Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot  | taistelujen tie | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Pohjanmaan rykmentti

Kustaa III:n ajasta ruotsin vallan loppuun

Hattujen sodassa | liput | univormut | aseet

Kustaa III: sodassa 1788 - 1790

Kustaa III:n pyrkimys yksinvaltiuteen ja valtion heikko talous kasvatti tyytymättömyyttä. Eräänä mahdollisuutena suosion palauttamiseksi olisi menestyksellinen sota. Samalla olisi mahdollisuus palauttaa  ainakin osa Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa menetetyistä alueista.

Sotasuunnitelma oli suurisuuntainen ja rohkea. Osa Ruotsin armeijaa, noin 15000 miestä kuljetettaisiin meritse Inkerissä olevaan Oranienbaumiin, josta se hyökkäisi Pietariin. Suomeen keskitettävän noin 16000 miehen armeijan tuli nopealla yllätyshyökkäyksellä edetä Viipurin kautta samaan kohteeseen.

Yritys lyödä Venäjän laivasto epäonnistui Suursaaren taistelussa 17.7.1788, joten suunnitelmaa oli supistettava. Hyökkäys suunnattaisiin nyt Haminaan kaksipuolisena maa- ja merioperaationa, mutta tämäkin operaatio epäonnistui. Kolmena sotakesänä oli Kymijoki pääsotanäyttämönä ja toiminta rajoittui molemmin puolin paikallisiin ylimenohyökkäyksiin.

Suomen maantieteellinen asema oli muuttunut. Isonvihan ajoilta oli hyökkäysurana Suomenlahden ja Salpausselän välinen alue. Hämeenlinnan tasalla leveni alue luoteeseen ja jatkui pohjoiseen pitkin Pohjanlahden rannikkoa. Katsottiin, että armeijoilla ei ollut asiaa harvaan asuttuun ja lähes tiettömään Järvi-Suomeen. 1700-luvun lopulla tiestö parani ja näin avautui uusi hyökkäysura Savosta suoraan Ouluun.

Pohjanmaan rykmentti oli helmikuussa 1788 marssinut linnoitustöihin Viaporiin, ja sotavalmistelujen alettua rykmentti sijoitettiin 21.6. armeijan laivastoon. Noin puolet miehistä sijoitettiin majuri Tönningin kevyeen eskaaderiin, jossa  oli pääasiallisesti tykistöaluksia. Nämä olivat Suomen saaristolaivaston arvostetuimpia aluksia, ja niissä oli yksi 18 tai 12 naulan tykki sekä neljä kahden naulan tykkiä. Muutaman päivän purjehduksella Suomenlinnan edustalla miehet totutettiin merielämään ja tykkien käsittelyyn.

Sodan ensimmäisenä  operaationa oli Haminan linnoituksen valtausyritys. Joukot ylittivät Kymijoen Anjalassa 11.7. ja Pyhtäällä 16.7. sekä marssivat kaupungin länsi- ja pohjoispuolelle piiritysvalmisteluja varten. Kaupungin itäpuolen sulkisi vahva maihinnousuosasto 3.8. alkaen. Maitse tapahtunut hyökkäys tyrehtyi alkuunsa huonoihin valmisteluihin ja niin sanotun Anjalan liiton aiheuttamaan upseeriston kapinointiin.

Maihinnousuosasto saapui suunniteltuna päivänä Raksilan edustalle ja kaleerien 24-naulaisten tykkien puhdistettua rannan nousivat joukot maihin. Pääosa eteni kohti Haminaa ja vähäisempi osasto Mäntlahteen suojaamaan selustaa. Pohjalaisia osallistui lisäksi myös sivumaihinnousuun Villniemeen. Kun tuli tieto Haminan pohjoispuolisten joukkojen perääntymisestä Kymijoen taakse, maihinnousuosasto vetäytyi taistellen takaisin Raksilaan, ja joukot kuormattiin seuraavana päivänä laivoihin.

Maihinnousuarmeija laskettiin tämän jälkeen maihin Porvoossa ja ainakin osa Pohjanmaan rykmenttiä oli armeijan pohjoissiivellä Iitissä. Osa pohjalaisista jäi Tutunmaa-eskaaderiin ja osallistui pieneen merikahakkaan Hankoniemen vesillä. Vuoden loppupuolella marssitettiin rykmentti Pohjanmaalle ja hajotettiin ruoduilleen.

Keväällä 1789 sai Pohjanmaan rykmentti marssikäskyn, tällä kertaa suoraan Savon rintamalle vahventamaan eversti von Stedingkin Savon prikaatiin.

Venäläiset olivat päättäneet ottaa aloitteen Savossa ja hyökkäsivät kesäkuun alussa kolmesta suunnasta. Kenraali Ivan Michelssonin päävoimat, 7000 - 8000 miestä, suunnattiin Savitaipaleelta kohti Mikkeliä katkaisemaan Savon prikaatin yhteydet Kymijoen rintamaan. Savon prikaatin voimia sidottiin kahdella sivuhyökkäyksellä: Savonlinnan suunnasta hyökkäsi kenraalimajuri Schoultz 2000 miehellä Sulkavaan ja kenraalimajuri von Knorring noin 1800 miehellä Ruokolahdelta Puumalaan.

Kesäkuun 13. päivänä käytiin Porrassalmen taistelu, jota pidettiin ensimmäisenä merkittävänä taistelutapahtumana Kaarle XII:n sotien jälkeen. Suomalaiset olivat ryhmittyneet seitsemän kilometriä Mikkelistä etelään pitkittäisharjanteelle Saimaan ja Surnujärven välille. Venäläiset aloittivat hyökkäyksen kello 6 aamulla tykistön tukemana, ja taistelu jatkui keskeytyksettä koko päivän.

Pohjalaisten osuus oli tässä taistelussa merkittävä, vaikka he eivät ampuneet laukaustakaan. Rykmentti oli juuri saapumassa rintamalle, ja tilanteen kireyden takia se suoritti viimeisen taipaleen - lähes 70 kilometriä - 21 tunnissa. Porrassalmen taistelun aikana lähti prikaatin komentaja eversti von Stedingk  rykmenttiä vastaan kiirehtimään sitä ja pohjalaiset tulivat viimeisen peninkulman juosten. Kun rykmentti saapui Porrassalmelle "liehuvin lipuin ja raikuvin torvin", vihollinen keskeytti taistelun ja vetäytyi. Antamiensa tietojen mukaan venäläiset menettivät päivän aikana 1000 miestä.

Heti taistelun jälkeen ryhdyttiin parantamaan asemia Porrassalmella ja puolustus levitettiin myös Tuukkalan kapeikkoon Surnujärven itäpuolelle. Pohjanmaan rykmentti asettui puolustukseen Porrassalmelle vahvennettuna kahdella tykillä ja komppanialla Savon jääkäreitä. Painopistesuuntaan Tuukkalan kapeikkoon ryhmitettiin Porin rykmentti, jääkäreitä, rakuunoita ja tykistöä.

Kesäkuun 18. päivänä kello 6:n jälkeen iltapäivällä lähestyi 6000 miehen venäläisosasto, josta vain osa tuli Porrassalmen asemien eteen. Puolenyön paikkeilla venäläiset ryhtyivät rakentamaan patteriasemiaan, jolloin pohjalaiset avasivat tulen sekä tykistöllä että käsiaseilla. Tulitus jatkui molemmin puolin koko yön, mutta venäläisillä ei näyttänyt olevan hyökkäysaikeita.

Venäläisten päävoimat suuntautuivat kohti Tuukkalaa, ja 19.6. kello 8 aamupäivällä he karkottivat Vatilan kenttävartion. Parin tunnin kuluttua vihollinen oli pääasemien edessä ja asemien tulitus aloitettiin yhdellä haupitsilla. Kello 11:n maissa - venäläisten hyökkäystä odottamatta - prikaatin komentaja antoi irtaantumiskäskyn. Huomattavasti edempänä oleville pohjalaisille tuli kiire jättää asemansa välttyäkseen saarrostuksesta.

Joukot vetäytyivät tämän jälkeen Joroisiin Pohjanmaan rykmentin käydessä jälkijoukkona joitakin kahakoita. Tässä yhteydessä voidaan kertoa esimerkki akordijärjestelmän hyvistä ja huonoista puolista. Porrassalmella kaatui yksi mies, Närpiön komppanian korpraali Carl Fredrik Hedman, joka ei ollut ehtinyt maksaa akordiaan. Vaimo Maria jäi viiden alaikäisen lapsen kanssa puille paljaille, ja rykmentin komentaja sai Tukholmasta asti luvan sijoittaa yhden alaikäisistä pojista rykmenttiinsä vapaaehtoisena. Perhe sai näin toimeentulonsa pojan palkan avulla, mutta rykmentille ei ollut hänestä hyötyä vuosiin.

Savon prikaati ryhtyi heinäkuussa hyökkäykseen, ja joidenkin vähäisten yhteenottojen jälkeen Pohjanmaan rykmentin pääosa osallistui Parkumäen taisteluun heinäkuun 21. päivänä. Rykmentistä oli tällöin yli 300 miestä alistettu muualle, ja rykmentin komentajan viransijaisena toimineen von Numersin sairastuttua komensi rykmenttiä 1. majuri Göran Ludvig Oxenstierna.

Rantasalmella jakoi eversti von Stedingk hyökkäysvoimansa kolmeen osaan. Majuri Gahn hyökkäisi 200 jääkärillä ja lähes koko tykistöllä tien suunnassa kohti Puikonkoskea. Kapteeni Weberin 100 jääkäriä etenisivät  Putkisalon saaren kautta  hyökätäkseen vihollisen oikeaan kylkeen Puikonkoskella. Prikaatin komentaja johtaisi päävoimia, joihin kuului 920 sotamiestä ja 80 jääkäriä, 60 rakuunaa ja neljä tykkiä jaettuna seuraavasti:

Tämän osaston tehtävänä oli koukata vihollisen selustaan metsäuria myöten, joita majuri Jägerhorn oli tiedustellut. Heinäkuun 21. päivänä kello 6 aamulla lähti joukko liikkeelle  noin vuorokauden koukkausmatkalle, josta Porin rykmentin vänrikki Brakel kertoo seuraavasti: "Marssimme koko yön tiettömässä maastossa, yli soiden ja kukkuloiden majuri Jägerhornin ja talonpoikien opastamina, jotka yhdessä sotilasosastojen kanssa kulkivat edessä ja raivasivat tietä kirvein ja lapioin."

Hiltulan rusthollin kohdalla pidettiin kahden tunnin tauko, ja sieltä matka jatkui Sallinjoessa olevalle sillalle, josta johti polku harvan mäntykankaan yli Laitilan torpalle. Viimeinen kolmen kilometrin osuus oli vaikein, koska 30 mukana ollutta talonpoikaa joutuivat raivaamaan uraa tykeille.

Laitilan torpan luona tapahtui pieni yhteenotto venäläisen kenttävartion kanssa. Etujoukon saapuessa maantielle vajaan kilometrin vihollisleirin eteläpuolella annettiin leirissä hälytys. 1. kolonnan porilaiset etenivät tien suunnassa noin 200 metriä, mutta joutuivat suojautumaan tien vasemmalla puolella olevalle kumpareelle. Ankarassa tulessa lähtivät nyt pohjalaiset etenemään kolonnamuodossa, mutta heti alkuun haavoittuivat rykmentin komentaja majuri Oxenstierna, Närpiön komppanian kapteeni Theslöff ja muutamat muut upseerit. Epäjärjestykseen joutunut rykmentti sijoitettiin tien vasemmalle puolelle suojaan.

Nyt lähtivät porilaiset hyökkäykseen, löivät Haukkalassa olleen vihollisen ja tunkeutuivat venäläisten leiriin. Hyökkäyksen alettua ratsasti majuri Jägerhorn ilman komentajaa jääneiden pohjalaisten luo huutaen: "Venäläiset perääntyvät, Porin rykmentti ottaa koko kunnian."

Pohjalaiset lähtivät liikkeelle, hajottivat edessään olleen krenatöörijoukon ja tunkeutuivat porilaisten vasemmalta puolen leiriin. Alkoi hillitön ryöstäminen, ja kesti aikansa, ennen kuin pohjalaiset ensimmäisinä saatiin järjestykseen sekä ryhtymään takaa-ajoon. Noin 1000 miehen vahvuinen vihollinen oli lyöty, ja osia siitä pääsi metsien kautta pakoon Savonlinnan suuntaan.

Pohjalaiset menettivät taistelussa kaatuneina  15 miestä sekä haavoittuneina ainakin 18 miestä, joista viisi upseeria.Närpiön komppanian vääpeli Jakob Forsström palkittiin mitalilla "urheudesta taistelukentällä"; niihin aikoihin oli vielä harvinaista palkita kunniamerkein aliupseereita ja miehiä.

Pohjanmaan rykmentti otti vuoden aikana osaa vielä yhteen taisteluun. Parkumäen jälkeen etenivät von Stedingkin joukot Laitaatsillan salmelle noin neljän kilometrin päähän Savonlinnasta. Alkoi noin kolme ja puoli kuukautta kestävä asemasota, jossa kumpikin puoli linnoitti vahvat asemat. Pohjanmaan rykmentti (-Kemin komppania) ja Porin rykmentin II Pataljoona olivat reservissä pari kilometriä puolustusaseman takana Aholahdessa.

Lokakuun 9. päivänä aloittivat venäläiset hyökkäyksen. Noin 60 jääkäriä nousi maihin puolustusaseman vasemmalla rannalla, ja hyökkäsi vartiopataljoonan (13) ohi ahdistamaan patteria (2). Kun oli saatu merkki onnistuneesta alusta, käännettiin uiva silta salmen yli, ja 600 venäläistä krenatööriä ja jääkäriä hyökkäsi sitä myöten. Patteri (6) hiljennettiin tykistötulella, ja hetkessä oli tilanne muodostunut kriittiseksi.

Ensimmäisinä ehtivät apuun Säämingin kirkolla olleet savolaiset, jotka tekivät pistinhyökkäyksen ja joutuivat rajuun käsikähmään. Heti näiden perässä tulivat Aholahdesta porilaiset ja pohjalaiset, jotka pistimet tanassa hyökkäsivät vihollisen vapaana olevaa oikeaa sivustaa vastaan. Venäläiset menettivät otteen taistelusta ja perääntyivät sillalle, jossa syntyi paha tungos. Nopea vastahyökkäys oli ratkaissut kriittisen tilanteen. Joukkojen hyökkäyshenki pääsi oikeuksiinsa; ei ollut aikaa tarkkoihin ojennuksiin eikä täsmällisiin yhteislaukauksiin.

Lokakuun viimeisellä viikolla tarkasti Kustaa III Savon joukot ja kävi myös Laitaatsillassa. Everstiluutnantti Carl Gustaf Ehrnrooth ylennettiin everstiksi ja määrättiin Pohjanmaan rykmentin komentajaksi 21.10.1789. Tämän on täytynyt tapahtua kuninkaan käynnin yhteydessä, jolloin Ehrnroothia myös kiitettiin toiminnastaan Parkumäen taistelussa.

Sota hiljeni talveksi, ja Savon prikaati asettui talvileiriin marraskuun 12. päivänä. Pohjanmaan rykmentti sijoitettiin Parkumäen ja sen itäpuolisiin kyliin tien varrelle ja Saimaan rannalle.

Kolmantena sotakesänä ei rykmentin pääosa enää osallistunut sotatoimiin, vaan oli koulutettavana osin Rantasalmella ja osin Varkaudessa. Kemin komppania oli alistettu Karjalan prikaatille Tohmajärvellä, ja Ilmajoen komppania osallistui vähäiseen taisteluun Sulkavalla.

Rauha tehtiin Värälässä elokuun 14. päivänä 1790. Pohjanmaan rykmentti, joka oli sodassa menettänyt 441 miestä, lähti marssimaan ruoduilleen syyskuun 10. päivänä.  

Rykmentin viimeiset rauhanvuodet 1790 - 1808

Kustaa III:n sodan päätyttyä seurasi Ruotsissa runsaan 18 vuoden pituinen rauhan kausi. Suurimman osan tästä ajasta rykmentti oli ruoduillaan, ja se joutui linnoitustöihin varsinaisesti vain vuosina 1793 - 1796. Työmaat olivat pääasiallisesti Hankoniemen edustan saarilla, joihin rakennettiin linnakkeet Gustaf Wärn ja Gustaf Adolf. Töitä johti majuri Carl Nycander, joka oli nuorena konduktöörinä vuosina 1786 - 1790 toiminut rykmentin koulutusupseerina.

Vuonna 1795 rykmentti lähetti 200 miestä Turkuun laivanrakennustöihin sekä pienemmän osaston Tottisalmen (Uudenmaan rykmentin) everstin puustellin päärakennuksen työmaalle. Rykmentti osallistui vuosikymmenen aikana vähäisin osin maakunnassa suoritettaviin soiden kuivatuksiin ja kosken perkauksiin.

Vuonna 1796 tilanne kiristyi yllättäen Venäjän kanssa ja rykmentit saivat liikekannallepanomääräyksen. Pohjanmaan rykmentti marssi Hämeen läänin Koskelle, jossa se sai tietää poliittisen tilanteen rauhoittumisesta. Puolet rykmentistä palasi ruoduilleen, mutta loput lähetettiin linnoitustöihin Viaporiin, Svartholmaan, Hankoon, Hämeenlinnaan ja Villikkalaan.

Heti Kustaa III:n sodan jälkeen nimitettiin rykmentin komentajaksi kenraaliluutnantti Fredrik Posse, joka pian tämän jälkeen ylennettiin jalkaväen kenraaliksi. Possella oli takanaan loistava sotilasura; hän oli ollut muun muassa vuosina 1780 - 1788 Suomessa olleiden joukkojen ylipäällikkönä. On luultavaa, ettei hän koskaan tullut Pohjanmaalle, vaan viransijaisena toimi rykmentin everstiluutnantti Gustaf von Numers joulukuun 18. päivään saakka 1794, jolloin hänet nimitettiin komentajaksi. Von Numersin komentajakausi oli kokonaisuudessaan poikkeuksellisen pitkä, 19 vuotta, sillä hän oli rykmentin kirjoilla sen lakkauttamiseen saakka.

Vuosisadan vaihteen kummallakin puolen tapahtui rykmentissä eräitä organisaatiomuutoksia. Kajaanin pataljoona alistettiin Pohjanmaan rykmentille, mikä aiheutti tyytymättömyyttä. Etäisyys everstin puustellista pataljoonaan oli 500 kilometriä; se lisäsi kohtuuttomasti muutenkin laajalla alueella olleen rykmentin tarkastusmatkoja. Muutoksesta seurasi, että Kemin komppania ei ollut enää rajakomppania, joten se voitiin viedä rykmentin mukana pois maakunnan alueelta.

Tyytymättömyys vallitsevaan ruotujakoon kasvoi vuosien mittaan, sillä olot muuttuivat, mutta jako säilyi ennallaan. Liki 70 vuodessa oli väestön määrä maakunnassa kaksinkertaistunut ja viljellyn maan pinta-ala kasvanut huomattavasti. Vuonna 1803 asetettiin komissio uusimaan ruotujakoa, ja kahden vuoden työn tuloksena oli syntynyt 1031 uutta ruotua, 278 Oulun läänissä ja 753 Vaasan läänissä. Ruotujen määrä oli kaksinkertaistunut ja miehiä oli riittävästi kahteen rykmenttiin.

Organisaation uudistamiseksi tehtiin kolme vaihtoehtoista esitystä:

  1. Pohjanmaan rykmenttiin muodostetaan yhdeksän 248 miehen komppaniaa
  2. Alue jaetaan kahdeksi rykmentiksi: Kuninkaallinen Vaasan rykmentti ja Kuninkaallinen Oulun rykmentti, jolloin Pohjanmaan rykmentin pääosasta olisi muodostunut ensin mainittu
  3. Muodostetaan Vaasan rykmentti sekä sen pohjoispuolelle kaksi erillistä pataljoonaa, Kuninkaallinen Kokkolan pataljoona ja Kuninkaallinen Oulun pataljoona

Suomen sodan 1808-1809 alkaessa oli kysymys vielä ratkaisematta ja Pohjanmaan rykmentti perustettiin entiseen tapaan. Vaasan läänin uusista ruoduista muodostettiin Kuninkaallinen Vaasan rykmentti, joka jäi vajaa vahvuiseksi, ja Oulun läänin uusista ruoduista muodostettiin Kuninkaallinen Oulun läänin pataljoona.

Koulutus tapahtui edelleen pääasiallisesti kenraalin suorittamissa tarkastuksissa sekä pataljoona- ja komppaniakokouksissa. Tarkastuksia oli kahden viimeisen vuosikymmenen aikana vain kahdesti, ja pataljoonakokouksien määrä oli vähäinen. Niiden pitopaikkoina olivat Oulu ja Vaasa, joten kaukaisimmille miehille tuli 300 kilometrin edestakainen matka. Säännöllisin koulutustilaisuus oli edelleen "kirkkoäksiisi", jossa alokas sai ensimmäisen opetuksen.

Taistelutekniikka oli pysynyt sikäli entisellään, että taisteluyksikkönä oli edelleen nelikomppaniainen pataljoona. Komppanioita oli ryhdytty jakamaan kahteen plutoonaan (joukkueeseen) ja näitä edelleen kahteen osastoon (topp). Osasto jaettiin tulitoimintaa varten kahteen siipeen. Pataljoonassa oli edelleen krenatöörejä - alun perin käsikranaatinheittäjiä - mutta näiden tehtävä oli jo täysin hämärtynyt. Jalkaväkirykmentistä poistettiin krenatöörit vuonna 1806 ja tilalle perustettiin krenatöörirykmenttejä, joihin valittiin pitkiä ja edustavan näköisiä miehiä.

Uudeksi toimintamuodoksi tuli jääkäritoiminta. Pataljoonaa kohti muodostettiin kaksi jääkäriplutoonaa (1 upseeri, 2 aliupseeria, 2 korpraalia  ja 48 miestä). Jääkäreiksi valittiin "rivakkaimmat ja ketterimmät miehet, mieluiten sellaisia, jotka ovat harjoittaneet metsästystä". Jääkäriplutoonat ryhmitettiin pataljoonan siiville, mutta ne saattoivat myös edetä ketjussa pataljoonan rintaman edessä.

Pataljoonan päätaistelumuotona oli kaksirivinen rintama, joten ryhmitys oli huomattavasti keventynyt vuosisadan alun seitsemän -kahdeksan rivisistä massiivisista muodoista. Pataljoona saattoi myös käyttää kolonnamuotoa esimerkiksi taisteltaessa asutuskeskuksissa; metsämaastossa käytettiin parvea. Tulitus tapahtui komppanioittain, plutoonittain, siivittäin tai riveittäin.

Hyökkäyksessä voitiin ampua seuraavasti: Kumpikin rivi ampui yhteislaukauksen 120 askeleen päässä vihollisesta, ja pataljoonan edettyä 60 askeleen päähän ampui takarivi yhteislaukauksen etumaisen yli . Tämä jälkeen asetettiin pistimet tanaan, jatkettiin juosten, ja vielä ennen rynnäkköä eturivi ampui  yhteislaukauksen 8 - 10 askeleen etäisyydeltä.

Aseistuksessa tapahtui myös muutoksia. Upseereille ja aliupseereille määrättiin vuonna 1792 aseeksi pistimellä varustettu kivääri ja samalla poistettiin bardisaani, joka näillä oli ollut 1600-luvulta saakka. Jo pitemmän ajan oli bardisaani ollut koriste, vallan merkki eikä taisteluväline. Miehistön miekka oli vuonna 1748 vaihdettu hukariin, ja tämä korvattiin vuonna 1806 pistimellä ja sen tupella, joka kiinnitettiin patruunataskuun.

Jalkaväen pääaseena oli edelleen 20,04 mm:n piilukkomusketti, jota oli eri vuosimalleja. Vuonna 1803 sai Pohjanmaan rykmentti uudet m/1791, joilla se lähti viisi vuotta myöhemmin sotaan. Jääkärit saivat rihlatut piilukkotussarit, joiden tehokas ampumaetäisyys oli noin 300 metriä; tavallisella musketilla se oli 120 -180 metriä.

Lienee aiheellista tarkastella lyhyesti myös soittajien asemaa Ruotsin armeijassa. Taistelussa ja näin ollen myös koulutuksessa tapahtui käskynanto sekä merkein että signaalein ja 1600-luvun puoliväliin saakka käytettiin yksinomaan rumpuja ja huiluja. Näistä rummut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka tahdin antajina, mutta puhaltimet ovat läpikäyneet pitkän kehitysvaiheen.

Huilujen rinnalle tulivat pian skalmeijat (suoravartinen puusoitin, joka oli niihin aikoihin yleinen kansansoitin ja alkuaan peräisin Arabiasta). Rykmentin vahvuuteen lisättiin vuonna 1785 neljä varsinaista skalmeijansoittajaa. Pian tämän jälkeen nämä soittimet korvattiin hauboiseilla (oboen edeltäjä), joilla oli pehmeämpi ja diskantimpi sävel; hieman myöhemmin otettiin käyttöön myös pasuunaääniset dulcianit (fagotin edeltäjä). Vuosisadan lopulla kykeni soittajista koottu ryhmä jo esittämään yksinkertaisia soittokappaleita.

Suuren pohjan sodan jälkeen poistettiin säästäväisyyssyistä sekä rykmentin esikunnan hauboissoittajat että komppanioiden piiparit ja heidät siirrettiin tavallisiksi rivimiehiksi. Merkinantojärjestelmää ei kuitenkaan muutettu, joten tietyt komppanian miehet joutuivat edelleen toimimaan soittajina. Esimerkiksi vuodelta 1766 tiedetään, että Pohjanmaan rykmentin soittajat esiintyivät Ilmajoen kirkon vihkiäisissä ja palkittiin 300 kuparitaalarilla.

1790-luvun lopulla virallistettiin uudelleen soittajien tehtävät ja komppaniaa kohti varattiin yksi ruotu soittajille. Nämä eivät tyytyneet tavallisen sotamiehen palkkaan, joten tehtiin esityksiä kahden ruodun yhdistämiseksi piiparin palkkausta varten. Ruotsin vanhimmassa sotilassäännössä vuodelta 1769 tosin suositellaan, että soittajien pitäisi hankkia tulojensa lisäämiseksi jokin sivuammatti, esimerkiksi hiusten kähertäminen; raskaan työn tekoa ei pidetty soveliaana.

Rummunlyöjät vastasivat oikeasta tahdista marsseilla. Vuosisadan lopulla tämä oli 100 askelta minuutissa ja askeleen pituus oli yksi kyynärä. Paraateissa ja linjamarssissa oli nopeus 75 askelta ja pikamarssissa 150. Soittajien päätehtävänä oli merkkisoittojen  antaminen, rauhan aikana muun muassa aamu- ja iltasoitot, mutta soittajista muodostettujen epävirallisten soittokuntien tarve kasvoi aikaa myöten. Niitä käytettiin juhlatilaisuuksissa, jumalanpalveluksissa ja hautajaisissa. Soittajilla oli tärkeä osuus myös rangaistuksia toimeenpantaessa; muun muassa kujanjuoksussa käytettiin rummunlyöjiä ja piipareita peittämään rangaistun tuskanhuutoja.

Pohjanmaan rykmentti Suomen sodassa 1808 - 1809

Ryhdyttäessä tarkastelemaan Pohjanmaan rykmentin sotatoimia Suomen sodassa 1808-1809 on tehtävä kaksi rajoitusta, jotta pysytään Pohjan prikaatin perinnejoukoissa. Rykmenttiin kuulunutta Kajaanin pataljoonaa ei käsitellä, koska se kuuluu Kainuun prikaatin perinnejoukkoihin. Käsittelyn ulkopuolelle jätetään myös Pohjanmaan uusista ruoduista perustetut Vaasan rykmentti ja Oulun pataljoona, sillä ne olivat itsenäisiä joukkoja. Sodan aikana Pohjanmaan rykmentti toimi jakautuneena ja jopa eri rintamanosilla. Tämän takia joudutaan käsittelemään kummankin osan sotatoimia erillisinä.

Napoleonin sotien aikana muuttui Ruotsin sotilaspoliittinen tilanne täysin. Ruotsi, Venäjä ja Englanti olivat vastustaneet Ranskan politiikkaa, mutta Tilsitin rauhassa keisari Aleksanteri I liittoutui Napoleonin  kanssa Englantia vastaan. Manner-Euroopan maat pakotettiin katkaisemaan diplomaattiset ja kauppasuhteensa Englantiin, mutta Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf  piti näistä vaatimuksista huolimatta yllä yhteyksiään Englantiin, minkä seurauksena Venäjä keskitti joukkojaan Suomen rajoille marraskuusta 1807 alkaen.

Suomessa olevien joukkojen ylipäällikön sijainen 74-vuotias kenraaliluutnantti Carl Nathanael af Klercker sai helmikuun 1. päivänä 1808 tiedon sodan uhasta, ja hän pani samana päivänä oma-aloitteisesti toimeen liikekannallepanon.

Helmikuun 20. päivään mennessä oli vain osa joukoista ehtinyt rajalle. Painopiste oli Kymijoen varrella, jonne muodostettiin neljästä jalkaväkirykmentistä ja kahdesta patterista kaksi prikaatia yhteisvahvuudeltaan 6700 miestä. Kolmanteen, Savon prikaatiin, kuului jalkaväkirykmentti, jääkärirykmentti, kaksi pataljoonan kokoista osastoa, rakuunaosasto sekä tykistökomppania.

Sunnuntaina helmikuun 21. päivänä kello 5 aamulla venäläiset ylittivät rajan Kymenlaaksossa kahdella divisioonalla, joiden yhteisvahvuus oli noin 17000 miestä; kolmas divisioona oli keskitetty Savon rintamalle.

Liikekannallepanomääräyksen tullessa Pohjanmaalle oli rykmentti kokoontumassa tarkastusta varten. Se suoritettiin loppuun, ja henkipataljoona sekä 2. majurin komppania lähtivät liikkeelle pataljoonan kokoontumispaikalta Jalasjärveltä vasta helmikuun 27. päivänä.

Rykmentin komentajan eversti von Numersin johtamat komppaniat marssivat 250 kilometrin pituisen matkan Hauhoon, jonne ne saapuivat maaliskuun 3. päivän paikkeilla. Vetäytyvät suomalaiset joukot lähestyivät tällöin jo Hämeenlinnaa; ylipäällikkö sotamarsalkka Klingspor oli saapunut kaupunkiin ottamaan joukot johtoonsa.

Everstiluutnantin pataljoona (-2.majurin komppania) lähti everstiluutnantti C. Silverhielmin johdolla liikkeelle Raahesta maaliskuun 4. päivänä. Pataljoona marssi rantatietä Uuteenkaarlepyyhyn ja siitä Lapuan ohi, ennen kuin sai tiedon armeijan vetäytymisestä.

Hämeenlinnaan saapuneet Etelä-Suomen prikaatit jatkoivat vetäytymistään maaliskuun 6. päivänä, ja pohjalaisten viisi komppaniaa liitettiin Adlercreutzin prikaatiin. Tampereella tämä prikaati jakautui kahtia ja pääosa lähti eversti von Numersin johdolla kohti Poria. Tällöin erkanivat rykmentin ja sen komentajan tiet. Von Numers sijoitettiin aluksi päämajaan ja myöhemmin Oulun varuskunnan komendantiksi.

Adlercreutzin johtama prikaatin osa lähti pohjalaiskomppanioineen aluksi marssimaan takaisin Jalasjärvelle samaa vaivalloista tietä, jota myöten oli tullutkin. Armeijan vetäytyminen jatkui erittäin ankarassa  pakkasessa, mikä asetti joukkojen kunnon kovalle koetukselle; jopa marssitien varren latoja jouduttiin purkamaan nuotioiksi marssilepojen aikana.

Jalasjärveltä Adlercreutzin marssi jatkui Ilmajoen, Lapuan ja Alahärmän kautta Kokkolaan, jossa se yhtyi pääarmeijaan maaliskuun 29. päivänä. Rykmentin everstiluutnantin pataljoona oli saapunut kaupunkiin muutamia päiviä aikaisemmin.

Huhtikuun ensimmäisellä viikolla armeija jaettiin viiteen prikaatiin, ja tällöin tuli Pohjanmaan rykmentti jaetuksi pysyvästi kahtia. Adlercreutzin 2. prikaatiin liitettiin:

Koska komppaniat toimivat yhdessä majuri von Otterin komennossa, käytetään niistä nimitystä von Otterin pataljoona. Muut pohjalaiset liitettiin eversti Sandelsin 5. prikaatiin.

2. Prikaati

Kokkolasta vetäytyminen jatkui kohti pohjoista. Von Otterin pataljoona seurasi Adlercreutzin prikaatia Yppäriin, ja muut komppaniat marssivat suoraan Ouluun, jonne ne saapuivat huhtikuun 4. päivänä.

Huhtikuun 9. päivänä saivat rantatietä edenneet venäläiset vahvennusta. Kenraali Tutschkov oli siirtynyt mukanaan osa joukoistaan Savon rintamalta Kokkolaan, ja Klingsporin armeijan vetäytyminen jatkui siitä lähtien tiiviissä tuntumassa venäläisiin jälkijoukon suojatessa kahakoiden pääjoukkoa.

Eversti Adlercreutz siirrettiin 17.4. päämajaan kenraaliadjutantiksi, ja hänen tilalleen tuli 2. Prikaatin komentajaksi eversti G. von Döbeln. Seuraavana päivänä siirtyi prikaati jälkijoukoksi Salossa (Saloisissa).

Siikajoella joutui majuri von Otterin pataljoona ensimmäisen kerran tuleen. Puolisen peninkulmaa Siikajoen eteläpuolella oli Porin rykmentti joutunut aamulla 18.4. kiivaaseen taisteluun everstiluutnantti Kulnevin ylivoimaisen kasakkaosaston kanssa ja vetäytyi sitkeästi taistellen tien suunnassa pohjoiseen. Prikaatin lähestyessä Siikajokea kello 1300 von Döbeln sai käskyn suojata armeijan vetäytyminen joen yli, sillä tykistö ja kuormasto olivat ruuhkautuneet kirkonmäelle.

Von Döbeln ryhmitti prikaatinsa siten, että Porin rykmentin I pataljoona oli tien  suunnassa Kerttulan tasalla ja muut pataljoonat sen takana; von Otterin pataljoona oli reservinä kirkonmäellä. Kulnevin tykistö asettui tuliasemiin Pyhtilän kohdalle noin 350 metrin päähän ruotsalaisten 6-naulaisista tykeistä, ja jääkäriketjut hyökkäsivät porilaisten vasenta siipeä vastaan levittäytyen Eskolasta joen rantaan saakka.

Porin rykmentti yritti torjua hyökkäyksen taaemmilla  pataljoonillaan, mutta nämä joutuivat vetäytymään pappilan tasalle. Samanaikaisesti yritti  kumpikin puoli eliminoida toistensa tykistön. Ruotsalaisten uudenaikaisempi tykistö hiljensi nopeasti venäläisten patterit. Venäläiset jääkärit puolestaan harvensivat tarkalla tulella ruotsalaisten tykkimiehistöä.

Venäläisten kärkeen kuuluneen eversti Tutschaninovin osasto lähti etenemään metsäpolkuja myöten Kulnevin vasemmalta puolelta kohti kirkonmäkeä. Von Otterin pataljoona sai käskyn ryhmittyä porilaisten oikealle puolelle ja ehti paksusta lumesta huolimatta ajoissa perille. Osa miehistä oli ollut mukana jo Kustaa III:n sodassa, mutta uudet miehet olivat tottumattomia tuleen. Pataljoonan taistelu sujui kuitenkin moitteettomasti; vain äärimmäinen siipi joutui hieman taipumaan venäläisten painostuksesta.

Kello 1700 von Döbeln sai käskyn irtaantua. Irtaantuminen jouduttiin suorittamaan taistellen, sillä venäläiset hyökkäsivät herkeämättä. Vielä viime vaiheessa yritti venäläinen ratsuväkiosasto jäitse katkaista von Otterin vetäytymistien, mutta vajaa 100 Uudenmaan rakuunaa  torjui hyökkäyksen. 2. Prikaatin osuus Siikajoen taistelussa oli päättynyt, ja prikaati marssi yön aikana Lumijoelle.

Neljä tuntia kestänyt taistelu oli ollut erittäin kiivas, muun muassa von Otterin pataljoonassa oli jäljellä vain 45  patruunaa eikä paperin puutteen takia voitu uusia valmistaa. Yhteenotto oli kuitenkin ollut merkittävä, sillä se oli pohjana ensimmäiselle taistelulle, jonka moraalinen vaikutus oli suuri suomalaisille ja ruotsalaisille joukoille.

Illan alkaessa hämärtää aloitti Adlercreutz hyökkäyksen kahdella prikaatilla, löi Siikajoelle edenneen venäläisten kärjen ja ajoi vihollista takaa pimeän tuloon saakka.

Siikajoen taistelu päätti armeijan vetäytymisen ja viikkoa myöhemmin lyötiin Revonlahdella kenraali Bulatovin joukot. Venäläiset arvioivat asemansa heikentyneen siinä määrin, että he vetäytyivät Kokkolaan. Klingspor tyytyi seuraamaan hitaasti perässä, kunnes joukot olivat venyneet Himangalta Siikajoelle. 2.Prikaati sijoitettiin Pattijoelle. Näissä asemissa pysyi armeija kesäkuun puoliväliin saakka keräten muonaa ja rehuja, kouluttaen joukkojaan sekä linnoittaen.

Pohjanmaalla olleiden venäläisten joukkojen uusi ylipäällikkö kenraalimajuri N. Rajevski katsoi asemansa uhanalaiseksi; edessä olevan vihollisen vahvuus oli kaksinkertainen, von Fieandtin osasto häiritsi huoltokuljetuksia, ja selustassa oli odotettavissa ruotsalaisten maihinnousu. Kesäkuun 14. päivänä Rajevski aloitti vetäytymisen Kokkolasta Vaasaan ja kenraalimajuri Jankovitschin jälkijoukko jätettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Klingsporin armeija lähti liikkeelle 16.6., ja 23. päivänä olivat 2. ja 3. Prikaati 12 kilometriä Uudenkaarlepyyn pohjoispuolella.

Klingsporin ja Adlercreutzin tarkoituksena oli tuhota Jankovitschin 1400 miehen vahvuinen jälkijoukko. Siihen oli ainakin voimasuhteiden puolesta hyvät edellytykset, sillä suomalaisia ja ruotsalaisia joukkoja oli 4500 miestä.

Hyökkäys päätettiin toimeenpanna neljältä suunnalta. Kapteeni Langenskjöldin 250 Uudenmaan jääkäriä hyökkäisivät joen länsipuolitse ja tuhoaisivat sillan luona olleet patterit. Von Döbelnin 2. Prikaati (vain Porin rykmentti) etenisi maastoitse kaupungin itäpuolelle ja katkaisisi venäläisten vetäytymistien kaupungista sillan yli. Adlercreutzin johdossa oleva pääjoukko - kolme pataljoonaa ja koko tykistö - hyökkäisi heti von Döbelnin saavutettua tavoitteensa. Von Otterin pataljoona vahvennettiin majuri E. Furuhjelmin Uudenmaan rykmentin pataljoonalla, ja sen tuli ylittää joki kaupungin eteläpuolella ja sulkea Uudestakaarlepyystä Vaasaan johtava tie.

Von Otterin taisteluosasto eteni tiettömän metsän läpi Drakaan, johon paikalliset asukkaat olivat koonneet 14 ruuhta ja kaksi lauttaa. Ylimeno, joka alkoi 24.6. kello 1430, kesti noin tunnin. Osasto lähti sen jälkeen etenemään taistelujärjestyksessä tien suunnassa pohjoiseen.

Karkotettuaan venäläisen kenttävartion von Otter saapui noin puolen kilometrin päähän Juuttaan tienhaarasta, jota tykistöllä vahvennettu venäläinen osasto puolusti erittäin sitkeästi. Hyökkäyksen tavoitetta ei saavutettu. Von Döbeln myöhästyi maastovaikeuksien takia, ja Adlercreutz  aloitti oman osastonsa hyökkäyksen odottamatta venäläisten vetäytymistien sulkeutumista. Jankovitsch, joka oli saanut vihiä hyökkäyksestä, oli lisäksi jo etukäteen vetänyt päävoimansa joen länsirannalle.

Hyökkäyksen alettua loputkin venäläiset vetäytyivät kaupungista ja sytyttivät sillan tuleen. Havaittuaan tämän von Otter huomasi jääneensä yksin länsirannalle. Osasto jatkoi passiivisena taisteluaan tienhaaraa puolustavan osaston kanssa, ja Jankovitschin osasto pääsi vetäytymään kohti Vaasaa. Uudenkaarlepyyn taistelu oli sinänsä vähäinen, mutta tiet etelään ja Vaasaan ja Lapualle avautuivat.

Armeijan jatkaessa etenemistään Uudenkaarlepyyn valtauksen jälkeen suunnattiin von Döbelnin 2. Prikaati kohti Vaasaa ja kärkiosastoksi määrättiin von Otterin pataljoona. Oravaisten jälkeen von Otter sai tehtäväkseen suojata armeijan oikea sivusta, ja tämä erillistehtävä kesti kolme viikkoa. Pataljoona eteni Vähäkyröön ja edelleen Isokyröön, jossa se oli Lapuan taistelun aikana (14.7.). Tällöin sille oli alistettuna myös sivustan suojaamistehtävässä ollut kapteeni von Bornin osasto.

Runsas viikko myöhemmin  (23.7.) von Otter jatkoi etenemistään  Ylistaron ja Ilmajoen kautta ja oli seuraavana päivänä Kurikassa. Heinäkuun 26. päivänä miehitettiin Kauhajoen kirkonkylä, josta työnnettiin etujoukko Karijoen suuntaan. Von Döbeln oli heinäkuun 24. päivänä vahventanut von Otterin pataljoonaa Porin rykmentin henkipataljoonalla ja määrännyt von Otterin vanhempana majurina komentamaan osastoa.

Heinäkuun 28. päivänä hyökkäsivät venäläiset etujoukon asemia vastaan ja parituntisen taistelun jälkeen oli von Otterin vetäydyttävä takaisin Kauhajoelle. Täällä käytiin seuraavana päivänä lyhyt Parjakannevan taistelu, joka epäonnistui pataljoonien heikon yhteistoiminnan takia. Komentajien välillä oli kitkaa, sillä porilaisten komentaja Johan Eek oli juuri ennen alistusta ylennetty everstiluutnantiksi ja von Otter hieman myöhemmin, mutta tästä ei vielä taistelun aikana ollut tietoa. Taistelun jälkeen von Otter vetäytyi Kurikkaan tuhoten mennessään viisi siltaa.

Päämajassa oivallettiin, että von Otterin kaksi pataljoonaa eivät riittäneet suojaamistehtävään, joten tehtävä annettiin von Döbelnin 2. Prikaatille. Prikaati saapui heinäkuun 30. päivänä Kurikkaan, ja asukkaiden kunnostettua vasta tuhotut sillat von Döbelnin prikaati eteni elokuun 2. päivänä Kauhajoelle. Saatuaan kiellon jatkaa etenemistään oli prikaatin jäätävä odottamaan vihollisen toimia. Puolustusasemia valmisteltiin siihen tienhaaramaastoon, jossa tiet yhtyvät lounaasta Lapväärtistä ja kaakosta Nummelta.

Venäläisten hyökkäys alkoi elokuun 10. päivänä noin kello 0300. Eversti Koslovin jalkaväki hyökkäsi kahden tykin tukemana majuri Gyllencreutzin kolmea pohjalaiskomppaniaa vastaan, jotka olivat vasemmalla siivellä joen ja maantien itäpuolella. Lyhyen taistelun jälkeen pohjalaiset iskivät ja Koslovin oli irtaannuttava taistelusta.

Kaakosta olivat tänä aikana hyökänneet kenraali Schepeljevin päävoimat neljän tykin tukemana oikeaa siipeä vastaan. Everstiluutnantti Furuhjelmin porilais-pohjalainen joukko vetäytyi hitaasti kovan painostuksen alla,  ja ryhmityksen takana ollut pohjalaiskomppania annettiin sille vahvennukseksi. Schepeljevin yrittäessä kiertää Furuhjelmin sivustan pani von Döbeln reservinsä liikkeelle, ja koko oikean siiven hyökkäyksellä lyötiin venäläiset takaisin.

Schepeljev keskeytti taistelun kello 0900. Hänen joukkojaan ajettiin takaa Parjakannevalle asti. Gyllencreutz oli puolestaan edennyt puoli peninkulmaa Nummijärven tietä. Kuuden tunnin taistelun aikana olivat von Döbelnin prikaatin kokonaistappiot 50-60 miestä, joista 15 haavoittunutta pohjalaista. Venäläisiä haudattiin taistelukentälle 119 miestä, minkä lisäksi paikalliset asukkaat hautasivat vetäytymisteiden varsille jääneitä.

Taistelupäivänä sai von Döbeln Lapuan taistelusta Miekkaritarikunnan suurristin. Miekkaritarikunnan ritareiksi ehdotettiin majuri Carl Gyllencreutz ja kapteeni Erik Uggla. Kultamitalia urhoollisuudesta ehdotettiin kapteeni C. Printzille, luutnantti C. Herlingille ja F. von Numersille, vänrikki C. von Essenille ja G. Printzille sekä lippujunkkari C. Herlinille.

Von Döbeln sai vasta kesäkuun 17. päivänä luvan edetä Kauhajoelle ja von Otterin pataljoona työntyi Nummijärvelle, noin 20 kilometriä Kauhajoelta kaakkoon. Pataljoonaa vahvennettiin 98 miehellä Vaasan nostoväestä, kahdella kolmen naulan tykillä ja 26 miehellä Uudenmaan rakuunoista. Nummijärvellä von Otterin pataljoona kävi eteläisimmän taistelunsa; tällöin sille oli alistettu lisäksi majuri Gyllenbögelin porilaispataljoona.

Von Otter ryhmitti joukkonsa Nummijärven itäpuolelle Nummiluoman taakse kuvan osoittamalla tavalla. Varhain aamulla elokuun 28. päivänä eversti Koslov hyökkäsi noin 1500 miehen voimin koko ryhmityksen leveydeltä. Tulitoiminta oli hyvin voimakasta, mutta teho oli heikkoa, sillä ruudinsavu ja usva haittasivat näkyvyyttä.

Kahden tunnin taistelun jälkeen von Otter päätti hyökätä ja vahvensi kummatkin siivet reservikomppanioillaan. Pataljoonat kahlasivat joen yli, porilaiset saivat helposti venäläisten oikean siiven väistymään, mutta tien ja järvenrannan suunnassa hyökänneet pohjalaiset lyötiin muutaman kerran takaisin, ennen kuin venäläiset vetäytyivät. Koslov irtaantui taistelusta käyttämättä reserviään; siihen ehkä vaikutti von Otterin toimeenpanema hämäys.

Joukko talonpoikia koottiin rivistöksi ja naamioitiin sotilaiksi käärimällä tuohisuikale hatun ympärille. Kantaen musiikin soidessa pataljoonan lippuja he marssivat kohti rintamaa ja katosivat ruudinsavun suojassa metsään. Hetken kuluttua he aloittivat marssinsa uudestaan lähtöpisteestä, ja marssin toistuessa tuli venäläisille ehkä kuva suuren vahvennuksen saapumisesta. Nummijärven taistelussa pataljoona menetti 10 kaatunutta ja 31 haavoittunutta.

Taistelun jälkeen vedettiin von Otterin pataljoona Kauhajoelle ja seuraavien päivien aikana pohjalaiset joutuivat marssimaan yhtä mittaa paikasta toiseen. Syynä oli alkaneen venäläisten yleishyökkäyksen aiheuttama käskyjen ja vastakäskyjen ryöppy. Syyskuun 1. päivänä pataljoona kerkesi osallistumaan lyhyeen taisteluun Kauhajoella - jo neljännen kerran.

Klingsporin armeija aloitti taas vetäytymisen. Von Otterin pataljoona marssi syyssateessa Ilmajoelle ja edelleen Ylistaron kautta Vähäkyröön, jossa se yhtyi päävoimiin. Seuraavan kahden päivän aikana pataljoona marssi Oravaisiin, jossa se osallistui sodan verisimpään taisteluun.

Adlercreutzilla ei ollut alunperin tarkoituksena käydä Oravaisissa ratkaisutaistelua, vaan viivyttää vihollista niin kauan, että armeijan toinen puoli avaisi perääntymistien. Taisteluun osallistui osia viidestä prikaatista eli noin 7000 miestä; näistä oli suomalaisia vain kolmasosa.

Syyskuun 14. päivän aamusta alkaen taisteltiin etuvartioasemissa pari kilometriä ryhmittyvien prikaatien edessä, kun nämä samanaikaisesti linnoittivat nopeasti puolustusasemiaan. Kello 1200 mennessä oli etujoukkotaistelu käyty ja venäläiset saapuivat metsänreunaan Adlercreutzin eteen. Tien kummallekin puolelle sijoitettiin neljä kanuunaa ja haupitsi, ja Kulnevin jääkärit ryhmittyivät tien pohjoispuolelle. Samanaikaisesti levittäytyivät eversti Demidovin joukot etelään pitkin metsänreunaa.

Seurasi noin tunnin tulitaistelu, jonka keskeytti yllättävä tapaus. Koko puolustusryhmityksen eteläsiipi, 4. Prikaatin savolaiset, lähti hyökkäykseen ja veti mukaansa myös tien itäpuolella olleen Västerbottenin rykmentin pataljoonan. Hyökkäys pysähtyi metsänreunassa voimakkaaseen tuleen, ja joukot palasivat pahoja  tappioita kärsineinä. Savolaiset vetäytyivät hyvässä järjestyksessä, mutta pahimmin kärsineen Västerbottenin rykmentin pataljoonan tilalle oli sijoitettava siihen asti reserviin kuulunut von Otterin pataljoona.

Venäläisten siirtäessä joukkoja keskustasta eteläsiivelleen hyökkäystä varten päätti Adlercreutz hyökätä tien suunnassa kahdella reservistä otetulla pataljoonalla. Kun savolaiset näkivät pataljoonien ylittäneen joen, he yhtyivät hyökkäykseen, ja myös pohjalaiset sekä muut tien suunnassa olleet pataljoonat tempautuivat mukaan. Koko etulinja oli liikkeessä ja venäläiset heitettiin pari kilometriä taakse paikalle, jossa aamupäivän etuvartiotaistelu oli käyty.

Parin tunnin taistelun jälkeen venäläiset saivat noin 1200 miehen vahvennuksen, ja nyt he lähtivät vuorostaan kenraali Kamenskin johdolla hyökkäykseen. Adlercreutzin joukkojen oli palattava, osin epäjärjestyksessä, puolustusasemiinsa, minkä jälkeen taistelu taukosi - kumpikin puoli oli väsynyt ja tarvitsi patruunatäydennystä.

Auringon laskiessa venäläiset aloittivat uuden hyökkäyksen, joka pakotti Adlercreutzin vasemman siiven vetäytymään. Sillä hetkellä vapaana olleet pataljoonat lähetettiin avuksi, ja tilanne saatiin vakiinnutetuksi, mutta patruunoiden puutteen takia käytiin lopputaistelu pistimin, kiväärinperin ja jopa painimalla. Kello 2200 valmistelivat venäläiset uutta hyökkäystä, mutta odottamatta tätä Adlercreutz irtaantui taistelusta. Ruotsalais-suomalaiset joukot olivat menettäneet 740 miestä, von Otterin pataljoona 89 vankeina, 20 haavoittunutta ja yhdeksän kaatuneina. Venäläiset ilmoittivat menettäneensä 1100 miestä.

Oravaisten taistelun jälkeen armeija jatkoi vetäytymistään. Syyskuun 20. päivänä allekirjoitettiin Lohtajalla aseleposopimus, jonka mukaan demarkaatiolinja kulki Himangalta Lestijärvelle ja siitä Iisalmeen. Allekirjoituspäivänä tuli kuninkaalta kirje, jossa Klingsporille myönnettiin lomaa terveydellisistä syistä ja uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin jalkaväenkenraaliksi ylennetty 74-vuotias af Klercker. Pohjalaiset saivat lokakuun ensimmäisenä päivänä uuden esimiehen. Kenraalimajuri von Döbeln määrättiin Ahvenanmaalla olleiden joukkojen komentajaksi ja uudeksi prikaatin komentajaksi tuli everstiluutnantti Enoch Furuhjelm.

Aselevon jälkeen von Otterin pataljoona kävi muutaman kahakan, ja marraskuun 11. päivänä se osallistui Pyhäjoen Viirteen kylässä viimeiseen taisteluun Suomen maaperällä. Tässä taistelussa torjuttiin viiden tunnin ajan venäläisten jatkuvat rintamahyökkäykset ja saarrostusyritykset. Von Otterin pohjalaiset olivat aluksi reservissä, mutta venäläisten ylitettyä asemien edessä olleen joen pohjalaiset heittivät heidät vastahyökkäyksellä takaisin. Taistelu päättyi vasta illalla kello 2200 täydellisessä pimeydessä.

Marraskuun 19. päivänä solmittiin Olkijoen sopimus, jonka mukaan af Klerckerin armeijan oli vetäydyttävä Suomen ja Ruotsin rajana olleen Kemijoen taakse. Von Otterin pataljoona ylitti 2. Prikaatin mukana 22.11. Oulujoen, josta se jatkoi Vojakkalaan.

5. Prikaati

Siirrymme takaisin huhtikuuhun ja tarkastelemme Ouluun jääneen everstiluutnantin pataljoonan (-2. majurin komppania) toimintaa Savossa kesän ja syksyn aikana. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla tapahtuneessa armeijan uudelleen jaossa pataljoonan joukot alistettiin eversti Sandelsin 5. Prikaatille:

Sandels otti Silverhielmin aluksi esikuntaansa ja tämä siirrettiin myöhemmin Oulun huoltokeskuksen intendentiksi. Pataljoonan komentajaksi määrättiin majuri von Essen ja everstiluutnantin komppanian päälliköksi luutnantti J. W. Hobin. Prikaatiin kuuluivat lisäksi muun muassa muut pohjalaiset joukot: Vaasan rykmentti, Oulun pataljoona ja Kajaanin pataljoona.

Pohjanmaan rykmentin pataljoonien toiminnasta Savossa ei kaikilta osin saa selkeää kuvaa, sillä Sandelsin sodankäyntitapa oli joustavaa, niin myös joukkojen käyttö. Taistelujaotus muuttui yhtenään, sillä taistelutehtäviä varten muodostettiin osastoja, joissa oli johtaja ja tietty määrä miehiä koottuna eri yksiköistä.

Pohjanmaan pataljoonan ensimmäisenä tehtävänä oli suojata prikaatin oikea sivusta. Osia oli sijoitettu Hailuotoon, jossa kunnostautui kersantti Lundholm ilmeisesti torjuessaan venäläisten ratsuväkihyökkäyksen. Huhtikuun 21. päivänä annetusta päiväkäskystä ilmenee, että Klingspor palkitsi Lundholmin kahdella kultadukaatilla. Kustaa IV Adolf ei ollut vielä tällöin perustanut urhoollisuusmitaliaan.

Sandels sai huhtikuun 28. päivänä Oulunsalossa käskyn marssia Rantsilaan, jossa hän sai tiedon noin 500 miehen venäläisosaston tulosta Pulkkilaan. Sandels päätti tuhota osalla prikaatiaan vihollisen kaksi puoleisella hyökkäyksellä toukokuun 2. päivänä. Everstiluutnantti Fahlanderin tuli maastoitse edetä Pulkkilan eteläpuolelle noin 350 miehellä ja katkaista venäläisten perääntymistie. Tähän osastoon kuului 200 Pohjanmaan rykmentin miestä koottuna eri komppanioista. Sandelsin johdossa olevat joukot aloittaisivat taistelun hyökkäämällä suoraan tien suunnasta.

Fahlanderin osasto lähti liikkeelle toukokuun 1. päivänä kello 1400 sen jälkeen, kun Rantsilan kirkonmäellä oli pidetty jumalanpalvelus ja laulettu Te Deum Siikajoen ja Revonlahden voittojen kunniaksi. Fahlander joutui marssimaan viisi peninkulmaa lumisessa metsässä, ja ehtiäkseen ajoissa perille hän eteni liian läheltä Pulkkilan kirkonkylää. Liike havaittiin ja venäläiset toimeenpanivat hälytyksen. Väsymyksestään huolimatta Fahlanderin miehet hyökkäsivät heti perille päästyään kohti everstiluutnantti Obuhovin asemia, ottivat muutaman talon rynnäköllä, mutta pysähtyivät kiivaaseen tuleen.

Sandelsin hyökätessä pohjoisesta yritti Obuhov murtautua läpi etelään, mutta tultuaan torjutuksi vetäytyi ympäripuolustukseen Anttilan taloryhmään. Sandelsin tykistö ampui talot hajalle, pataljoonat lähtivät pistimet tanassa hyökkäykseen, ja nelituntinen taistelu päättyi venäläisten antautumiseen - everstiluutnantti Obuhov oli vaikeasti haavoittunut ja kääriytynyt lippuihinsa.

Venäläiset menettivät kaatuneina ja haavoittuneina 90 miestä, vankeina 281 sekä tykistönsä ja muun kalustonsa. Suomalaiset menettivät 67 miestä, joiden joukossa 16 Pohjanmaan rykmentin miestä.

Toukokuun alkupuolella, Sandelsin prikaatin ollessa vielä Pohjanmaalla, osallistuivat rykmentin komppaniat venäläisten huoltokuljetusten kaappaamiseen muun muassa Kärsämäellä ja Piippolassa. Sandelsin prikaatin pääosat lähtivät toukokuun 13. päivänä Rantsilasta ja Pulkkilasta, ja jo 28. päivänä ne olivat Mikkelin tasalla. Joukot oli levitetty seitsemänä osastona syvään ryhmitykseen Juvan ja Kuopion väliselle alueelle ja kuudessa oli Pohjanmaan rykmentin miehiä.

Taistelukuvauksessaan Sandels toteaa muun muassa seuraavaa:

"Prikaati oli ollut kyllin onnekas voidakseen menestyä viisaasti ja tehokkaasti käytetyin liikkein yhdessä Päällystön ja Sotilasten rohkeudella ja väsymättömyydellä. Se on 50 peninkulman etenemisellä nähnyt Vihollisen väistyvän kaikissa paikoissa - ei ylivoimaisuuden vaan rohkeuden takia --- valloittanut Seitsemän vihollisen Makasiinia, monen Kuljetuksen lisäksi, --- lyönyt noin 200 ja ottanut vangiksi 850 miestä, valloittanut monta lippua (Tropheér), aseistusta ja moninaisia muita välineitä, sekä sanalla sanoen sillä on ollut loistava menestys."

Venäläisten ylipäällikkö kenraali Buxhoevden oli pelästynyt Sandelsin nopeata etenemistä, ja keskitti yli 5000 miestä Savoon Sandelsin 1500-1800 miestä vastaan. Joukkojen komentajaksi määrätyn kenraali Barclay de Tollyn tehtävänä oli lyödä Sandels, vallata Kuopio ja uhata Klingsporin sivustaa tai katkaista hänen yhteytensä pohjoiseen.

Kesäkuun alkupäivinä lähti Barclay de Tolly liikkeelle, päävoimat etenivät päätietä Varkauden suuntaan, osa Pieksamäen kautta Suonenjoelle, ja osia kenraali Wlastowin osastosta hyökkäsi lännestä kohti Rautalampea. Sandels aloitti vetäytymisen Kuopioon, jonka eteläpuolelle hänen päävoimansa saapuivat kesäkuun 17. päivänä. Pohjanmaan rykmentistä osallistui 100 miestä päätien varrella käytyihin taisteluihin Joroisissa 12. - 14.6. ja Kuvansinjoella Varkauden eteläpuolella.

Majuri von Essen lähetettiin - 160 miehellä ja kahdella kolmen naulan tykillä - 1.6. Kuopiosta Suonenjoelle, jossa kapteeni J. Söderhjelmin johdolla sijoitettiin 60 miestä Kutunmäkeen valvomaan Pieksamäen tien suuntaa. Pääosa siirtyi Kivisalmelle tukemaan Rautalammen tietä puolustavaa Fahlanderia. Loppuosa pohjalaisista jäi Kuopion eteläpuolelle Vehmasmäkeen.

Kesäkuun 14. päivänä venäläiset työnsivät Söderhjelmin osaston Kutunmäestä, jolloin Fahlanderin tieyhteydet katkesivat. Torjuttuaan vihollisen hyökkäykset lännestä 8.6. alkaen ja saatuaan irtaantumiskäskyn Fahlander vetäytyi ruuhia ja tukkilauttoja käyttäen Konneveden ja Iisveden kautta Karttulaan, josta marssi Kuopioon. Koko vetäytymisen aikana oli pohjalaisten pataljoona menettänyt neljä miestä kaatuneina, viisi haavoittuneina ja viisi kadonneina.

Sandelsilla ei ollut mahdollisuutta torjua ylivoimaisia venäläisiä Kuopion eteläpuolella, ja kesäkuun 18. päivänä hän siirsi prikaatinsa Kallasveden yli Toivolaan, jossa kävi syyskuun loppuun saakka hyvin aktiivista puolustustaistelua. Pohjanmaan rykmentin pataljoonan toiminnasta tänä aikana voidaan mainita seuraavat tapaukset.

Juhannuspäivän iltana lähetettiin 240 miestä pohjalaisia ja Savon jääkäreitä - majuri J. Dunckerin ja kapteeni C. Malmin johdolla - 20 veneellä Paukarlahteen tuhoamaan vihollisen kuormastoa. Ylläkkö onnistui, kuormasto poltettiin ja 370 tykistön ja ponttonikomppanian hevosta ammuttiin. Samanaikaisesti ylläkön kanssa suoritettiin sitova hyökkäys vesitse Kuopion suuntaan 600 miehellä ja neljällä tykillä. Pohjalaisia lienee ollut mukana tässäkin hyökkäyksessä.

Kuun vaihteessa Sandels päätti uudestaan häiritä Kuopiossa olevaa vihollista laajalla ylimeno-operaatiolla. Yritykseen osallistui noin 900 miestä ja kuusi tykkiä kolmeksi osastoksi jaettuna. Lisäksi teki vähäisempi osasto sitovan valehyökkäyksen kohti Kuopiota. Oikean kolonnan johtajana toimi kapteeni Söderhjelm, ja se lienee kokonaisuudessaan koottu Pohjanmaan rykmentin miehistä.

Heinäkuun 1. päivänä kello 0100 jälkeen nousi Söderhjelm maihin Kettulahdessa ja karkotti sitkeää vastarintaa tehneen vihollisen. Söderhjelm eteni kaksi kilometriä pisteeseen, jossa hänen piti kohdata Dunckerin kolonna. Tämä oli kuitenkin joutunut pitkäaikaiseen tulitaisteluun rannassa, ja venäläisten onnistui sinä aikana koota voimia Sandelsin pysäyttämiseksi. Kolonnat eivät koko taistelun aikana päässeet yhteistoimintaan, joten Sandels antoi vetäytymiskäskyn, ja aamulla kello 0730 olivat hyökkäyskolonnat jälleen Kallaveden takana Toivalassa. Pohjalaisten menetykset olivat kolme kaatunutta, 10 haavoittunutta ja kaksi vankia. Vaikka hyökkäys oli epäonnistunut, oli se yhdessä muun toiminnan kanssa sitonut venäläisiä niin, etteivät he voineet irrottaa voimia Pohjanmaalle Klingsporin uhkaamiseksi.

Saatuaan tykkiveneitä Saimaalle venäläiset alkoivat ahdistaa Sandelsia, jonka oli ryhdyttävä varmistamaan sivustojaan. Eräänä tärkeänä kohteena oli Maaninka, johon oli mahdollisuus päästä Kallavedeltä Ruokovettä myöten ja jossa olisi ollut mahdollisuus katkaista Sandelsin yhteydet Iisalmeen.

Pohjanmaan rykmentin komppaniat - majuri von Essenin johdolla ja kahdella kolmen naulan tykillä vahvennettuna - lähetettiin heinäkuun 6. päivänä puolustamaan Maaningan kapeikkoa. Joukko jaettiin kahtia niin, että kapteeni Söderhjelm sijoitettiin puolustamaan Ruokovirran salmea ja von Essen siitä kilometri pohjoiseen Taviniemeen.

Heinäkuun puolivälissä tuli Savoon uudeksi ylipäälliköksi kenraali Nikolai Tutskov, joka pani 23.7. ensimmäisen hyökkäyksen toimeen. Maaningalle lähetettiin italialaisen eversti Filippo Pauluccin johtamana kolme tykkivenettä sekä parikymmentä venettä, joissa oli noin 500 miestä jalkaväkeä. Sandels huomasi liikkeen ajoissa ja lähetti von Essenille vahvennukseksi Vaasan rykmentistä luutnantti Collianderin ja 100 miestä.

Pauluccin osasto hyökkäsi heinäkuun 24. päivänä kello 0100 Söderhjelmin asemia vastaan ja yritti samanaikaisesti raivata salmen poikki rakennetun paaluesteen. Tulitaistelu kesti noin tunnin, jona aikana yksi tykkivene ajoi matalikolle, seitsemän venettä upotettiin ja maihin noussut osasto karkotettiin. Venäläiset vetäytyivät Väänälänrantaan, johon hautasivat kaatuneensa ja ryöstivät kylän. Osasto palasi Kuopioon heinäkuun 26. päivänä. Syyskuun alussa kevennettiin Maaningan puolustusta niin, että sinne jätettiin vain kapteeni Söderhjelmin Pyhäjoen komppania ja muut joukot palasivat Toivalaan.

Venäläisten voimistuessa Kuopion alueella ryhtyi Sandels suunnittelemaan vetäytymistä. Hän valmisteli puolustusasemia syvyyteen muun muassa Iisalmen Paloisiin. Syyskuun loppupuolella kasvoi uhka myös Karjalan suunnalla, ja 27.9. ylittivät kenraaliadjutantti Mihail Dolgorukin joukot Jännevirran, muutaman kilometrin päässä Toivalan asemien sivustasta. Syyskuun 30. päivänä aloitti Sandels vetäytymisen kohti Iisalmea; kapteeni Söderhjelmin Pyhäjoen komppanian tuli siirtyä vesitse suoraan Onkivettä myöten.

Lähestyessään Iisalmea Sandels sai lokakuun 3. päivänä tiedon Lohtajan aseleposopimuksesta, jonka mukaan Paloisten asemat jäisivät  demarkaatiolinjan eteläpuolelle. Uudeksi puolustusasemaksi valittiin Iisalmen pohjoispuolella oleva Iiveden ja Ala-Tismiön välinen kannas, jossa pitkäaikainen puolustus ei kuitenkaan tulisi olemaan mahdollinen.

Puolustusryhmitys oli seuraava:

Lokakuun 19. päivänä sai Sandels tiedon, että aselepo päättyisi 27.10. kello 1300. Kyseisenä päivänä hieman ennen kello 1200 venäläiset ilmoittivat, että heidän aikansa mukaan aselepo päättyy muutaman minuutin kuluttua. Osa etuvartioista ehti hädin tuskin turvaan, ja majuri Grotenfeltin savolaiset jääkärit aloittivat taistelun Koljonvirralla.

Kello 1500:n maissa olivat venäläiset tappioista huolimatta saattaneet sillan ylitettävään kuntoon ja hyökkäys alkoi. Savolaiset työnnettiin syrjään, ja venäläiset suuntasivat hyökkäyksensä pääasemia kohti. Voimakkaasta tulesta huolimatta venäläiset pääsivät rintavarustukselle ja osittain jo ampuma-aukkoihin.

Tällöin lähti Sandels hyökkäykseen runsaan neljän pataljoonan ja ratsuväen voimin. Venäläiset lyötiin takaisin ja työnnettiin Koljonvirran yli. Kaksi tykkiä vietiin nopeasti rannalle, ja niiden tulessa kaatui Dolgoruki ja Tutskov haavoittui. Vastahyökkäyksen aikana käskettiin reservi eteen ja von Essenin pohjalaiset tulivat paraatimarssia taistelukentälle sekä ryhmittyivät Koljonvirran varteen sillan eteläpuolelle. Kiivas tulitaistelu jatkui vielä kello 1900 saakka illalla.

Sodan  loistavin voitto oli saavutettu, ja Tutskov menetti mahdollisuutensa katkaista Klingsporin vetäytymistie Oulussa. Taisteluun oli osallistunut 1800 suomalaista ja ruotsalaista sekä 5800 venäläistä. Sandelsin tappiot olivat 316 miestä ja venäläisten noin 770. Pohjalaiset menettivät seitsemän kaatuneina ja 50 haavoittuneina.

Sandels jatkoi vetäytymistään; venäläiset lähtivät liikkeelle viikkoa myöhemmin. Vasta Rantsilassa tapahtui seuraavan kerran laukaustenvaihtoa marraskuun 20. päivänä, mutta se loppui lyhyeen, kun tuli  tieto Olkijoen sopimuksesta.

Marraskuun 29. päivänä Sandelsin prikaati marssi pohjalaispataljoonineen viimeisenä Oulujoen yli, josta jatkoi Tornion seuduille. Marssi pohjoiseen oli vaivalloista, sillä prikaati joutui muun muassa kokoamaan tien varrelta muiden jälkeensä jättämiä sairaita ja uupuneita. Ouluun oli jouduttu jättämään kuljetusvaikeuksien takia suuri määrä potilaita; heidän joukossaan oli myös Pohjanmaan rykmentin miehiä. Hoidettavana oli ollut myös rykmentin everstiluutnantti Silverhjelm, mutta hän kuoli päivää ennen kaupungin luovuttamista.

Ruotsalaiset rykmentit jatkoivat marssiaan Ruotsin rajalta etelään lukuun ottamatta Västerbottenin rykmenttiä, joka kotiutettiin eikä näin ollen jäänyt puolustamaan maakuntaansa. Suomalaiset joukot asetettiin talvileiriin Tornion alueelle, ja niiden etuvartioasemat olivat linjalla Kaakamo-Laivajärvi-Ruottala-Liedakkala. Vasen siipi ulottui Könölään ja Arpelaan.

Pohjanmaan rykmentti oli ollut jaettuna koko sodan ajan, ja jako säilyi myös Ruotsin puolella. Sandelsin 4. Prikaati (entinen 5. Prikaati), johon von Essenin pataljoona kuului, oli etuvartioasemissa Tornion- ja Kaakamojokien välissä. Eversti Furuhjelmin 2.Prikaati - mukaan lukien von Otterin viisi pohjalaiskomppaniaa - oli Tornionjoen länsipuolella Haaparannan alueella.

Aselepo jatkui, mutta edellistä vielä kovempi talvi rasitti väsynyttä armeijaa suunnattomasti. Majoitus- ja muonitusolot olivat kehnot, ja jo joulukuussa alkoivat sairaudet levitä. Helmikuussa hellittivät punatauti, kuume, ripuli ja pilkkukuume, mutta tilalle tuli keripukki. Tilanteen ollessa pahimmillaan toi kuriiri Tukholmasta ilmoituksen, että Kustaa IV Adolf salli upseereiden esiintyvän talvisotaretken aikana hiukset puuteroituna tai puuteroimattomana - harkintansa mukaan.

Von Essenin pataljoona siirrettiin tammikuun 5. päivänä 1809 etelään vartioimaan makasiineja, everstin komppania Råneån sekä Kemin ja Pyhäjoen komppaniat Piteån makasiineja. Kun prikaati helmikuun puolivälissä siirtyi Uumajan seuduille, yksiköt liitettiin takaisin prikaatinsa yhteyteen. Everstin pataljoonasta lähti everstiluutnantti von Otter lomalle Tukholmaan hoitamaan terveyttään, ja hänen tilalleen määrättiin majuri C. Gyllencreutz.

Henkipataljoonan tie kohti loppuaan alkoi maaliskuun 23. päivänä, jolloin venäläisten uusi ylipäällikkö kenraaliluutnantti Pavel Schuvalov sanoi aselevon irti. Suomalaisten pohjoisimpien joukkojen komentaja kenraalimajuri J. A. Cronstedt päätti koota laajalla alueella olevat joukkonsa Kalixiin, 60 kilometriä Torniosta länteen.

Marssin aikana hän sai tiedon venäläisten hyökkäyksestä jäitse Uumajaan, ja 24.3. hyökkäsivät venäläiset jo Cronstedtin jälkijoukkoja vastaan. Menemättä tarkemmin asiaan vaikuttaneisiin tekijöihin todettakoon, että maalikuun 25. päivänä Cronstedt allekirjoitti antautumisasiakirjan Månsbyssä Kalixjoen varrella. Suomalaiset joukot saivat palata kotimaahansa luovutettuaan aseensa venäläisille.

Ei ole tiedossa, miten pohjalaisten kotiuttaminen sujui, mutta Kemin kirkolla tapahtunut aseistariisuminen on ollut hyvin vaihtelevaa. Jotkut joukot - sydän täynnä katkeruutta - marssivat Tornion läpi paraatimarssia, pysähtyivät Kemin kirkolla ja asettivat kiväärinsä kekoon sekä jatkoivat marssiaan kotiseuduilleen. Jotkut joukot saapuivat epäjärjestyksessä ja täysin hiljaisina, rikkoivat aseensa ja sotkivat maahan lippunsa, joita olivat siihen asti puolustaneet. Pohjanmaan rykmentistä kotiutuivat tässä vaiheessa:

Pataljoonan komentajana toiminut ruotsalainen C. J. Gyllencreutz jäi Ruotsiin annettuaan kunniasanansa, ettei hän toimi tässä sodassa Venäjää tai sen liittolaisia vastaan.

Ruotsiin jäi edelleen everstiluutnantin pataljoonan kolme komppaniaa (everstiluutnantin, Kemin ja Pyhäjoen komppaniat) majuri G. von Essenin johdolla. Nämä osallistuivat niihin vähäisiin taisteluihin, joita käytiin Uumajan seuduilla maaliskuun 21.-23. päivinä 1809 jäitse Merenkurkun yli hyökännyttä Barclay de Tollyn joukkoja vastaan. Venäläisten vetäydyttyä Suomen puolelle sijoitettiin pataljoona Uumajaan varuskuntajoukoksi.

Huhtikuun puolivälissä muodostettiin von Essenin pataljoonasta Pohjanmaan kenttäpataljoona, jonka komentajaksi määrättiin majuri Nils Freudensköld ja apulaiseksi von Essen. Myöhemmin nämä vaihtoivat jostakin syystä keskenään paikkaa. Pataljoonan alkuvahvuus oli 159 miestä, mutta se laajeni nelikomppaniaiseksi sitä mukaan, kun lakkautetuista joukko-osastoista siirrettiin miehiä siihen.

Taistelut jatkuivat Norrbottenissa ja Västerbottenin rannikkoalueella kenraali Schuvalovin joukkoja vastaan. Uumajasta oli luovuttava ja suomalaisten joukkojen rippeet ylittivät kesäkuun 2. päivänä Örejoen, jonka etelärantaa ne ryhtyivät linnoittamaan.

Tultuaan ylipäälliköksi Pohjois-Ruotsissa ja saatuaan vahvennuksia Sandels ryhtyi ahdistamaan Schuvalovia ja pohjalaiset joutuivat vielä kaksi kertaa tuleen. Pohjanmaan kenttäpataljoona suojasi Uumajan eteläpuolella heinäkuun 5. päivänä käydyssä Hörneforssin taistelussa puolustusryhmityksen vasenta sivustaa ja menetti yhdeksän miestä kaatuneina, 16 haavoittuneina ja 17 vankeina.

Venäläiset joukot yritettiin elokuussa 1809 lyödä kaksipuolisella hyökkäyksellä, jossa joukkoja laskettiin maihin Uumajan pohjoispuolella. Operaation varsinaiset taistelut - Ruotsin puolen kovimmat - käytiin maihinnousuosaston ja Kamenskin joukkojen välillä Sävarsissa elokuun 19. päivänä. Uumajan eteläpuolella olleiden joukkojen komentaja kenraali Wrede oli hyvin passiivinen, ja vasta venäläisten aloitettua vetäytymisen lähetettiin pohjalaiset ja savolaiset takaa-ajoon. Eteneminen pysähtyi aluksi Uumajajoelle venäläisten käännettyä uivan siltansa poikittain joelle. Wrede jatkoi etenemistään vasta 23.8. venäläisten tyhjennettyä Uumajan, ja elokuun loppupäivinä oli Pohjanmaan kenttäpataljoona Sävarsissa.

Rauha solmittiin Haminassa syyskuun 17. päivänä 1809, ja Ruotsi luopui koko Suomesta, Ahvenanmaasta ja osasta Västerbottenia rajan siirtyessä Tornionjoelle.

Synkkänä ja tuulisena lokakuun 8. päivänä oli uudeksi ylipäälliköksi määrätty kenraalimajuri  von Döbeln koonnut kirkonmenojen jälkeen Uumajan torille armeijan rippeet, joille hän jäähyväispuheessaan lausui muun muassa seuraavaa:

"Suomalaiset! Veljet! Teidän urotyönne ovat suuret, ja kiitollisuus, jonka minä kaikkien puolesta teille lausun, on samassa suhteessa. Sen tulkitsemiseen tarvittaisiin kaunopuhujan koko kyky  - minä olen sotilas - sotilas! mikä ylevä nimitys, kun se minulla on teiltä , teidän hyväksenne ja teidän kanssanne. Ottakaa siis vastaan liikutetun sydämen kaunistelemattomat ajatukset: ja te ruotsalaiset joukot, jotka tällä surullisella hetkellä olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset, olkaa ylpeitä siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä!"

Entisen Pohjanmaan rykmentin miesten myöhemmistä kohtaloista on hyvin vähän tietoja. Haavoittuneet ja sairaat pyrittiin toimittamaan nopeasti Suomeen, ja ainakin marraskuun 3. päivänä koottiin 130 miestä - näiden joukossa 32 pohjalaista - Strömbäckiin kuljetettavaksi saaristoveneillä Suomeen. Pääosa Ruotsiin jääneistä miehistä värväytyi I ja II Suomen kenttäpataljoonaan, mutta nämä joukko-osastot eivät olleet pitkäikäisiä. Lakkauttamisen jälkeen hakeutuivat monet ainakin aluksi siviilitöihin Ruotsissa tai värväytyivät muihin joukko-osastoihin.

Viimeiset kolme Pohjanmaan rykmentin sotilasta saapuivat kapteeni G. Aminoffin johtaman 172 -miehisen suomalaisjoukon mukana Inkooseen heinäkuun 5. päivänä 1810 - Hörneforssin taistelun vuosipäivänä. Nämä veteraanit joutuivat marssimaan jalkaisin kotiseudulleen Pohjanmaalle saaden elatusrahaa seitsemän killinkiä päivässä.

Kuninkaallinen Pohjanmaan jalkaväkirykmentti oli siirtynyt historiaan palveltuaan maataan 183 vuotta.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens regemente under Gustaf III:s tid, Arkiv för Svenska österbotten nr 13, Vaasa 1975
  3. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens regemente under slutet av svenska tiden, Arkiv för Svenska österbotten nr 14, Vaasa 1978
  4. Petander C-B, J: Anteckningar om Österbottens Infanteriregements uniform och utrustning 1655 - 1809, Österbotten 1966, Vaasa 1966

Sivua päivitetty 09.10.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi