Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | taistelujen tie | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Kaarle XII:n aikana| liput | univormut | Päällystö | aseet | Kustaa III:n ajasta Ruotsin vallan loppuun
Isonvihan jälkeen oli tilanne Suomessa hyvin vaikea. Maa oli köyhtynyt ja asukasluku laskenut 290000 henkeen. Uusi Uudenkaupungin rauhan raja heikensi puolustusmahdollisuuksia, sillä Karjalan kannas ja sen vanhat rajalinnoitukset Viipuri ja Käkisalmi oli menetetty. Viipurissa noin 30 kilometrin päässä rajan takana oli venäläisinä varuskuntajoukkoina toistakymmentätuhatta miestä. Pohjoisessa oli Kajaanin linna tuhoutunut ja venäläisten nopeasti rakentama laivasto hallitsi Suomenlahtea.
Suomalaisten joukkojen kokonaisvahvuus oli noin 2000 miestä, ja köyhyys sekä miesten vähyys hidasti rykmenttien täydentämistä. Sodanjälkeisinä vuosina oli Pohjanmaan rykmentin vahvuus 360 - 390 miestä; siis vajaa kolmasosa määrävahvuudesta. Upseeri- ja aliupseerivirat oli sen sijaan täytetty, koska sodan jälkeen lakkautetuissa rykmenteissä oli ylijäämää. Tästä myös johtui, että virkarakenne oli poikkeuksellinen; rykmentin komentajan ja everstiluutnantin viroissa oli kenraalimajureita ja useimmat komppanian päälliköt olivat majureita 1730-luvulle saakka.
Urakehitystä kieroutti käyttöön otettu akordijärjestelmä, jossa upseeri, aliupseeri tai korpraali myi virkansa seuraajalleen. Upseerinuralle ryhtymisen ja siinä edistymisen ratkaisi perheen varallisuus eikä miehen kyky. Tuli tavaksi, että virkoja ostettiin jopa alle 10-vuotiaille pojille, jotka edes käymättä rykmentissä kävivät läpi alemmat arvot - täyttä palkkaa nauttien. Pohjanmaan rykmentissä kirjoilla oli joitakin kaksi-kolme vuotiaita upseerinalkuja puhumattakaan eräästä puolivuotiaasta.
Keväällä 1724 rykmentti sai käskyn lähteä linnoitustöihin uudelle rajalle. Työt Savonlinnassa, Lappeenrannassa ja Vehkalahdella kestivät kymmenen vuotta, ja vasta vuonna 1734 rykmentti palasi Pohjanmaalle. Linnoitustöiden alkaessa oli rykmentti pienimmillään: 34 upseeria, 43 aliupseeria ja 231 miestä. Vuosikymmenen loppupuolella nousi vahvuus noin 800 mieheen, osittain vuosien 1726 - 1728 väenottojen takia ja osittain siksi, että Västerbottenin rykmentti vapautti siinä palvelleet pohjalaiset.
Olot linnoitustöissä näyttävät olleen yhtä epäterveellisiä kuin aikoinaan varuskuntapalvelu Baltiassa ja Saksassa, ja vuoteen 1733 mennessä oli vahvuus laskenut 600 mieheen. Myös monen upseerin ja aliupseerin kohdalle on kuolinpaikaksi merkitty Savonlinna, Lappeenranta tai Vehkalahti. Monet Pohjanmaan rykmenttiin sijoitetut ruotsalaiset upseerit tunsivat itsensä vieraiksi Suomessa eivätkä he liioin viihtyneet linnoittamassa kaukaisia rajaseutuja. Upseereille myönnettiin pitkiä lomia; esimerkiksi vuonna 1732 oli neljä komppanian päällikköä kahden - neljän vuoden lomalla hoitamassa tiluksiaan.
Tältä ajalta voidaan mainita pieni erikoisuus. Huhtikuun 22. päivänä 1733 kuoli kapteeni Johan Montan, joka oli todellista sotilassukua. Hänen isoisänsä (Anders Montan), isänsä (kapteeni Anders Montan k.viim. 1677), kolme setäänsä ( Lars Montan, Luutnantti Lars Montan k. 27.7.1710) ja veljensä (Luutnantti Anders Andersson Montan s.1654 k.19.7.1702 Hummelhoff) olivat palvelleet Pohjanmaan rykmentissä.
Kenraalimajuri d'Albedyhll palveli rykmentissä vain kolme vuotta. Hän anoi itse siirtoa - eräänä perusteena se, ettei hallinnut suomen kieltä. Komentajan tehtäviä määrättiin hoitamaan 9.1.1725 rykmentin everstiluutnanttina toimiva kenraalimajuri Gustaf Creutz. Hän sai nimityksen vasta toukokuussa 1728; siirtyessään huhtikuussa 1739 Älvsborgin rykmenttiin oli hän palvellut Pohjanmaalla lähes 11 vuotta. Seuraava komentaja oli 54-vuotias tanskalaissyntyinen eversti Joachim Georg von Ganschou.
Ruotsissa oli siirrytty ruotujakoon 1600-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä Pohjanmaata lukuun ottamatta. Asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi 50 vuotta myöhemmin; järjestelmähän oli valtiolle edullinen, sillä maakunta huolehti sotilaiden ylläpidosta. Marraskuussa 1728 kuningas kehotti rykmentin komentajaa esittelemään rahvaalle uuden järjestelmän etuja; maakunta saisi muun muassa pitää rauhan aikana kaikki miehet kotiseudulla ja käyttää heidän työvoimaansa. Upseerit ja aliupseerit olivat täysin uuden järjestelmän kannalla, koska se takasi heille vakinaiset asunnot.
Pohjalaiset pysyivät edelleen vastahakoisina, mutta taipuivat, kun kuningas uhkasi välittömästi toimittaa 1200 miehen väenoton maakunnassa. Pakolla syntyneen sopimuksen vahvisti kuningas ruotujakokontrahdilla joulukuun 12. päivänä 1733, ja se astui voimaan sotamiehen palkkauksen osalta vuoden 1734 alusta ja sotilastorppien osalta seuraavana vuonna.
Rykmentin vahvuus pysyi entisellään eli upseerien ja aliupseerien lisäksi 1200 ruotukorpraalina ja -sotamiehenä. Edellisenä vuonna oli lakkautettu 9. ja 10. komppania, joten oli palattu lähes 100 vuoden takaiseen kahdeksan komppaniaa käsittävään kokoonpanoon. Pohjanmaalla toimeenpantiin uusien velvoitteiden pohjalta uusi ruotu- ja komppaniajako, mikä oli tarpeen senkin takia, että entiset venemies- ja kirvesmiespitäjät muuttuivat nyt sotamiespitäjiksi.
Sotilastorpat jaettiin tilojen kesken. Niitä tuli joka kylään, ja ne pyrittiin sijoittamaan siten, että kaikilla olisi yhtä pitkä matka korpraalikunnan ja komppanian kokoontumispaikoille. Jokainen ruotu raivasi kylän laitamille sotilastorpan, johon rakennettiin enintään noin 5,5 metriä pitkä ja leveä lämmitettävä tupa, aitta sekä pieni navetta. Torpassa piti olla myös kaalimaa, puoli tynnyrinalaa peltoa sekä kahden heinäkuorman verran niittyä.
Kun sotamies astui palvelukseen, hän sai ruodulta kuusi hopeataalaria, lehmän sekä tynnyrillisen viljaa, josta puolet ruista ja puolet kauraa. Pukukertaan kuului sarkatakki, liivit tinanapein, sarkahousut, pieksut, paita, kaulaliina, villasukat, hattu sekä villalapaset. Lisäksi hän sai vasikannahkaisen repun. Valtio hankki aseistuksen, sotilaspuvun ja muut varusteet.
Vuosipalkka oli 30 kuparitaalaria, josta kolme taalaria pidätettiin palveluspukua varten. Vapaa-aikanaan sotamies oli velvollinen tekemään työtä ruodun talollisille, jos nämä niin halusivat. Sotamiehen vuosipalkka saattoi näin nousta suhteellisen suureksi ja houkutteli köyhiä maanviljelijöiden poikia.
Sotamiestorpat eivät olleet aivan uutta Pohjanmaalla, sillä monin paikoin olivat vanhat ruodut hankkineet asunnon sotamiehelle ja tämän perheelle. Torppien valtaosaa ryhdyttiin kuitenkin rakentamaan vasta miesten tultua linnoitustöistä, ja ensimmäiset torpat lienevät valmistuneet vuoden 1735 lopulla. Jotkut ruodut kuitenkin vitkastelivat, ja vuonna 1739 oli maaherran puututtava asiaan määräämällä, että viimeisten torppien pitää olla valmiit seuraavana vuonna.
Toisena kitkatekijänä oli niin sanotun päärahan maksaminen. Väenoton aikana oli ollut tapana, että ruotu maksoi uudelle miehelle 300 - 500 kuparitaalaria. Sotamiehet vaativat kuitenkin, että vanhaa tapaa oli noudatettava, ja jotkut ruodut joutuivat jopa maksamaan saadakseen miehen.
Väenoton aikana olivat ruotutalot säilyttäneet miehen sotilasvarustuksen silloin, kun mies oli kotiutettuna. Uudessa järjestelmässä rakennettiin komppanian kokoontumispaikalle kirkon läheisyyteen aitta varustuksen varastointia varten.
Päällystö ja alipäällystö sai rakenteellisesti normitetut puustellit komppaniansa alueelta. Talojen koko ja huoneluku määräytyi sotilasarvon ja tehtävän mukaan; everstin puustelli oli peräti herraskartanoluokkaa, ja nuorempienkin upseerien tilat olivat kohtuullisen tilavia. Aliupseerien ja muun henkilökunnan asunnot olivat luonnollisesti vaatimattomampia.
|
Mitat kyynäröinä |
Yksikerroksisen talon huoneluku |
||
| Pituus | Leveys | ||
| Eversti | 48 | 18 | Eteinen, keittiö, kaksi salia ja kolme kamaria talon kummassakin päässä |
| Everstiluutnantti ja majuri | 29 | 15 | Eteinen, keittiö, sali ja kaksi kamaria talon kummassakin päässä |
| Kapteeni | 26 | 14 | Eteinen, keittiö, sali ja kaksi kamaria |
| Majoitusmestari, luutnantti ja vänrikki | 22 | 12 1/4 | Eteinen, keittiö. tupa (sali), kaksi kamaria |
Taulukko: Ruotujakoisen armeijan upseeriasunnot
Todellisuudessa lienevät puustellit hieman poikenneet vuonna 1730 annetusta säännöstä, joka täsmennettiin seuraavana vuonna. Tämän mukaan sallittiin "rakentaa sellaisia taloja, kun on tapana tai jollaisia voitiin rakentaa". Pohjanmaan puustellit olivat uudenaikaisempia kuin muissa rykmenteissä, joissa oli noudatettu vuoden 1687 rakennusmääräystä. Sen mukaan muistuttivat puustellit vielä rahvaan savupirttejä.
Everstin puustelli sijoitettiin Maalahden Tottisalmeen, jossa ennestään oli kruununpuustelli. Talo oli ränsistynyt isonvihan jäljiltä, ja se oli kunnostettava kokonaan. Muiden komppanian päälliköiden "puustellit" sijaitsivat seuraavasti:
Vuosina 1741 - 1742 käytiin kehnosti valmisteltu ja onnettomasti päättynyt hattujen sota, jonka tarkoituksena oli vallata takaisin yli 20 vuotta aikaisemmin menetetyt alueet. Sotaa valmisteltiin tuomalla maahamme vuonna 1739 noin 7000 miestä ruotsalaisia joukkoja. Helmikuussa 1741 annettiin vastanimitetylle ylipäällikölle kenraaliluutnantti von Buddenbrockille käsky koota 10000 - 12000 miehen armeija, ja heinäkuun lopulla annettiin Venäjälle sodanjulistus; tällöin oli osa suomalaisista joukoista vielä keskittämättä.
Von Buddenbrock siirsi joukkonsa rajalle, päävoimat noin 5000 miestä Vehkalahden lähellä olevaan Myllykylään ja noin 3000 miestä Marttilaan (nykyiseen Taavettiin). Venäläiset tekivät aloitteen, ja elokuun 23. päivänä käytiin Lappeenrannassa sodan ainoa todellinen taistelu, jossa kenraalimajuri Karl Wrangelin Marttilan osasto lyötiin.
Pohjanmaan rykmentin osuudesta tässä sodassa tiedetään hyvin vähän. Rykmentti, joka oli täysivahvuinen, sai marssikäskyn ilmeisesti toukokuussa. Marssi aloitettiin Pohjanmaalta heinäkuun 18. päivänä ja elokuun 20. päivänä oli rykmentti Anjalassa, siis kolme päivää ennen Lappeenrannan taistelua. Rykmentti siirrettiin nopeasti Valkealan pitäjän Kuivalaan sulkemaan Lappeenrannan - Hämeenlinnan tietä, mutta onneksi eivät venäläiset jatkaneet sotatoimiaan.
Joukkojen - varsinkaan upseeriston - taistelumoraali ei ollut alun pitäenkään erityisen korkealla, ja tieto Lappeenrannan tappiosta oli vaikuttanut täysin masentavasti. Esimerkiksi Pohjanmaan rykmentin komentaja luovutti Kuivalassa rykmentin pastorille oman ja poikansa kellot sekä hopeamiekat ja lisäksi oman rahakukkaronsa vietäväksi everstinnalle. He luultavasti kaatuisivat, sillä venäläisten tulo oli odotettavissa.
Lappeenrannan taistelun jälkeen hiljenivät sotatoimet partiokahakoiksi. Pohjanmaan rykmentin ainoaksi taistelukosketukseksi koko sodan aikana lienee jäänyt kahakka syyskuussa 1741 Vilajoella, johon pieni osa rykmenttiä osallistui, ja jossa vänrikki Friedenreich kunnostautui. Loppusyksyn ja talven oli rykmentti majoittuneena Kymenlaaksossa Vehkalahdella, Husulassa, Sippolassa ja Iitissä. On luultavaa, etteivät pohjalaiset osallistuneet uuden ylipäällikön kenraali C. Lewenhauptin toimeenpanemaan "Säkkijärven operaatioon".
Kesällä 1742 venäläiset aloittivat sotatoimet, ja 22.6. saapui de Lacyn armeija Ravijoelle. Lewenhaupt päätti tyhjentää Vehkalahden. Se tapahtui niin yllättäen, että Pohjanmaan rykmentti unohti lippunsa. Armeija vetäytyi nopeasti ja taisteluitta rantatien suunnassa ja saapui heinäkuun 30. päivänä Helsingin pitäjän Malmille.
Ryhtymättä täälläkään taisteluun Lewenhaupt vetäytyi Helsinkiin, jossa hän ryhmittyi Kampin alueelle, nykyisen eduskuntatalon ja linja-autoaseman kohdalle. Lewenhaupt ja von Buddenbrock kutsuttiin tässä vaiheessa Tukholmaan, jossa heidät tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
Armeija antautui elokuun 24. päivänä. Ruotsalaiset joukot aseineen ja kalustoineen saivat palata meritse Ruotsiin; tykit oli kuitenkin luovutettava venäläisille. Suomalaiset joukot sen sijaan luovuttivat aseensa ja vannoivat uskollisuudenvalan keisarinnalle. Pohjalaisista lähti ruotsalaisten mukana rykmentin komentaja, kahdeksan muuta upseeria sekä 17 aliupseeria ja korpraalia.
Suomi miehitettiin jälleen, mutta vain runsaaksi vuodeksi. Pohjanmaalle sijoitettujen joukkojen komentaja kenraalimajuri von Kinderman piti maakunnassa hyvää kuria ja puuttui aseista riisutun rykmentin asioihin. Rullat ylläpidettiin, ja von Kinderman jopa täytti vapautuneita virkoja.
Turun rauhan jälkeen ja venäläisten poistuttua maasta ryhdyttiin kiireesti varustamaan Pohjanmaan rykmenttiä. Tanska uhkasi sodalla, ja Ruotsi joutui pyytämään apua jopa Venäjältä, joka lähetti 12000 miestä. Pohjanmaan rykmentti, pois luettuna Kemin komppania, siirtyi syyskuun lopun ja lokakuun alun aikana meritse Ruotsiin, jossa eteläiset komppaniat sijoitettiin Västeråsiin ja pohjoiset Jämtlantiin. Tilanne rauhoittui nopeasti, ja jo helmikuussa 1744 rykmentti sai käskyn palata Suomeen. Huonosti varustetuille miehille jaettiin uudet kengät ja sukat, mutta päällystakit toimitettiin Vaasaan, jotta ne eivät kuluisi marssin aikana.
Pohjanmaalle oli luvattu, että ruotusotamiehet saisivat olla rauhan aikana kotona. Lupaus osoittautui kuitenkin katteettomaksi, sillä valtakunta tarvitsi runsaasti työvoimaa linnoitustöihin. Jo Uudenkaupungin rauhan jälkeen oli linnoituskonttorin päällikkö kenraalimajuri Axel Löwen ehdottanut, että Suomeen rakennettaisiin kaksi linnoitusta: rajalinnoitus tulisi Viipurin tien varteen, ja taaemmaksi tukikohdaksi (place d'armes) ja varastopaikaksi rakennettaisiin linnoitus Helsinkiin.
Suunnitelma vesitettiin täysin, mutta Turun rauhan jälkeen ja rajan siirryttyä Kymijoelle laativat Ehrensvärd ja Klingspor uudet suunnitelmat, jotka Etelä-Suomen osalta pohjautuivat Löwenin ajatuksiin. Vuosien 1746 - 1747 valtiopäivillä päätettiin rakentaa Suomeen kaksi kaksoislinnoitusta: rajalinnoitus Degerbyhyn (nykyiseen Loviisaan) ja merilinnoitus sen ulkopuolelle Svartholmaan sekä place d'armes Helsinkiin ja sen edustalla oleviin saariin.
Työ, joka oli laajin koko Ruotsi-Suomen yhteisen historian aikana, aloitettiin jo seuraavana vuonna. Pohjanmaan rykmentti, Kemin komppaniaa lukuun ottamatta, oli rakennustöissä lähes keskeytyksettä maaliskuun 16. päivästä 1748 vuoden 1751 loppuun; sen jälkeen osia rykmentistä osallistui töihin vielä vuosina 1753 - 1756. Pääosan ajasta olivat pohjalaiset Viaporissa, mutta varsinkin alkuaikoina oli osia komennettu Helsinkiin linnoittamaan Ullanlinnaa ja Siltavuorta. Ajoittain rykmentin komennuskuntia osallistui myös Degerbyn linnoittamiseen.
Viaporissa tulivat pohjalaiset tunnetuiksi kätevinä käsityöläisinä; esimerkiksi ensimmäisenä kesänä, jolloin työmaat perustettiin, oli kuutisenkymmentä miestä määrättynä kätevyyttä vaativiin tehtäviin. Linnoitustyömaiden ahtaat ja kehnot majoitus- ja muonitusolot aiheuttivat kulkutauteja, joihin kuoli 384 pohjalaista sotilasta.
Rauhan vuosina 1743 - 1757 tapahtui rykmentissä joitakin muutoksia. Ruotujakolaitoksemme heikkoutena oli reservin puuttuminen, mutta juuri ennen hattujen sotaa oli tehty periaatepäätös järjestelmän laajentamisesta. Asia otettiin uudestaan esille viisi vuotta myöhemmin; kuitenkin vasta maaliskuun 9. päivänä 1749 annettiin määräys reservimiesten (vargeringsmän) palvelukseen ottamisesta ja palkkiosta. Vuosipalkka olisi 10 kuparitaalaria, ja marssien sekä kokousten aikana maksettaisiin kolmen hopeaäyrin päiväraha.
Tarkoituksena oli, että ruodut asettaisivat reservimiehet vapaaehtoisesti, mutta Pohjanmaalla tämä kohtasi vastustusta. Uppiniskaisimpia pitäjiä olivat Kemi, Ii, Oulu, Iso- ja Vähäkyrö sekä Laihia. Ne taipuivat vasta, kun kuningas antoi kuvernöörille valtuudet merkitä rulliin ruotutilallisten perheenjäsenetkin. Isokyröläiset taipuivat vasta sakonuhan edessä.
Vuonna 1752 oli saatu kokoon 1031 miestä, joiden joukossa 407 talollisen poikaa, vävyä ja lankoa sekä 55 keskenkasvuista poikaa. Kemin ja majurin komppanian pitäjiä oli rangaistukseksi rasitettu suuremmilla määräyksillä.
Vuonna 1756 liitettiin rykmenttiin Kajaanin rajakomppania kuitenkin määräten, että sitä ei saa siirtää pois Pohjanmaalta. Komppania oli perustettu jo 1650 Sotkamon ja Paltamon pitäjissä, ja sen pääasiallisena tehtävänä oli ollut toimia Kajaanin linnan varusväkenä. Komppania erkani rykmentistä 16.9.1766.
Vuonna 1757 otettiin koko armeijassa käyttöön nimitykset 1. ja 2. majurin komppania ja Pohjanmaalla määrättiin Lohtajan komppania jälkimmäiseksi.
Koulutus oli selvästi heikentynyt isonvihan ajoilta. Kaarlelaistaktiikka oli unohtunut muiden itsevaltiuden ajan ikävien asioiden mukana. Taistelutekniikassa jäljiteltiin menetelmiä, jotka soveltuivat ammattiarmeijoille avomaastossa, mutta eivät meikäläiseen ruotujärjestelmään ja peitteiseen maastoon. Suuren Pohjan sodan jälkeen oli lyhennetty harjoituskokouksia ja pidennetty niiden väliä; samoin kirkkoäksiisit muuttuivat harvemmiksi. Hattujen sotaan mennessä oli Pohjanmaalla pidetty vain yksi rykmenttikokous ja sekin jakautui Vaasaan, Ouluun ja Kalajoelle.
Taistelutaito oli sodan syttyessä näin ollen vähäinen; eihän rykmentin komentaja ollut edes nähnyt rykmenttiään koossa pariinkymmeneen vuoteen - paitsi Viaporin rakennustyömaalla. Sotahan on paras oppimestari, mutta hattujen sodassa oppivat miehet vain perääntymään edes näkemättä vihollista. Sodan jälkeen ryhdyttiin pitämään jopa pataljoonaharjoituksia, joten rykmentin taso oli kohonnut lähdettäessä Pommerin sotaan.
Vuonna 1756 kasvoi sodanuhka Euroopassa, kun Ranska, Itävalta ja Venäjä liittoutuivat Saksiin hyökännyttä Preussia vastaan. Ruotsi katsoi, että sen oli yhtenä Westfalenin rauhan takaajamaana puututtava rauhanhäiritsijä Fredrik II:n toimiin. Voitokkaalla sodalla olisi ollut mahdollisuus saada takaisin Preussin miehittämiä Pommerin osia. Päätöstä tehtäessä ei otettu huomioon armeijan heikkoa valmiutta sotaan eikä sitä, että Preussi oli ainoa, jolla oli voimia hillitä laajenemishaluista Venäjää.
Joukkoja ryhdyttiin kuljettamaan Ruotsin Pommeriin heinäkuussa 1757. Suomalaisista joukoista osallistuivat sotaan Turun, Uudenmaan ja Pohjanmaan rykmentit. Pohjalaiset saapuivat lokakuun alussa kuuden komppanian vahvuisina. Kemin komppania ei osallistunut sotaan, ja Lohtajan komppania pysyi alkuvuosina ruoduillaan.
Viisi vuotta kestänyt sota oli sarja lähes tuloksettomia kesä- ja talvisotaretkiä, joiden tukialueena oli Ruotsin Pommeri. Pelkistettynä sujuivat sotatoimet siten, että ruotsalaiset ja suomalaiset etenivät silloin, kun Preussia ahdisteltiin muilta suunnilta. Saatuaan hengähdystauon Preussi työnsi Ruotsin joukot takaisin rannikolle.
Pohjanmaan rykmentti joutui toimimaan samoilla alueilla, joilla se oli ollut Preussin sodassa 1626 - 1629, 30-vuotisessa sodassa 1631 - 1647 ja Puolan sodassa 1655 - 1660. Heti sodan alussa vaihtui komentaja, kun eversti Carpelan sai omasta pyynnöstään siirron Västerbottenin rykmenttiin, ja hänen tilalleen tuli eversti Jonas Cronstedt. Elokuussa 1758 sairastui Cronstedt ja everstiluutnantti Carl Gyldenär komensi rykmenttiä syyskuuhun 1759.
Tässäkin sodassa kärsi rykmentti suurimmat menetyksensä kulkutaudeista ja toistasataa miestä jäi vangiksi eri taisteluissa. Siitä huolimatta, että joulukuussa 1758 tuli 205 alokkaan täydennys ja Lohtajan komppania siirrettiin Pommeriin, rykmentti jouduttiin vuonna 1759 supistamaan pataljoonaksi.
Ei ole aiheellista selostaa niitä moninaisia ja useimmiten tuloksettomia sotaretkiä, joihin Pohjanmaan rykmentti osallistui, vaan paneutua sen sijaan muutamaan taisteluun.
Syyskuussa 1758 johti Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantti Carl de Carnall pohjoiseen vetäytyvän armeijan jälkijoukkoa, johon kuului myös osia Västerbottenin ja Västmanlandin rykmenteistä. Tarnovin ja Fehrbellin kaupunkien lähettyvillä syntyi taistelu preussilaisten ylivoimaisen etujoukon kanssa. Sekä puolustustaistelu että irtaantuminen onnistuivat, mutta raskain tappioin - 13 upseeria sekä 332 aliupseeria ja miestä kaatuneina, haavoittuneina ja sotavankeina.
Tammikuussa 1759 preussilaisten työntäessä Ruotsin armeijaa Itämeren rannikolle joutui Peenemünden linnoitus eristetyksi. Varuskunnan päällikkö oli pelottomana tunnettu linnoituskapteeni Karl Röök, jolla oli komennossaan 278 miestä ja 37 tykkiä. Puolet vahvuudesta oli pohjalaisia, 130 miestä valittuna eri komppanioista. Röökin tehtävänä oli tarvittaessa räjäyttää tykit, hävittää linnoitteet ja vetäytyä kaleereihin, jotka lähetettäisiin pyynnöstä. Ratkaisevana ajankohtana nousi myrsky, joka esti laivojen tulon ja johti varuskunnan tuhoutumiseen.
Huhtikuun 1. päivänä alkoi piiritys kuudella pataljoonalla, 240 ratsumiehellä, 24 kanuunalla ja 11 mörssärillä. Huhtikuun 8. päivänä alkoi tykkituli molemmin puolin ja illalla osui hehkuva kuula ruutivarastoon, joka räjähtäessään aiheutti pahaa tuhoa. Huhtikuun 10. päivänä räjähti toinen ruutivarasto, jolloin eräs kasarmi kaatui ja 30 pohjalaista menetti henkensä. Syttyneet tulipalot levisivät kovassa tuulessa, ja tilanne muodostui jatkuvassa tykkitulessa kestämättömäksi. Röök antautui jäljellä olevine miehineen.
Kesän loppupuolella 1760 kävi pataljoonaksi supistunut Pohjanmaan rykmentti itsenäisen taistelun Klempenowin kylässä. Everstiluutnantti Gyldenärin komennossa ollut pataljoona oli majoittuneena Rehbergissä, ja se oli asettanut 35-miehisen vartioston Ilmajoen komppaniasta Klempenowin kylässä olevaan kapeikkoon noin peninkulman päähän pataljoonasta.
Elokuun 31. päivänä hyökkäsi jalkaväkeä ja husaareja tykistön tukemana vartiostoa vastaan. Tämä taisteli kunnes patruunat loppuivat, jolloin vänrikki Johan Planman käski irtaantua. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä pataljoona lähti pikamarssia apuun ja karkotti preussilaiset vähin menetyksin. Marssinopeus oli niin suuri, että muutama mies kuoli matkalla ylirasitukseen.
Pohjanmaan rykmentin viimeinen varsinainen taistelu käytiin tammikuussa 1762. Joulukuun lopulla lähetetty everstiluutnantti Jacob Magnus Spengtportenin taisteluosasto oli - vallattuaan Malchin kaupungin - joutunut eristetyksi ja lopuksi kaupunkiin piirittäjien ympäröimäksi. Ylipäällikkö, kenraalimajuri Augustin Ehrensvärd, kokosi 8000 miehen apujoukon, joka saapui tammikuun 1. päivänä Dargunin kaupunkiin 20 kilometrin päähän Malchista.
Etujoukoksi oli määrätty viisi pataljoonaa ja niiden komentajaksi pohjalaisten everstiluutnantti Carl de Carnall. Seuraavana päivänä - tulipalojen näkyessä Malschista - vahvennettiin etujoukkoa vielä yhdellä pataljoonalla ja 100 husaarilla, ja se sai tehtäväkseen hyökätä Neu Kalen eteläpuolella olevaa ja tietä sulkevaa preussilaisjoukkoa vastaan.
De Carnall lähestyi kahtena kolonnana kukkulalla sijaitsevia preussilaisten asemia ja sai jo 600 - 800 metrin päässä niistä vastaansa tykkitulta. Osasto muodosti rintaman ja lähti välittömästi hyökkäykseen oman tykistön tukemana. Oikean siiven pataljoona joutui ensimmäisenä taisteluun ja pysähtyi saatuaan tulta myös sivustaansa. Keskusta, jossa Pohjanmaan rykmentti oli, joutui epäjärjestykseen hyökättyään jyrkkää rinnettä ylös.
Taistelun ratkaisi äärimmäisenä vasemmalla ollut Älvsborgin pataljoona, joka iski vihollisryhmityksen sivustaan. Preussilaiset menettivät vielä taaempana olleen kukkulan ja vetäytyivät taistelusta. Ehrensvärdin saapuessa pääjoukon kanssa oli taistelu jo ohi. Preussilaiset menettivät 350 miestä, joista 180 vankeina. De Carnallin pataljoonien menetykset olivat 36 kaatunutta ja 126 haavoittunutta.
Sodassa harrastettiin muutakin kuin sotimista. Muutamia kymmeniä miehiä Pohjanmaan rykmentistä oli komennettu rakentamaan laivoja. Miehet rakensivat kaksi saaristoalusta, joista sittemmin kehittyi Kustaa III:n sodassa kuuluisaksi tullut saaristolaivasto. Alukset laskettiin vesille vuonna 1761. Saaristoveneen nimeksi tuli Pojema (Pohjanmaa) ja laivastoproomun Udema (Uusimaa).
Rauha solmittiin toukokuun 22. päivänä 1762 Hampurissa. Pohjanmaan rykmentin paluukuljetukset alkoivat elokuussa, ja kuukauden kuluessa olivat kaikki 448 miestä Suomessa. 24 miestä jäi Preussiin sotavankeuteen.
Pommerin sotaa seurasi neljännesvuosisadan pituinen rauha. Suurimman osan tästä ajasta sai Pohjanmaan rykmentti olla ruoduillaan. komennuksia tosin oli jopa koko rykmentille, ja varsinkin linnoitustöistä oli tullut pelottavia niissä riehuneiden kulkutautien ja usein tapahtuneiden onnettomuuksien takia. Näitä työmaita käytettiin myös rangaistuspaikkoina sekä siviilirikollisille että rikoksista tuomituille sotilaille.
Heti ensimmäisenä rauhanvuotena lähetti Pohjanmaan rykmentti Viaporiin 200 alokasta, joista kuoli 125. Koko rykmentti, Kemin komppaniaa lukuun ottamatta, osallistui töihin lisäksi vuosina 1767, 1777 ja 1780. Viimeisenä vuotena oli osia rykmentistä myös Hämeenlinnassa sekä Vaasan hovioikeuden talon ja Oulun kruununpanimon rakennustyömailla. Vuotuinen työkausi oli yleensä toukokuusta lokakuuhun, mutta Pohjanmaan rykmentiltä kului marsseihin yhteen suuntaan viisi-kuusi viikkoa, joten miehet olivat poissa maakunnasta kerralla kahdeksan-yhdeksän kuukautta.
Vuosina 1772 - 1773 joutui rykmentti kahdesti matkaan. Oli tullut tieto, että Moskovassa oli puhjennut rutto ja suomalaisia rykmenttejä lähetettiin sulkemaan rajaa. Alkuvuodesta 1772 lähetettiin Kemin ja Kajaanin komppaniat rajalle, mutta ne palasivat jo kesän kuluessa. Samana vuonna teki Kustaa III vallankaappauksen ja suomalaiset rykmentit siirrettiin Helsinkiin ja uudestaan rajalle.
Pohjanmaan rykmentti lähti liikkeelle vasta syyskuun lopulla ja saapui marraskuun 24. päivänä Helsinkiin, johon rykmentin pääosa majoittui. Runsaat 400 miestä sijoitettiin Viaporin varuskuntaan. Varsinkin kaupunkiin sijoitetut pohjalaiset joutuivat kärsimään talven aikana. Heidät majoitettiin alemman porvariston (ulko)rakennuksiin ilman lämmitystä ja ilman makuusijoina käytettäviä olkia. Ennen kuin rykmentti heinäkuussa lähti kotimatkalle, oli 154 miestä kuollut.
Vuonna 1775 jakautui Pohjanmaan rykmentin alue kahtia Oulun ja Vaasan lääneiksi, mutta sillä ei ollut vaikutusta rykmentin organisaatioon. Se olikin pysynyt 100 vuoden ajan lähes muuttumattomana. Upseerikunnassa tapahtui tiettyjä muutoksia, joihin on aiheellista paneutua.
Komentajatilanne oli Pommerin sodan jälkeen hyvin epävakaa. Toukokuussa 1763 nimitettiin rykmentin komentajaksi 76-vuotias sotamarsalkka Gotthard Wilhelm Marks von Würtenberg. Hänelle myönnettiin tammikuussa 1772 ero korkean iän perusteella, ja seuraavan runsaan vuoden aikana oli rykmentillä kolme komentajaa (Augustin Wolfgang von Baltzar, Erik Armfelt, Axel Löwen), joista yksikään ei käynyt rykmentissä. Tänä aikana toimi komentajan viransijaisena (regementsbefälhavare) läänin virkaatekevä kuvernööri everstiluutnantti Axel Fredrik Cronhielm af Hakunge. Hänet nimitettiin komentajan virkaan kesäkuun 30. päivänä 1773, mutta hän kuoli edellisenä päivänä.
Upseerinvirat olivat pysyneet lähes muuttumattomina rykmentin perustamisesta lähtien. Oleellisin muutos lienee ollut se, että vuodesta 1757 lähtien oli kahden komppanian päällikkönä majuri. Upseerinarvoissa sen sijaan tapahtui muutoksia, jotka johtivat - ainakin jälkeenpäin ajatellen - suoranaiseen rönsyilyyn. Jo aiemmin on tullut esille, miten sota-aikana perustetuissa joukko-osastoissa upseereita sijoitettiin rauhanajan nimitystään korkeampaan tehtävään niin, että komppanian päällikkönä saattoi toimia alikapteeni (secondkapten).
Sotien jälkeen, jolloin virkakierto oli sodanaikaisten ylennysten takia pysähdyksissä, ryhdyttiin jakamaan yliarvoja, esimerkiksi premiärmajor. Omana erikoisuutena oli vielä esikunta-etuliite, joka oli alin arvo kussakin ryhmässä. Näiden lisäksi oli edelleen käytössä henkikomppanian kapteeniluutnantti, joka hoiti käytännössä komppanian asioita.
Kuvan neljässä alimmassa arvoasteessa oli entisen neljän arvon sijasta 16 arvoa. Onneksi ei miehen tarvinnut käydä järjestyksessä kaikkia läpi, vaan hän saattoi edetä arvoasteen sisällä tai hypätä arvoastesarjasta toiseen. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voitiin upseereille tämän lisäksi suoda arvo, esimerkiksi kapten i armen.
Upseerikunnan tason nostamiseksi poisti Kustaa III mielettömän akordijärjestelmän vuonna 1774. Valitettavasti hän soi poikkeuksia suosikeilleen, varsinkin jos nämä olivat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin; poikkeuksesta tuli muutamassa vuodessa pääsääntö. Upseerinuralle pyrkivältä ei vaadittu muuta kuin halukkuutta ja riittävästi varoja.
Jo ennen Kustaa III:n aikaa oli yritetty kohottaa upseerien ammattitaitoa muun muassa perustamalla vuonna 1739 Kuninkaallisen Tykistörykmentin kadettiosasto, vuonna 1748 Ruotsin ensimmäinen kadettikoulu ja vuonna 1779 Haapaniemen sotakoulu. Näiden suorittaminen ei ollut kuitenkaan ehtona pääsyksi upseerin uralle. Pohjanmaan rykmentin upseereista oli vain toistakymmentä käynyt jonkin näistä kouluista.
Vuosisadan loppupuolella tehtiin pari yritystä kohentaa tulevien upseerien ammattitaitoa. Upseerikokelaan oli ennen nimitystään esitettävä pätevyytensä rykmentin majurille, mutta menetelmä oli tehoton, sillä koetilaisuus oli usein vain muodollisuus. Tehokkaampi menetelmä oli niin sanottu koulutusupseerin (informationsofficer) käyttö: rykmentit saattoivat palkata sopivan henkilön kouluttamaan upseerinuralle aikovia. Vuosina 1786 - 1788 oli rykmentissä palkattuna tähän tehtävään konduktööri (linnoitusupseerin arvo, vastasi luutnanttia jalkaväessä) Carl Nylander. Ei ole tiedossa, moniko ehti saada opetusta näiden kahden vuoden aikana, mutta joukossa näyttää olleen myös upseereita. Vuonna 1788 valmistui yksi luutnantti, viisi vänrikkiä ja kolme kersanttia.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 25.11.2008