana taisteluihin Karjalan Kannaksella mm. Viipurin operaatiossa, eversti K.F. Wilkmanin johtamassa Wilkmanin ryhmässä. Viipurin valtauksen jälkeen rykmentti koottiin Säiniölle. Kun pääosa asevelvollisista kotiutettiin sodan päätyttyä (12.5.1918 mennessä), muodostettiin rykmentistä 6. Jääkäripataljoona (8.6.1918), joka siirrettiin Lahteen. Siellä  joukko-osasto nimettiin uudelleen 3. Jääkäripataljoonaksi 30.7.1918 . Elokuussa 1918 Jääkäripataljoona 3 (JP3) lähetettiin  Lappiin, mutta pysäytettiin jo Ouluun, josta tulikin  sen lopullinen sijoituspaikkakunta.

Yksi komppania oli aluksi Kajaanissa; ehkäpä siksi sai pataljoona (23.8. 1918) nimekseen Kajaanin Sissipataljoona (KSP). Armeijan uudelleenjärjestelyt kuitenkin jatkuivat edelleen,  mihin syynä olivat muun muassa asevelvollisuuslain uudistukset. Lopullisen nimensä, Pohjanmaan Jääkäripataljoona (PJP), joukko-osasto sai maaliskuun  15. päivänä 1919. Siihen kuului tällöin esikunta, soittokunta, kolme jääkärikomppaniaa ja konekiväärikomppania, jolle oli alistettu miinanheittäjäjoukkue, josta muodostettiin myöhemmissä järjestelyissä kranaatinheitinjoukkue. Lisäksi perustettiin viestiosasto. Miehistönsä sai pataljoona etupäässä Oulun läänistä, johon nykyinen Lapin läänikin silloin vielä kuului. Alokkaat astuivat palvelukseen kolme kertaa vuodessa; kunkin saapumiserän suuruus oli 150 - 200 miestä.

Pataljoona joutui uudessa varuskuntakaupungissa käymään läpi kaikki ne vaikeudet, jotka nuorten puolustusvoimien oli voitettava. Sota oli vast'ikään päättynyt eivätkä mielialat olleet vielä tasaantuneet, ja itärajan takana käytiin edelleen taisteluja. Perusteilla olevan armeijamme aseistus ja varustus oli puutteellista ja kirjavaa, elintarvikkeet olivat vähissä, ja oloihimme sopiva taktiikka ja koulutus oli luotava.

Kului runsaat kaksi vuotta, ennen kuin pataljoona oli tyydyttävästi sopeutunut oloihinsa ja tehtäviinsä. Varsinkin  ensimmäinen vuosi oli ankea. Majoitustilat olivat aluksi ahtaat, sillä pataljoonan vahvuus oli noin 950 miestä. Jokaiseen 100 miehen kasarmirakennukseen piti mahtua parisataa miestä. Epäkohta korjautui myöhemmin kun pataljoona sai sopivamman määrävahvuuden. Viihtyvyyttä heikensi kunnollisten sänkyjen puute, ja alkuaikoina oli valaistus yksinomaan öljylamppujen varassa. Miesten henkilökohtaisessa varustuksessa ei ollut kehumista, yhtenäinen sotilaspuku oli vasta tekeillä, ja eräiden tietojen mukaan olisi kestänyt aina vuoteen 1924 saakka, ennen kuin miehet saivat ulosmenopuvut.

Aseistuksen heikkoutta kuvaa mm. se, että 3. komppaniassa oli vain yksi tarkka kivääri. Tämä annettiin aina sille miehelle, jolla näytti olevan parhaimmat ampujan taipumukset. Muonituksessa noudatettiin vielä sodanaikaisia sääntöjä. Kukin komppania keitti ruokansa oman keittiöosansa muuripadassa, ja ruokailu tapahtui tuvissa, jonne miehet hakivat pakeissa ruokaa. Laadullisesti ruoka oli kehnoa, sillä maassa vallitsi elintarvikepula. Yhteen aikaan pataljoonassa jouduttiin syömään jopa pettuleipää, jota oli kahdenlaista. Toinen oli selluloosatäytteistä, kiiltävää ja kaunista, toiseen oli sekoitettu jauhettua puuta ja vihneitä. Leivän ravintoarvo oli vähäinen, ja "hammastikut olivat kuulemma kysyttyjä ruokailun jälkeen".

Terveystilanne oli ajoittain huolestuttava. Talvella 1818 - 1919 maassa raivonnut "espanjantauti" vaikeutti joukkojen toimintaa. Kulkutaudin takia pataljoonan koulutus keskeytyi niin, että maaliskuun alussa katsottiin aiheelliseksi ryhtyä kertaamaan syyssaapumiserän alokaskoulutusta. Talven mittaan menehtyi Oulun kasarmeilla "espanjantautiin" kolme saamelaista varusmiestä, mistä pääteltiin, etteivät saamelaiset yleensäkään sovi kasarmielämään. Rajavartiostojen kanssa tehdyllä sopimuksella kutsuttiinkin saamelaiset vastaisuudessa palvelukseen rajakomppanioihin.

Poikkeukselliset olot näkyivät selvästi pataljoonan toiminnassa. Kasarmialueen vartiointi oli alkuaikoina järjestetty sodanajan oloja vastaavaksi niin, että kullakin jääkärikomppanialla oli oma tehtävänsä ja vartiosuuntansa. Konekiväärikomppania asetti portti- ja varastovartiomiesten lisäksi yöpartion, joka kiersi kasarmialueen ulkopuolella.

Syksyllä 1918 itärajan takana syntyneiden levottomuuksien takia jouduttiin pataljoonasta lähettämään yksiköitä rajajoukkojen vahvennukseksi. Lokakuun 5. päivänä lähti luutnantti Sundqvistin johdolla kaksi joukkuetta marssien Kuusamoon alistettavaksi Lapin Rajavartiostolle. Saman kuukauden 16. päivänä siirrettiin rautateitse Kajaaniin 1. ja 3. komppania, joista irrotettu vänrikki Uimosen osasto lähetettiin Suomussalmelle. Osa kantahenkilökunnasta pääsi ennen joulua kotiin, ja vänrikki Sippolan komennossa ollut "puolipataljoona" palasi tammikuun aikana.

Runsas vuosi myöhemmin joutui pataljoona - silloin jo Pohjanmaan Jääkäripataljoonana - uudestaan tukemaan rajavartiostoja. Helmikuussa 1919 sai pataljoona käskyn siirtyä lähes kokonaan Petsamoon, sillä Pohjois-Venäjän valkoisten rintaman pelättiin murtuvan. Etukomennuskunta lähti matkaan 25.3. ja pataljoonan pääosa 4.4. pataljoonankomentajan majuri Taucherin johdolla; vahvuus oli 14 upseeria, 55 aliupseeria, 402 jääkäriä sekä 64 hevosta. 2. komppania oli jätetty varuskuntajoukoksi Ouluun. Pataljoona saapui Sodankylään 12.4. ja osin Ivaloon 10. - 16.4. Majuri Taucher oli saanut tehtäväksi aloittaa tiedustelun rajan taakse heti Virtaniemelle saavuttuaan sekä - tultuaan nimitetyksi koko Petsamon retkikunnan johtajaksi - vapauttaa Virtaniemessä olleet 1. ja 2. retkikunnan jäännökset.

Perillä majuri Taucher havaitsi tehtävän mahdottomaksi alkavan kelirikon takia. Kelin paranemista odotellessa tilanne rauhoittui, ja heinäkuun 1. päivänä pataljoona sai käskyn luovuttaa rajan vartioinnin Petsamossa Lapin Rajavartiostolle. Pataljoona palasi jalan marssien Ouluun kesän kuumimman helteen aikana.

Helmikuun 5. päivänä 1922 sai pataljoona  tehtävän varustautua nopeasti, sillä venäläisiä oli tunkeutunut rajan yli  Savukoskella. Pari päivää myöhemmin saadun käskyn perusteella lähetettiin 2. komppania kievarikyytinä Kuusamoon, jossa se alistettiin Kajaanin rajakomendantille kapteeni Autille. Saman kuun 12. päivänä lähetettiin 3. komppania Rovaniemelle Lapin rajavartioston kapteeni Villamon käyttöön, ja perille tultuaan se jatkoi välittömästi pääosillaan Sallaan ja osin savukoskelle. Kumpikaan komppania ei joutunut taistelutehtäviin, vaan ne suorittivat partio- ja lähipartiointitehtäviä ja palasivat helmi-maaliskuun aikana Ouluun.

Pataljoona joutui vielä 30-luvullakin osallistumaan järjestyksenpitoon. Nivalan nk. konikapinan aikana pataljoona antoi poliiseille apua järjestyksenpidossa lähettämällä kapteeni N. Pärmin johdolla noin  70 miehen vahvuisen ja konekiväärein aseistetun osaston Nivalaan. Mukana seurasi myös pataljoonan komentaja everstiluutnantti E. Veijo. Osaston toiminta rajoittui kuitenkin majoituspaikkojen vartiointiin ja suoritettuun partiointiin.

Pataljoonan kokoonpano ja koulutus

Pataljoona oli hyvin suuri saapuessaan Ouluun; siihen kuului esikunta, neljä jääkärikomppaniaa (kussakin 200 miestä) sekä konekiväärikomppania (100 miestä). Esikunta oli näennäisen mieslukuinen, sillä siihen kirjattiin koko huoltohenkilöstö, vaikka näiden todellinen sijoitus oli eri huoltopisteissä. Joukko-osaston vahvuudesta huomaa, että nuorten puolustusvoimiemme joukko-osastot oli tarkoitettu tulemaan toimeen itsenäisesti. Vahvuuksissa, kun oli mm. 18 käsityöläistä, suutareita, räätäleitä; lisäksi oli komppanioissa muonittaja siitä huolimatta, että pataljoonassa oli keittiö ja ruokala. Huomio kiinnittyy myös siihen, että pataljoonalla oli esikuntatorvensoittaja ja kullakin komppanialla oma torvensoittajansa.

Marraskuussa 1919 perustettiin puhelinosasto, johon kuului aliupseeri, viisi jefreitteriä ja 26 miestä, joille annettiin koulutusta kahtena päivänä viikossa. Osasto laajennettiin myöhemmin tiedonanto-osastoksi liittämällä siihen kahdeksan radiomiestä. Kenttäpuhelinkaluston lisäksi käytettiin aluksi viittoilulippuja ja vilkkulamppuja, kunnes aikanaan saatiin vanhaa saksalaista radiokalustoa. Soittokuntaa ryhdyttiin hankkimaan jo syksyllä 1918, ja sen ensimmäisenä johtajana toimi kapellimestari Eelis Jurvan, joka koulutti tarmokkaasti soittokuntaansa niin, että se pystyi esiintymään julkisesti jo seuraavana kesänä.

Vahvuutta vähennettiin jo helmikuussa 1920, jolloin 4. Jääkärikomppania siirrettiin henkilökuntineen Käkisalmen Rykmenttiin. Uudeksi määrävahvuudeksi tuli 750 miestä, mutta saapumiserät pienenivät, eikä tähän määrään koskaan päästy, vaan pataljoonassa palveli vain 50-60 kantahenkilökuntaan kuuluvaa ja noin 450 varusmiestä. Nämä astuivat palvelukseen kolme kertaa vuodessa Pohjanmaan ja Perä-Pohjolan kutsuntapiireistä (nykyisten Oulun ja Lapin Läänin alueilta), ja saapumiserän suuruus oli noin 150 - 200 miestä. Yksi komppania oli aina alokaskomppaniana, yhdessä oli nuoret jääkärit ja yhdessä vanhat. Konekiväärikomppania sai alokkaansa kaksi kertaa vuodessa.

Pataljoonan organisaatiossa tapahtui 1920-luvulla pieniä muutoksia sitä mukaan kuin olot  kehittyivät. Tammikuussa 1922 perustettiin Konekiväärikomppaniaan miinanheittäjäjoukkue, joka muuttui myöhemmin kranaatinheitinjoukkueeksi. 3. Jääkärikomppanian toiminta jouduttiin saapumiserien pienuuden takia lopettamaan syksyllä 1926, ja alokkaat ohjattiin siitä lähtien vuorotellen kumpaankin jääkärikomppaniaan; Konekiväärikomppania sen sijaan sai alokkaita joka saapumiserässä. Samana  vuonna perustettiin pataljoonaan toimitusjoukkue. Vuonna 1930 vahvistettiin virallisesti se organisaatiomuutos, joka oli ollut vallalla jo nelisen vuotta. Pohjanmaan Jääkäripataljoona sai uuden määrävahvuuden, jossa oli vain kaksi jääkärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja viestiosasto. Pataljoonaan perustettuja kranaatinheitinjoukkuetta ja toimitusjoukkuetta ei vielä itsenäistetty, vaikka ne olivat olleet kauan toiminnassa.

Pataljoonan kantahenkilökunnan kokoonpano oli elokuussa 1918 melko erikoinen. Päällystö koostui yksinomaan jääkäriupseereista, joista lähes kaksikymmentä oli vänrikkejä. Sen jälkeen, kun Markovillassa oli päättynyt ensimmäinen upseerikurssi, saatiin siirtojen avulla upseeristo tasaantumaan tarpeita ja tehtäviä vastaaviksi, ja vasta lokakuun 21. päivänä voitiin julkaista pataljoonan päiväkäskyssä upseerien sijoitusluettelo. Alipäällikkökuntaan kuului alussa kolmeen eri ryhmään kuuluvaa henkilöstöä; jääkäreitä, kapitulantteja ja varusmiehiä. Kussakin ryhmässä oli kaikenarvoisia vääpelistä aliupseeriin  sen mukaan, miten oli sodassa ylennyt. Virka-asema määräytyi nähtävästi sen mukaan, mikä oli kullekin osunut jääkäripataljoonaa perustettaessa. Aliupseerien tasaukset saatiin loppuun suoritetuksi tammikuun 1919 puoliväliin mennessä ja varusmiesten osalta tilanne normalisoitui sen jälkeen, kun vapaussodassa vapaaehtoisina palvelleet ikäluokat loppuivat. Huonot olot varuskunnassa aiheuttivat monen upseerin ja aliupseerin hakeutumisen siviilitehtäviin tai suojeluskuntajärjestön palvelukseen.

Alkujärjestelyjen jälkeenkin  muuttui kantahenkilökunnan kokoonpano 1920- ja 1930-luvuilla. Huhtikuussa 1920 tulivat ensimmäiset kadettikoulun käyneet upseerit, jonka jälkeen näiden osuus kasvoi vuosi vuodelta joskin hitaasti. Ylemmät  upseerintehtävät pysyivät koko pataljoonan toiminnan ajan jääkäriupseereilla ja markovillalaisilla, sillä kadettikoulun käyneistä ehti vain kaksi yletä kapteeneiksi. Aliupseerikunta oli pitkään käymistilassa, mikä johtui kapitulanttialiupseerisysteemistä. Mies teki 1 -3 vuoden sopimuksen, ja pataljoonan noin 160 aliupseerista oli peräti 60 vain yhden vuoden palvelleita. Vuonna 1928 perustettiin kanta-aliupseerin toimia, jonka jälkeen aliupseerikunta vakiintui ja myös taso parani.

Tässä yhteydessä on syytä mainita itsenäisyyden ajan aliupseeri- ja miehistöarvot, koska ne poikkeavat huomattavasti nykyisistä. Vuonna 1919 aliupseeriarvot olivat: vääpeli, varavääpeli, kersantti ja aliupseeri. Jefreitteri kuului miehistöön. Nämä muutettiin huhtikuun 1. päivänä vääpelin, kersantin, alikersantin ja korpraalin arvoiksi, jolloin alikersantti oli sekä varusmies- että kapitulanttialiupseeriarvo. Ylikersantin arvo otettiin käyttöön vasta vuonna 1931.

Koulutus oli luotava aivan alusta, sillä omat tarkk'ampuja-aikaiset menetelmät olivat jo täysin vanhentuneet, ja lisäksi ne perustuivat kolmivuotiseen palvelusaikaan. Koulutus noudatti aluksi jääkäreiden Saksassa oppimia menetelmiä, joita oli muokattu vapaussodassa saatujen kokemusten perusteella. Syksystä 1918 lähtien julkaistiin päiväkäskyissä koulutusta ohjaavia ja yhtenäistäviä ohjeita, jotka myöhemmin julkaistiin ohjesääntöinä. Pääpaino oli sulkeisjärjestyksen harjoittelussa ja taistelukoulutuksessa. Varsinkin avojärjestyksen muodot ja joukkueen taistelu sekä ampumakoulutus olivat pääaineita.

Vuonna 1919 luotiin koulutusjaksottelu, jossa miehen 12 kuukauden palvelus oli jaettu kahteen yhtä pitkään, nuoremman ja vanhemman sotamiehen kauteen. Kolme ensimmäistä kuukautta olivat alokaskautta vuoteen 1930 saakka; sen jälkeen vain ensimmäiset viikot. Varusmiesten aliupseerikoulutus aloitettiin vuonna 1919, ja alkuaikoina oli runsaan neljän kuukauden kurssilla tarkoituksena valmistaa kouluttajia korvaamaan huutavaa kapitulanttialiupseeripuutetta.

Reserviupseerikoulu aloitti toimintansa vuonna 1920, jolloin johtajakoulutus järjestettiin siten, että ensimmäisen palveluskuukauden jälkeen alkoi pitkä, yli viisi kuukautta kestävä korpraalikurssi. Tämän päätyttyä komennettiin miehet joko kolmen kuukauden aliupseerikurssille tai viiden kuukauden upseerikurssille. Vuonna 1930 lyhennettiin johtajakoulutusta sikäli, että korpraalikurssi poistettiin ja kaikki saivat yhtenäisen kolmen kuukauden peruskoulutuksen. Kuusi kuukautta kestävä aliupseerikoulu jaettiin kahteen jaksoon. Ensimmäisen päätyttyä komennettiin upseeriaines reserviupseerikouluun ja ryhmänjohtajiksi koulutettavat jatkoivat toiselle jaksolle.

Pohjanmaan Jääkäripataljoonassa, samoin kuin muissakin suojajoukoissa, astuivat varusmiehet palvelukseen kolme kertaa vuodessa; tammikuussa, toukokuussa ja syyskuussa. Liikekannallepanovalmius varmistui sikäli, että läpi vuoden oli palveluksessa vanhemman kauden miehiä sekä kokeneita ryhmänjohtajia. Kokelaskaudet jatkuivat saumattomasti vuoteen 1930, jonka jälkeen vuosittain oli kolme noin kuukauden katkosta.

Koulutus oli kovaa ja fyysistä kuntoa vaativaa, sillä kaikki harjoitukset pidettiin täysissä varusteissa (myös sulkeisjärjestys). Taistelukoulutuksessa paino oli hyökkäyksessä, ja sovelletut harjoitukset alkoivat useimmiten kohtaamistaistelulla, jossa pyrittiin juurruttamaan miehiin jääkärimäinen "päällekäyvä" henki. Useampipäiväisiä harjoituksia - etenkin talvisaikaan - oli kuitenkin vähän, mihin vaikutti kenttämajoitusvälineiden heikkous. Lämmitettäviä telttoja ei ollut, vaan jokaisella miehellä oli telttavaate ja ryhmänjohtajalla sekä varajohtajalla kolmiomainen päätyvaate. Napittamalla kankaat yhteen ja asettamalla ne riukujen varaan saatiin ryhmän teltta, jossa "sateella oli hieman mukavampi kuin ulkona".

Äksiisiharjoitus pidettiin kasarmin harjoituskentällä, mutta taistelukoulutus Intiön- ja Kontinkankaalla, Lintulammen maastossa ja monesti Oulujoen pohjoispuolella Ylä-Siirtolan suunnassa.

Pataljoona osallistui vuosittain Jääkäriprikaatin leiriharjoituksiin Parolassa kesäkuun puolivälistä elokuun puolelle. Harjoituksiin kuului Jääkäriprikaatin ja 1. Divisioonan joukkojen yhteinen 3-5 päivän sotaharjoitus. Vuonna 1928 pataljoona osallistui koko armeijan käsittäviin "Utin manöövereihin" Kymenlaaksossa.

Koska kyseessä oli nuori armeija, suoritettiin paljon kokeiluluonteista toimintaa. Vuonna 1927 oli ns. Kemijärven retki, jossa testattiin kestävyyttä pitkällä marssilla. Kemijärven - Rovaniemen alueella pidetyn taisteluharjoituksen jälkeen lähti pataljoona marssimaan 250 km Ouluun. Päivämarssi oli 35-50 km, ja Kemissä pidettiin yhden vuorokauden marssilepo. Marssitappiot olivat hyvin pienet, vain 3-4 miestä perusyksikköä kohti. Muista kokeiluista mainittakoon porojen käyttö konekivääriahkioitten vedossa. Vuosikymmenen vaihteessa kuului määrävahvuuteen muutama poro kuten Mäntyläinen, Sopu ja Vilkku. Ahkioitten veto sujui hyvin kuivalla pakkassäällä, mutta muulloin saattoi ahkioitten perille tulo olla epävarmaa.

Kiimingin talviharjoituksessa vuonna 1929 käytettiin ensimmäistä kertaa  lumipukuja. Pataljoona yöpyi 1/2 joukkueen havumajoissa, ja koska harjoitus oli hyvin liikkuva, rakensivat yksiköt joka yö uudet kodat majoituspaikoilleen, ja "lappalaiskylä" nousi erittäin nopeasti metsään. On jäänyt epäselväksi, mistä kotaratkaisu oli pataljoonaan tullut. Joko on kopioitu tai paranneltu vanhaa 1800-luvun puolenvälin ohjesäännönmukaista leirirakennetta "pyöreä kesämaja" tai sitten on "keksitty ruuti uudelleen". Malli oli joka tapauksessa kokeiltu valmiiksi ennen harjoituksia. Todettakoon, että kodan periaate oli melko lähellä sitä ratkaisua, mikä sittemmin otettiin käyttöön 1/2 joukkueen teltassa.

1920 -luvulla pyrittiin koulutusta kehittämään tarmokkaasti ja ohjesääntöjä ilmestyi, mutta kantahenkilökunnan koulutus oli vielä järjestämättä. Jääkärit olivat Saksassa saadun koulutuksen varassa, eikä nuorille kapitulanttiupseereille voitu antaa reservin aliupseerikoulua enempää koulutusta. Tuoreimmat ideat ja menetelmät tulivat kadettikoulusta tulleilta nuorilta upseereilta ja Haminasta palaavien upseerikokelaiden mukana. IX RUK:n kurssin oppilaat olivat ensimmäisinä saaneet koulutusta sotilaspedagogiassa, ja he pitivät aiheesta kursseja kapitulanttialiupseereille.

Varusmieskoulutuksen erikoisuuksiin kuului alkeisopetus, sillä kansakoululaitos ei ollut vielä 1920- ja 30-luvuilla tarpeeksi tiheä pataljoonan rekrytointialueella.

1920- ja 1930 -luku Oulun kasarmeilla

Kasarmialue oli hyvin vähän muuttunut venäläiskaudella 1902 - 1917. Harjoituskentälle oli rakennettu elintarvikemyymälä ja säkkivarasto, joista Pohjanmaan Jääkäripataljoonan aikana tehtiin ase-  ja ampumatarvikevarastoja. Rakennus N:o 4 naimisissa oleville upseereille oli  palanut  loka-marraskuussa 1916 sotilaspalvelijan savustaessa luteita ulos. Sekä kasarmi että koko alue oli pahasti rappeutunut sen joutuessa suomalaisten käsiin helmikuun 3. päivänä 1918. Korjaustöihin ryhdyttiin heti keväällä, ja pahimmat epäkohdat oli korjattu pataljoonan tuloon mennessä. Töitä riitti vielä pitkin syksyä. Keittiön kunnostus oli vielä kesken, ja jouduttiin mm. lähettämään upseeri Helsinkiin hankkimaan tarpeita sähkövalaistuksen saamiseksi kasarmille.

Pohjanmaan Jääkäripataljoonan aikana ei kasarmialue sanottavasti muuttunut. Oleellisimmat muutokset tapahtuivat huoltoalueella, jonne lisättiin joitakin rakennuksia. Varsinaiset kasarmirakennukset kokivat hyvin pieniä muutoksia; seinistä poistettiin alkuperäiset pahvit, ja ne siveltiin tummalla värillä. Tupien ja käytävien seinille maalattiin iskulauseita, kuten esimerkiksi "Aseeton kansa on kelvoton kansa".

Ampumaratoina käytettiin vanhaa Nuottasaaren ampumarataa ja vuodesta 1921 myös Tuiran ampumarataa, joka tunnettiin paremmin suojeluskunnan ampumaradan nimellä. Hiukkavaarassa otettiin vuonna 1928 käyttöön  uusi ampumarata, joka sijaitsi nykyisen ampumaradan tienoilla. Rataan kuului vain viiden metrin levyiset vallit  ampumapaikoilla ja noin 10 x 20 m2 kokoinen hirsirakennus. Kasarmialueelle halkotarhan poikki rakennettiin pieni ampumarata, jossa voitiin suorittaa luokka- ja kilpailuammuntoja pistoolilla ja pienoiskiväärillä.

Kantahenkilökunta joutui 1920-luvulla ja 30-luvun alussa elämään erilaisten vaikutteiden ristiaallokossa; osa kansaa oli ylpeä armeijastaan, ja jääkärit asetettiin sankarin asemaan, osa kansaa suhtautui täysin vihamielisesti kaikkea sotaväkeen kuuluvaa kohtaan. Aikakausi oli kuitenkin innostuneen toiminnan ja rakentamisen kautta huolimatta poliittisista ristiriidoista. Leimaa-antavaa oli maailmansodan jälkeisten vuosien reipas huvitteluelämä, jota kieltolaki ei pystynyt lannistamaan. Kasarmin seuraelämää hillitsivät  Oulussa toistuvat henkilökunnan siirrot ja epävirallinen säätyero "paljasjalkaisten ja tullista tulleiden" välillä.

Kerhotoiminta

Kantahenkilökunnan vapaa-ajanvietossa tuli kerhotoiminnalla olemaan tärkeä sijansa samoin kuin tarkk'ampujakaudella, toimitilatkin olivat samoja. Upseerikerho kunnostettiin ja sen piirissä alkoi nk. iloisen 20-luvun virkeä toiminta, ja sen suojissa pidettiin sekä juhlia että illanviettoja. Poikamiehille kerho tarjosi  suositun ruokailu- ja vapaa-ajanviettopaikan, kaupunkihan oli suhteellisen kaukana. Varsinkin 1920-luvulla oli upseereilla säännöllisenä tapana istua iltaa palveluksen päätyttyä. Oulussa nämä istujaiset pysyivät kohtuullisuuden puitteissa, eivätkä johtaneet - niin kuin eräissä paikoissa - hillittömiin vekselikierteisiin ja muihin "epänormaaleihin" ilmiöihin. 30-luvulle tultaessa tasaantui kerhoelämä, illanvietot vähenivät ja kerhoilla pidettiin upseerikunnan viralliset kokoukset ja juhlat. Merkkitapauksia olivat reserviupseerien kokoontumiset, joissa aktiiviupseerit pitivät luentoja ajankohtaisista asioista. Pohjanmaan Jääkäripataljoona lakkautettiin vuonna 1934, jolloin kerho siirtyi Ouluun sijoitettujen aluejärjestöesikuntien upseerikunnalle.

Vastapainoksi miesten illanistujaisille perustivat rouvat ompeluseuran, joka kokoontui viikoittain jossakin perheessä, sotilaskodissa tai kanttiinissa. Rouvien elämään kuuluivat myös torilla käynnit sekä leivoskahvit Antellilla. Tori oli sen ajan kulkuneuvoilla kuljettuna hyvin kaukana; pataljoonassa tehtiin "ekipaasi" pitkästä reestä, johon keskelle oli tehty pituussuuntaan penkki, jolla rouvat istuivat seläkkäin matkalla ostoksille. Monta kertaa löysivät "matkailijat" itsensä lumihangesta hevosen pillastuttua.

Aliupseerikerho perustettiin heti pataljoonan tultua Ouluun. Kerho sijaitsi aluksi asuinhuoneistossa rakennuksen N:o 4 päävartion puoleisessa päässä, mutta joutui siirtymään  pois vuonna 1923, koska pataljoonaan siirtynyt kapteeni N. Pärmi tarvitsi asunnon. Kerho sai toimitiloikseen tarkk'ampujapataljoonan aikaisen kerhorakennuksen, joka siihen asti oli ollut varastona.

Kerhotoiminnassa oli aatteellisuudella hyvin voimakas sija. Vapaa-ajanviettoon kehitettiin lisäksi erilaisia muotoja. Aliupseerit harrastivat hyvin voimakkaasti urheilua, opintokerhotoimintaa sekä itseopiskelua, mikä oli omiaan kehittämään yhteistoimintaa ja yhteenkuuluvuutta. Juhlatilaisuuksia pidettiin vain virallisina juhlapäivinä kuten itsenäisyyspäivä, toukokuun 16. ja pataljoonan vuosipäivänä. Arkipäivän  toimintoihin kuului "ruoanpito" poikamiesupseereille. Aliupseerikerho lopetti toimintansa vuonna 1934, kun PJP lakkautettiin. Tällöin katosi kerhon omaisuus samoin kuin arkistokin; ehkä ne siirtyivät aliupseerien mukana Kuopion ja Kiviniemen varuskuntiin.

Varusmiesten vapaa-ajanvietto

Varusmiesten vapaa-ajanviettoa varten perustettiin kanttiini heti pataljoonan tultua Ouluun. Kanttiinitoiminnalla oli vanhat perinteet jo tarkk'ampujapataljoonan ajoilta, ja jääkärit  olivat tottuneet samantapaiseen toimintaan Saksassa. Keittiörakennuksen eteläpäästä erotettiin kanttiinille tilat, ja pitäjänä toimi aluksi kapteeni Uimonen kahden apulaisen kanssa. Myöhemmin siirtyi kanttiininpito upseerikunnan hoitoon, jolloin kapteeni Pärmi valittiin johtajaksi ja rouva Anni Pärmi kirjanpitäjäksi. Alkujaan oli kanttiini yksinomaan varusmiesten kahvipaikka, mutta aikaa myöten laajeni toiminta niin, että kantahenkilökunta osti melkoisen osan taloustarvikkeistaan kanttiinista kirjaa vastaan. Voittovaroilla hankittiin upseerikerholle mm. komea kattokruunu ja seinälampetit. Liikenipä voittovaroista lahjoitus silloin perustettavalle Turun yliopistolle.

Varusmiesten vapaa-ajanviettojärjestelyt saivat Suomessa omaleimaiset puitteet, kun hyvin nopeasti lähdettiin kanttiinitoiminnan sijasta vapaaehtoisen järjestötoiminnan linjalle. Oulussa perustettiin Sotilaskotiyhdistys syksyllä 1918, ja joulukuun 7. päivänä vihittiin sotilaskoti suojeluskunnalle luovutetussa Oulun työväentalossa. Periaatteena sotilaskoteja perustettaessa oli, että ne sijoitettiin kasarmialueen ulkopuolelle, jotta varusmiehillä olisi mahdollisuus viettää vapaa-aikansa poissa kasarmien kurinalaisesta piiristä.

Kun työväentalo vuonna 1919 luovutettiin takaisin entiselle omistajalle, muutti sotilaskoti kirjakauppias Bergdahlin taloon Kirkkokatu 17:ään entisen kirjapainon tiloihin. Ajan mittaan heräsi ajatus oman toimitilan hankkimiseksi. Varoja saatiin lahjoituksina yhtiöiltä, pankeilta ja yksityisiltä; lisäksi upseerikunta rouvineen järjesti kaupungilla juhlia rakennusrahaston kartuttamiseksi. Vuonna 1924 voitiin ryhtyä rakentamaan kaksikerroksista sotilaskotirakennusta tehdastontille kasarmialueen lähettyville radan eteläpuolelle. Rakennustöiden loppuun saattamiseksi ja kaluston hankkimiseksi otettiin suuri laina, joka muutamassa vuodessa saatiin maksetuksi normaalilla myynnillä ja juhlatilaisuuksissa kerätyillä varoilla.

30-luvun alussa otti sotilaskotiyhdistys haltuunsa kasarmialueella olleen kanttiinin, joka sen jälkeen toimi yksinomaan kahvipaikkana päivisin. Kun Pohjanmaan Jääkäripataljoona lakkautettiin vuonna 1934, kävi myös sotilaskoti tarpeettomaksi. Toiminta lopetettiin viimeisten miesten poistuttua, omaisuus myytiin, ja varat lahjoitettiin Sotilaskotiliitolle.

Lippu ja muut tunnukset

Joukko-osastojen saatua lopulliset nimet ja sijoituspaikat vapaussodan jälkeen, ryhdyttiin suunnittelemaan lippuja ja muita tunnuksia. Vuonna 1919 asetettu lippukomitea päätti aluksi, että Jääkäriprikaatin joukoille tulisivat lippujen sijasta kenttämerkit. Komitean asiantuntijajäseneksi kutsuttu kansallismuseon  tohtori K. K. Meinander ei hyväksynyt ajatusta, joten jääkäripataljoonillekin hyväksyttiin tavanmukaiset liput.

Kesäkuun 14. päivänä 1919 hyväksyi valtionhoitaja kenraali Mannerheim Pohjanmaan jääkäripataljoonan lipun, jonka oli piirtänyt komitean toinen asiantuntijajäsen tohtori, arkkitehti Carolus Lindberg. Lippu oli vihreä, ja keskuskuviona oli rukiista ja ohrasta muodostetun seppeleen ympäröimä Pohjanmaan vaakuna. On selitetty, että vihreä väri velvoittaisi pataljoonan vaalimaan jääkärien perinnettä ja jatkamaan heidän työtään, tähkistä muodostettu seppele kuvaisi maakunnan viljavuutta, ja vaakunakuvio olisi perintöä Ruotsinvallan Pohjanmaan rykmentin lipuista.

Oulun Sotilaskotiyhdistys lahjoitti lipun, jonka ompeluun olivat osallistuneet sotilaskotisisaret Edit Oksa, Liisa Juvelius ja rouva Simelius. Lippu vihittiin muiden joukko-osastolippujen kanssa Helsingissä Senaatintorilla toukokuun 16. päivänä 1921, jolloin lahjoittajien puolesta oli läsnä sotilaspastori A. Leinonen. Kaksi päivää myöhemmin lippu luovutettiin pataljoonalle kasarmin kentällä.

Pataljoonan kunniamarssiksi vahvistettiin Frederik Paciuksen Sotilaspoika ja vuosipäiväksi helmikuun 25. päivä. Tuona päivänä vuonna 1918 nousi jääkärien pääjoukko maihin Vaasassa. Vuosipäivä samoin kuin armeijan lippupäivä toukokuun 16. ja itsenäisyyspäivä olivat pataljoonan juhlapäiviä. Katselmus ja paraati pidettiin kasarmin kentällä tai Mannerheimin puistossa. Päiväjuhlaan sotilaskodissa tai ruokalassa kuului puhe, musiikkiesityksiä ja kahvitilaisuus. Kerhoilla järjestettiin illallistanssiaiset.

Lakkauttaminen

Armeijan uudelleen järjestelyssä vuonna 1933 lakkautettiin Jääkäriprikaati, johon myös Pohjanmaan Jääkäripataljoona kuului. Pataljoonan komentajan everstiluutnantti Veijon siirtyessä 1.7.1933 muualle, uutta vakinaista komentajaa ei enää määrätty, ja syksyn kuluessa siirrettiin muitakin upseereita pois Oulusta. Pataljoonan lopullinen hajoaminen tapahtui vuoden 1934 alkupuolella. 3. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Heikinheimo piti viimeisen koulutustarkastuksen tammikuun 21. päivänä, ja pataljoonan lippu luovutettiin Sotamuseoon huhtikuun 25. päivänä, jossa tilaisuudessa Sotaväen päällikkö kenraalimajuri H. Österman lausui: "Vaikka Jääkäriprikaatin ja sen pataljoonan liput siirtyvät nyt Sotamuseoon, eivät prikaatin ja sen pataljoonien perinteet silti sammu." Henkilökunta siirrettiin eri joukko-osastoihin. Muutamia aliupseereita jäi Ouluun perustettavien aluejärjestöesikuntien palvelukseen. Pataljoonan miehistö lähti toukokuun 3. päivänä klo 6.34 junalla Kuopioon, ja sitä oli saattamassa soittokunta, joka soitti pataljoonan kunniamarssin Sotilaspojan.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Suomen vapaussota vuonna 1918
  3. Ilmari Louhia: Pohjan Prikaatin historiikki, Jalkaväen vuosikirja 1961
  4. Jalkaväen vuosikirja 1979 - 1980
  5. Suomen puolustuslaitos 1918 - 1939

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi