Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona

(1.1.1881 - 12.7.1901)

Päällystö | Reservipiiri | Intiön kasarmialue | Venäläiset joukot

Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki

Suomen säädyt vuosina 1877-1878 valtiopäivillä hyväksyivät lain yleisestä asevelvollisuudesta. Tämän lain vahvisti tsaari Aleksanteri II  27.12.1878 ja määräsi sen noudatettavaksi vuoden 1881 alusta. Silloin olikin ensimmäinen kutsunta. Suomessa perustettiin lain turvin (mm. upseerien oltava suomalaisia) ja autonomisen aseman tukemana oma armeija, joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja ylipäällikkönä oli keisari, ja Suomessa kenraalikuvernööri. Armeijan kooksi määriteltiin 5600 miestä. Suomalaisena sotaväen päällikkönä toimi kenraali Georg Edvard Ramsay.

Pataljoonat perustettaisiin läänien pääkaupunkeihin 1880-1881 ja ne olisivat täydessä vahvuudessa 1883. Tällöin sotaväki koostuisi seuraavista yksiköistä:

Yhdessä pataljoonassa oli neljä komppaniaa, rakuunarykmentti koostui kuudesta eskadroonasta. Lisäksi perustettiin 32 reservikomppaniaa. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.

Suomen sotaväen vahvuus ei milloinkaan ylittänyt puolta maassa olleiden venäläisten joukkojen vahvuudesta. Suomalaiset joukkoyksiköt olivat luonteeltaan kevyttä jalkaväkeä eikä niitä ollut varustettu raskaalla aseistuksella, koska sodan sattuessa venäläiset joukot olisivat tarjonneet tykistötuen. Poliittisista syistä pataljoonia ei koottu kahden pataljoonan tarkk'ampujarykmenteiksi kuin sotaharjoituksissa. Reservikomppaniat harjoittelivat aika ajoin pataljoonakokoonpanossa. Eräissä harjoituksissa nähtiin jopa neljästä reservipataljoonasta muodostettu rykmentti. Sodan aikana tällaisilla rykmenteillä olisi pyritty korvaamaan vakinainen väki kotirintaman vartiointi- ja järjestyksenpitotehtävissä. Varsinaiseen taistelukäyttöön reservijoukot eivät olisi soveltuneet kuin rajoitetusti. Sen sijaan vakinaisessa väessä palvelleista miehistä olisi voitu koota reservin tarkk'ampujapataljoona kunkin vakinaisen pataljoonan rinnalle. Näin Suomi olisi asettanut sodan sattuessa kahdeksan rykmenttiä tarkk'ampujia ja yhden ratsuväkeä valtakunnan puolustuksen tueksi. Tykistön ja pioneerien puuttuminen olisi kuitenkin aiheuttanut tarpeen venäläisten joukkojen välittömälle tuelle. Venäjä olisi kuitenkin voinut siirtää valtaosan maassa rauhan aikana olleista vakinaisista joukoista painopistealueelle Suomen ulkopuolelle.

Suomen Kadettikoulu ja Suomen Kaarti olivat venäläisten sotilasviranomaisten alaisia, ensin mainittu oli kouluttanut suomalaisia upseereita, mutta pääasiallisesti venäläisiä joukko-osastoja varten.

Oulun Pataljoonan muodostaminen

Henkilöstön värvääminen

Kansallista armeijaa luotaessa muodosti oman pulmansa sopivan kantahenkilökunnan kokoaminen ja kouluttaminen. Suomalaista alipäällystöä oli viimeksi ollut ruotujakoisten tarkk'ampujapataljoonien aikana, ja uuden aliupseerikunnan luomiseksi perustettiin Helsinkiin vuonna 1879 niin sanottu Suomen opetuskomppania. Tämä kaksivuotinen kurssi oli ainoa kanta-aliupseerien opetustilaisuus koko tarkk'ampujapataljoonien aikana, sillä jälkikasvu koulutettiin tämän jälkeen pataljoonissa. Koulutetut aliupseerit ilmoittautuivat pataljoonassa syyskuun 13. päivänä 1881, ja heidät määrättiin lokakuun 10. päivänä - arvoltaan nuorempina aliupseereina - virkaatekevinä hoitamaan eri arvoisia toimiaan. Ensimmäiset ylennykset plutoona-aliupseereiksi tai jopa suoraan vääpeleiksi tapahtuivat huhtikuun 8. päivänä 1882.

Päällystöksi siirrettiin pataljooniin Suomen Kadettikoulun käyneitä upseereita joko Kaartin pataljoonasta tai venäläisistä joukko-osastoista. Lain mukaan saivat suomalaiset upseerit palvella kaikissa Venäjän armeijan joukoissa, mutta siirtyessään suomalaiseen joukko-osastoon joutui upseeri vannomaan uuden valan suomalaisena upseerina. Venäläiset upseerit eivät sen sijaan saaneet palvella Suomen kansallisissa joukko-osastoissa. Alokkaiden saapumiseen mennessä oli Ouluun ehditty siirtää vain puolet upseerivahvuudesta.

Syksyllä 1881 palkattiin suurin osa pataljoonan aseettomista eli signalistit, kirjurit, välskärit ja käsityöläiset. 

Kutsuntalaitos

Yleisen asevelvollisuuden käyttöönotto aiheutti uuden rekrytointijärjestelmän - kutsuntalaitoksen -perustamisen. Uuden organisaation ei katsottu kuuluvan sotaväen piiriin, vaan se liitettiin siviilihallintoon, suoraan lääninhallituksen alaiseksi. Johtoelimenä oli läänintoimisto, jonka esimiehenä oli kuvernööri ja johon kuului muun muassa kaksi upseeria pataljoonasta.

Läänissä oli yksi tai useampia kutsuntapiirejä alueen laajuuden ja väestömäärän mukaan. Oulun lääni oli aluksi yhtenä piirinä, mutta vuonna 1887 se jakautui kahtia siten, että läänin eteläosa muodosti I kutsuntapiirin keskuspaikkana Oulainen ja pohjoisosa II kutsuntapiirin keskuspaikkana Oulu. Kutsuntatoimintaa johti toimisto, johon kuuluivat sotakomissarius, lainopillinen jäsen, pataljoonan asettama jäsen sekä kappeleiden (kuntien) edustajat. Sotakomissariuksina toimivat Oulussa vuosina 1881-97 kruununvouti Alexander Theslöf ja vuosina 1897-1902 eversti Arthur Waldemar Sandmark. Oulaisissa oli pitkäaikaisena sotakomissariuksena  kontra-amiraali Ernst Gustaf Julius Caesar Fredrik Wilhelm Athos Porthos Aramis Romulus Remus Thitz.

Kutsuntapiiri jakautui arvanheittoalueiksi, ja kutsunnat pidettiin noin puoli vuotta ennen palvelukseen astumista. Palveluskelpoiset miehet joutuivat arvanheittotoimitukseen, jossa ensin erotettiin pois ne, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoisina Kaartin pataljoonaan tai tarkk'ampujapataljoonaan. Tämän jälkeen valmistettiin yhtä monta numeroitua lippua kuin arvottavaa miestä oli jäljellä. Kukin mies astui vuorollaan esiin ja nosti arvan oikealla kädellään, joka oli paljastettu kyynärpäähän saakka. Jos arvanheittoalueesta oli asetettava esimerkiksi 119 miestä, otettiin tarkk'ampujapataljoonaan ne miehet, jotka nostivat arvat 1-119. Muut joutuivat reservikomppaniaan.

Yleinen asevelvollisuus, kutsunnat ja ajatus pakollisesta palveluksesta olivat täysin vieraita 1800-luvun ihmisille. Erilaisia mielialoja kuvaavat seuraavat otteet Kaiku-lehdestä 8.7.1881. "Ei ole miksikään onnettomuudeksi katsottava, kun nuorukainen täytettyään 21 vuotta, astuen asevelvollisten joukkoon, hän tulee kouluun, jossa opetetaan miehentapoja, kansalaisen hyveitä, siveyttä, lainkuuliaisuutta, urheutta isänmaanrakkautta" ja 16.9.1881 "...no kuuluisihan siitä sotamiehen ottamisesta sakoilla pääsevän vapaaksi tekemällä vähän pahaa".

Pataljoona ja sen palvelus

Kokoonpano ja palvelusaika

Pataljoonan kokoonpano oli samanlainen kuin vastaavan venäläisen tarkk'ampujapataljoonan. Siinä oli päällikön lisäksi esikunta ja neljä 100 miehen komppaniaa. Kussakin komppaniassa oli neljä plutoonaa (joukkuetta), joissa oli rauhan aikana kaksi osastoa (ryhmää). Sota-aikana lisättiin pataljoonan vahvuutta kasvattamalla plutoonat neliosastoisiksi.

Komppanioiden lisäksi oli pataljoonassa kolme lähinnä epävirallista yksikköä. Opetuskomennuskunta, joka vastasi nykyistä aliupseerikoulua, perustettiin syksyllä 1882. Johtaja, kouluttajat ja oppilaat komennettiin komppanioista kutakin koulutusvaihetta varten erikseen.

Aseeton komennuskunta oli käsite eikä yksikkö. Sen muodostivat signalistit, vapaaehtoiset, huoltoaliupseerit sekä pataljoonan käsityöläiset ja suurin osa näistä työskenteli pataljoonan esikunnan alaisissa huolto- ja työpaikoissa.

Soittajien määrä oli suuri, viisi nuorempaa signalistiupseeria ja 16 signalistia ilman arvoa. Näiden päätehtävänä oli toimia yhteyssignalisteina pataljoonasta aina plutooniin saakka; komennot, kun annettiin taistelussa signaaleina. Näistä soittajista muodostettiin kapellimestarin johdolla soittokunta, joka soitti sotilasmusiikkia paraateissa, marsseilla ja juhlatilaisuuksissa.

Pataljoonan määrävahvuus oli 22 päällystöön kuuluvaa, 68 aliupseeria ja vapaaehtoista, 42 käsityöläistä, 40 jefreitteriä ja 360 tarkk'ampujaa. Pataljoonaan kuului elimellisenä osana reservin harjaannuttamisosasto eli reservipiiri.

Palvelu vakinaisessa väessä kesti kolme vuotta, mutta asevelvollisuuslaki salli kouluja käyneille lyhennystä siten, että kansakoulun käyneiden palvelus kesti kaksi vuotta, keskikoulun käyneiden puolitoista vuotta ja ylioppilaiden vuoden. Mies kuului reserviin viisi vuotta palveluksensa suoritettuaan ja nostoväkeen 40 ikävuoteensa saakka. Yleensä miehet palvelivat kolme vuotta, sillä esimerkiksi Oulun arvanheittoalueessa oli ensimmäisessä kutsunnassa ainoastaan 35 lukutaitoista ja 14 luku- ja kirjoitustaitoista.

Pataljoonan ensimmäiset alokkaat - 215 miestä - ilmoittautuivat vuonna 1881 marraskuun 1. päivänä kello 1500. Ilahduttavana seikkana todettiin, ettei yksikään ollut juopuneessa tilassa. Juhlavan vastaanoton jälkeen pidettiin lääkärintarkastus, syötiin ateria ja käytiin saunassa, jolloin lyhennettiin tukka, leikattiin kynnet ja jaettiin sotilaspuvut. Seuraavana päivänä kello 1000 kokoontuivat kaikki asevelvolliset isoon ruokahuoneeseen rukoushetkeä varten. "Soittokunta soitti muutaman virren ja pastori Aulin piti pojille lyhyen, mutta sydäntä särkevän puheen."

Pataljoonan valatilaisuus oli neljä päivää myöhemmin ruokasalissa. Jumalanpalveluksen jälkeen vannoivat sekä asevelvolliset että heidän esimiehensä sotilasvalan, jonka kaava oli vähäisin muutoksin voimassa vuoteen 1966 saakka. Komentajan kehotuksesta kohotettiin eläköön huuto Hänen Majesteetilleen Keisarille ja sitten maallemme. Tämän jälkeen soitettiin kelloja ja maamme kansallislaulut. Kuvernööri piti puheen ja juhlatilaisuus päättyi pataljoonan kunniamarssiin - 30-vuotisen sodan marssi.

Tarkk'ampujapataljoonien koulutus oli tiukkaa ja monipuolista. Pääpaino oli sotilaallisen kunnon ja taidon hankkimisessa perusteellisen mieskohtaisen harjoittelun avulla; toisaalta ampumakoulutuksella oli huomattava paino koulutuksessa. Peruskoulutuskausi kesti marraskuusta elokuuhun. Talvikausi käytettiin yleensä sisätiloissa mieskohtaiseen koulutukseen, ja siihen kuului oppitunteja, sulkeisjärjestystä, aseen käsittelyä ja voimistelua. Oppitunnit pidettiin siten, että plutoona-aliupseerit, nuoremmat aliupseerit ja edellisen ikäluokan parhaimmat sotilaat ns. instruktöörit opettivat pieniä ryhmiä. Keväällä siirryttiin ulkoharjoituksiin, plutoona- ja komppaniaharjoituksiin sekä ammuntoihin. Komppanian päiväpalvelusohjelma saattoi olla seuraavanlainen:

0500 (kesällä kello 0400) herätetään yövartijat ja siivoojat, jotka lakaisevat huoneet, pyyhkivät pölyt ja kantavat sisälle halkoja
0600 herätys
0700 aamutarkastus, jossa osaston päällikkö (tuvan esimies) pitää tarkastuksen kiinnittäen huomiota ruumiinkuntoon , pukuun, aseeseen ja varusteisiin (sunnuntaisin lääkärin syynäys)
0830 - 0930 1. puolikomppanialle sotapalvelusohjesääntöä

2. puolikomppanialle kiväärillä ampumista

0945 - 1030 1. puolikomppanialle kiväärillä ampumista

2. puolikomppanialle sotapalvelusohjesääntöä

1130 torven toitotus ja kutsu päivälliselle
1130 - 1430 joutoaika (kesällä 1830 saakka)
1430 - 1530 äkseerausta tai karnisoonisääntöjä
2030 iltarumpu eli "tattu" (tapto)
  iltakoorumi eli rukoushetki

Iltapäivisin pitivät upseerit "komppaniakoulua" etevimmille sotilaille, jotka komennettiin vuositutkinnon suoritettuaan opetuskomennuskuntaan.

Toinen ja  kolmas vuosi olivat kertaus- ja sotaharjoituskautta, ja koulutusaiheina olivat muun muassa linnapalvelu, alkeisvoimistelu ja alkeisopetus. Linnapalvelu sisälsi samoja asioita kuin nykyinen yleinen palvelusohjesääntömme. Vartiokoulutuksella oli suuri paino, ja siihen kuuluvaan kunnianosoitukseen oli kiinnitettävä suurta huomiota. Jopa Oulussakin oli tiedettävä, miten tervehditään keisaria ja keisarinnaa, majesteetiksi kutsuttavaa ulkomaan hallitsijaa, kuninkaalliseksi korkeudeksi tai vain korkeudeksi kutsuttavaa henkilöä, ilman soittoa ylimalkaan tervehdittävää henkilöä sekä niitä ulkomaiden lähettiläitä, joilla oli Pyhän Yrjön merkki tai vain Pyhän Andreaksen nauha. Hyvin tärkeätä oli myös tietää, puhuteltiinko upseeria sotilas- vai aatelisarvon mukaan.

Kenttäpalveluun kuului sekä sulkeisjärjestys- että taistelukoulutus, mikä oli luonnollista, koska komppanian ja pataljoonan taistelu tapahtui koottuina rivistöinä komentojen ja signaalien mukaan. Kasarmialueella ja harjoituskentällä pidettiin kenttäpalvelun äksiisit kuten marssit, juoksut, kivääriotteet ja pistinharjoitukset (vehtaus). Sovelletut harjoitukset pidettiin Muhoksen ja Maikkulan alueella sekä Hangaskankaalla. Eräänä tavallisimpana harjoitusaiheena oli "rakentaminen retkijärjestyksestä taistelujärjestykseen ja hyökkäys tästä".

Seuraavana esitetään muutamia ohjesäännön otteita ja käsitteitä selventämään ajan koulutusta ja näkemyksiä.

"Linnapalvelu on sotamiehen ensimmäinen askel sotapalveluksessa ja sillä on sellaisena äärettömän suuri merkitys. Vartiopaikassa sotamies suojelee erittäin tärkeitä esineitä ja etuja ja on hänelle sen vuoksi annettu hirmuinen valta kanssaihmistensä hengen yli. Hän käyttää tätä valtaa oman ajatuksensa mukaan ilman mitään neuvoa tahi toisen johdatusta."

"Kulkujen eli marssien suhteen tehdään  erotus kaidan marssien ja kävelyjen välillä. Edelliset ovat harjoituskentällä äkseerauksen jälkeen, tarkoituksella totuttaa pojat kuriin ja komiaan ryhtiin. Kävelyt tapahtuvat tiellä ja mukana on soittokunta."

Retkiliikkeet vastasivat nykyajan taisteluharjoituksia. Retkeilevä joukko yöpyi kylissä tai perusti yön ajaksi pivakin. Tavallisinta oli kuitenkin, että upseerit majailivat yön taloissa ja miehet heinäladoissa. Pari päivää ennen pääjoukon lähtöä lähetettiin leipojat, majoittajat ja rehunkeittäjät valmistelemaan harjoituksia.

Talvella hiihdettiin Oulun kasarmeilla runsaasti. Joka keskiviikko iltapäivä oli suksiretki, ja lisäksi oli sunnuntaisin hiihtoharjoituksia. Valtio ei ilmeisesti kustantanut miesten suksivarustusta, koska "asevelvolliset toivat mukanaan hiihtokeinonsa ja sujuvat lylynsä".

Suomen sotaväen ampumataito oli erittäin hyvä osaksi suuren innostuksen ja osaksi pätevän koulutuksen ja asekäsittelyopetuksen ansiosta. Sotilaan oli tunnettava aseen pääosat, osattava purkaa ja koota ase sekä ampua hyvin seisaalta, polvelta ja makuulta. Tarkk'ampuja ampui palvelusaikanaan noin 230 patruunaa, joista puolet ensimmäisenä palvelusvuotenaan. Todella ammutut patruunamäärät olivat kuitenkin paljon suuremmat, sillä niin kauan kuin pataljoonilla oli Berdan -kiväärit, valmistettiin omatoimisesti ns. puolipatruunoita, joita lyhyen kantaman ja heikon läpäisyn takia voitiin ampua kasarmialueella. Ampumataito heikkeni kuitenkin romahdusmaisesti vuonna 1896, jolloin joukoille jaettiin uudet kiväärit m/91, joilla voitiin ampua jopa 2700 askeleen päähän. Ylimääräinen ampumaharrastustuli mahdottomaksi, sillä näihin ei voitu itse valmistaa  puolipanospatruunoita, vaan oli tyydyttävä ampumaohjeiden mukaiseen laukausmäärään. Uusi ase aiheutti myös sen, että ampumarata oli varovaisuussyistä  siirrettävä Nuottasaaresta Hangaskankaalle (Likakorven ampumarata).

Harjoitusammunnat ammuttiin 150 - 500 metrin päässä oleviin tauluihin. Kenttäammunnat olivat plutoonan ja komppanian taisteluammuntoja, joissa tulitus tapahtui yhteislaukauksina. Ammunnan johtaja johti ja korjasi tulta iskemien nostattaman pölypilven mukaan. Ammunnat pidettiin aina taistelua vastaavissa olosuhteissa eli täysissä kenttävarusteissa.

Pataljoonassa annettiin myös erikoiskoulutusta. Vuosittain lähetettiin kaksi opetuskomennuskunnan hyväksytysti suorittanutta tarkk'ampujaa Ust-Ischoraan sapöörikurssille (pioneerikurssi), ja näiden palattua muodostettiin sapöörikomennuskunta, johon komennettiin kuusi miestä kustakin komppaniasta. Talvikaudella pidettiin pataljoonan lääkärin johdolla paarinkantajien opetustilaisuus. Vuonna 1887 määrättiin pataljoonaan perustettavaksi metsästyskomennuskunnat, joihin valittiin neljä miestä joka komppaniasta. Komennuskunnalle myönnettiin perustettaessa 800 markkaa ja sen jälkeen vuosittain 200 markkaa suksien, koirien ja lumikenkien hankintaan. Komennuskunta suoritti pitkiä metsästysretkiä kapteeni Ryselinin johdolla, ja näillä retkillä oli myös koulutuksellista merkitystä hyvän hiihtotaidon ja henkilökohtaisen rohkeuden ja kekseliäisyyden kehittämisessä. Talvikaudella pidettiin opetuskomennuskunnassa kuuden kuukauden alipäällystön koulutustilaisuus, joka päättyi viikon kestävään loppukokeeseen. Epäonnistunut oppilas voitiin komentaa seuraavana talvena uudestaan kursseille.

Koulutustarkastuksia pidettiin kaksi kertaa vuodessa, pataljoonan komentaja huhtikuussa ja sotaväen päällikkö heinä-elokuussa. Jälkimmäisessä oli tärkeimpänä kohteena ampumataidon toteaminen. Tarkastuksesta tehtiin kertomus, jossa pataljoonien ja komppanioiden tuloksia verrattiin keskenään.

Oulun pataljoona otti muiden pataljoonien muassa osaa leirikokouksiin, jotka vuodesta 1885 pidettiin kahden, kolmen vuoden välein Lappeenrannassa. Vuosina 1898 ja 1900 ei näitä enää pidetty, sillä kaikki pataljoonat  osallistuivat suureen leiriin ja manöövereihin Krasnoje Selossa. Alkuaikoina oli matka tehtävä kahdessa osassa, ensin laivalla Vaasaan, josta edelleen junalla Lappeenrantaan. Sen jälkeen, kun rautatie oli vedetty Ouluun, pääsi pataljoona lähtemään omalta sotilaslaiturilta.

Leirille lähdöt vaativat suuria valmisteluja. Venäläisille haluttiin Krasnoje Selossa näyttää myös suomalaista puhtautta ja siisteyttä. Niinpä juna puhdistettiin ja kiillotettiin; osasto ja mieskohtaiset välineet, jopa telttavaatteet pestiin vitivalkoisiksi. Junan kuormaus oli juhlallinen toimitus; soittokunta soitti, ja vaunuihin noustiin komennon mukaan. Aamuvarhaisesta huolimatta olivat perheenjäsenet ja muut kasarmille jäävät saattamassa, ja pataljoonan kunniamarssin soidessa juna lähti liikkeelle.

 Pataljoonan komppaniat olivat huollollisesti hyvin itsenäisiä. Päällikkö vastasi vuosirahan puitteissa ja kotipalveluohjesäännön perusteella päivä- ja vuokrarahoista, muonan ostosta, hevosten rehun hankkimisesta sekä varustuksen riittävyydestä. Huoltotehtävistä huolehti pääasiassa aseeton komennuskunta, johon kuuluivat muun muassa artellinhoitaja, varusmestarin apulainen, plutoonan jakelijat, keittäjä apulaisineen, leipojat ja tallirenki. Kukin komppania valmisti oman ruokansa, ja ruoka-aineiden hankinnasta, jaosta ja valmistuksesta vastasi artellinhoitaja, jonka päällikkö valitsi miehistön äänestämistä kolmesta ehdokkaasta. Tarkk'ampujille tarjottiin päivittäin kolme ateriaa. Aamiaiseen kuului teetä, leipää, voita ja suolakalaa. Päivällisellä saatiin yleensä keittoa, leipää ja kaljaa. Illalliseksi oli velliä tai puuroa maidon kera taikka kuoriperunoita ja suolakalaa, leipää ja voita sekä maitoa tai kaljaa. Pohjoisen pataljoonat saivat säännöllisesti sarvi- eli reikäleipää, eteläiset pataljoonat sekä kaarti pehmeätä limppua. Suurina juhlapäivinä tai erittäin rasittavan palveluksen jälkeen saatettiin jakaa viinaryyppy.

Pataljoonan aseeton komennuskunta huolehti sairaanhoidosta, asehuollosta sekä korjaustoiminnasta. Erityisesti pitkillä marsseilla oli mukana lääkäri ja välskäri hoitamassa miesten jalkoja.

Pitkänä palvelusaikana oli sotilaskoulutuksen lisäksi aikaa kaikenlaisiin vapaa-ajan harrastuksiin. Tarkk'ampujille annettiin alkeisopetusta ja yleistä kansalaiskasvatusta; kesäharjoituskauden lopuksi järjestettiin kurssi luku-, kirjoitus- ja laskutaidottomille. Miehet eivät päässeet lomille, ennen kuin olivat oppineet nämä taidot, ja tämä lienee ollut eräänä syynä siihen, että Oulun pataljoona oli vuonna 1901 valtakunnan paras koulusivistyksen ja lukutaidon osalta. Juhlien ja keräysten tuloista hankittiin kirjasto, joka jo vuonna 1885 käsitti 665 kirjaa. Sotilaiden käytössä oli muutama sanoma- ja aikakauslehti.

Iltahartaudet kuuluivat pataljoonan alkuajoilta lähtien sielunhoitoon ja saarnaaja  piti määräajoin hartaustilaisuuksia artellissa tai komppanioissa; niihin otti osaa myös kantahenkilökunta.

Koulutukseen kuuluvan viikoittaisen voimistelun ja hiihdon lisäksi pataljoonassa urheiltiin paljon. Kesäurheilulajeja olivat  muun muassa 2500 metrin juoksu kiväärivarustuksessa, pituushyppy, korkeushyppy sekä soutu, joka suoritettiin Raatin sillalta salmelle ja takaisin. Talvisin harrastettiin murtomaahiihtoa, jäähiihtoa, luistelua, potkukelkkakilpailuja ja joskus jopa lumikenkäkilpailuja. Palkintoina oli pieniä rahasummia, medaljonkeja ja hopealusikoita. Näiltä ajoilta on myös kirjattu tulosharvinaisuus. Vuonna 1896 saavutti rovaniemeläinen tarkk'ampuja Matti Sieppi Oulun kilpahiihdossa maailmanennätyksen 60 kilometrin hiihdossa ajalla 4 tuntia 12 minuuttia, mikä herätti huomiota koko Euroopassa. Elokuun lopulla järjestettiin niin sanottu palkintoampuminen, johon saivat ottaa osaa komppanioiden parhaat ampujat. Palkinnot olivat arvokkaita: 1. palkinto hopeakello ketjuineen, 2.-4. palkinto nikkelikello ketjuineen. Kellon kannessa oli maalitaulu ja ristissä olevat kiväärit sekä kellotaulussa keisarin kuva. Kelloa sai pitää näkyvissä virkatakissa, ja palkinnosta tehtiin merkintä miehen virkaluetteloon.

Tarkk'ampujien vapaa-ajanviettoon kuuluivat erilaiset seurapelit kuten domino, kirjeiden kirjoittelu sekä käynnit artellissa olleessa sotamiesravintolassa, jossa myytiin halpaan hintaan olutta, virvoitusjuomia, tupakkaa, sokeria ja teetä. Joulun aikaan järjestettiin tanssiaiset, joihin sotamiesten sallittiin tuoda kunniallinen nainen. Vuosisadan vaihteen tienoilla tuli tavaksi, että miehet valmistivat morsiamilleen piirongin päällä pidettävät peilikehykset, jotka olivat taidokasta puuleikkausta ruusuineen ja ruusunlehtineen.

Pataljoonalla oli vuosien mittaan erilaisia komennustehtäviä, ja ensimmäisenä vuonna lähetettiin senaatin käskystä majuri A.R. Thuring johtamaan susijahtia Turun- ja Porin lääniin. Pataljoona osallistui myös kaupungin suojeluun pitämällä varalla tulipalokomennuskuntaa, ja varsinkin markkinapäivinä ja ravikilpailujen ajaksi komennettiin tarkk'ampujia poliisien avuksi järjestyksen pitoon. Oulun suuressa palossa 2.-3.11.1881 kunnostautuivat sotilaat sammutustöissä. Kolmelle rohkealle ja neuvokkaalle miehelle jaettiin palovakuutuskunnan puolesta rahapalkinto.

Kasarmialue täydentyi vuosien mittaan. Puisto somistettiin huvimajoin, lapsia varten rakennettiin kiikut ja kotitalouksia varten pyykinkuivatustolpat. Urheilukasvatuksen lisäämiseksi pystytettiin artellin taakse voimistelutelineet.

Vuosisadan loppuun mennessä vedettiin kasarmialueelle vesijohto ja keskelle kasarmialuetta artellin eteen sijoitettiin vesitorni, josta koko kasarmin väki haki käyttövetensä. Vesi pumpattiin Oulujoesta, ja rautatiesillan kupeessa oli höyryllä toimiva pumppuhuone. Vielä vuonna 1898 näyttää kasarmialueella kuitenkin olleen käytössä kolme kaivoa. Näihin aikoihin lienee kasarmialue saanut viemäriverkostonsa lika- ja vekselikaivoineen.

Välittömästi sen jälkeen, kun kaupungin ensimmäinen sähkölaitos oli perustettu, sai myös kasarmialue sähkövalaistuksen. Muun muassa keskelle puistoa artellin eteen pystytettiin  kaarivalolamppu, ja kerran päivässä kävi sähkölaitoksen mies uusimassa lampunhiilet.

Kasarmialuetta oli vuosien mittaan kasvatettu vuokraamalla kasarmialueen ja Värtön tien välissä oleva 0,835 hehtaarin  suuruinen kiilamainen alue. Vuoteen 1898 mennessä oli huomattu, että alkuperäinen kasarmialue oli liian suppea välttämättä tarvittavia lisärakennuksia varten. Pataljoonan komentaja eversti Furuhjelm oli katsonut tarvittavat maa-alat ja Julkisten rakennusten ylihallitus oli laatinut rakennussuunnitelmat. Suunnitelman mukaan olisi lunastettava jo vuokrattu maa-alue sekä Koskenniskan olutpanimon ja uuden vesitehtaan välinen alue rantaa myöten. Näille rakennettaisiin talot opetuskomennuskunnalle ja soittokunnalle sekä kolme alipäällikkökunnan rakennusta talousrakennuksineen. Oulun kaupunki ja sota-asiaintoimikunta pääsivät yhteisymmärrykseen lunastettavista alueista vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, jolloin alkuperäinen suunnitelma oli jo täysin vesittynyt. Tähän vaikuttivat ehkä alustavat tiedot tarkk'ampujapataljoonien tulevasta lakkauttamisesta. Lopullisesti lunastettiin vain 1,567 hehtaarin alue eli entinen vuokra-alue sekä Bergströmin istukastarhan ja Värtön tien välinen lisäalue. Edelliselle rakennettiin opetuskomennuskunnan kasarmi ja lisäalueelle alipäällystölle kaksikerroksinen talo, jonka alaosa oli tiiltä ja yläosa puuta. Asukkaita  varten myös sauna ja pesula, puuvaja sekä käymälä. Lisäalueen rakennukset poikkesivat tyylillisesti täysin muusta kasarmialueesta.  Kaikki uudet rakennukset pystytettiin vuonna 1901 eli pataljoonan viimeistä edellisenä toiminta vuotena.

Kantahenkilökunnan vapaa-ajan harrastuksiin kuului kerho- eli klubitoiminta. Upseeriklubi aloitti toimintansa heti pataljoonaa perustettaessa, sillä klubirakennus valmistui ensimmäisessä rakennusvaiheessa 1881. Rakennuksessa oli tosin vain puiston puoleinen puolikas klubin käytössä, sillä talon toisessa päässä oli pataljoonan kanslia eli esikunta. Runsas ja arvokas kalusto hankittiin luultavasti valtion varoin; se olisi luultavasti ollut ylivoimaista vähälukuiselle upseerikunnalle. Mainintoja upseeriklubista esiintyy jo pataljoonan alkuaikoina, mutta järjestäytymisestä ja toiminnasta ei ole säilynyt tietoja.

Ensimmäiset tiedot aliupseeriklubin toiminnasta ajoittuvat pataljoonan perustamisvuoteen. Ensimmäiset aliupseerit olivat jo tunteneet tarvetta oman kokoontumispaikan saamiseen, mutta ajatus lienee aikanaan ollut epätavallinen, sillä rakennustoimintaan ei sisältynyt aliupseeriklubirakennusta. Klubi on jo pataljoonan perustamisvuonna sijainnut välittömästi kasarmialueen ulkopuolella jossakin Bergströmin kartanon rakennuksessa. Tämä käy ilmi erään vartio-ohjeen käsin piirretystä asemakaavasta. Seuraava havainto on vuonna 1898 laaditussa asemakaavassa, jossa klubirakennus sijaitsi kasarmialueen vieressä vuokratulla lisäalueella. Eräiden 1930-luvulla palvelleiden aliupseerien mukaan olisi tämä hirsinen vuoraamaton rakennus siirretty joltakin saarelta, toisen version mukaan olisi rakennus ollut Nuottasaaren maaliin ampumarakennus. Jälkimmäinen väite ei voi pitää paikkaansa, sillä kummatkin rakennukset esiintyvät luetteloissa samanaikaisesti. Valitettavasti ei ole säilynyt tietoja aliupseeriklubin toiminnasta, talon rakennusvuodesta eikä liioin klubin lakkauttamisesta vuonna 1902.

Pataljoonassa palveli 20 vuoden aikana 48 upseeria. Sekä vaihtuvuus että upseerivajaus oli suuri, 22 upseerinvirasta oli jatkuvasti noin puolet avoinna. Komentajilla ja nuoremmilla esiupseereilla oli takanaan pitkä palvelusura pataljoonaan tullessaan; useimmat heistä olivat palvelleet pitkään  Venäjällä, ja jotkut olivat ottaneet osaa Turkin sotaan. Pataljoonan ensimmäisellä komentajalla eversti Wervingillä oli luonnollisesti suuri vaikutus vastaperustetun varuskunnan, kasarmialueen ja pataljoonan alkuvaiheisiin ja näin ollen myös niiden vastaiselle kehitykselle. Erityisesti on mainittava, että Oulun puistot saivat alkunsa Wervingin aikana. Hänen aloitteestaan perustettiin puistoyhdistys, joka suunnitteli yhtenäisen puistovyöhykkeen Linnansaarelta kasarmille. Wervingin ansiosta ja pääasiallisesti pataljoonan voimin toteutettiin suuri osa suunnitelmasta. Linnansaari raivattiin ja siivottiin, Franzenin puiston istutukset syntyivät ja kirkolta kasarmille rakennetun uuden tien varteen istutettiin koivukuja.

Upseereista kuusi palveli pataljoonassa lähes koko sen olemassa olon ajan. Näistä oli varsinkin everstiluutnantti Rundberg jäänyt aikalaistensa mieliin. Hän oli temperamenttinen mies, jolle heikko suomenkielen taito teki silloin tällöin tepposensa. Pataljoonaa tarkastettaessa oli  erään miehen varustuksessa parantamisen varaa. Rundberg käski korjata, mutta kun asia ei silläkään parantunut, ärjäisi Rundberg eräälle aliupseerille: "Valjastakaa häntä!"

Kapteeni "Pamppu" Löfgrénillä - samoin kuin vapaaehtoisilla - oli tapana pistäytyä Raatin kapakassa kapakkakiellosta huolimatta. Eräänä iltana kuului taas hälytys "upseeri tulee" ja "Pamppu" Löfgrénin astuessa sisään olivat vapaaehtoiset kadonneet pensaiden taakse. Löfgrén tarkasti paikan, palasi portille ja huusi pimeään iltaan: "On täysin sopimatonta, että vapaaehtoiset piileskelevät pensaiden takana, heidän tulee tulla sieltä pois ja pitää seuraa minulle".

Aliupseereita ehti palvella ainakin 195; heistä tosin suurimmalla osalla oli vain muutaman vuoden palvelussopimus. Helsingissä alkuaan peruskoulutetut olivat niinikään hyvin lyhytaikaisia, mutta aliupseerikunnassa oli myös toistakymmentä sellaista, jotka palvelivat yli 15 vuotta. Näistä pataljoonasignalisti H. Nors, nuorempi signalisti V. Lidgren ja asemestari J. Nickul palvelivat  pataljoonaa lähes sen perustamisesta lakkauttamiseen saakka.

Pitkäaikainen 1. komppanian vääpeli L. Haga oli pitkä ja komea  mies, joka osasi puhua hyvin ruotsia. Aliupseeripiireissä herätti kateutta, kun upseerit puhuttelivat Hagaa äidinkielellään. Lieneekö tästä johtunut,  että aliupseerit suhtautuivat häneen viileähkösti, vaikka seurustelu perheiden kesken muuten oli vilkasta. Aliupseeri Komulainen hoiti kuormastokorjaamoa, jonka työhuone oli asuinrakennuksen päädyssä. Komulainen oli keksinyt oivallisen keinon johtaa alaisiaan. Seinässä oli reikä ja siinä kauniisti sorvattu puutappi, jonka Komulainen avasi huutaessaan ohjeita asunnostaan suoraan korjaamoon. Vääpeli Levoska oli pataljoonan viimeinen palveluksessa kuollut aliupseeri. Hänen hautajaisensa olivat tavallista juhlavammat, ja hänen hautakummulleen Oulun hautausmaalla on sittemmin pystytetty tarkk'ampujapataljoonan muistomerkki.

Kantahenkilökunnan lapsilla oli myös oma osuutensa kasarmialueen elämässä. Suuren varaston vieressä oli niin sanottu aosakainen eli keinu. Joka talvi rakennettiin lapsille korkea jäädytetty kelkkamäki ja kesäisin tehtiin uimapaikka Oulujoen rantaan pumppuhuoneen viereen. Ranta puhdistettiin huolellisesti ja valkoisia harjatelttoja pystytettiin pukukopeiksi - erikseen upseerien ja aliupseerien lapsille. Sunnuntaisin piti vääpeli Haapakoski pyhäkoulua kasarmin pienimmille.

Kasarmin viimeisestä joulusta on säilynyt kuvaus, joka osaltaan kuvaa sen aikaisia joulunviettotapoja. "Kaikki komppanian alipäällystöperheet olivat kokoontuneet vuonna 1901 viimeiseen yhteiseen jouluiltaan 1. komppanian erääseen plutoonaan. Kauniisti koristeltu joulukuusi loisti ja säteili kymmenien joulukynttilöiden valossa. Kuusi oli koristettu tavallista kauniimmaksi. Kynttilöitä varten oli valmistettu ohuita vihreiksi maalattuja vaakasuoria puutankoja, jotka oli keskeltä naulattu kuusen runkoon. Tankojen päissä olivat kynttilät koloissaan, usein kaksi - jopa kolmekin. Kuusta kiersi latvasta alas valkeasta silkkipaperista tehty kapea viiri, jossa oli kultaisin kirjaimin "Kunnia Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Kun oli pidetty joulusaarna ja lyhyt puhe ja sen lisäksi vielä laulettu Enkeli taivaan... alkoi makeisten ja torttujen syönti lapsille.  Vanhemmat joivat kahvia torttujen ja piparien kera. Sitten lapset leikkivät kuusen ympärillä vanhempien seuratessa heidän hyörimistään. Kynttilät olivat palaneet loppuun ja moni pienemmistä lapsista oli uupunut äidin syliin. Mutta nyt tapahtui yllätys. Kaksi vahvaa aliupseeria meni kuusen luo ja kumartui sen juureen. Yht'äkkiä heilahti koko kuusi ja kaatui pitkin pituuttaan permannolle koristeineen päivineen. Lapset saivat kehotuksen ottaa koristeita ja siitäkös syntyi vilkas touhu. Tuossa tuokiossa oli kuusi taas puhdas kuin äsken metsästä tuotu. Vain kynttilätangot ilmaisivat sen joulukuuseksi. Sellainen oli kasarmin viimeinen jouluilta".

Suomen armeijan lakkauttaminen

Suomen venäläistämispyrkimykset aiheuttivat suomalaisten tarkk'ampujapataljoonien lakkauttamisen. Panslavistiset pyrkimykset kohdistuivat erityisesti Suomen sotaväkeä vastaan, koska asevelvollisuuslakimme asetti suomalaiset erityisasemaan keisarikunnan sotaväkeen nähden. Tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.

Käsky Oulun pataljoonan lakkauttamisesta annettiin 12.7.1901, ja pataljoonan oli lopetettava toimintansa vuodenvaihteen aikoihin. Kasarmit kalustoineen oli luovutettava venäläisille joukoille 1.7.1902 mennessä. Viimeiset alokkaat astuivat palvelukseen 1.11.1900. Miehistön kotiuttaminen aloitettiin vuonna 1901, ja seuraavan vuoden lopulla oli kasarmilla vain vähäinen työ- ja vartiokomennuskunta loppuselvittelyjä varten.

Upseereista siirtyi osa venäläisiin joukko-osastoihin, useimmat siirtyivät lakkautuspalkalle, ja suurin osa hankki itselleen siviiliammatin, esimerkiksi Oulussa opettajina, valtion tai kunnan virkamiehinä taikka liike-elämän palveluksessa.

Aliupseerikunnalle koittivat vaikeammat ajat, sillä heidän lakkautuspalkkansa oli vähäinen. Muutamat hakeutuivat poliisin palvelukseen, ja ehkä useimmat ryhtyivät käsityöläisiksi.

Pataljoonan viimeinen päiväkäsky ilmestyi 14.3.1902, ja siinä sotaväen päällikkö ja pataljoonan päällikkö esittivät jäähyväisensä. Oulun Tarkk'ampujapataljoonan historia oli päättynyt.

Vapaussodassa astui moni upseeri vielä valkoisen armeijan riveihin, ja kahdeksan palveli vielä sodan päätyttyä puolustuslaitoksessa. Ainakin kaikki Oulussa asuvat aliupseerit, jotka vielä olivat kenttäkelpoisia, liittyivät vapaussodan syttyessä kaupungissa perustettuihin yksiköihin. Heidän joukkoonsa kuuluivat muun muassa vääpelit Haapakoski ja Keskitalo sekä plutoona-aliupseerit Hiltunen, Jukuri ja Teeriaho.

Oulun pataljoonasta on sanottu, että "se on monessa suhteessa ollut huomattavampia pataljooniamme mitä siveelliseen ja uskonnolliseen vakavuuteen, säntilliseen reippauteen ja ampumataitoon tulee".

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja
  3. Huhtala, P.: Suomen Valkoinen Kaarti
  4. Wichmann, V.K.E.:Uudenmaan Rakuunarykmentin historia

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi