Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | taistelujen tie | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Kaarle XI:n aikana| liput | univormut | aseet | Hattujen sodassa
Kaarle XII:n noustessa valtaistuimelle vuonna 1697 vallitsi Ruotsin rajoilla rauha. Hyvin pian alkoivat kuitenkin hankaluudet niiden valtioiden kanssa, joiden kustannuksella Ruotsin suurvalta-asema oli syntynyt. Tanskan ja Ruotsin välillä vallitsi perinteellinen vihamielisyys, Puolan kuningas August II havitteli Liivinmaan palauttamista ja Venäjän nuori tsaari Pietari I pyrki Suomenlahdelle ja Itämerelle. Vuosisadan vaihtuessa, muutaman kuukauden aikana, kiristyi rengas Ruotsin ympärillä naapurimaiden solmiessa keskinäisiä sopimuksia alueittensa laajentamiseksi.
Ruotsilla oli Itämeren maakunnan linnoituksissa (Pähkinälinna, Nevanlinna, Kaprio, Jama, Narva, Tallinna, Pärnu, Tartto, Marienburg, Kokenhusen, Riika ja Dünamunde) noin 7000 miestä, joista Pohjanmaan rykmentti oli ainoa suomalainen. Rykmentti oli ollut 20 vuotta varuskuntajoukkona Riiassa ja sen lähilinnakkeissa ja sodan ensimmäisinä kahdeksana vuotena pysyi palvelus lähes muuttumattomana. Tästä johtui, että rykmentti ei osallistunut tämän vaiheen maineikkaimpiin taisteluihin Narvassa (20.11.1700), Klizsowissa (9.7.1702), Thornissa (1703/04), Grodnossa (1706) ja Fraustadtissa (3.2.1706).
Vihollisuudet alkoivat helmikuun puolivälissä vuonna 1700, jolloin August II:n johtamat 10000 saksilaista ylittivät Liivinmaan etelärajan ja etenivät kohti Riikaa. Suunniteltu yllätys epäonnistui, ja saatuaan haltuunsa vain Dünamunden ja Kobron August II vetäytyi noin 60 km kaakkoon Jungfernhofiin. Suomessa olleet rykmentit koottiin nopeasti, ne marssivat jäitse Suomenlahden yli ja edelleen Liivinmaalle. Tällä välin oli August II saanut vahvennuksia ja suomalaiset joutuivat vetäytymään ylivoiman edestä Pärnun tienoille asti. Saksilaiset ryhtyivät heinäkuun lopulla piirittämään jälleen Riikaa, mutta kaupunki, jota oli vahvennettu osilla vetäytyviä joukkoja, pystyi helposti pitämään puolensa.
Heinäkuun lopulla kehittyi tilanne myös muilla suunnilla. Kaarle XII pakotti strategisella yllätyksellä Tanskan tekemään syyskuuhun mennessä rauhan, jolloin saksilaiset kiireesti luopuivat Riian piirityksestä. Tsaari Pietari I julisti Ruotsille sodan, ja hävitti Inkeriä ja ryhtyi piirittämään Narvaa. Selviydyttyään tanskalaisista saapui kuningas lokakuun 6. päivänä Pärnuun ja marraskuun 20. päivänä hänen 10500 miehen armeijansa löi Narvassa tsaarin 26000 miehen vahvuiset joukot.
Kesällä 1701 vei Kaarle XII pääarmeijansa etelään ja taisteli vuoteen 1708 saakka Kuurinmaalla, Puolassa, Preussissa ja Keski-Saksassa Lutzenia myöten. Itämeren maakunnista tuli sivusotanäyttämö kohtalokkain seurauksin. Tsaari Pietari I ryhtyi pitkäjännitteisen määrätietoisesti murentamaan Ruotsin valtaa Baltiassa. Vuosina 1701 -1703 suunnattiin useita iskuja itärajan yli, Pähkinälinna menetettiin 1702, jolloin puolustus siirtyi Nevajoen pohjoispuolelle. Vuonna 1703 valtasivat venäläiset Nevanlinnan, Jaman ja Kaprion, Pietari I perusti Pietarin kaupungin Nevajoen suuhun ja aloitti Kronstadtin linnoituksen rakentamisen. Vuonna 1704 valtasivat venäläiset vielä Narvan ja Tarton, minkä jälkeen Ruotsilla oli varsinaisesti hallussaan vain Liivinmaan ja Viron linnoitetut rannikkokaupungit. Vuonna 1705 vei tsaari pääarmeijansa Puolan suuntaan, jolloin paine Itämeren maakuntia kohtaan helpottui muutamaksi vuodeksi.
Ensimmäisen kahdeksan sotavuoden aikana joutui Pohjanmaan rykmentin osia joitakin kertoja mukaan taisteluihin. Vuonna 1702 oli noin pataljoonan vahvuinen pohjalaisosasto liitetty kenraalimajuri von Schlippenbachin joukkoihin, joiden pääosat olivat Hummelhofissa Embach-joen länsipuolella. Heinäkuun 19. päivänä ylittivät venäläiset joen ja taistelun alkuvaiheessa ne torjuttiin menestyksellisesti. Kun voitto oli jo käsillä, petti ratsuväki kovassa tykistötulessa ja vei paetessaan mukanaan osan jalkaväkeä. Jalkaväen loppuosa taisteli urhoollisesti, mutta joutui saarroksiin ja tuhoutui lähes kokonaan. Tässä Hummelhofin taistelussa tuhoutui myös pääosa pohjalaisten pataljoonasta. Kaatuneita ja kadonneita oli noin 400, joista kuusi upseeria, 12 aliupseeria, 16 korpraalia ja seitsemän soittajaa. Varustuksesta menetettiin kaikki neljä lippua, osa keihäistä, 300 piilukkomuskettia patruunalaukkuineen, 300 miekkaa sekä kaikki rummut ja puhaltimet.
Vuoden 1705 kesäkuussa oli Venäjän pääarmeija Vilnassa. Estääkseen Kuurinmaan joukkojen komentajan kenraalimajuri Adam Ludvig Lewenhauptia hyökkäämästä selkäänsä lähetti tsaari pohjoiseen noin 12000 miehen armeijan soramarsalkka Scheremetjevin johdolla. Saatuaan tästä tiedon kokosi Lewenhaupt noin 7000 miehen armeijan, josta noin 1000 Riian varuskunnasta. Näihin sisältyi pataljoona pohjalaisia, jotka oli koottu kuudesta rykmentin komppaniasta.
Lewenhauptin ja Scheremetjevin yhteenotto tapahtui heinäkuun 16. päivänä Gemäuerhofissa. Tyypillinen lineaaritaktiikan sääntöjä noudattava taistelu kesti koko päivän ja Scheremetjev vetäytyi vasta illan pimetessä. Venäläiset menettivät noin 2000 miestä, koko kuormastonsa, joitakin lippuja sekä 13 tykkiä. Lewenhauptin joukkojen tappiot olivat hieman pienemmät. Vaikka pohjalaiset olivat olleet taisteluryhmityksessä edessä keskellä olivat heidän tappionsa vähäiset; kaatuneina mainitaan kapteeni Jonas Söderhielm, kaksi korpraalia ja 11 miestä.
Vuosisadan alkupuolella tapahtui organisaatiossa, taistelutekniikassa sekä rykmentissä eräitä muutoksia.
Rykmentin kokoonpano oli pysynyt lähes ennallaan, pappien määrä oli vähentynyt, lisäyksenä oli sotatuomari ja soittajat olivat siirtyneet komppanioista rykmentin esikuntaan. Soittimet olivat monipuolistuneet.
Kustaa II Adolfin päämääränä oli ollut kehittää hyökkäyskykyinen jalkaväki, mutta työ jäi häneltä kesken. Kaarle XII jatkoi kehittämistä ja loi niin kutsutun kaarlelaisen taktiikan, joka perustui iskuvoimaisten hyökkäysrivistöjen käyttöön. Taistelumuotona oli sekä linja että rivistö ja taktillisena yksikkönä oli edelleen nelikomppaniainen pataljoona. Hyökkäys tapahtui rivistönä, jossa oli useita peräkkäisiä linjoja ja näiden etäisyydet olivat samat kuin linjan leveys. Muoto antoi riittävästi toimintatilaa ja mahdollisti kunkin osan taktisen käytön murron jälkeen.
Rykmentin aseistus modernisoitui yllättäen heti vuosisadan alussa. Kun Pohjanmaalta vuonna 1701 tuli 300 miehen täydennys varustettiin nämä piilukkomusketeilla. Koska rykmentin pääosalla oli lunttulukkomusketit vaikeutui koulutus ja lisäksi oli yhteislaukauksien ampuminen seka-aseistuksella mahdotonta. Komentajan esityksestä varustettiin koko rykmentti pian tämän jälkeen piilukkomusketeilla. Näihin aikoihin ruvettiin keihäsaseistusta pitämään vanhentuneena ja varuskuntapalveluksessa jopa hyödyttömänä. Esimerkiksi Riiassa oli enää vain pohjalaisilla keihäät. Ampuma-aseiden yleistyminen ja niiden läpäisykyvyn kasvu teki senaikaisen heikon peltikypärän tarpeettomaksi ja suuri pohjansota oli alku kypärättömälle kaudelle.
Vuonna 1692 hyväksytty täydennysmenetelmä osoittautui hyväksi, rykmentti sai lähes säännöllisesti täydennystä ja pysyi näin taistelukelpoisena. Vaikka rykmentti oli jatkuvasti lähes yksinomaan varuskuntapalveluksessa oli mieshukka suuri. Vuoden 1703 heinäkuuhun mennessä, siis neljässä vuodessa, oli rykmentti saanut yhteensä 1200 uutta miestä, joten miehistö oli kokonaan uusiutunut.
Huolenpito varuskuntajoukoista ei parantunut sodankaan aikana, ja esimerkiksi vuonna 1703 oli komppaniaa kohti vain 25 paitaa. Vuonna 1706 tai pian sen jälkeen sai rykmentti kunnollisen varustäydennyksen, mikä tiedetään sattuneesta virheestä. Täydennyksenä tuli Jönköpingin rykmentin pukuja, joissa takin vuori, hihakäänteet, kaulus ja housut olivat punaiset keltaisen sijasta. Useista valituksista huolimatta joutui rykmentti kantamaan näitä värejä 1730-luvulle saakka.
15 vuoden komentajakauden jälkeen kuoli eversti Johan Herman von Campenhausen Riiassa 28.2.1705. Seuraajaksi määrättiin Erik Göran Fitinghoff, joka saapui rykmenttiin vasta 14.6.1706, joten everstiluutnantti Carl Fredrig Meijerfelt joutui viransijaisena komentamaan rykmenttiä puolitoista vuotta.
Syyskuussa 1707 alkoi sodassa uusi vaihe. Kuningas August II:n kanssa solmittiin rauha ja Kaarle XII saattoi suunnata koko voimansa Venäjää vastaan. Lewenhaupt sai käskyn irrottaa Itämeren maakunnista 11000 miestä sekä luoda armeijaa varten huoltokuormaston, johon kuului tuhansia ajoneuvoja sekä elävää karjaa. Pohjanmaan rykmentistä liitettiin armeijaan everstiluutnantti Meijerfeltin 600 miehen pataljoona, jonka miehistö oli koottu kaikista komppanioista. Yksikköjen päällikköinä oli Meijerfeltin lisäksi kaksi vakinaista päällikköä sekä henkikomppanian kapteeniluutnantti.
Marssikäsky annettiin kesäkuun 3. päivänä ja kahden viikon kuluttua lähti Mitaun eteläpuolelle koottu ns. Kuurinmaan armeija liikkeelle. Matkanteko oli hidasta; joukot etenivät aluksi kolonnina leveänä rintamana perässään valtava ja jäykkäliikkeinen kuormasto. Hitautta lisäsivät myös jatkuvat sateet, jotka heikensivät tiestöä sekä lukuisat joet, joiden ylittämiseksi oli rakennettava siltoja ja lauttoja. Elokuun lopulla, jolloin armeijan olisi pitänyt yhtyä pääarmeijaan Mogilevissa, oli Lewenhaupt päässyt vasta Dolginoviin, josta oli matkaa vielä yli 250 kilometriä. Jo tässä vaiheessa oli varuskuntaelämään tottuneissa joukoissa selvää väsymystä ja kuri oli höltynyt. Ajoittain vallitsi myös nälänhätä, sillä suureen huoltokuormastoon ei saanut vielä kajota. Ylitettyään Dneprin syyskuun loppupuolella sai armeija taistelukosketuksen venäläisiin sekä tiedon selustassaan liikkuvista vihollisosastoista.
Syyskuun 29. päivänä oli Kuurinmaan armeija Ljesnajassa, ja jo aivan kannoilla olleet venäläiset etsivät mahdollisuutta estää sen ja pääarmeijan yhtyminen. Lewenhauptin oli päätettävä, pysäytetäänkö armeija lepoa varten Ljesnajassa vai 60 km etelämpänä olevassa Propoiskissa. Hän teki kompromissin, josta oli seurauksena lähes ratkaisutaistelu. Vahvan saattueen suojaamana lähti kuormaston pääosa etelään ja Lewenhaupt jäi noin 5500 miehellä Ljesnajan kylään - muutamaksi tunniksi. Samanaikaisesti lähestyivät venäläiset pohjoisesta Ljesnajaa kahtena kolonnana noin 11500 miehellä. Lewenhaupt ryhmitti joukkonsa nopeasti kylän pohjoispuolelle kaareen kummankin sivustan nojatessa Ljesnjanka-jokeen ja joukkojen takana niiden koko pituudella oli jäljellä olevasta kuormastosta muodostettu vaunulinna. Propoiskiin matkalla olleelle kuormaston suojueelle annettiin käsky palauttaa nopeasti joukkoja Ljesnajaan.
Kun venäläisten kolonnan kärjet tulivat metsästä kylän pohjoispuoliselle aukealle, Lewenhaupt hyökkäsi. Taistelu alkoi hajanaisesti - pataljoona kerrallaan - ja kun venäläiset tointuivat yllätyksestä irtaantuivat Lewenhauptin joukot - taas pataljoonittain. Alkuperäinen ryhmitys uusittiin vahvennettuna nyt 1400 miehellä. Venäläiset saivat vapaasti ryhmittyä ja ensimmäinen hyökkäys torjuttiin vastaiskulla. Tämän jälkeen yrittivät venäläiset kiertää Lewenhauptin sivustat, jolloin tämä vetäytyi vaunulinnansa suojiin. Seurasi parin tunnin odottelu joukkojen ollessa 1/2 tykinkantaman päässä toisistaan.
Saatuaan vahvennuksena 4000 miestä venäläiset aloittivat hyökkäyksen kello 5 iltapäivällä. He pääsivät jo Ljesnjankan sillalle, mutta Lewenhauptille saapunut kolmas vahvennus - runsaat 1000 miestä - löi heidät takaisin.
Taistelu päättyi illan pimetessä ratkaisemattomana; venäläiset vetäytyivät metsän suojaan ja Lewenhaupt päätti lähteä heti kohti Propoiskia. Vetäytyvän armeijan marssijärjestys oli omituinen: jalkaväki, tykistö ja viimeisenä huolto. Tämä sekä seuraavan yön pimeys johti lähes katastrofiin. Kolonna hajosi ja jalkaväki lähti laumana takaisin pelastamaan omaisuuttaan, mikä johti ryöstelyyn. Myös paloviinatynnyreitä kuljettaneet vankkurit tyhjennettiin seurauksella, että seuraavana aamuna tapettiin tai otettiin vangiksi suuret määrät puolustuskyvyttömiä juopuneita. Ljesnajassa Lewenhauptin armeija kärsi tappioita, mutta säilyi lyömättömänä. Seuranneen yön menetykset olivat jo korvaamattomia. Ennen taistelua oli armeijan vahvuus noin 11200 miestä ja seuraavana iltana Propoiskissa oli jäljellä vain 6500; lisäksi oli yöllä jätetty heitteille koko tykistö ja kuormasto.
Meijerfeltin pohjalaispataljoona menetti Ljesnajassa puolet vahvuudestaan: mm kaksi komppanianpäällikköä - kapteenit Hirschenstjernan ja von Hargen, neljä muuta upseeria, seitsemän aliupseeria, 13 korpraalia, yhden piiparin ja yhdeksän rumpalia. Jäljellä olevasta miehistöstä muodostettiin kaksi komppaniaa, jotka liitettiin Jönköpingin rykmenttiin. Seuraavien päivien aikana pakottivat venäläiset Lewenhauptin tuhoamaan pääosan jäljellä olevasta huoltokuormastosta.
Kuurinmaan armeija kohtasi pääarmeijan vasta lokakuun 10. päivänä Starodubissa. Viivyttelyllä ja kuormaston menetyksellä tuli olemaan ratkaiseva vaikutus sotatoimien jatkolle. Suunniteltu hyökkäys Moskovaan oli peruttava ja lähdettävä kohti Ukrainaa toivossa, että huoltotilanne helpottuisi. Ankara talvi, kehno huoltotilanne ja jatkuvat kahakoinnit venäläisten kanssa verottivat jatkuvasti joukkoja. Keväällä oli alkuperäisestä 55000 miehen armeijasta jäljellä vain 22000 miestä ja suuresta tykistöstä vain 30 tykkiä.
Huhtikuun alussa, lumien sulettua, oli mahdollista aloittaa varsinaiset sotatoimet. Syntyi kolmatta kuukautta kestävä yhtäjaksoinen sarja taisteluja, jotka huipentuivat 28.6.1709 käytyyn Pultavan ratkaisutaisteluun. Toukokuun 1. päivänä ryhtyi Kaarle XII pienellä osalla armeijaa piirittämään Pultavan kaupunkia, jota puolusti kolme rykmenttiä ja 28 tykkiä. Pitkin talvea oli varuskunta parannellut vanhoja ja heikkoja linnoituksia, jotka koostuivat maavalleista ja palisadeista. Siitä huolimatta, että venäläisten rengas koko ajan kiristyi, ei Kaarle XII pitänyt kiirettä, vaan aloitti aikaa vievät piiritysvalmistelut. Kaupungin eteläpuolelle, suunnitellun murtokohdan eteen, linnoitettiin säännönmukaiset piiritysasemat (patteri, pararellit ja lähestymishaudat), joiden lisäksi sijoitettiin kahteen kohtaan miina puolustuslaitteiden räjäyttämiseksi. Pohjalaiset osallistuivat alun alkaen näihin linnoitustöihin, ja on viitteitä siitä, että he olisivat parin kuukauden ajan pysytelleet välittömästi kaupungin eteläpuolella.
Kesäkuun 16. päivänä ylitti venäläisten etujoukko Vorskla-joen noin 13 kilometriä Pultavan kaupungin pohjoispuolella ja parin päivän kuluttua seurasi pääarmeija, noin 45000 miestä. Koko armeija linnoittautui leiriin noin 5 kilometrin päähän kaupungista luonnonesteen taakse ja Pultavan suuntaan johtava hyökkäyskelpoinen ura suljettiin poikkisuuntaan viidellä redutilla ja pituussuuntaan neljällä.
Kaarle XII:lla oli valittavanaan joko hyökkäys tai vetäytymien Puolaan. Monet syyt pakottivat hänet ensin mainittuun ja hyökkäyspäiväksi valittiin 28.6. Hyökkäyssuunnitelma oli seuraava: jalkaväki hyökkää kahtena kahdeksan - yhdeksän pataljoonan syvyisenä rivistönä ja tuhoaa edessä olevat redutit, jonka jälkeen se yhdessä ratsuväen kanssa hyökkää venäläisten pääleiriin. Nimenomaan tähdennettiin sitä, että nujertamatta jääneet redutit jätetään selustaan ja tuhotaan myöhemmin.
Hyökkäys alkoi aamun sarastaessa ja pohjalaiset etenivät vasemman rivistön viimeisenä. Kaksi ensimmäistä reduttia vallattiin nopeasti, mutta kolmannen kohdalla alkoi epäonni. Närke-Värmlannin rykmentin pataljoonan hyökkäys torjuttiin, ja heti sen perään hyökännyt Jönköpingin rykmentin pataljoona pohjalaisineen sotkeutui ahtautuneisiin komppanioihin. Tämän jälkeen hyökkäsi vielä Taalainmaan rykmentti ja viimeisenä Västerbottenin rykmentti. Raivokkaassa ja sekasortoisessa taistelussa haavoittui kolonnan komentaja eversti Siegerrooth, 24 kapteenista kaatui 20 ja Taalainmaan rykmentistä kaikki upseerit. Siegerroothin jälkeen ryhtyi taisteluja johtamaan kenraali Roos, mutta hänen tehtäväkseen jäi irrottaa rykmenttien rippeet; 2600 miehestä oli jäljellä vain 1500. Koska yhteys päävoimiin oli täysin katkennut, vei Roos rykmenttien rippeet aluksi Jakovtsin kylän lounaispuolella olevaan metsään. Täällä kehittyi uusi taistelu, jossa menetettiin muun muassa kaikki pataljoonan komentajat, ja irtaantuessaan Roosilla oli jäljellä vain 400 miestä. Nämä vetäytyivät Pultavan pohjoispuolelle, jossa ryhmittyivät erääseen reduttiin. Kello 9 alkoi kolmas taistelu, joka päättyi antautumiseen kello 11. Everstiluutnantti Meijerfeltin pohjalaispataljoona oli viimeistään nyt täysin tuhoutunut. Pultavassa kaatui tai katosi Meijerfeltin lisäksi kuusi upseeria, kuusi aliupseeria, 10 korpraalia, profossi ja rumpali. Vangiksi joutuneiksi ilmoitettiin kapteeni Knoop, korpraali ja välskärinkisälli. Miehistöstä ei ole tarkempia tietoja.
Armeijan pääosa taisteli vielä muutaman tunnin ennen kuin se jätti taistelukentän menetettyään 6000 miestä kaatuneina ja 2500 miestä vankeina. Heinäkuun 1. päivänä antautui ylipäälliköksi määrätty kenraalimajuri Lewenhaupt Perevolotjnassa, jolloin koko armeija 15000 miestä joutui vangiksi.
Kesällä 1708 Riikaan jäänyt rykmentin puolikas sai seuraavana vuonna noin 500 miehen täydennyksen, jolloin rykmentin vahvuus nousi lähes määrävahvuuteen. Puuttuva päällystö ja alipäällystö korvattiin sisäisin ylennyksin ja osittain ulkopuolisin siirroin, muun muassa rykmenttiin tuli uusi everstiluutnantti, kaksi komppanian päällikköä ja majoitusmestari. Aseistusta täydennettiin ja nyt rykmentti luopui kokonaan keihäistä. Rykmentin päätehtävänä oli linnoittaminen ja se oli sijoitettu kaupungin päälinnoitukseen, jonka komendanttina oli rykmentin komentaja.
Pultavan taistelun jälkeen siirsi Pietari I sotatoimet taas Itämeren maakuntiin, ja elokuun lopulla tulivat venäläiset Riian edustalle. Kaupunkia puolusti kenraaliluutnantti Nils Strombergin noin 11000 miestä ja yli 600 tykkiä; kaupunkiin ahtautui myös sen omien asukkaiden lisäksi noin 40000 - 50000 lähiseutujen pakolaista.
Lokakuussa oli kaupunki täysin piiritetty, pommitus alkoi marraskuun 15. päivänä, mutta hyökkäykseen katsottiin voitavan ryhtyä vasta seuraavana keväänä. Syynä oli piiritysarmeijan pienuus (30000 miestä), piiritysmateriaalin puute sekä edessä oleva talvi. Se tuli olemaan riikalaisille hyvin vaikea, sillä epäonnistuneet hankinnat johtivat nopeasti muonitusvaikeuksiin. Talvella alkoi pilkkukuume ja keväämmällä rutto, jolloin päivittäin kuoli yli 100 henkeä, monet niistä kaduille. Joulukuussa oli räjähtänyt ruutitorni, jossa oli 1200 tynnyriä ruutia. Tällöin kuoli joitakin satoja ihmisiä; joukossa ilmeisesti myös kapteeni Nils Klingstedt.
Kesäkuun 4. päivänä venäläiset tarjosivat antautumista, mutta kun tämä torjuttiin, alkoi kolmen vuorokauden keskeytyksetön pommitus. Riika antautui heinäkuun 11. päivänä kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen.
Pohjanmaan rykmentti oli täysin tuhoutunut; se oli menettänyt Riiassa kaatuneina taikka nälkään ja tauteihin menehtyneinä 524 miestä, joista 16 upseeria ja 105 aliupseeria. Loput 414 miestä, jotka joutuivat vangeiksi, elivät vielä ainakin vuoden 1710 lopulla.
Syksyn kuluessa loppui Ruotsin valta Itämeren maakunnissa. Pärnu menetettiin elokuussa ja Tallinna syyskuussa. Venäläisillä oli nyt vapaat kädet suunnata voimiaan muihin suuntiin.
Vallattuaan Itämeren maakunnat aloittivat venäläiset heti sotatoimet Suomea vastaan. Viipuri antautui kesäkuussa 1710 kolmatta kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen ja Käkisalmi syyskuussa. Tämän jälkeen sai Suomi hengähdysaikaa Venäjän ja Turkin välillä syttyneen sodan takia. Tauko olikin tarpeen, sillä Suomea puolusti vain 3800 miestä, jotka oli ryhmitetty Kymijoen suuhun.
Itämeren maakunnissa ja Ukrainassa tuhoutuneiden suomalaisten rykmenttien uudelleen perustaminen aloitettiin kiireesti kenraaliluutnantti Karl Nierothin tarmokkaalla johdolla. Pohjanmaalla koottiin vuosien 1710 ja 1711 väenotossa 1106 miestä ja johdon runko saatiin sotavankeudesta lunastetuista tai karanneista upseereista ja aliupseereista, joita oli komentaja, everstiluutnantti, majuri, viisi yliupseeria sekä 17 aliupseeria ja korpraalia. Lisäksi oli käytettävissä 72 vanhaa nihtiä. Muu päällystö saatiin siirtoina muista rykmenteistä tai ylentämällä aliupseereja ja korpraaleja.
Komentajan tehtävistä tuli kiistaa, joka jatkui toista vuotta. Tehtävään oli ehditty määrätä everstiluutnantti Otto Johan Maidel, ennen kuin vakinainen komentaja Erik Göran Fitinghoff palasi vankeudesta. Fitinghoff oli ilmeisesti haavoittunut Riiassa ja hoiti pitkään terveyttään Ruotsissa. Peläten virkansa menetystä hän yritti kirjeitse johtaa rykmenttiään - tavallisesti ohi Maidelin.
Huhtikuun 1.päivänä 1711 sai Pohjanmaan rykmentti lähtökäskyn, ja se oli koossa Isossakyrössä kesäkuun 24. päivänä. Joskin varustus oli heikko, niin tällä kertaa aseistus oli hyvä, sillä joka miehellä oli uusi piilukkokivääri, pistin ja miekka. Ensimmäisenä tehtävänä oli linnoittaa Vehkalahtea -nykyistä Haminan aluetta - ja tässä työssä kului rykmentin ensimmäinen vuosi. Eversti Fitinghoff palasi rykmenttiinsä alkukesästä 1712, jolloin eversti Maidel siirtyi Hämeen(läänin) rykmentin komentajaksi.
Elokuussa 1712 etenivät venäläiset rantatietä myöten Kymijoelle, jossa käytiin kahakoita noin kuukauden ajan. Pohjanmaan rykmentti oli niissä mukana siitä päätellen, että luutnantti Höpffner joutui vangiksi elokuun 20. päivänä. Näihin aikoihin katoavat kahden kapteenin - von Anderssonin ja Wentzlaun -nimet rullista; ilmeisesti he loikkasivat venäläisten puolelle, ja ainakin jälkimmäinen tuomittiin kuolemaan 11.8.1712.
Seuraavana talvena ei ollut odotettavissa sotatoimia, joten suuri osa armeijasta kotiutettiin. Tämä ei koskenut Pohjanmaan rykmenttiä, koska sillä oli pisin matka; talven aikana oli rykmentti sijoitettuna Hommansbyhyn sekä Ummeljoelle.
Rykmentin vahvuus oli joulukuussa 1712 pudonnut 746 mieheen. Sen olisi pitänyt saada täydennystä, mutta Pohjanmaan rajaseuduilla syttynyt niin kutsuttu sarkasota viivytti miesten lähettämistä etelään. Kootut alokkaat sijoitettiin varuskuntajoukoksi Ouluun, ja rykmentti joutui lähettämään tälle joukolle tarvittavat upseerit ja aliupseerit. Vasta toukokuussa sai rykmentti kauan kaipaamansa täydennyksen 460 miestä.
Keväällä 1713 aloittivat venäläiset sotatoimet, jotka johtivat Suomen miehittämiseen. Maahamme kulkeutui tietoja, joiden mukaan venäläiset valmistelivat maihinnousua. Ylipäälliköksi tullut kenraaliluutnantti Georg Lybecker ryhmitti 6000 - 7000 miestä käsittävän armeijansa pitkin rannikkoa neljään kohteeseen: Sarvilahteen, Porvooseen, Helsinkiin ja Turkuun. Porvoossa oli Pohjanmaan rykmentin pääosa, Hämeen läänin jalkaväkirykmentti sekä noin 100 ratsumiestä eversti Fitinghoffin johdossa. Yksi pohjalaiskomppania oli Helsingissä kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltin 1557 miehen osastossa.
Toukokuun 8. päivänä saapui Helsingin edustalle laivasto-osasto, jossa oli noin 18000 miestä. Neljä päivää myöhemmin nämä nousivat maihin ja lyhyen taistelun jälkeen oli Armfeltin vetäydyttävä sytytettyään kaupungin tuleen. Parin päivän kuluttua nousivat venäläiset maihin myös Porvoossa, jolloin Lybecker veti koko armeijansa Kosken pitäjään.
Toukokuun 21. -22. päivinä nousivat venäläiset maihin Pernajan Tervikissä 10000 - 12000 miehen voimin ja ryhtyivät perustamaan pysyvää operaatiotukikohtaa. Kesäkuun puolivälissä Lybecker sai käskyn pitää rantatien ja estää Pietarista lähdössä olevan ratsuväen yhtymästä päävoimiin. Kahden viikon ajan Lybecker marssitti armeijaansa ympäri Länsi-Uuttamaata saamatta aikaan muuta kuin Porvoossa heinäkuun 6. päivänä käydyn vähäisen taistelun, johon pohjalaisetkin ottivat osaa. Tänä aikana miehittivät venäläiset Etelä-Suomen ja valtasivat 28.8. Turun. Lybecker puolestaan vetäytyi Hämeenlinnaan, jossa hän menetti ylipäällikkyyden ja seuraajaksi nimitettiin Armfelt.
Venäläisten 17000 miehen armeijan lähdettyä liikkeelle kohti Hämeenlinnaa siirtyi Armfelt puolustukseen Tampereen etelä- ja lounaispuolisille kannaksille. Puolet armeijasta ryhmitettiin puolustukseen Pälkäneelle Mallasveden ja Pälkäneveden väliselle 2,5 kilometrin levyiselle kannakselle Kostianvirran taakse.
Asemat linnoitettiin nopeasti yhtenäisellä kaivannolla, joka paikoitellen oli kaksitasoisena jokitöyräässä. Jalkaväkilinjan takana oli kolme patteria, joen varrelle sekä kummallekin sivustalle sijoitettiin espanjalaisia ratsuja, ja ranta sen lisäksi murrostettiin paikoitellen. Puolustajien vahvuus oli noin 2700 miestä jalkaväkeä, 700 miestä ratsuväkeä sekä yhdeksän tykkiä. Linnoitetut asemat miehitettiin 2200 miehellä, joukossa Pohjanmaan rykmentti, muiden varmistaessa rantoja.
Yliamiraali Fjodor Apraksinin joukot saapuivat Kostianvirran eteläpuolelle syyskuun 30. päivänä ja aloittivat heti hyökkäysvalmistelut. Kolmen seuraavan yön aikana ne rakensivat suuria tappioita kärsien kaksi tykkipatteria sekä jalkaväen rintavarustuksen, ja lokakuun 4. päivänä alkoi suomalaisten asemien tulitus. Samanaikaisesti valmisteltiin ylimenohyökkäystä. Lähikylien talot purettiin, ja Mallasveden rantaan rakennettiin näin saadusta puutavarasta 500 hirsilauttaa. Todennäköisesti koottiin myös osia kahta rintamahyökkäyksessä käytettävää uivaa siltaa varten.
Lokakuun 6. päivänä alkoi hyökkäys kello 5 sumun suojassa. Ruhtinas Mihail Golitsyn lauttasi noin 2000 miestä Mallasvettä pitkin suomalaisten selustaan ja rantautui ennen kuin Armfelt ehti paikalle. Rajussa taistelussa työnnettiin venäläiset takaisin lautoille, mutta yhteenoton aikana rantautui maihinnousuosaston loppuosa leveälle alueelle ja pian oli suomalaisia vastassa kuusinkertainen ylivoima. Kostianvirran taistelu oli ratkaistu, ja edessä olleet joukot oli pelastettava nopealla irtautumisella.
Samanaikaisesti ylimenon kanssa aloittivat venäläiset hyökkäyksen Kostianvirran yli kolmena kolonnana voimakkaan tykistötulen tukemana. Kaikissa kohdissa venäläiset lyötiin verisesti takaisin ja sotilaat innostuivat menestyksestään niin, että jatkoivat taistelua irtaantumiskäskystä huolimatta. Viivyttelystä oli seurauksena, että vetäytymistä suojaava jalkaväki joutui taisteluun venäläisten ratsuväen kanssa ja osa joukoista jäi vangiksi. Loput vetäytyivät epäjärjestyksessä kohti Pälkäneen kirkkoa.
Pohjanmaan rykmentin menetykset olivat kaatuneina, vankeina ja kadonneina kuusi upseeria, viisi aliupseeria, 11 korpraalia, viisi soittajaa ja 165 miestä. Lisäksi 48 miestä karkasi, mikä oli muihin rykmentteihin verrattuna pieni määrä. Joko kuri oli parempi tai matka Pohjanmaalle liian pitkä.
Armeijan marssiessa taistelun jälkeen pohjoiseen oli Pohjanmaan rykmentti - samoin kuin muutkin joukko-osastot - hajallaan; osa seurasi Armfeltin mukana Tampereen kautta ja osa de la Barren kanssa Ruoveden kautta. Pitkän ja vaikean, mutta ihmeen nopeasti sujuneen marssin jälkeen, oli armeija marraskuun alussa Isossakyrössä - kuitenkin erittäin huonossa kunnossa. Muonituksena oli pääasiallisesti ollut vettä ja leipää, varusteet olivat loppuun kuluneet, ja monet kulkivat paljain jaloin - marraskuussa. Upseereiden tilanne oli myös surkea, sillä koko vuonna oli maksettu vain kahden kuukauden palkka. Aseistus oli sen sijaan hyvä, muun muassa Pohjanmaan rykmentti sai täydennyksenä aivan uusia piilukkomusketteja.
Venäläisten liikehtiessä vielä marras-joulukuun vaihteessa Armfeltin armeija joutui olemaan jatkuvasti varuillaan, ja vasta tammikuun 18. päivänä 1714 asettui armeijan jalkaväki talvileiriin Isoonkyröön. Pohjanmaan rykmentin vahvuus oli vain noin 670 miestä. Komentaja oli lomalla Ruotsissa, joten rykmenttiä komensi everstiluutnantti von Lauterbach. Rykmentille olisi kuulunut täydennys, mutta asia järjestettiin toisin. Pälkäneen tappion jälkeen oli Etelä-Pohjanmaalla kutsuttu riveihin nostoväki sekä ruoduista joka viides ja jopa joka kolmas mies. Näistä noin 1000 miehestä oli muodostettu yksiköitä, joita komensi Hämeen rykmentin everstiluutnantti Valentin Johan von Köhler.
Armeijan talvilevosta ei tullut pitkä. Tammikuun 19. päivänä sai venäläisten ylipäälliköksi määrätty kenraali Golitsyn käski tuhota Armfeltin armeija tai työntää se pohjoiseen. Venäläisten lähestyessä ryhmitti Armfelt helmikuun 16. päivänä armeijansa taisteluun Napuen kylään. Pohjanmaan rykmentti oli keskimmäisessä linjassa, jota komensi Hämeen rykmentin eversti Otto Johan Maidel, sama joka sodan alussa oli ollut pohjalaisten komentajana. Vihollisen välitön läheisyys pakotti Armfeltin pitämään joukkonsa asemissa, ja ne joutuivat odottamaan ryhmittyneenä kolme vuorokautta kovassa pakkasessa ja lumimyrskyssä.
Helmikuun 19. päivänä Golitsyn lähestyi pitkin Kyröjoen jäätä, mutta noin 3,5 kilometriä ennen Napueta hän teki ajan taktiikalle poikkeuksellisen ratkaisun. Jäätä myöten jatkoi vain kenraali Tsekinin neljä rakuunarykmenttiä, mutta päävoimat - kahdeksan jalkaväkipataljoonaa, kolme rakuunarykmenttiä ja kasakkaosasto - lähtivät koukkaamaan suomalaisten vasempaan sivustaan. Armfelt huomasi yllättävän liikkeen ja käänsi rintamansa kohti Golitsynin pääjoukkoa.
Kello 1.30 iltapäivällä, venäläisten tultua taisteluryhmityksessä rintaman eteen, Armfelt aloitti tykistöllään tulituksen, ja jalkaväki lähti heti sen jälkeen hyökkäykseen. Venäläiset yllättyivät, sillä näkyvyys oli sakean lumipyryn ja heidän sytyttämiensä talojen savun takia huono. Golitsynin joukot horjuivat, ja kello 2 iltapäivällä luuli Armfelt jo lyövänsä vastustajansa.
Golitsynillä oli kuitenkin sekä oma että Tsekinin ratsuväki käyttämättä, ja ne iskivät saarrostaen kummaltakin puolen Armfeltin selustaan. Syntyi hirvittävä lähitaistelu, samalla kun suomalaiset ympäröitiin kokonaan. Jalkaväki tuhoutui lähes kokonaan, ja vain rippeet pääsivät murtautumaan läpi. Eräs suuren pohjan sodan verisimmistä taisteluista oli päättynyt kestettyään vain runsaat kaksi tuntia.
Pohjanmaan rykmentti oli menettänyt 12 upseeria, 15 aliupseeria sekä 473 korpraalia ja sotamiestä; jäljellä oli vain 168 miestä. Pohjalaisten nostomiehistä jäi kentällä 677 miestä, ja kumpikin osasto menetti kokonaan ylimmän päällystönsä.
Pohjanmaan rykmentti oli tässä sodassa ensimmäisen kerran koko historiansa aikana puolustanut omaa maataan ja jopa omaa maakuntaansa ja joutui näissä taisteluissa aivan tuhoutumisen partaalle.
Armfelt kokosi armeijansa rippeet Raahen seutuville, ja täällä alkoi Pohjanmaan rykmentin uudelleen perustaminen. Tammikuussa 1714 otettiin palvelukseen 165 alokasta ja touko-kesäkuussa 360 miestä, mikä jo viittaa periaatteeseen "mies talosta". Ilmeisesti rykmentti sai tämänkin jälkeen täydennystä, sillä 1.12.1714 oli sen vahvuus 773 miestä. Kautta linjan jouduttiin paikkaamaan suuria johtajatappioita siirroin ja ylennyksin, mutta monta virkaa jäi täyttämättä. Kaatuneen von Lauterbachin tilalle siirrettiin everstiluutnantiksi Fromholt von Essen, joka samalla joutui toimimaan rykmentin komentajana jatkuvasti lomalla olleen Fitinghoffin sijasta. Rykmentissä oli puutetta kaikesta; esimerkiksi sotilaspukuja oli vain niillä, jotka olivat pelastuneet Napuesta. Kiväärien puute johti osittain keihäskauteen, sillä nostomiehet saivat luovuttaa rykmentille omatekoiset viikatteenteristä oiotut aseensa.
Armfeltin armeija siirtyi lokakuussa 1714 Ruotsiin. Seuraavat kolme vuotta Pohjanmaan rykmentti oli Pohjanlahden rannikkokaupungeissa ja yhteen aikaan jopa niin hajallaan, että äärimmäiset komppaniat olivat 700 kilometrin päässä toisistaan - Piteåssa ja Nyköpingissä. Näiden vuosien aikana sai rykmentti myös täydennystä. Moni mies palasi Venäjältä sotavankeudesta, ja sen lisäksi suoritettiin Pohjois-Pohjanmaalla salaa väenottoja siitä huolimatta, että maa oli miehitetty. Niinpä rykmentin vahvuus elokuussa 1718 oli 840 miestä. Rykmentissä ryhdyttiin yleisen tavan mukaan nimittämään komppanioita perustamispitäjän mukaan seuraavasti:
Numerot saattoivat vaihdella, mutta pitäjien nimet pysyivät muuttumattomina.
Kaarle XII:n viimeisenä sotaponnistuksena oli elokuussa 1718 alkanut yritys vallata Norja. Hyökkäyssuunnitelmaan sisältyi kaksi erillistä, samanaikaisesti toimeenpantavaa offensiivia, joista toinen suuntautui nykyisen Oslon seuduille ja toinen Trondheimin alueelle. Pohjanmaan rykmentti liitettiin kenraaliluutnantti Armfeltin komentamaan pohjoiseen Jämtlannin armeijaan, joka kokoontui perusteellisten valmistelujen jälkeen elokuussa 1718 Duvediin. Seurasi runsaat neljä kuukautta kestänyt sotaretki, jossa armeija marssi yli 600 kilometriä erittäin vaikeissa olosuhteissa taistelematta varsinaisesti kertaakaan.
Kaarle XII kuoli marraskuun viimeisenä päivänä 1718. Armfelt lienee saanut tiedon tästä sekä pääarmeijan vetäytymisestä vasta joulukuun puolivälissä Störenissä. Jouluaattona aloitti armeija paluumarssinsa Ruotsin puolelle tavoitteenaan lähtöpisteenä ollut Duved.
Ensimmäinen 50 kilometrin taival Holtaaleen marssittiin tietä myöten kovassa pakkasessa, ja jo tässä vaiheessa kuoli suuri määrä huonokuntoisia sotilaita. Joulukuun 27. päivänä jätti armeija kuormastonsa pääosan ja lähti ylittämään Bukhammar-tunturia. Kaksi päivää myöhemmin saapui armeija - 200 miestä menetettyään - 25 kilometrin päähän Tydaleniin.
Armeija aloitti uudenvuoden yönä 40 kilometrin pituisen kuolemanmarssinsa Händöliin. Jo alkuvaiheessa puhkesi kova lumimyrsky, jota seurasi kova pakkanen. Syvässä lumessa kulkevan marssiuran varteen tuupertui jatkuvasti miehiä yksitellen tai ryhminä, ja tappiot jatkuivat marssilepojen aikana. Puuttomalla tunturialueella jouduttiin tekemään nuotioita reen osista ja kiväärinperistä niin kauan kuin niitä riitti, ja sadoittain miehiä paleltui kuoliaaksi jäätyen jopa pystyyn toisiinsa nojaten.
Tammikuun 3. päivän iltana saapuivat ensimmäiset eloonjääneet parvet Händöliin, jossa oli vain kolme taloa, ja vielä 13. päivänä tuli miehiä ryömien tunturista. Armeija oli menettänyt näinä päivinä yli 3400 miestä.
Pohjanmaan rykmentin tappiot olivat sotaretken aikana 617 miestä, joista menetettiin tauteihin 148, tuntureilla 366, erotettuina 78, karanneina 22 ja teloitettuina kolme. Erotettujen kohtalo oli kova, sillä he olivat tulleet palvelukseen kelpaamattomiksi joko sairauden tai amputoinnin takia ja joutuivat lähes työkyvyttöminä hankkimaan itse elantonsa Ruotsista.
Suomalaiset joukot palvelivat vielä pari vuotta Ruotsissa. Rauha solmittiin elokuun 30. päivänä 1721 Uudessakaupungissa, ja vasta alkuvuodesta, venäläisten poistuttua Suomesta, pääsivät joukot kotiin. Pohjanmaan rykmentin rippeet, vajaa 300 rääsyihin pukeutunutta miestä, palasivat hävitettyyn maakuntaan.
Sekä rykmentti että monet miehet joutuivat aloittamaan alusta, sillä osa upseereista tuli ensimmäistä kertaa Pohjanmaalle ja monet miehet olivat menettäneet kiinnekohtansa, kun kokonaisia ruotuja oli autioitunut. Oli hyvin tavallista, että elämä oli aloitettava lainaamalla vaatteita parempiosaisilta. Vuonna 1722 palasi myös ensimmäinen 44 miehen sotavankierä; seitsemän upseeria, viisi aliupseeria, kuusi korpraalia ja 26 miestä.
Viimeisten sotavuosien aikana tapahtui rykmentissä runsaasti upseerisiirtoja. Eversti Erik Göran Fitinghoff oli yhtäjaksoisesti sairastellut syksystä 1714 lähtien, ja hänelle myönnettiin ero 16.9.1721. Seuraajaksi määrättiin kenraalimajuri Reinhold Henrik Horn, mutta hän ehti tuskin käydä rykmentissä, sillä jo 10.11.määrättiin komentajaksi kenraalimajuri Christer Henrik d'Albedyhll.
Keväällä 1720 sijoitettiin upseerikuntaa uusiin tehtäviin ja esimerkiksi Pohjanmaan rykmentissä saivat kaikki kapteenikomppaniat uuden päällikön maaliskuun 16. päivänä. Rykmentin 9. ja 10. Komppania, jotka tähän asti olivat olleet ilman vakinaista henkilökuntaa, saivat nyt ensimmäisen kerran komppanian päälliköt.
Rauhan tultua lakkautettiin suuri määrä joukko-osastoja, jolloin näiden vakinainen henkilökunta oli sijoitettava jäljelle jääviin. Pohjanmaan rykmenttiin siirrettiin kenraalimajurin arvoisen komentajan lisäksi yksi eversti ja kolme majuria, mikä aiheutti oikeutettua katkeruutta. Everstiluutnantti von Essen, joka oli viransijaisena komentanut rykmenttiä vuodesta 1714 saakka, sijoitettiin majurin virkaan, majuri Grass vastaavasti kapteenin virkaan ja vain kolme vanhinta kapteenia säilyttivät asemansa - heistäkin kaksi miehittämättömissä 9. ja 10. Komppaniassa.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 04.10.2008