Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot  | taistelujen tie | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Pohjalaiset lippukunnat ja komppaniat (1555 - 1618)

----| Suomen Maarykmentti
Aseet | Päällystöä

Aika ennen Kustaa I Vaasan valtaan nousua 1521

Pohjolan poliittinen tilanne

Pähkinäsaaren rauha 1323 määritteli ensimmäisen kerran Suomen itärajan. Raja kulki Karjalan kannakselta lähes viivasuoraan Pohjanlahden rannikolle. Se teki Pohjanmaasta  rajamaakunnan rajan kulkiessa nykyisen Pattijoen/Pyhäjoen kohdalta Pohjanlahteen. 1300-luvun lopulla ja pääosan 1400-luvusta käytiin merkityksetöntä rajasotaa Novgorodin kanssa. Ruotsin alueella selviteltiin unionikauden ristiriitoja Tanskan kanssa ja Novgorod kävi sotia tataareja vastaan etelässä. Novgorodin kauppatasavalta alistui Moskovan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen 1478 ja muuttui samalla Novgorodin suurherttuakunnaksi.

Pähkinäsaaren rauhassa oli kuitenkin seuraavan sodan siemen. Rauha edellytti toistuvaa rajankäyntiä, mitä ei ollut saatu suoritettua ja sen seurauksena osapuolilla oli toisistaan poikkeavat mielikuvat rajalinjan sijainnista. Toisaalta uusien alueiden asuttaminen oli väestön kasvaessa tarpeen. Ja nimenomaan Pohjanmaalta muutti runsaasti väkeä erämaihin parempien kalavesien ja riistamaiden toivossa. Nämä siirtolaiset perustivat pian uusia yhteisöjä noihin neitseellisiin erämaihin. Tätä asutusta oli seurannut sekä maallinen että kirkollinen valta.

Valtioiden olojen rauhoittuessa Pähkinäsaaren rauhan rajan epäselvyydet nousevat vuosisadan vaihteessa esille. Olavinlinnan perustaminen rajalinnaksi 1475 sekä Viipurin linnan varustautuminen olivat selviä osoituksia Ruotsin toimista sitoa Suomen alue tiiviimmin Ruotsin alaisuuteen, tähän ei Novgorod ja myöhemmin Venäjä ollut valmis suostumaan ilman vastarintaa. Moskovan suuriruhtinas Iivana III solmi Tanskan kuninkaan Hannun kanssa 1493 sopimuksen sodasta Ruotsia vastaan.

Moskovan suuriruhtinas Iivana III aloittaa sodan Ruotsia vastaan ja marssittaa 24.9.1495 jättiläismäisen armeijan ruhtinas Danilo Scenan johdolla Viipuriin, missä piirittäjät ampuvat 24 jalan (noin 7 metriä) pituisilla tulikirnuillaan suuria kivikuulia Viipurin kaupunginmuuriin. Kun piirittäjät aloittavat 30.11. ratkaisevan hyökkäyksen, ilmestyy taivaalle (tarinan mukaan) outo valoilmiö, suuri pyhän Andreaan risti, jolloin hyökkääjät joutuivat pakokauhun valtaan ja vetäytyivät joulukuun puolessavälissä takaisin lähtöalueilleen. Toisen tarinan mukaan pakokauhun aiheuttaa linnanpäällikkö Knut Possen aikaansaama voimakas räjähdys (Viipurin pamaus).

Toinen osasto Moskovan suuriruhtinaan joukkoja tunkeutui Savoon ja he pommittivat tykeillään Olavinlinnaa tammikuussa 1496. Tulituksessa läntiseen muuriin tuli suuri sortuma, mutta vaikea pääsyinen linna pysyi valloittamattomana. Myöhemmin keväällä 1496 tunkeutui uusi sotajoukko Karjalasta aina Kemiin asti. Sotajoukko jatkoi matkaansa Kemistä Pohjanlahden rannikkoa seuraten Kalajoelle. Tämänkään sotajoukon retkiä ei tarkemmin tunneta, kuitenkin sitä pidetään ensimmäisenä venäläisen sotajoukon tunkeutumisena Pohjanmaalle.[Mankell ja Luukko]

Taistelu toimet keskeytyvät, kun Novgorodissa solmitaan 14.9.1504 kaksikymmenvuotinen aseleposopimus eli välirauha Ruotsin ja Venäjän kesken, mutta jo vuonna 1510 se uudistetaan 60 vuodeksi.

Kun Engelbrekt Engelbrektsson 1434 nosti Taalainmaan ja lopulta koko Ruotsin kapinaan kuningas Eerik XIII Pommerilaista vastaan, lähetti Korsholman linnanherra Erik Puke Johan Folkessonin komentamia pohjalaisia  Ahvenanmaalle, missä niiden tuli ottaa osaa Kastelholman linnan piiritykseen ja valtaukseen. Tarkemmat yksityiskohdat tästä sotaretkestä puuttuvat. Tämä on kaikesta huolimatta ensimmäinen dokumentoitu sotaretki, johon pohjalaiset joukot ovat ottaneet osaa. [Mankell ja Luukko]

Pohjanmaan hallinnon järjestäminen

Aluksi koko Pohjanlahden ympäristö muodosti yhden hallinnollisen alueen Norrbottenin ja sen hallintokeskuksena oli Korsholma. Vuonna 1441 alue jakautui Västerbotteniin ja Pohjanmaahan (Österbotten) [Bennedich]. Alueiden välinen raja kulki jossain Tornion ja Kemijokien välissä.

Keskiajalla Pohjanmaan hallinnosta olivat huolehtineet omine vouteineen ne valtakunnan suuraatelistoon kuuluneet läänitysherrat, joille maakunta oli ollut läänitettynä. Jako oli samanaikaisesti sekä hallinnollinen että sotilaallinen, joten linnanherra oli alueensa korkein viranomainen ja linnalääninsä alueelta  kootun sotaväen päällikkö. [Luukko ]

1400 -luvun lopulla  ja 1500 -luvun alussa muutamat täällä toimineet voudit näyttävät kuitenkin  olleen jo suoraan kruunun alaisia. Läänitysjärjestelmä hallinnollisena laitoksena lakkasi ja sijaan tuli kihlakunnan voutien edustama voutihallinto, joka ilmeisesti rakentui kihlakuntajaon pohjalle. Kun Pohjanmaa käsitti yhden kihlakunnan, tuli voutikuntiakin olemaan aluksi vain yksi. Sitä kutsuttiin keskiaikaiseen tapaan usein Korsholman lääniksi siksi, että sen keskuspaikkana pysyi edelleen Korsholman linna eli Korsholman kartano, mitä nimitystä ruvettiin jo 1500-luvun alkuvuosina asiakirjoissa käyttämään mahtavan linna nimityksen sijasta. [Luukko ]

Korsholman lääni eli Pohjanmaan voutikunta käsitti 1550 -luvulle asti Korsholman, Kyyrön, Ilmajoen, Vöyrin, Pietarsaaren, Kokkolan, Kalajoen, Saloisten, Limingan, Iijoen ja Kemin pitäjät. Närpiö kuului hallinnollisesti Ala-Satakuntaan ja muita pitäjiä ei Pohjanmaalla vielä keskiajalla ollut olemassakaan edes kirkollisessa muodossaan. Pohjanmaalla oli yhteensä hieman yli 3000 savua (taloa), mistä voi päätellä, että  maakunnan asekuntoisten miesten määrä ei ollut suuren suuri. Mutta yhden voudin hallittavaksi alue oli suhteettoman laaja. [Luukko ]

Tammikuun 19. päivänä 1556 Kustaa I Vaasa kirjoitti Turusta pojalleen herttua Eerikille, että Suomen harvalukuiset voudit eivät olleet kyenneet virkaansa kunnolla hoitamaan, koska voutikunnat sisälsivät yleensä 8 tai 10 pitäjää. Eikä siinä vielä tarpeeksi, vaan monet pitäjät olivat suurempia kuin yksi tai kaksi kihlakuntaa Ruotsissa. Erikoisesti Norrlannissa, siis oikeastaan Ruotsin pohjoisissa maakunnissa ja Pohjanmaalla, Kustaa I Vaasa tiesi tilanteen olevan sellaisen, että voudit joutuivat taivaltamaan 60-70 peninkulman matkoja, mistä johtui virkatehtävien hoitamisen hitaus.  Näin Kustaa I Vaasa päätyi kartanovoutikuntien perustamiseen, minkä seurauksena voutikuntien määrä lisääntyi Suomessa kahdeksasta neljäänkymmeneen. [Luukko ]

Pohjanmaan jakaantui tällöin  hallinnollisesti ja verotuksellisesti kolmeen voutikuntaan: Korsholmaan, Pinnonäsiin ja Liminkaan, joista kukin käsitti kolme vanhaa kirkkopitäjää eli  nimismiespiiriä. Kun Ilmajoki ja Kalajoki olivat kuitenkin jo ehtineet muodostua itsenäisiksi kirkkopitäjiksi, tulivat kaksi ensin mainittua voutikuntaa käytännössä käsittämään neljä kirkkopitäjää, mutta vain kolme nimismiespiiriä.  Korsholman voutikuntaan kuului 1460, Pinnonäs 1120 ja Liminkaan ainoastaan 550 savua (taloa). [Luukko ]

Vuoteen 1562 mennessä Pohjanmaa oli jakautunut kahteen voutikuntaan, nimellisesti eteläiseen ja pohjoiseen. Tämä jako perustui vanhaan kirkolliseen jakoon rovastikunnista. Vuosisadan loppuun mennessä Pohjanmaan voutikuntiin jako oli hävinnyt ja se muodosti ainoastaan yhden voutikunnan. 1600-luvun alussa alue jaettiin taas kahteen hallinnolliseen alueeseen. [Luukko ]

Sotilasorganisaatio

Yleisen asevelvollisuuden periaate on ikivanha rekrytoimisperuste, jolle pohjoismainen sotalaitos rakentui. Kiinteän asutuksen vakiintuessa jokaisen asekuntoisen miehen  velvollisuutena oli kotiseudun puolustaminen. Jokaisella oli omat aseensa, ja jokainen huolehti yleensä itse muonituksestaan. Sotaan lähtö, olipa kyseessä puolustus tai hyökkäys, koski vain tiettyä aluetta, yleensä maakuntaa. Varsinaista sotilasorganisaatiota ei ollut, ja joukon suuruus perustui kulloinkin koottavien miesten määrään. Muutamaa tuhatta miestä voitiin pitää jo huomattavana armeijana, sillä suuremman kokoaminen ja  huoltaminen olisi tuollaisissa oloissa ollut vaikeaa jollei mahdotonta. Alajaotusta ei liioin ollut lukuun ottamatta kihla- ja kyläkuntiin pohjautuvaa yhteenkuuluvuutta. Joukon marssi-, lähestymis- ja taistelumuoto oli maastomuodoista ja metsäisyydestä johtuen rivistö, mikä merkitsi hyökkäyksellisyyttä. Tähän taistelutapaan viittaa myös aseistus, jossa lähitaisteluaseet (keihäs, kirves, tappara ja puukko) olivat yleisempiä kuin kaukotaisteluaseet (jousi, heittokeihäs ja linko).

Vapaussodassa Kustaa I Vaasa oli lähinnä käyttänyt talonpoikaista nostoväkeä, mutta ajan tavan mukaisesti oli lisäksi pestattu myös palkkasotilaita. Dacke-sodan aikana Kustaa I Vaasa muodosti koti- ja ulkomaisen palkkaväen lisäksi erityisen lippukunnan Taalainmaan miehistä, jotka koottiin pitäjittäin asukasluvun perusteella. Samaa esimerkkiä noudatettiin myöhemmin muissakin maakunnissa. Tämä oli jonkinlaista väenottoa asevelvollisuuden mukaisesti. Näin kerättyjen sotamiesten palkkauksesta ja muonituksesta huolehti hallitsija.

Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1544 luotiin perusta suurvalta-ajan sotalaitokselle, sillä Kustaa I Vaasa sai säätyjen hyväksynnän uudelle rekrytointitavalleen sekä oikeuden luetteloida kaiken sen sotaväen, jonka hän oli palvelukseen ottanut sekä tarvittaessa lisätä sitä. Siten sai myös vahvistuksensa eräänlainen värväysjärjestelmä. Mutta myös "talonpoikaisarmeijan" kokoaminen jätettiin nyt hallitsijalle, sillä hän saattoi maakuntaa kuulematta  vihollisen uhatessa  valtakuntaa kutsua aseisiin joka kuudennen miehen, mutta suuren vaaran hetkellä oli miehen talosta oltava valmiina tarttumaan aseisiin. [Viljanti ]

Kustaa I Vaasa (1521 - 1560) - maakunnallisten lippukuntien luominen

Sotavoimaa oli koottu harvoin koko valtakunnassa, ja esimerkiksi unionikaudella (1382 - 1521) ei jouduttu kutsumaan aseisiin suuriakaan miesmääriä ja valtakunnassa ei siten ennen Kustaa I Vaasan uudistuksia ollut vakinaista sotavoimaa lukuun ottamatta linnoihin sijoitettua sotaväkeä, ja asekuntoiset miehet koottiin vain vaaran uhatessa. Vanhasta vihasta (1495-1497) lähtien oli itärajalla ollut levotonta, koska Ruotsin ja Venäjän välillä oli jatkuvaa erimielisyyttä Pohjanmaan ja itäisen Savon omistuksesta [Viljanti]. Vuonna 1533 Moskovan valtaistuimelle noussut Iivana IV Julma (25.8.1530 - 16.3.1584) jatkoi edeltäjänsä Vasili III:n hyökkäävää ulkopolitiikkaa Itämeren suunnalla, ja tilanne kärjistyi vuonna 1554 sodaksi.

Vakinaisesti Suomeen sijoitettua sotaväkeä ei juuri ollut kuin se, jota tarvittiin linnojen suojaksi eli pienehkö määrä. Ennen Venäjän sodan alkamista sen määrä ei ylittänyt tuhatta miestä. Jalkaväkimiehiä oli vuosina 1553 - 1554 yhteensä 355.

Helsingin läänissä 21
Porvoon läänissä 15
Viipurin läänissä 43
Äyräpään kihlakunnassa 10
Savonlinnan läänissä 60
Hämeenlinnan läänissä 39
Ahvenanmaalla linnaleirissä 16
Turussa porvarien majoittamana linnaleirissä 26
Turussa papiston majoittamana linnaleirissä 55
Kokemaenkartanon läänin Ala-kihlakunnassa 27
Kokemäenkartanon läänin Ylä-kihlakunnassa 23
Pohjanmaalla 20

Parantaakseen valtakunnan puolustusta Kustaa I Vaasa ryhtyi perustamaan vuonna 1552 vakinaisempia joukkoja - lippukuntia (fänika). Ensimmäinen lippukunta perustettiin Norrbotteniin ja sen päälliköksi (Hövitsmannen) määrättiin Mats Törne. Lippukunnassa oli yhteensä 933 miestä, joista 127 Gestriklandista, 448 Helsinglandista, 53 Medelpadista, 266 Ångermanlandista ja 39 Västerbottenista. Viimeksi mainitut koostuivat seuraavasti 10 miestä Uumajasta, 9 Skellefteåsta, 9 Piitimestä, 10 Luulajasta ja 1 Torniosta. [Bennedich ]

Maakunnalliset lippukunnat olivat hallinnollisesti itsenäisiä joukko-osastoja ja samalla taktisia yksiköitä; ne jakautuivat viideksi noin 100 miehen kortteliksi ja nämä edelleen viideksi noin 20 miehen ruoduksi. Kortteli- ja ruotujako ei niinkään edustanut taistelujaotusta vaan helpotti pääasiallisesti joukon käsittelyä majoitusjärjestelyissä ja ryhmityttäessä taisteluun. Näyttää siltä, kuin uutta ajatusta määrävahvuisista joukoista ei olisi heti omaksuttu. Lippukuntien vahvuus saattoi vaihdella suuresti puolin ja toisin, ja vahvuutta saatettiin kasvattaa huomattavasti jopa vieraan maakunnan miehillä. Ehkä tämän takia muutettiin jo keväällä 1556 alajaotusta pienentämällä kortteleita ja tekemällä niiden määrä liukuvaksi. Samalla jaettiin ruotu kahdeksi kymmenen miehen alaruoduksi. Lippukuntaan muodostui myös pieni komentoporras: lipunkantajavänrikki, rumpali, katselmuskirjurit ja tukkinihdit.

Kuva 1: Lippukuntien kokoonpano 1555

Suomeen  perustettiin Kustaa I Vaasan käskystä aluksi kolme lippukuntaa.  Vuoden 1555 kesällä pestattiin Hämeestä niin paljon jalkaväkeä, että siitä voitiin perustaa ensimmäinen suomalainen lippukunta, jonka päämieheksi Kustaa I Vaasa 18.11.1555 määräsi Reinholt von Stockholmin. Samana vuonna perustettiin  lisäksi Viipurin (Henrik von Mönstrenn, Anders Björnsson ja Mikko Resenär) ja Pohjanmaan lippukunnat. Suomalaisten lippukuntien  yhteisvahvuus oli hieman yli 1500 miestä. [Luukko ja Viljanti]

Joen Vargin lippukunta - ensimmäinen pohjanmaan lippukunta

Vuonna 1555 antoi kuningas Kustaa I Vaasa määräyksen perustaa Pohjanmaalle uuden lippukunnan, koska venäläisten heinäkuun lopun sissiretket suuntautuivat Oulujärven ympäristöön. Lippukunnan päälliköksi määrättiin Joen Varg, jolle annettiin määräys elokuun alussa lähteä Turusta Pohjanmaalle mukanaan kahdeksan ruotua miehiä (yhteensä 80 miestä). Joen Varg matkasi todennäköisesti miehineen laivalla (laivoilla) Turusta Ouluun. Osastolla oli mukanaan tusina laivahakoja (pieniä kanuunoita), 16 teräsjousta, 500 nuolta, ruutia, lyijyä sekä hakapyssy. [Luukko, Viljanti]

Eräästä muonituslaskusta, joka on päivätty 30.12.1555, selviää pohjanmaan lippukunnan muodostamisen kestäneen Oulun satamassa koko syksyn. Vahvuuden ollessa loka-marraskuussa ainoastaan sata miestä, mutta joulukuussa kasvaneen kahteen sataan.[Viljanti]

Pohjanmaalla oli syksyn ja talven aikana suoritettu suuri väenotto. Maakunnassa oli otettu aseisiin joka viides mies [Mankell], jolloin vahvuus nousi noin 1500 mieheen, joista 500 sijoitettiin Joen Vargin perustettavana olevaan pohjalaiseen lippukuntaan. Loput noin 1000 miestä sijoitettiin maakunnanturvaksi jätettäviin paikallisiin joukkoihin (lantvärn). Osa Pohjanmaalta kerätyistä sotamiehistä sijoitettiin luultavasti niihin ruotsalaisiin joukkoihin, jotka samaan aikaan vietiin Helsinglandista, Medelpadista, Ångermanlandista ja Västerbottenista Pohjanmaan kautta Savoon.[Viljanti]

Joen Vargin lippukunnan perustamisessa oli kuitenkin suurena ongelmana aseina vähyys. Maakunnan omat asesepät eivät kyenneet tuottamaan joukon tarvitsemia tuliaseita, mutta onneksi Lars Fordell kykeni tuomaan Ruotsista 80 teräsputkea. [Luukko]

Kun otetaan huomioon maakunnan sijainti, sinne johtavien teiden huono kunto sekä välien laajat huollollisia vaikeuksia aiheuttavat erämaat, ei ollut todennäköistä, että vihollinen hyökkäisi sinne. Kustaa Vaasasta tuli siksi määräys Joen Vargille pikaisesti siirtää lippukuntansa Savon rintaman puolustusta vahvistamaan. Joen Varg sai määräyksensä jo marraskuussa, mutta liikekannallepano sekä varustaminen veivät aikansa. Marssi Savon rintamalle alkoi siten vasta vuoden vaihteen jälkeen. [Viljanti]

Marssilla lippukunta pysähtyi Tavisalmella (nykyinen Kuopio)[Petander], mutta jo 27.1.1556 lippukunta saapui Rantasalmelle. Lippukunnan vahvuus oli tuolloin 671 miestä. Näistä oli pohjalaisia (Oulussa vahvuuteen lisättyjä alokkaita) noin 500 ja noin 160 miestä Västerbottenista. Täten tätä joukkoa voidaan hyvällä syyllä sanoa ensimmäiseksi pohjalaiseksi lippukunnaksi. [Viljanti ja Bennedich]

Tammikuun lopulla lähetettiin Joen Vargin lippukunta etelään Viipurin vahvistukseksi, mutta ei todennäköisesti edennyt kauemmas kuin Lapvedelle ennen kuin sai käskyn palata Savoon. Lippukunta oli joka tapauksessa 16.2. Savilahdella, jossa se oli edelleen toukokuussa. [Viljanti]

Aseistus oli hyvin kirjava, mikä luonnollisesti vaikutti joukon käyttötapaan ja -arvoon. Ei tiedetä, miten varustettuna joukko lähti Oulun satamasta, mutta Savilahdella 16.2. oli aseistuksena palkkarekisterin mukaan joukolla 5(3) hilparia, 107(45) putkea, 233(100) jousta, 267(245) keihästä ja 52(7) tarkemmin määrittelemätöntä asetta. Suluissa on pohjalaisten osuus aseista. Osa näistä oli perinteellisen tavan mukaan miesten omia, mutta tämä sota oli ensimmäinen, jossa kuningas oli laajemmin osallistunut joukkojen aseistamiseen. Huhtikuun lopulla lippukunnan vahvuus oli 611 miestä. Joukolla olleiden tuliaseiden määrä on tuntematon. Aseiden määrä oli kuitenkin 145 putkea, 20 hakaa, 262 teräsjousta tai tavallista jousta,  10 hilparia, 2 fjäderspjut ja 167 peistä. Rivistä poistuneiden, joko kuolleen tai kotiin luvattujen,  63 miehen aseistuksesta ei ole tietoa. [Viljanti]

Viimeistään maaliskuussa lippukunta oli jaettu 10 miehen aliruotuihin ja 21 miehen ruotuihin, sekä 84 miehen kortteleihin. Täten 669 miehen lippukunnan esikunta kuuluivat lippukunnan päällikkö, vänrikki, rumpali, kolme katselmuskirjuria sekä kolme tukkinihtiä. [Viljanti]

Kuva 2: Lippukunnan kokoonpano maaliskuussa 1556

Lippukunnalle maksettiin palkka 9.6. Rantasalmella. Palkanmaksurekisteriin oli kirjattu 601 miestä. Samoin tiedetään joukon noutaneen Olavinlinnasta muonaa ja ampumatarvikkeita sekä heinä- että elokuussa. Marraskuun lopulla lippukunta sai marssikäskyn, jonka mukaan se marssi Hämeen kautta takaisin Pohjanmaalle. [Viljanti ja Bennedich]

Lippukunta tavataan Pohjanmaalla toukokuussa 1557. Kerrotaan, että lippukunnanpäällystö olisi majoitettu kruununpuustelleihin, ja todisteena tästä Korsholmassa maksettiin vuoden 1577 palkka ainakin lippukunnan päällikölle (30 markkaa) ja lipunkantajalle (20 markkaa). Seuraavana vuonna Pohjanmaan sotavoiman komentajana toimi kruununvouti, joka määräsi sotilaat töihin kruununtiloille. Tiedetään, että 160 miestä sai palkkansa (4 markkaa kukin) Pinnonäsin kartanossa tehdyistä töistä.[Luukko]

Henkilöstölle ei asetettu suuriakaan vaatimuksia. Lippukunnan päälliköltä vaadittiin kuitenkin, että hän oli palvellut Tukholmassa henkivartijana tai nihtinä - lippukunnan ensimmäinen päällikkö Joen Varg oli ollut henkivartijana. Hänen toiminnastaan johtajana ei ole tietoa, mutta sen sijaan on hänen omavaltaisista edesottamuksistaan.

Heinäkuussa 1556 syytti nihti Jöns Svenske esimiestään siitä, että tämä oli pidättänyt nihdeiltään osan näiden palkasta antamalla heille ainoastaan markan kuukaudelta. Lisäksi hän oli  käyttänyt omiin tarpeisiinsa silakanostoon  annettuja varoja, lähettänyt vaimolleen Tukholmaan puoli tynnyrillistä talonpojilta saatua talia sekä nostanut omiin tarpeisiinsa puoli äyriä 2800 talonpojalta, joista 800 Korsholmasta, 500 Kyyröstä, 700 Vöyristä sekä 800 Pedersörestä. Vargia syytettiin myös juopottelusta ja siveettömästä elämästä, miehen ampumisesta juovuspäissään, erään talonpojan tyttären väkisinmakaamisesta, nihdeille päivätyönä tehdyn rakennuksen myymisestä sekä lukuisista pienemmistä rikkomuksista. Juhana herttua kuitenkin vapautti Joen Vargin syytteistä todettuaan osan niistä aiheettomiksi. [Viljanti]

Kustaa I Vaasan sodan taisteluista, joihin Pohjanmaan lippukunta olisi ottanut osaa ei ole merkintöjä. Ja lippukunnan marssista Savoon ja Karjalaan on ainoastaan mainintoja eri pisteistä ja niiden välit ovat ainoastaan kuljettavaa taivalta, jonka tapahtumia ei ole kirjattu jälkipolville.

Sotalaitoksen kehittäminen Kustaa I Vaasan jälkeen

Kustaa I Vaasan pojat Eerik XIV (1560 - 1568), Juhana III (1568 - 1592) (sekä Juhanan poika Sigismund 1592 - 1599)  ja Kaarle IX (1604 - 1611) jatkoivat isänsä aloittamaa sotalaitoksen kehittämistä paremmalla tai huonommalla menestyksellä.

Eerik XIV (1560 - 1568)

Viiden rauhanvuoden jälkeen joutuivat Suomen lippukunnat uudelleen sotaan Venäjän tsaarin Iivana IV hyökätessäi saksalaisen ritarikunnan hallitsemaan Balttiaan 1561. Eerik XIV katsoi olevan mahdollista kasvattaa vaikutusvaltaansa Itämerellä ja lyödä kiilan liitossa olleiden Venäjän  ja Tanskan välille. Suomesta lähetettiin Viroon 1561 Klaus Kristerinpoika Hornin johtamina kolme lippukuntaa. Pohjanmaan lippukunnan mukana olosta ei ole varmuutta, mutta se on mahdollista ja jopa todennäköistä, koska oma maakunta ei ollut tuolloin uhattuna. Historiallisten dokumenttien valossa ei ole mahdollista seurata suomalaisten joukkojen osuutta Eerik XIV:n sodissa, joita käytiin Etelä-Ruotsissa Tanskaa vastaan 1563-1570 sekä Baltiassa Venäjää vastaan. Varsinkaan laivastoon sijoitettujen joukkojen kohtaloita  Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa 1563-1570 on lähes mahdoton seurata.

Lähteissä mainitaan ensimmäisen kerran pohjalaiset vuonna 1565, kun annetaan käsky pohjalaisten sotilaiden sekä laivamiesten lähteä Tukholmaan pääsiäiseksi [Luukko]. Pohjalaisten saapumisesta Tukholmaan ei ole lähdeviitteitä ja ainoastaan yksi maininta joukkojen myöhemmistä vaiheista. Kuitenkin tiedetään varmasti yhden pohjalaislippukunnan osallistuneen Tanskaa vastaan käytyyn sotaan. Sotanäyttämönä olivat Skoonen, Blekingen ja Hallandin maakunnat, jotka siihen aikaan kuuluivat Tanskalle. Varsinkin Eerik XIV pyrki hävittämään nykyisen Etelä-Ruotsin halki kulkevia rajaseutuja, sillä hänen mielestään erämaa oli parempi naapuri kuin vihollismaa.

Ainoa myöhempi viite selventää joukon paluu Suomeen vuonna 1569, jolloin sitä komentaa Lars Jönsson. Tällöin lippukunta on osallistunut neljän vuoden ajan Tanskan sotaan. Muonitusluettelo aikaisemmin samalta vuodelta osoittaa joukon olleen määrävahvuinen eli 500 miestä [Tawastjerna]. Valitettavasti joukko hajaantuu sen palattua Pohjanmaalle, jolloin sen jäsenten myöhempiä kohtaloita on mahdoton seurata.

Eerik XIV tunnetaan järjestelykyvystään ja hän tekikin monia parannuksia useilla eri aloilla myös sotilaallisia mm. hän kiinnitti ensimmäisenä kuninkaana huomiota nihtien koulutukseen. Toki ennen hänen aikaansakin sotilaat olivat harjoitelleet , mutta häntä pidetään ensimmäisenä hallitsijana, jonka aikana otettiin varsinaiset aseharjoitukset tavaksi. Keväällä 1565 Eerik XIV kirjoitti lippukuntien päälliköille kirjeen[Viljanti], jossa hän antaa ohjeet harjoitusten järjestämisestä

" Wij wele och/ att thu schalt offthe bruke the knechter/ som thu udi befallning haffwer/ både medh schlachtordning och med fechtande lijke som thz schedde/ när the hoos oss tillstäds ware och änndog the nu icke bekomme penningar för fächtendet såsom tillförene/ szå måge the liqwäll thermed öffwe sig/ att wij see och förnime kunde/ whad the haffwer förbättredt sig/ när the komme till oss tillstädes ijen."

Koulutus vie kuitenkin aina oman aikansa ja menee vielä pitkään ennen kuin järjestelmällinen koulutus parantaa joukkojen tasoa. Tähän on merkittävänä syynä joukkojen hajallaan olo sekä lippukuntien palvelus kaukaisissa varuskunnissa.

Juhana III (1568 - 1592) sekä hänen poikansa Sigismund (1592-1599)

Ulkopoliittinen tilanne muuttui merkittävästi, kun Juhana III:n kruunataan 1569 Ruotsin hallitsijaksi. Hänellä oli perhesiteet vaimon kautta Puolan hallitsijaan ja siten ristiriitoja Liivinmaan omistuksesta ei varsinaisesti Puolan kanssa ollut. Toisaalta Juhana III:lla ja Venäjän tsaari Iivana IV:lla oli henkilökohtaista vihamielisyyttä keskenään, joten hallitsijoiden riidat nousivat koskemaan kummankin kansakuntaa. Ja niin käy, että 1570 solmitaan Tanskan kanssa rauha ja samana vuonna alkaa sota Venäjää (1570 -1595) vastaan.

Juhana III:n tullessa hallitsijaksi oli Suomessa ainoastaan kaksi lippukuntaa. Toinen näistä oli koottu Pohjanmaalta ja siinä oli ollut aikaisemmin päällikkönä Lars Jönsson. Heti sodan puhjetessa keväällä 1570 sai lippukunta käskyn siirtyä Viroon Tallinnan varuskuntajoukkoihin. [Santavuori ja Luukko] Vaikka ei kyetä osoittamaan pohjalaisten oloa Virossa aikaisempien sotien yhteydessä niin tässä sodassa asia on toisin ja siten tämä on ensimmäinen kerta kun varmasti voidaan osoittaa pohjalaisten joukkojen siirto Suomen lahden eteläpuolelle.

Juhana III:n kronikka kuvailee värikkäästi taisteluita Liivinmaan linnoista, mutta valitettavasti suomalaisten lippukuntien vaiheita on yhtä vaikeata seurata kuin aikaisemmissa sodissa, koska se ei erottele suomalaisia joukkoja ruotsalaisista vaan kaikki ovat "de swenske". [Petander]

Pohjanmaan  lippukunta oli ilmeisesti neljä ensimmäistä sotavuottaan Viron ja Liivinmaan taisteluissa mukana. Lippukunnan vahvuudesta on ensimmäinen tieto vuodelta 1575, jolloin lippukunta on Viipurissa ja sen vahvuus oli vain 133 miestä. Vahvuuden laskemiseen on taistelutappioiden lisäksi vaikuttaneet entisille ajoille niin ominaiset kenttäsairaudet ja karkaamiset. Seuraavana talvena Pohjanmaalla toimitettiin väenotto, mikä käy ilmi siitä, että vuonna 1576 edelleen Viipurissa majaileva Lauri Juhonpojan lippukunnan vahvuudeksi ilmoitetaan 522 eli se oli täysivahvuinen. Seuraavana vuonna lippukunta oli huvennut 259 mieheksi, joten oletettavasti se otti osaa kesällä 1577 ja talvella 1578 Käkisalmeen ja Pähkinälinnaan suuntautuviin retkiin. Lippukunnan täydennykseksi Pohjanmaata oli jälleen verotettava 197 miehellä. Suurin osa miehistöstä menehtyi varuskuntatauteihin, jotkut karkasivat ja luultavasti vain melko harvat kaatuivat varsinaisissa taisteluissa. Vuonna 1578 tuli  päälliköksi Johan Larsson, jonka arvellaan olleen edellisen poika. Hänen ottaessaan päällikkyyden joukon vahvuus oli 415 miestä, joiden kanssa hän osallistui ainakin Pähkinälinnana piiritykseen ja valtaukseen vielä samana vuonna. [Luukko]

Kuoliko lippukunnan päällikkö Johan Larsson Venäjän retkellä 1579 ei ole asiakirjoista nähtävissä, mutta joka tapauksessa hänen tilalleen tuli jo samana vuonna Lasse Nilsson, joka sitten yli kolme vuosikymmentä johti pohjalaisia monissa taisteluissa. Lasse Nilsson sai 23.4.1580 valtakirjan täydentää lippukuntaansa Pohjanmaalta ja Kokemäen kartanon läänistä. Samalla annettiin määräys, että kaikki näiden alueiden vanhat sotamiehet, joista osa oli tähän asti kuulunut muihin lippukuntiin, oli liitettävä Lasse Nilssonin lippukuntaan. Tämä sen vuoksi, että maakuntien asukkaat olivat katselmusten aikana välttyneet kaksinkertaisesta kestitys- ja kyyditysrasituksesta ja että lippukunnan päällikkö olisi entistä paremmin pitää joukkonsa täysivahvuisena. Niinikään huomautettiin, että Lasse Nilssonin oli pidettävä miehensä hyvässä kurissa ja opetettava heille sotataitoa. Rikkomukset oli rangaistava sota-artiklojen mukaan, jotka oli miehille vähän väliä luettava. Jotta kruunua ei petettäisi, oli lippukunnasta laadittava tarkat katselmus- ja palkkaluettelot. [Luukko]

Lasse Nilssonin lippukunta ei siis muodostunut puhtaasti pohjalaiseksi, joskin siinä pohjalainen sotamiesaines lienee pysynyt määräävänä. Pohjalaiseksi sitä joka tapauksessa aina sanottiin, mihin ilmeisesti vaikutti myös se, että sen päämies ja vänrikki asuivat sotaretkien väli ajoilla Pohjanmaalla. Vänrikki Per Persson omisti koko manttaalin talon Mustasaaren Sulvassa. Lippukunnalla oli myös oma, herra Matteus niminen saarnaaja, joten sen sielunhoidostakin yritettiin pitää huolta. [Luukko]

Kuninkaalta saamansa valtakirjan mukaisesti Lasse Nilsson suoritti ensimmäisen väenoton lippukuntaansa varten kesällä 1580. Elokuun 17. päivän paikkeilla hän lähti saarnaajansa ja arvatenkin myös uusien alokkaittensa kanssa paluumatkalle Viipuriin. Mukaan otettiin kuukauden muona. Näin vereksin voimin täydennettynä lippukunta osallistui vielä samana syksynä Pontus de la Gardien johtamaan sotaretkeen. [Luukko]

Kesällä 1580 määrättiin Pontus De la Gardie ylipäälliköksi ja taistelut saivat uutta vauhtia. Viipuriin koottiin suuri sotajoukko, joka syksyllä lähti kukistamaan Käkisalmea. Piiritys, jossa uudet pohjalaiset alokkaat saivat tulikasteensa, alkoi lokakuun 16. päivänä. Lisävoimien saavuttua marraskuun 3. ja 4. päivinä alkoi linnan pommittaminen hehkutetuilla kuulilla. Kolme puista linnaketta syttyi tuleen, palo levisi kaupunkiin, ja varusväki antautui marraskuun 5. päivänä. Tämän jälkeen De la Gardie hävitti suuria osia Käkisalmen läänistä myöhäissyksyn kuluessa. Näissä taisteluissa oli Pohjanmaan lippukunta kärsinyt suurta mieshukkaa ja se jätettiin talveksi Viipuriin.

Toukokuun 20. päivältä 1581 on säilynyt Lasse Nilssonin antama kuitti, missä hän ilmoittaa saaneensa itse kahdeksantena kestitystä kyytirättäri Antti Knuutinpojan luona Lapuan Alastarossa ollessaan kirjoittamassa sotamiehiä lippukuntaansa varten. Kesäksi lippukunta oli jälleen kutsuttu sotaretkelle venäläisiä vastaan. Vain katselmuskirjuri Olof Olofsson jäi maakuntaan heinäkuun puoliväliin asti keräämään ruoduilta edellisen vuoden maksamattomia palkkoja. [Luukko]

Nujerrettuaan Käkisalmen läänissä olleen vihollisen De la Gardie marssi jäitse Suomenlahden yli Viroon, jossa valtasi mm. Rakveren ja Paidelinnan. Pohjalaiset olivat ilmeisesti koko talven Viipurissa, sillä lippukunta liittyi De la Gardien joukkoihin vasta kesällä 1581, jolloin vallattiin Narva ja Iivanalinna. Ruotsi oli nyt saanut haltuunsa Viron, joka oli ollut venäläisillä 11 vuotta, ja Venäjä oli samalla suljettu Suomenlahdelta lukuun ottamatta Nevan suuta.

Välirauhan aikaansaaminen Venäjän kanssa vuonna 1583 (vai 1585 solmittiin aselepo 11 vuodeksi) helpotti huomattavasti väenottorasitusta. Usealta seuraavalta vuodelta ei ole tietoa uusien alokkaiden  ottamisesta Pohjanmaalta. Vuonna 1589 väenotto todennäköisesti toimitettiin, koska Lasse Nilssonin lippukunta mainitaan silloin lähes määrävahvuisena 461 miehisenä. Kun välirauha päättyi vuonna 1590, olivat jälleen edessä vaikeammat ajat. Samana keväänä Pohjanmaalta piti ottaa sekä jalkaväkeä että laivamiehiä, mutta ainakaan Kyrössä väenottoa ei voitu lainkaan toimittaa talonpoikien vastustuksen vuoksi. Lippukunnan päällikkö Hannu Mikonpoika sai viiden apulaisensa kanssa odottaa turhaan kahdeksan päivää Ojaniemen nimismiehentalossa, sillä pitäjänmiehet eivät määräyksestä huolimatta saapuneet väenottotilaisuuteen. [Luukko]

Venäläiset piirittivät kahdesti 1590 Narvaa ja jälkimmäisellä kerralla kaupunki kukistui. Pohjanmaan lippukunnan vaiheista sodan loppuaikoina ei ole tietoa. Ilmeisesti se oli pääasiallisesti sijoitettu varuskuntapalveluun Virossa. Viimeinen havainto lippukunnasta on elokuun 25. päivältä 1593, jolloin sen vahvuus oli 298 miestä ja sijoituspaikkana Suomi. Tämä merkinnee sitä, että pohjalaiset oli kotiutettu, sillä muiden lippukuntien sijoitus on mainittu paikkakunnan tarkkuudella.

Aselepo uusittiin kolme vuotta myöhemmin, ja vuonna 1595 solmittiin Täyssinässä rauha. Ruotsi sai Viron, ja Pohjanmaankin kannalta rauha oli edullinen, sillä raja siirtyi kerralla Pyhäjoen tienoolta Kuhmon ja Kuusamon tasalle, josta se jatkui Inarinjärven kautta Varanginvuonoon.

Kaarle IX (1599-1611)

Kaarle yritti jo herttuakaudellaan (1568 - 1604) kehittää taistelutaitoa ottamalla mallia alankomaalaisesta treffen -taktiikasta, joka perustui raskaan ja kevyen jalkaväen yhteistoimintaan. Alkuperäisenä muotona oli prikaati, joka jakautui rykmenteiksi ja edelleen puolirykmenteiksi. Nämä jakautuivat edelleen komppanioiksi. Puolirykmentti, joka oli varsinainen taktinen yksikkö, taisteli kymmenen miehen syvyisessä rivimuodossa, jonka keskustana oli 25 miehen levyinen keihäsmiesjoukko. Kummallakin sivustalla oli 12 miehen levyiset ampujajoukot.

Uudistus ei aluksi onnistunut; alankomaalainen taktiikka ei sellaisenaan soveltunut Suomen ja Baltian oloihin, vähälukuisen päällystön taito oli riittämätön ja aseistus sopimaton. Kuitenkin, juuri tältä pohjalta loi Kustaa II Adolf sittemmin toimivan organisaation ja taktiikan. Rykmenttijaotukseen siirryttiin, ainakin pohjalaisten osalta, vuonna 1604, ja sen jälkeen saattoivat  yksiköt toimia joko erillisinä tai yhdistettynä 4 - 5 yksikön rykmenteiksi.

Organisaatio uudistui kuitenkin osittain 1500 -luvun loppuvuosina. Lippukunnan vahvuus pudotettiin alle puoleen entisestään, joskin se vaihteli runsaan 100 ja 400 miehen välillä. Komppania -nimitys otettiin käyttöön vuonna 1615; samoihin aikoihin ryhdyttiin yhdistämään yksiköitä rykmenteiksi ja sanomaan rykmentin komentajan omaa komppaniaa henkikomppaniaksi. Päällystö ja alipäällystö tehtävineen ja arvoineen järjestettiin keskieurooppalaiseen tapaan, ja kuten seuraavasta luettelosta ilmenee, oli henkilöstö mitoitettu erillisenä toimivan joukko-osaston tarpeisiin.

Päällystö ja sen tehtävät:

  1. Lippukunnan päällikkö
  2. Luutnantin, päällikön sijaisen, tehtäviin kuului majoituksen ja vartioinnin järjestely sekä rangaistusten täytäntöönpanon valvonta
  3. Vänrikin tehtävänä oli alun perin kantaa yksikön lippua, mutta myöhemmin tästä tuli yksikön nuorimman upseerin arvo
  4. Kenttävääpeli (fältväbel) vastasi sisäjärjestyksestä ja taloudesta
  5. Pappi
  6. Katselmuskirjuri

Alipäällystö ja sen tehtävät:

  1. Kaksi Vääpeliä (väbel), joiden tehtävänä oli huolehtia leirin järjestyksestä ja puhtaudesta sekä valvoa siviilejä ja sotilaiden perheitä
  2. Lipunkantaja (förare) -arvo tuli käyttöön sen jälkeen kun vänrikistä oli tullut upseerinarvo, lippua kantoi ajoittain erityinen vänrikkiluutnantti, jolloin föraren tehtävänä oli suojella lippua
  3. Kolme korpraalia, joita ajoittain nimitettiin majoitusmestareiksi (kvartermästare)
  4. Profossi eli piiskuri oli tullut entisten tukkimestarien tilalle; tehtävänä oli ottaa rikolliset kiinni, toimia sotaoikeudessa syyttäjänä, toteuttaa annetut tuomiot sekä valvoa kuormastoa; profossin tuli myös pystyttää hirsipuu sopivaksi katsomaansa paikkaan. Lippukunnan hirsipuun tienoille sijoitettiin kenttäkaupustelijat sekä muu, sotajoukkoa seuraava väki.
  5. Neljä rumpalia
  6. Parturi eli haavuri
  7. Piipari

Väenotto perustui Kustaa I Vaasan ajoilta alueen luetteloituun miesmäärään. Vuonna 1580 siirryttiin osittain talojen mukaiseen väenottoon siten, että 10 taloa (savua) muodosti nihdin asettavan ruodun - tästä nimitys "savunihti". Järjestelmä oli hyvä, koska jokaisen nihdin ylläpidosta vastasivat määrätyt talolliset. Vuonna 1627 siirryttiin takaisin miesmäärään perustuvaan järjestelmään, mutta nyt realistisemmalta pohjalta. Luetteloimatta jätettiin alle 15 -vuotiaat, ja kolme vuotta myöhemmin poistettiin sairaat ja 60 vuotta täyttäneet. Väenotosta pyrittiin myös saamaan tarkoituksenmukainen toimitus; se suoritettiin pitäjittäin ja lautakuntaan kuuluivat:

Pohjalaiset lippukunnat Puolan sodassa 1600 - 1629

Puolan sodan kolmen ensimmäisen sotavuoden aikana aaltoilivat taistelut edestakaisin pitkin Baltiaa. Pohjanmaalta osallistui näihin taisteluihin menestyksellisesti kolme uudentyyppistä pientä lippukuntaa. Kaarle herttua kiitti lippukunnan päälliköitä Erik Larssonia, Carl Axelssonia, jotka olivat Pohjois-Pohjanmaalta ja Sten Magnussonia Etelä-Pohjanmaalta lausuen, että pohjalaiset olivat aina olleet valmiit puolustamaan valtakuntaa, ja lupasi lähettää palkkioksi viljaa näiden vaimoille.

Kesällä 1602 piiritettiin toisen kerran Riikaa, mutta puolalaisten ryhtyessä hyökkäykseen kääntyi sotaonni, ja syksyllä oli ruotsalaisten hallussa vain joitakin paikkakuntia Pohjois-Virossa. Samana vuonna kohtasi Pohjois-Eurooppaa ankara kato ja etenkin Baltiassa syntyi valtava nälänhätä. Suuri osa kenttäarmeijaa vietiin Suomeen talvileiriin, ja mm. pohjalaiset kotiutettiin. Seuraavana vuonna  osallistui kaksi lippukuntaa Arvid Eriksson- Stålarmin johtamiin taisteluihin, ja kun ne taas syksyllä kotiutettiin, lähetettiin Pohjanmaan voudille kirja. Siinä kerrottiin, että lippukunnat olivat kovasti kärsineet taisteluista, rutosta ja nälästä. Voutia kehotettiin huolehtimaan miehistä hyvin, "ettei heillä olisi aihetta ruveta vastahakoisiksi, kun heitä esivallan taholta jälleen vaaditaan matkaan".

Kaarle IX menetti mahdollisuutensa Liivinmaan nopeaan valtaamiseen Mexhofin (15.9.1604) ja Kirkholman (17.09.1605) taisteluissa. Jälkimmäiseen osallistui Olof Perssonin lippukunta, joka menetti 2/3 vahvuudestaan. Sotatoimet hiljenivät tämän jälkeen puoleksi vuosikymmeneksi, sillä puolalaisillakaan ei ollut riittävästi voimia päästäkseen ratkaisuun.

Pohjalaiset lippukunnat, joiden määrä oli supistettu kahteen, olivat koko vuosikymmenen lopun varuskuntajoukkoina Pohjois-Virossa, pääasiassa Tallinnassa ja Narvassa. Lippukunnat olivat toimineet vuoteen 1604 saakka erillisinä, mutta siitä lähtien liitettiin aina kaksi niistä Hans von Rechenbergerin neliyksikköiseen rykmenttiin; tämä järjestely oli voimassa  14 vuotta seuraavaan organisaatiouudistukseen saakka. Rykmentin organisaatio oli hyvin liukuva, sillä yksiköt vaihtelivat vuosien mittaan ja lisäksi saattoivat rykmentin yksiköt sijoittua hyvinkin kauas toisistaan oleville paikkakunnille.

Lippukuntien päälliköt vaihtuivat alussa vuosittain, mutta vähitellen tapahtui vakiintumista. Ensimmäisen vuosikymmenen pitkäaikaisimmista mainittakoon Olof Andersson (1602 - 1605), Lasse Nilsson (1603 - 1610) ja Mats Sigfridsson (1608 - 1614). Lasse Nilssonin päällikönura oli poikkeuksellisen pitkä. Hän oli aloittanut jo neljännesvuosisata aikaisemmin ja johtanut Pohjanmaan lippukuntaa 15 vuoden ajan edellisessä sodassa, nyt kertyi kahdeksan vuotta lisää. Ei ole tiedossa, millainen hänen sotilasuransa  oli kokonaisuudessaan ollut, mutta vuonna 1615 hänet laskettiin eläkkeelle palveltuaan 36 vuotta. Viimeisen neljän vuoden aikana hän ei osallistunut sotatoimiin korkean iän tai sairauden takia.

Vuoden 1610 lopulla Jaakko de la Gardiella oli Viipuriin koottuna 5000 miehen armeija. Samalla täydennettiin ja lisättiin myös varuskuntajoukkoja ja pohjalaisten lippukuntien määrä nostettiin viiteen. Armeijaan kuuluvaan von Rechenbergerin rykmenttiin liitettiin Edvard Bainbergin ja Kristofer Dambin lippukunnat. Rykmenttijaotuksen ulkopuolella olivat Matts Sigfridssonin ja Erik Staffanssonin lippukunnat Narvassa sekä Sigfrid Larssonin Nevanlinnassa.

De la Gardiella oli suurisuuntaisia suunnitelmia vallata koko Pohjois-Venäjä, ja sotaretki aloitettiin suuntaamalla alkuoperaatiot lähimpiin linnoituksiin, Pähkinälinnaan ja Käkisalmeen. Von Rechenbergerin rykmentti oli tällöin marssilla etelään, mutta Matts Sigfridsson 117 miehinen lippukunta otti osaa Käkisalmen piiritykseen.

Ratsumestari Anders Andersson oli piirittänyt kaupunkia jo vuoden 1610 kesästä lähtien, ja de la Gardien joukkojen osuus supistui helmikuun puolessa välissä suoritettuun epäonnistuneeseen hyökkäykseen. Huomattuaan, ettei puolustaja ollut vielä valmis antautumaan jatkoi de la Gardie marssia etelään ja jätti Anders Anderssonin vahvistukseksi Mats Sigfridssonin lippukunnan. Suuria menetyksiä kärsinyt Käkisalmi antautui maaliskuun 2. päivänä, ja pohjalaiset jäivät kaupunkiin varuskuntajoukoiksi vuoteen 1615 saakka, jolloin Mats Sigfridsson kuoli.

Von Rechenbergerin rykmentti saavutti maaliskuun alkupäivinä pääarmeijan Laatokan eteläpuolella, ja pian sen jälkeen osallistuivat ainakin Edvard Bainbergin ja Sigfrid Larssonin lippukunnat Laatokan kaupungin valtaamiseen. Täältä armeija siirtyi Volhov-joen suunnassa kohti Novgorodia ja leiriytyi heinäkuun alussa kaupungin pohjoispuolelle. De la Gardien  armeijaan kuului 14 lippukuntaa jalkaväkeä ja 11 ratsuväkeä, ja Novgorodin edustalla liittyi armeijaan vielä Evert Horn mukanaan kaksi jalkaväen ja kaksi ratsuväen lippukuntaa. Täydennys oli tarpeen, sillä kenttäsairaudet olivat pahoin vähentäneet vahvuutta.

De la Gardie ei voinut ryhtyä säännönmukaiseen piiritykseen tykistön puutteen takia, joten kaupunki oli vallattava yllättävällä rynnäköllä. De la Gardie jatkoi Novgorodin valtauksen jälkeen Pihkovan ja Peipusjärven itäpuolitse Narvaan, mutta pohjalaisten osuudesta tässä sotaliikkeessä ei ole tietoa.

Kuva: Evert Hornin sotaretki Liivinmaalla 1612

Vuonna 1612, jolloin sotaa käytiin myös Tanskassa (Kalmarin sota 1611 - 1613), vallattiin joitakin Inkerin alueen kaupunkeja muun muassa Iivanalinna, joten Inkeri oli täysin ruotsalaisten käsissä. Pohjalaiset lippukunnat siirtyivät nyt uusiin idempänä oleviin varuskuntiin:

Tämä ryhmitys säilyi toista vuotta, ja syksyllä 1614 kotiutettiin kuudesta pohjalaisesta lippukunnasta kaikki Liivinmaalla olleet.

Tilanne rauhoittui taas Baltiassa ja seuraavien vuosien kesäkausina oli vain kolme pohjalaista lippukuntaa aseissa. Ainoa mainittavan arvoinen tapahtuma oli Pihkovan piiritys, johon von Rechenbergerin rykmentti otti osaa.

Vuonna 1617 solmittiin Stolbovassa Venäjän kanssa rauha, jossa Ruotsi sai Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Venäläiset saivat Novgorodin takaisin, mutta menettivät kokonaan yhteyden Suomenlahteen ja Itämereen.

Taistelut jatkuivat edelleen Puolan kanssa, ja kun lippukuntien määrää vuoden 1618 jälkeen lisättiin Puolaa vastaa käytävää sotaa varten, olivat komppanian päälliköt aivan uusia. Nämä "kulutettiin loppuun" hyökkäystaistelujen aikana, ja tilanteen rauhoituttua vuonna 1624 tulivat jälleen uudet päälliköt palvelukseen.

Pohjalaiset lippukunnat 1600 -  1618

1600 1601 1602 1603 1604 1605 1606 1607-1609 1610 1611 1612 1613 1614 1615 1616 1617 1618 1619 1620 1621 1622 1623 1624 1625
                                            AA
                                          TH
                                        AJ KA
                      DH               Didrik Wolfeld
                ES OP ST       CP       Norman Suther
  AT             Sigfrid Larsson       Jacob Scott AA JS
KA JB         PJ   KD Ingevald Månss ET Nils Dobblare
EL PP

OA

LA Matts Sigfridsson HT ES Henning Grass
SM AL JK LN PP Lasse Nilsson EB Hans Harrie Henkikomppania
AA Andreas Arnbuthnot  HT Hans Thomasson PP Per Persson
AJ Anthoni Jörgen von Reich JB Jacob Blank SL Sigfrid Larsson
AL Augustinus Larsson JK Jakob Knutsson SM Sten Magnusson
AT Anders Tordsson JS Jhom Schultz ST Sten Tomasson
CP Cristoffer Prövich KA Kristoffer Assarsson ST Sven Tomasson
DH Daniel Hansson LA Lars Andersson    
EB Edvard Bainberg LN Lasse Nilsson    
EL Erik Larsson MS Mats Sigfridsson    
ES Erik Staffansson OA Olof Andersson    
ET Erik Thomasson OP Olof Persson    

Taulukko 1 Lippukuntien määrä kunakin vuotena sekä päälliköiden palvelusajat

HUOM! Hans Ekholtin, Jacob Velamssonin, Simon Langen, Sven Johanssonin sekä William Lijsen palvelusaika komppanian päällikkönä on ollut lyhyt tai tilapäinen joten heitä ei ole sijoitettu taulukkoon. henkikomppanian päällikköinä ja samalla rykmentin komentajina olivat vuoteen 1618 asti Hans von Rechenberger ja sen jälkeen Richard Rosencrantz.

Lähdeluettelo:

  1. Adaridi, K: Sotataidon historia II Helsinki 1920
  2. Bennedich: Västerbottens och Norrbottens fotfolk - Minnesskrift utgiven med anledning av Kungl. Västerbottens regementes 300-års jubileum, 1924
  3. Bergestråhle, C G A: Kungliga Västerbottens regementes historia, Tukholma 1924
  4. Cederström, R: Svenska Kungliga huvudbanér samt fälttecken vid i Sverige, Finland och övriga svenska provinser stående trupper, Tukholma 1900
  5. Fagerlund, Rainer: De finska fänikorna under äldre vasatid - Forskningsläge och problem, Turun historiallinen arkisto38, 1982
  6. Frey, S: Lyhyt katsaus Suomen sotilaspoliittisen aseman kehitykseen 1200-luvulta nykypäiviin, Suomen sotilasaikakauslehti No6 1930
  7. Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632, Tukholma 1936
  8. Gripenberg, Ole: Suomalaisten sotilaiden varhaisimmista varusteista, Kylkirauta 1962
  9. Hannula JO: Sotataidon historia Helsinki 1931
  10. Korhonen, Arvi: Hakkapeliittain historia I, Helsinki 1943
  11. Kujala, L: Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana Helsinki 1953
  12. Kuussaari, E: Venäläisten sotataito I Helsinki 1931
  13. Lindh, E: Kongliga Björneborgs Regemente Helsinki 1928
  14. Litonius, B: Suomen puolustusvoimien tunnuksien ja erikoismerkkien kehityksestä Kylkirauta No1 1958
  15. Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia I-II, Vaasa
  16. Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia III, Vaasa
  17. Mankell, Julius: Anteckningar rörande finska arméns och Finlands krigshistoria I, Tukholma 1870
  18. Paulaharju, P: Oulun linna, eripainos 
  19. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk före år 1625, Österbotten 1964, Vaasa 1964
  20. Petrelli TJ: Anteckningar om svenska och finska fanor och standar Tukholma 1892
  21. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  22. Santavuori, M: Suomen sotahistoria I, Helsinki 1941
  23. Tawastjerna, Werner: Lisätietoja Suomen sotahistoriaan Juhana III:n hallituksen alkuvuosilta (1568 - 1576), Akatemiallinen väitöskirja, 1875
  24. Tawastjerna, Werner: Suomen maasotaväki Kustaa Vaasan ja Eerikki XIV:n aikana, Historiallinen arkisto XIX.1 1905
  25. Tranér
  26. Tranér
  27. Viljanti, A: Gustav Vasas ryska krig 1554-1557 I-II Tukholma 1957
  28. Viljanti, A: Vakinaisen sotamiehenpidon vakiinnuttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla I-II Turku 1935

Sivua päivitetty 21.11.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi