Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot  | taistelujen tie | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Suomen maarykmentti (1618 - 1626)

Pohjalaiset lippukunnat | Pohjanmaan rykmentti
Henkilöstö | aseet

---- TEKEILLÄ ----

Taustaa

Kustaa II Adolf, joka oli noussut valtaistuimelle vuonna 1611, osallistui Venäjän sodan loppuvaiheeseen, jossa hän kiinnitti huomiota armeijan organisaation ja taktiikan heikkouksiin. Ryhtyessään uudistamaan maansa sotalaitosta oli hänellä etuna hyvä perehtyneisyys sotataitoon, elävä mielikuvitus ja käytännöllinen vaisto. Tavoitteena oli muodostaa entistä suurempia, määrävahvuisia "asevelvollisuusrykmenttejä", joiden rekrytointialue perustuisi olemassa olevaan hallinnolliseen jaotukseen. Kustaa II Adolf suunnitteli perustettavaksi kahdeksan maarykmenttiä (eli kantarykmenttiä), joiden vahvuus olisi 3264 miestä.

Kustaa II Adolfin maarykmenttijako

Kuva: Valtakunnan jako maarykmentteihin - Ruotsi 1619-1629 ja Suomi 1623 - 1625 [Generalstaben]

Maarykmenttien perustaminen

Vuonna 1617 ryhdyttiin järjestämään valtakunnan jalkaväkeä vakinaisiksi alueellisiksi rykmenteiksi, jolloin oli välttämätöntä samanaikaisesti suorittaa väenotto, jotta alueellisten yksiköiden muodostamista ei miehistön puute tai sen epätasainen jakautuminen olisi haitannut. Ruotsissa tämä väenotto tapahtui kevättalvella 1617, mutta Suomessa se voitiin aloittaa  vasta vuotta myöhemmin. Syynä oli suomalaisten lippukuntien palvelus Puolan ja Venäjän vastaisilla rajoilla, mikä hankaloitti  uudelleen järjestelyä jopa tehden sen  mahdottomaksi. Ja lisäksi joukkoja ei tarvinnut täydentää eli Suomessa ei ollut tarpeen suorittaa väenottoa.

Järjestelymahdollisuudet riippuivat suurelta osin vanhan kokeneen jalkaväen määrästä ja laadusta. Venäjän sodan lopulla, nimenomaan vuonna 1616 alkoi miehitysarmeija arveluttavasti hajaantua. Vallatut alueet oli jo ryöstetty putipuhtaiksi eikä kotimaasta saatu lähimainkaan riittävästi kuljetettua joukoille elintarvikkeita, joten ne kärsivät suoranaista puutetta. Kirjeenvaihdosta käy selville, että ulkomainen palkkaväki sen vuoksi teki useita kapinoita ja että kotimaisen sotaväen keskuudessa palveluksesta karkaaminen yleistyi.

<Taulukko - Suomalainen jalkaväki 1617 - 1618>

Taulukossa ei ole kuitenkaan esitetty kaikkea suomalaista jalkaväkeä. Lisäksi oli vielä useita eri varuskunnissa palveluksessa olleita lippukuntia, joiden vahvuuksista ei ole tarkkoja tietoja. Näitä olivat esimerkiksi Tallinnassa Hans Anderssonin (noin 150 miestä)  ja Simon Larssonin (noin 200 miestä) lippukunnat. Viipurissa oli varuskuntana Hans Roothin sekä Anton Jürgenreichin lippukunnat, joissa kummassakin oli noin 300 miestä. Daniel Hanssonin lippukunta, jossa oli ollut vain satakunta miestä, oli juuri kotiutettu ja mahdollisesti edelleen koossa. Kajaanin ja Oulun linnojen miehistöinä oli Christofer Prövichin lippukunta, jossa oli kuitenkin ainoastaan viitisenkymmentä miestä ja nekin pääsääntöisesti normaaliin kenttäpalvelukseen kelpaamattomia.

Kaikkiaan oli suomalaista jalkaväkeä palveluksessa jonkin verran yli 4000 miestä jaettuna noin 20 lippukuntaan. Lippukuntien keskivahvuus oli noin 200 miestä, vaikka määrävahvuus oli 300 miestä. Mitään rykmenttijakoa ei käytännössä ollut, sillä vuonna 1616 perustettu Hans von Rechenbergin rykmentti oli itsestään lakannut olemasta, koska siihen kuuluneet lippukunnat olivat palvelustehtävien vuoksi etääntyneet toisistaan.

Jo ennen rauhan tuloa ja varsinkin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen alettiin ulkomaista palkkaväkeä ja ruotsalaisia siirtää Suomeen, varsinkin Turun tienoille odottamaan kesän tuloa, mutta suomalaista jalkaväkeä pidettiin edelleenkin koossa. Niin kauan kuin rauhanehtojen täyttäminen oli epävarmaa ja lisäksi oli otettava huomioon se mahdollisuus, että puolalaiset yrittäisivät vallata rauhansopimuksen mukaisesti Venäjälle luovutettavat linnat, täytyi itärajan varuskunnat pitää suhteellisen lujina. Tästä johtui, että organisaatiomuutosten alkaessa Ruotsissa vuonna 1617 siihen ei kyetty suomalaisten joukkojen parissa.

Suomessa väenottojen johtaminen uskottiin komissaareille, joiksi määrättiin paikallisia käskynhaltijoita. Viipurin, Savonlinnan ja Kyminkartanon läänien komissaariksi määrättiin 26.12.1617 Henrik Fleming, joka samalla sai valtakirjan Viipurin läänin käskynhaltijaksi. Hänen ohjeensa olivat erittäin yksityiskohtaiset ja väenoton uutta luonnetta korostava. Muutamin pienin muutoksin samanlaiset ohjeet annettiin muillekin komissaareille. Näistä saivat Filip Scheding valtakirjansa Pohjanmaata varten sekä Kristoffer Wulfsdorf ja Sten Klaunpoika Ahvenanmaata varten 1.1.1618. Turun lääniin taas asetettiin komissaariksi alueen käskynhaltija Johan de la Gardie, joka sai ohjeensa vasta 1.2.1618.

Jo ennen varsinaisen väenoton alkamista Henrik Fleming nimitettiin Karjalan rykmentin everstiksi eli komentajaksi. Maaherran ja everstin virkansa vuoksi hän sai 14.2.1618 läänityksiä, joten virkanimitys on tapahtunut tätä ennen. Flemingin pyydettyä Kustaa II Adolfilta täsmennystä väenotto alueen rajoihin hän sai 23.2.1618 päivätyn kirjeen, jossa ilmoitettiin Jesper Matsson Kruusin saaneen valtuudet määrätä rykmentin rajat nähtyään, kuinka vahvaksi kukin lippukunta voitiin väenoton jälkeen täydentää. Samalla kirjeellä nimettiin Flemingin lähimmäksi apulaiseksi, siis everstiluutnantiksi, Ernst Creutz. Vastaavia nimityksiä länsisuomalaisia lippukuntia varten ei tapahtunut ennen kuin vasta vuoden lopulla. Erilaisuus mahdollisesti johtui siitä, että länsisuomalaiset lippukunnat olivat toistaiseksi kovin hajallaan, karjalaiset sitä vastoin suhteellisen yhtenäisellä alueella ja sen lisäksi Venäjän vastaisella rajalla, missä oltiin kaukana keskushallituksesta ja kipeimmin kaivattiin paikallisen johdon keskitystä.

Tiedot väenoton yksityiskohdista puuttuvat. Sen on täytynyt edistyä kevättalvella 1618 suhteellisen nopeasti, koskapa Kustaa II Adolf 6.-7.5.1618 antoi lopulliset ohjeet  uutta rykmenttijärjestelyä varten edellyttäen väenoton jo suoritetuksi. Väenoton viimeisenä toimenpiteenä suoritettavan katselmuksen toimittajaksi ja rykmentinjärjestelyn ylivalvojaksi Suomessa Kustaa II Adolf määräsi valtakunnan varainhoitajan Jesper Mattson Kruusin. Hänen oli samalla kertaa suoritettava myös suomalaisen ratsuväen katselmus. Nämä koko järjestelykauden tärkeimmät ohjeet, jotka lähetettiin myös Henrik Flemingille, Inkerin joukkojen komentajalle Carl Gyllenhielmille sekä Tallinnan käskynhaltijalle Gabriel Oxenstiernalle, esittävät selvästi sen uuden järjestelmän, joka oli otettava käyttöön.

Ensinnäkin oli yksiköille saatava yhtenäiset ja selvät täydennysalueet. 1500 - luvulla oli ollut ihanteena eheän lippukunnan saaminen lippukunnan täydennysalueeksi. Kun lippukuntien lukumäärää oli armeijan kasvaessa täytynyt lisätä, oli niiden suhde täydennysalueisiinsa käynyt sikäli sekasortoiseksi, että saman kihlakunnan miehiä kuului useampiin lippukuntiin ja samaan lippukuntaan oli voitu ottaa useamman kihlakunnan miehiä. Epäkohdat, joita se aiheutti täydennykselle, hallinnolle ja huollolle, olivat niin ilmeisiä, että yksiköille oli uudestaan järjestettävä kiinteä ja selvä yhteys täydennysalueisiinsa. Kun armeijan kasvaminen lisäksi oli tehnyt  mahdottomaksi keskushallinnolle ja armeijan johdolle säilyttää edelleen välitön yhteys kuhunkin lippukuntaan erikseen, oli välillä oleva komentoporras käynyt välttämättömäksi.

Suomen jalkaväki oli Kruusin ohjeen mukaan jaettava kahteen rykmenttiin, joiden kummankin oli saatava kahdeksan lippukuntaa. Maan pääosien vanhojen nimien mukaan Kustaa II Adolf kutsui niitä Suomen ja Karjalan rykmenteiksi. Alueellisten lippukuntien  muodostamisesta Kustaa II Adolf antoi katselmusherralleen seuraavat yksityiskohtaiset ohjeet:

"Jotta miesluku tulisi kohtuulliseksi, ei liian korkeaksi huollon kannalta katsottuna eikä liian heikoksi linnoja puolustamaan, on Teidän vaadittava Tallinnan maaherralta, sotamarsalkalta [ Carl Gyllenhielm] ja everstiltä allekirjoituksilla vahvistetut rullat niistä nihdeistä, jotka  kullakin on luonaan ja komennossaan, sekä tiedot, mistä kihlakunnasta ja pitäjästä kukin on kotoisin. Nämä on yhdistettävä kotona olevien vanhojen nihtien ja alokkaiden kanssa yhteen ja tehtävä kukin lippukunta 284 miehen vahvuiseksi määräten vajaavahvuisiin lippukuntiin niin monta alokasta, että ne tulevat määrävahvuisiksi. Mutta jos alokkaista yhdessä vanhojen miesten kanssa tulee liian vahva lippukunta, on Teidän liitettävä kihlakunnittain ja pitäjittäin vanhoja ja uusia nihtejä yhteen ja muodostettava vierekkäin olevien pitäjien nihdeistä uusi lippukunta.

Päälliköiksi on ensin asetettava vanhoja päämiehiä niin pitkälle kuin heitä riittää. Mutta jos lippukuntia tulee enemmän kuin ennen, on nihdit asetettava pitäjittäin lippukuntiin, joille on joko heti tai myöhemmin määrättävä päämies, joka tapauksessa pitäen silmällä, että saman pitäjän kanssa ei useammalla kuin yhdellä päämiehellä ole tekemistä."

Uutta järjestelmää luotaessa siis mahdollisimman selvästi lausuttiin julki periaate, että kihlakunta oli lakannut olemasta täydennysalueellisena yksikkönä ja että sen sijalle oli tullut pitäjä tai useampia vierekkäisiä pitäjiä. Tällä tavoin oli saatu tarpeellinen joustavuus: paisuipa lippukuntien lukumäärä kuinka suureksi tahansa, aina oli helppo järjestää niille selvät ja yhtenäiset täydennysalueet.

Mutta alunperin oli Kustaa II Adolfin määräyksestä ulotettava vielä pidemmälle. Kustaa II Adolf määräsi, että vastaisuudessa Karjalan rykmentin erikoistehtävänä tulisi olemaan varuskuntapalveluksen suorittaminen Narvan itäpuolisella alueella, Suomen rykmentin taas Virossa. Katselmusten yhteydessä oli sen vuoksi suoritettava kesän kuluessa suuria vaihtoja: miehistön vaihto lippukuntien välillä ja varuskuntien vaihto rykmenttien kesken.

Katselmusherrojen valtuudet olivat siis erittäin laajat. Tavallisten tehtäviensä lisäksi he saivat määrätä rykmenttien rajat ja asettaa lippukuntiin uutta päällystöä. Kuinka vapain käsin katselmusherrat katsoivat voivansa toimia, siitä on todisteena eräs poikkeama väenotto-ohjeiden nimenomaisesta määräyksestä. Ohjeiden mukaan kiellettiin pakottamasta ruotuja antamasta rahaa niistä otetuille nihdeille. Tästä huolimatta olivat kuitenkin Jesper Matinpoika Kruus ja Henrik Fleming sopineet talonpoikien kanssa ainakin Karjalan rykmentin alueella sellaisesta lisäverosta, että ruotujen oli annettava kullekin varuskuntiin lähetettävälle alokkaalle vaatetukseksi 10 kyynärää sarkaa ja saman verran palttinaa sekä 50 päivän muona. Kun Kustaa II Adolfille kerrottiin, että maksu kerättiin talonpoikien suostumuksella, sai asia jäädä sikseen.

Tiedot Jesper Matinpoika Kruusin järjestelytyön alkutoimenpiteistä ovat aivan puutteellisia. Eräistä sattumalta tunnetuista seikoista voidaan päätellä, että hän ryhtyi valmisteluihin niin järjestelmällisesti, kun tehtävän vaikeus ja tärkeys vaati. Hän lähetti varhain keväällä Erik Brennaren lippukunnan vääpelin Hans Olofssonin Suomenlahden taakse ottamaan selvää varuskuntien tilasta. Vääpeli, joka huhti-toukokuun vaihteessa viipyi Tallinnassa kokonaisen viikon, selittää ruokalaskussaan olleensa Jesper Matinpoika Kruusin lähettämänä ottamassa selvää Viron ja "Venäjän" (siis oikeammin Inkerin) linnoituksista, joilla hän tarkoittaa  niiden varuskuntia.

Katselmus, johon kuului sekä ratsu- että jalkaväen tarkastus, vaati Suomessa aikaa lähes kolme kuukautta. Turussa muuan katselmus tapahtui 12.5., Sääksmäellä se päättyi ennen 28.5., Hämeenlinnassa se suoritettiin 29.5. - 6.6., Porvoon ja Kyminkartanon lääneissä se päättyi 13.6., Viipurissa oli ainakin jokin toimitus 19.6. ja loput Pohjanmaan nihtejä tarkastettiin Hämeenlinnassa 22.7., sen jälkeen kun pääosa niistä oli matkalla Viroon saanut tyytyä päämies Nils Dubblaren 27.6. toimittamaan katselmukseen.

Katselmus sujui siis suhteellisen nopeasti siitä huolimatta, että tällä kertaa oli pantava alulle perusteellisempia muutoksia kuin tavallisesti. Lippukuntien hajallaan oleminen vaikeutti ja hidastutti kuitenkin miehistö- ja varuskuntavaihtojen suorittamista niin, että vuoden loppuun mennessä ne oli suoritettu vain osittain, ja muutamien varuskuntamääräysten osalta ne olivat käyneet tarpeettomiksi, koska Puolan kanssa oli saatu solmittua välirauha.

Suomalaisten lippukuntien lukumäärä vuosien 1617 - 1618 vaihteessa tunnetaan varmasti. Suomen Rykmentin lopulliselta täydennysalueelta kotoisin oli vanhoja lippukuntia 10. Niiden yhteistä vahvuutta on kuitenkin mahdoton saada selville, koska osalta lippukunnista vahvuustiedot puuttuvat. Väenottojen ja vanhojen , syystä tai toisesta kotona olevien nihtien kokoaminen oli antanut niin hyviä tuloksia, että Axel Oxenstierna saattoi 1.8.1618 laskea Suomesta saatavan 22 lippukuntaa, joiden määrävahvuutena pidettiin 272 miestä. Näistä suunniteltiin kahdeksan lippukuntaa vakinaisesti käytettävän varuskuntapalvelukseen Virossa, Inkerissä ja Karjalassa, joten rykmenttien kotiin jäävään pääosaan kumpaiseenkin tuli seitsemän lippukuntaa. Ruotsissa saman laskelman mukaan tuli olemaan kuusi rykmenttiä , kussakin seitsemän lippukuntaa.

Ensimmäisen rykmenttijärjestelyn todellinen tulos tulee esiin yhteenvedosta, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on laadittu vuoden 1618 lopulla. Sen mukaan Suomen rykmentti oli laajentunut 12 lippukunnaksi. Ilmeisestikin lippukuntia täydennettäessä oli johdonmukaisesti pidetty kiinni alueperiaatteesta, sillä niiden vahvuudet olivat epätasaisia. Suomen rykmentin vahvuus oli nyt 3290 miestä. Kun Suomi asetti valtakunnan 58 lippukunnasta 23 ja 15977 nihdistä 6467, oli sen tosiasiallinenkin  osuus hyvin runsas kolmannes. Paremmin kuin mitkään muut vertailut se osoittaa, että väenotto katselmuksineen oli Suomessa suoritettu perusteellisemmin kuin Ruotsissa.

Lippukunta Täydennysalue Ennen järjestelyä Vuoden 1618 lopulla Vuoden 1619 lopulla Huhtikuussa 1620 Vuoden 1620 lopulla
Erik Thomasson Pohjois-Pohjanmaa Audova Narva 283      
Simon Lange Pohjois-Pohjanmaa       Narva>Tallinna 284 Tallinna
Nils Dobblare Pohjois-Pohjanmaa Pähkinälinna kotona 222 Viro 223 Tallinna-Haapsalu, Lukkolinna-Paadis
Henning Grass Pohjois-Pohjanmaa       Tallinna ? Tallinna-Haapsalu, Lukkolinna-Paadis
Hans von Rechenberg Etelä-Pohjanmaa Narva Pärnu 238      
Jacob Scott Etelä-Pohjanmaa       Pärnu 238 Pärnu
Richard Rosencrantz Etelä-Pohjanmaa - kotona 262 Pärnu 263 Pärnu
Jacob Velamsson Etelä-Pohjanmaa - kotona -      
Daniel Hansson Ylä-Satakunta Paide Tallinna ja Pärnu 299 Pärnu 300 Pärnu
Erik Brennare Ala-Satakunta Paide Paide ? ? 300 kotona
Cristoffer Gyntelberg Ala-Satakunta - ?? 299      
Reinhold Jacobsson Sääksmäki Narva Audova -      
Hans Ekholt Sääksmäki Iivanalinna kotona 298 Paide, Haapsalu, Paasdis, Lukkolinna 332 kotona
Klaus Munck Sääksmäki - kotona 261      
Hans  Andersson Hattula-Hollola Tallinna kotona ? ? 262 -
Abraham Isaksson Hattula-Hollola - kotona 261 - - kotona
Olof Mattson Hattula       - 267 kotona
Mats Larsson Hollola-Hattula kotona Tallinna 268 Tallinna 269 kotona
Lars Tacke Varsinais-Suomi Kaprio-Jama Audova 308 ? 309 kotona
Simon Larsson Raasepori kotona Tallinna 291 Tallinna 284 kotona

Taulukko:  Suomen Maarykmentti vuosina 1618 - 1620

Jesper Mattsson Kruus oli saanut valtuuden asiainhaarain mukaan määrätä rykmenttien täydennysalueiden rajat. Hän tekikin Kustaa II Adolfin alkuperäiseen suunnitelmaan, sellaisena kuin se tunnetaan 6.5.1618 annetusta katselmusohjeesta, muutoksen siinä suhteessa, että Porvoon lääni siirrettiin Karjalan, Hollolan kihlakunta taas Suomen rykmentin täydennysalueisiin. Tämä muutos oli täysin perusteltu, jos ratkaiseva merkitys annettiin näiden alueiden liikenneyhteyksille rykmenttien hallinto- ja sotilaskeskuksiin.

Vaikka Kruus näyttää heinäkuun alussa saaneen varsinaisen miehistökatselmuksen valmiiksi, lopullinen järjestely varuskuntavaihtoineen rykmenttien kesken ja miehistönvaihto vanhojen lippukuntien kesken sekä uusien lippukuntien muodostaminen ja päällystön sijoittaminen niihin vaativat vielä pitkän ajan. Vasta vuoden lopussa oli selvillä, mikä vahvuus kullakin lippukunnalla tuli olemaan, mutta jokin osa miehistön vaihdosta lienee siirtynyt vielä kauemmaksi. Järjestelyä vaikeutti lisäksi varuskuntasuunnitelmien muuttuminen.

Antaessaan 6.-7.5.1618 ohjeita lippukuntien käytöstä varuskuntapalvelukseen Kustaa II Adolf määräsi Suomen rykmentistä seitsemän lippukuntaa Viron linnoihin ja kaksi kotiin päästettäväksi. Karjalan rykmentin sitä vastoin kokonaisuudessaan sijoitettavaksi Inkerin ja Karjalan linnoihin. Kruusin tiedustelun johdosta antamassaan täydennyksessä ohjeeseen Kustaa II Adolf määräsi kaikki ne uudet lippukunnat, joita siinä vielä ei ollut otettu huomioon, jäämään kotiin toistaiseksi, mutta nekin varustettaviksi samoin kuin varuskuntiin lähetettävät.

Eräs myöhäissyksyllä laadittu yhteenveto, jossa ei vielä ole uusia lippukuntia otettu huomioon, edellyttää varuskuntien miehityksen suurin piirtein samanlaiseksi.

Varuskunta Vahvuus
Tallinna 500
Pärnu 800
Paidelinna 400
Haapsalu 600
Lukkolinna 30
Padise 40
Turku 60
Yhteensä 2030

Taulukko: Suomen rykmentille suunnitellut varuskunnat ja niiden tarvitsemat joukot Mankelin mukaan

Suunnitelma on laadittu ilmeisestikin niin varhain, että aselevosta Puolan kanssa ei vielä ollut varmuutta, ja toiselta puolen taas pelättiin uusia selkkauksia Venäjän Puolan muka saavuttaman menestyksen johdosta, mistä oli saapunut epämääräisiä huhuja pitkin syksyä. Oli siis valmistauduttava sodan varalle. Muuten varuskunnat olisivat tulleet paljon pienemmiksi, kuten osoittaa 7.11.1617 normaalioloja varten laadittu sotilasmenoarvio, jossa myöhemmin Suomen rykmentin osalle tuleviin varuskuntiin oli sijoitettu vain 970 miestä.

Epävarmuus jatkui aina talven tuloon saakka ja aiheutti lippukuntien tarpeetonta koolla pitämistä ja marssittamista Suomenlahden satamiin ylivientiä varten. Siten jo viimeistään heinäkuun alussa ryhdyttiin tuomaan kolmea lähes 300 miehen vahvuista pohjalaista lippukuntaa Helsinkiin, sieltä Tallinnan kautta Pärnuun vietäväksi. Lippukunnat olivat Erik Tomassonin ja Nils Dubblaren Pohjois-Pohjanmaalta sekä Christoffer Prövichin Etelä-Pohjanmaalta. Marssi tapahtui maitse Kyrönmetsän, Ylä-Satakunnan ja Hämeenlinnan kautta Helsinkiin, jonne saavuttiin 1.8.1619. Kussakin kihlakunnassa oli voutien järjestettävä varastoistaan muonitus. Mutta ylimenosta Viron puolelle ei tullut suunnitelmien mukaista siitä huolimatta, että Kustaa II Adolf useita kertoja lähetti Jesper Matsson Kruusille kehotuksen. Syynä tähän oli aluksi se, että liikekannalle pannuilta nihdeiltä puuttui sekä vaatetus että aseistus, joita turhaan odotettiin ja lopuksi saatiin riittämättömästi. Siten joutuivat lippukunnat viipymään koko syksyn Helsingissä ja sen ympäristössä talonpoikien majoittamina, koska myrsky ja vastatuuli estivät laivojen merelle  lähdön.

Kun puolalaisvaara alkoi Virossa tällä välin mennä ohi, katsoi Jesper Matsson Kruus voivansa olla noudattamatta Kustaa II Adolfin kehotusta. Sen jälkeen kun Virossa oli saatu aikaan aselepo, saattoi Kustaa II Adolfin erikoisohjeilla Suomeen saapunut Jakob de la Gardie ennen joulua palauttaa pohjoispohjalaiset lippukunnat takaisin kotiseudulleen ja siellä hajalleen, kuitenkin määräten ne olemaan valmiina tarvittaessa kokoontumaan.

Yhtä epätasaisesti näyttävät muidenkin lippukuntien suunnitellut siirrot tapahtuneen. Simon Larsson  vei jo syyskuun puolivälissä Raaseporin nihtinsä Pikkalasta Tallinnaan. Sitä vastoin täydennys, jota Erik Brennare Ala-Satakunnasta ja Daniel Hansson Ylä-Satakunnasta saivat Virossa oleviin lippukuntiinsa, oli lähtövalmiina vasta syyskuun puolessavälissä. Brennaren täydennys, jota kuljetti luutnantti Måns Andersson, lähti merelle lokakuun puolessavälissä Tammisaaresta. Daniel Hanssonin itsensä hakemat nihdit olivat Tallinnassa vasta marraskuun puolessavälissä.

Suomen Maarykmentti

Suomen rykmentin lippukunnista olivat vuoden 1618 lopulla Viron linnojen varuskuntina ainakin seuraavat kuusi:

  1. Pärnussa Hans Rechenbergin ja puolet Daniel Hanssonin lippukunnasta
  2. Tallinnassa  Simon Larssonin ja Mats Larssonin lippukunnat
  3. Paidelinnassa Erik Brennaren lippukunta

Kotona olivat Erik Tomassonin, Nils Dubblaren, Hans Ekholtin, Rikard Rosencrantzin eli Simon Langen, Klaus Munckin sekä Abraham Rosencrantzin lippukunnat sekä juuri vuoden lopulla Tallinnasta Suomeen lähetettynä Hans Anderssonin lippukunta.

Varuskuntien sijoitus oli vuoden 1618 lopulla vielä epäselvä, koska lippukuntien sisäistä järjestelyä aluejärjestelmän vaatimine miehistövaihtoineen ei vielä ollut ehditty suorittaa loppuun. Ylimenokausi tuli selvästi esille siitä, että ei ollut varmuutta siitäkään, mitkä lippukunnat tulisivat säilymään, ja mitkä olisivat vain tilapäisiä täydennysmuodostelmia.

Sama hitaus, johtuipa se sitten etäisyyksistä, kuljetusvaikeuksista tai välttämättömyydestä säilyttää täydennyksen saapumiseen saakka varuskuntiin kuuluvien lippukuntien vahvuus entisellään, epäilemättä oli yleistä vanhan miehistön vaihdossakin. Se näet muutti perusteellisesti useimpien lippukuntien kokoonpanon, kuten muutamat yksityiskohtaisesti tunnetut tapaukset  todistavat.

Siten Nils Dubblaren uudelleen järjestetty lippukunta oli Hämeenlinnassa 27.6.1618 pidetyssä katselmuksessa kokoonpanoltaan seuraava:

Aikaisempi palvelus Kokkola Kruunupyy Lohtaja Pyhäjoki Hailuoto Pietarsaari Uusi Kaarlepyy Yhteensä
Nils Dubblare 15 4 4 6   18   47
Simon Lange 12 4 11 11       38
Hans von Rechenberg           24 15 39
Alokkaat 33 11 26 26 6 36   138
Yhteensä 60 19 41 43 6 78 15 262+33

Lippukunta oli siis kokoonpantu seitsemän pitäjän miehistä kihlakuntarajaa vastaavasta rovastikuntarajasta välittämättä. Päällystökaaderin lisäksi oli siihen Nils Dubblaren vanhasta lippukunnasta siirretty 47. Kahdesta muusta lippukunnasta saadun lisän kanssa vanhojen nihtien lukumäärä oli 124 miestä ja esikunta mukaan laskettuna 157, kun alokkaita taas tuli kuudesta pitäjästä yhteensä 138 miestä.

Kapteeni Jakob Scottin lippukunta, joka on katsottava Hans von Rechenbergin lippukunnan jatkajaksi, muodostettiin Hämeenlinnassa  22.7.1618 seuraavasti:

Aikaisempi palvelus Laihia Mustasaari Maalahti Närpiö Ilmajoki Lapfjärd Pietarsaari Uusi Kaarlepyy Lapua Vöyri Kyrö Alastaro Yhteensä
Hans von Rechenberg 23 23 9 24                 79
Nils Dubblare 7 14 2 8 4               35
Alokkaat 15   15 11 8 4             53
Poissaolevia alokkaita 5 9 1 7 8 3 24 5 6 5 7 1 81
Yhteensä 50 46 27 50 20 7 24 5 6 5 7 1 248

Lippukunnan ytimenä olivat neljän eteläpohjalaisen pitäjän miehet. Kantakomppaniasta oli siihen jäävä 79 ja Nils Dubblaren lippukunnasta saatavat 35 nihtiä, joten vanhan miehistön lukumäärä oli 114. Saapuvilla olevia alokkaita oli ainoastaan 53, joten lippukunnan todellinen vahvuus nousi vain 167 mieheen ilman esikuntaa. Poissa olevien lukumäärä, 81 miestä koko rovastikunnasta, laskettiin tähän lippukuntaan, jolloin sen miehistövahvuus olisi ollut 248 ja esikunta mukaan luettuna 282. Poissa olevien suuri lukumäärä on huomiota herättävä. Pohjois-Pohjanmaaltakin todettiin samassa katselmuksessa poissa olleiden määräksi 82, mutta syyksi on ikään kuin puolustukseksi esitetty välimatkan pituus, sairaus ja muut esteet, kun taas poissa olevista eteläpohjalaisista sen sijaan sanotaan: "eivät olleet saapuvilla tarkastuksessa, ja kuitenkin on heidät määrätty nihdeiksi". Ilmeistä on, että palveluksesta kieltäytyneiden suuri määrä on johtunut kansan vastahakoisuudesta, minkä juuri Pohjanmaata kohdannut aikaisempien väenottojen ankaruus ja siitä johtunut miesten puute kyllä tekee ymmärrettäväksi.

Järjestelyn tuloksena siis oli, että niin hyvin vanhoihin kuin uusiin lippukuntiin tuli luja ydin vanhaa kokenutta miehistöä. Uusi järjestely ei heikentänyt lippukuntien sotilaallista kelpoisuutta siten, että toisiin olisi työnnetty suhteettoman paljon alokkaita. Miehistön vanha ja uusi aines tuli nyt jakautumaan lippukuntien kesken ehkä entistä tasaisemmin, kun niiden täydennysalueiksi oli määrätty tietyt pitäjät.

Puolan kanssa uudelleen aloitettu sota hidastutti vuoden 1618 loppuun saakka jalkaväen järjestelyn loppuun saattamista, sillä sotilaalliset ja taloudelliset syyt estivät lippukuntien siirtelyn, ellei sitä vaatinut muut syyt kuin järjestelyn toimeenpano. Mutta seuraavanakin vuonna, jolloin ei ollut sotaa eikä välitöntä sodanuhkaa enää ollut, oli taloudellinen ahdinko, jos mahdollista vielä suurempi. Erikoisen selvästi se näkyi Suomessa ja vaikutti myös sotilasjärjestelyyn.

Muonitusvaikeudet Virossa pakottivat syksyllä 1618 siirtämään sieltä pois tarpeettomat joukot. Näitä siirtoja johti Jakob de la Gardie. Ruotsalaisista voitiin suurin osa lähettää suoraan kotiin, mutta loput heistä ja kaikki värvätyt joukot kuljetettiin Suomeen talveksi. Näitä joukkoja majoitettin eri puolille maata ainakin kuusi lippukuntaa ja kaksi lipustoa. Rahapalkat suoritettiin joukoille osittain Älvsborgin lunnaista, mutta muonitus järjestettiin etupäässä joko linnaleirein tai keräämällä ylimääräistä kinkeriä. Koko Etelä-Suomi Viipurin ja Rauman välillä sai muodossa tai toisessa osansa tästä rasituksesta kinkeriverojen sekä majoitus- ja kyyditysrasituksina.

Tilanne Viron puolella oli suorastaan romahtamassa. Pärnun komendantti Rikard Rosenkrantz pyysi vuoden 1619 alussa kansleria toimittamaan sekä viljaa että aseita varuskunnalle voidakseen pitää sen hengissä ja harjoittaa sitä. Kun mitään ei saapunut, hän matkusti maaliskuussa Tallinnaan käskynhaltijan puheille uhaten päästää pois palveluksesta joitakin lippukuntia , ellei apua saataisi. Mutta  Tallinnan alueella tilanne oli yhtä toivoton. Pärnun komendantin tultua huolineen käskynhaltija kääntyi Jakob de la Gardien puoleen valittaen, että kaikissa linnoissa oli täydellinen puute sekä muonasta että rahasta. Kun Pärnun varusväestä oli uhattu päästää hajalleen joitakin lippukuntia, ellei apua tulisi, aikoi käskynhaltija menetellä samoin muissakin varuskunnissa, varsinkin Paidelinnassa, siitä huolimatta, että Viron puolustus joutuisi uhatuksi. Tätä valitusvirttä viemään Jakob de la Gardielle ja rahaa pyytämään lähetettiin erikoislähetti.

Apua varmaan tuli, koska varuskuntia ei hajotettu. Apu ei kuitenkaan ollut mittavaa, sillä vielä seuraavana vuonna oli Pärnussa vuoden 1619 saatavia maksamatta ja muonanpuute suunnilleen yhtä kiusallinen. Ne lippukunnat, jotka palvelivat Suomen varuskunnissa, eivät olleet huollollisesti paremmassa asemassa. Siten Karjalan rykmentin komentaja valitti Viipurin linnassa olevien Hans Roothin ja Hans Strålmanin lippukuntien nihdeillä olevan saatavia vuosilta 1605 - 1607, 1614 sekä 1616.

Näin ollen oli pakko antaa niiden suomalaisten lippukuntien, jotka eivät kuuluneet varuskuntiin, pysyä kotonaan koko talven. Ainoa positiivinen määräys, minkä Kustaa II Adolf niiden suhteen saattoi antaa, oli se, että niiden oli oltava valmiina noudattamaan käskyä liikekannallepanosta. Erikoisesti oli ratsuväen hevosten ja aseiden kunnosta pidettävä huolta. Kun Venäjä ja Puola olivat tehneet välirauhan 14 vuodeksi, ei Kustaa II Adolf pitänyt Puolan ja Ruotsin välisen rauhan kestämistä todennäköisenä. Suomessa olevan vieraan sotaväen suhteen Kustaa II Adolf antoi määräyksen, että se olisi kevääksi koottava Turkuun joko rauhan jatkuessa kuljetettavaksi Ruotsiin tai sodan uudelleen puhjetessa kuljetettavaksi Viroon. Ainoa talven kuluessa käynnissä oleva organisatorinen toimenpide oli lippukuntien vahvuuden alentaminen 272 mieheen, mikä huollonkin kannalta oli tarkoituksenmukaista.

Kesällä oli suoritettava edellisenä vuonna keskeytynyt lippukuntien järjestäminen varuskuntiin. Samassa yhteydessä ratkaistiin säilytettävät lippukunnat ja mitkä hajotettaisiin muiden lippukuntien täydennykseksi.

Tiedot järjestelyn perusteista ovat perin puutteellisia, koska Kustaa II Adolf kutsui järjestelyn johtajan Jakob de la Gardien Tukholmaan henkilökohtaiseen neuvotteluun kesäkuun alussa. Järjestelyn perusteet ja määräykset annettiin suullisesti, joten varsinaisista määräyksistä ei ole tietoja ainoastaan seurauksista.

Lopullisten määräysten antaminen lykkääntyi heinäkuun puoleenväliin. Suomalaista jalkaväkeä sijoitettaisiin 14.7.1619 päivätyn suunnitelman mukaan Suomenlahden eteläpuolella oleviin varuskuntiin Viroon 6 ja Inkeriin 5, siis yhteensä 11 lippukuntaa eli 2992 miestä. Viro tuli olemaan Suomen ja Inkeri Karjalan rykmentin puolustusaluetta. Sijoitus oli oleva seuraava, edellyttäen lippukunnat määrävahvuisiksi.

Varuskunta Vahvuus Lippukunnat
Tallinna 544 Nils Dubblare
Erik Tomasson
Paidelinna 172 Hans Ekholt
Haapsalu 50
Lukkolinna 25
Padise 25
Pärnu 816 Rikard Rosenkrantz
Jakob Scott
Daniel Hansson
Ivangorod 364 Ernst Creutz
Jama 80 Hans Strålman
Kaprio 100 Arvid Horn
Audova 150 Olof Brynielsson
    Erik Jönsson
Narva 666 ----

Tämän suunnitelman mukaisesti Kustaa II Adolf antoi Pohjanmaan maaherralle Erik Harelle käskyn viipymättä toimittaa Rikard Rosenkrantzin, Simon Langen ja Nils Dubblaren lippukunnat Turkuun sieltä Jakob de la Gardien ohjeiden mukaisesti varuskuntiinsa lähetettäväksi. Vanha pohjoispohjalaisen lippukunnan päämies Erik Tomasson, jonka rinnalla jo parin vuoden ajan oli mainittu Simon Lange, syrjäytettiin nyt lopullisesti. Mutta Jakob de la Gardie, joka edelleen oli Tukholmassa, tulkitsi 18.7. Erik Harelle lähettämässään kirjeessä Kustaa II Adolfin määräyksen siten, että Pohjanmaalta oli lähetettävä Turkuun neljä lippukuntaa kahden viikon eväillä varustettuina. Neljäs lippukunta tuskin voi olla muu kuin Henning Grassille annettu pohjoispohjalainen alokaskomppania. Venäjän sodassa lopuksi everstinä palvellut Grass oli talvella 1618-1619 ollut Jakob de la Gardien apulaisena Suomessa ja 22.7.1619 hänet nimitettiin Tallinnan linnassa olevan sotaväen päälliköksi. Luonnollista oli, että hänellä oli oltava oma lippukunta. Kun se tavataan Tallinnassa useita vuosia myöhemmin, on selvää, että se on ollut samassa paikassa väliajankin.

Muut järjestelyt jäivät erikseen määrättyjen katselmusherrojen suoritettaviksi ilmeisestikin suullisesti annettujen ohjeiden mukaan, koska kirjallisia ei ole löytynyt. Karjalan rykmentin alueella toimitti katselmukset kamarineuvos Joakim Berndes yhdessä Henrik Flemingin ja kamreeri Hans Henrikssonin kanssa, Suomen rykmentin alueella taas valtaneuvos Johan Skytte maaherra Karl Eriksson Oxenstiernan ja kamreeri Johan Ottesonin kanssa. Katselmukset suoritettiin syyskuussa.

Sille miehistölle, joka oli lähetettävä varuskuntiin, oli nyt varaa jakaa varusteita. Tilanteen helpottumista kuvaa se, että kotiin jäävät nihditkin pääsivät osallisiksi jakeluun. Siten Joakim Berndes sai lähtiessään 3.8.1619 Turusta Viipuriin tarkastusmatkalle mukaansa vaatetta niin runsaasti, että yhdelle lipustolle ja kuudelle lippukunnalle, vaikka ne olivat yli määrävahvuuden, voitiin jakaa palkkaan kuuluva vaate ja lisäksi lippukunnista kotiin jäävälle miehistöllekin antaa vaatetta. Kaikkiaan sitä oli niin paljon, että sen oli riitettävä 10 komppanialle. Tiettävästi sitä riitti muillekin Suomessa oleville lippukunnille. Aseiden laita sitä vastoin oli heikommin. Kotimainen valmistus oli vielä kehittymätöntä, eikä ulkomailta ollut varaa ostaa yhdellä kertaa niin paljon kuin olisi ollut tarve. Sen vuoksi päälliköt päästäessään jonkin lippukunnan pois komennostaan saattoivat pidättää siltä osan aseista jaettavaksi uudelle lippukunnalleen. Seuraavanakaan vuonna ei tilanne tässä suhteessa näytä olleen paljoa parempi päätellen siitä, että Anton Jürgenreich oli täytynyt lähettää Viipurista varta vasten Tukholmaan aseita  pyytämään. Jonkin verran hän niitä saikin mukaansa paluumatkalle, mutta pääosa luvattiin lähettää perästä. Vaatetta sitä vastoin oli jo aikaisemmin saatu riittävästi. Tiedot rykmentin vahvuudesta tuona ajankohtana puuttuvat, mutta yksittäisistä lippukunnista säilyneet tiedot todistavat selvästi väkeä saadun enemmän kuin tarvittiin.

Muutamat edellisen vuoden alokaskomppanioista hävisivät jäljettömiin ja muutamien päällikönvaihdokset vakiintuivat. Hans von Rechenberg määrättiin Audovan poliittisesti tärkeän panttilinnan päälliköksi, ja hänen eteläpohjalainen lippukuntansa joutui Jakob Scottille. Jakob Velamssonin eteläpohjalainen lippukunta hävisi kokonaan, joten se oli ollut vain ohimenevä täydennysmuodostelma samoin kuin Klaus Munckin sääksmäkeläinen lippukunta, joka todennäköisesti liitettiin Hans Ekholtin lippukuntaan. Hattulan ja Hollolan lippukuntien kehitys on perin sekava. Syksyllä 1618 oli samanaikaisesti kolme lippukuntaa: Hans Anderssonin ja Mats Larssonin vanhat sekä Abraham Rosenkrantzin alokaskomppania. Seuraavana vuonna lippukuntia oli vain kaksia, mutta Mats Larssonin lisäksi toisena olevaa päämiestä ei ole helppo selvittää. Vielä 1620 mainitaan Hans Andersson siinä asemassa olevana, mutta mahdollisesti jo aikaisemmin ja viimeistään tästä vuodesta lähtien hän sai väistyä Abraham Rosenkrantzin tieltä, koska hän oli luvatta lähtenyt Pärnussa olevasta lippukunnastaan Suomeen ja koska hän muutenkin oli kykenemätön pitämään yllä hyvää järjestystä.

Heinäkuun lopulla Kustaa II Adolf antoi Jakob de la  Gardielle ohjeen varuskuntien järjestämisestä. Sen mukaan oli sijoitettava Tallinnaan ja sen alaisiin linnoihin 3, Pärnuun 3 ja Inkerin linnoihin 5 lippukuntaa. Vaikka luettelo lippukuntien nimistä puuttuu, on jotensakin varma, että se on ollut suunnilleen sama kuin aikaisemmin esitetty, 14.7.1619 laadittu. Kun siinä mainitut lippukunnat oli kuljetettu majoituspaikkoihinsa, oli siellä pidemmän aikaa olleet lippukunnat palautettava kotiin. Jakob de la Gardien oli jäätävä Tallinnaan Viron käskynhaltijaksi Gabriel Oxenstiernan tilalle. Hän sai laajat valtuudet ottaa paikallisilta aatelisilta lainoja ja pantata kruunun hallussa olevia tiloja saadakseen viljaa sotaväen muonitukseen. Myös hän sai tehtäväkseen johtaa Puolan kanssa käytäviä rauhanneuvotteluja.

Suunnitellut sotaväen siirrot kuitenkin myöhästyivät merkittävästi. Yhtenä syynä oli epäilysten herääminen karjalaisten sopivuudesta varuskuntapalvelukseen Inkerissä. Carl Gyllenhielm oli kesällä 1619  valittanut, että karjalaisia nihtejä karkasi yhtä mittaa, eikä sekään ollut auttanut, että muutamia Venäjän puolelta palautettuja oli hirtetty. Kustaa II Adolf antoi silloin Jakob de la Gardielle valtuudet vaihtaa karjalaiset Viron puolen varuskuntiin, ellei heihin Venäjän rajalla voitaisi luottaa, ja siirtää heidän tilalleen Suomen rykmentin lippukuntia. Tämä jäi kuitenkin tekemättä. Syyt siihen voimme arvata melkoisella varmuudella. Karkaaminen tuskin johtui karjalaisten luontaisesta epäluotettavuudesta, vaan todennäköisemmin huollon heikkoudesta. Myös Suomen rykmentin lippukuntien suhteen oli suunnilleen yhtä paljon syytä valituksiin. Siten seuraavana vuonna väitettiin suuren osan Hans Ekholtin nihtejä piileksivän Sääksmäen kihlakunnassa. Jos sotamiehet pidettäisiin nälkäisinä ja alastomina, ei karkaamista voitu lopettaa miehistön vaihdolla, vaan huollon parantamisella. Suunniteltu vaihto olisi pidentänyt kummankin rykmentin lippukuntien luonnollisia yhteyksiä täydennys- ja huoltoalueidensa kanssa ja siten aiheuttanut niin suuria epäkohtia, että Jakob de la Gardie jätti varuskuntien sijoitukset ennalleen. Muuan Suomen rykmentin lippukunta kuitenkin vietiin toistaiseksi Narvaan, jonka varuskunta oli suhteellisen huonossa kunnossa ja jossa kuitenkin oli syytä olla varuillaan sekä puolalaisten että venäläisten taholta uhkaavan hyökkäyksen varalta. Mutta karjalaiset lippukunnat ehtivät määräpaikkoihinsa vasta myöhäissyksyllä tai seuraavana talvena. Luultavasti sen vuoksi, että välillä oli harkittu karjalaisten siirtämistä Viron puolelle, Joakim Berndes vasta syyskuun lopulla ilmoitti Henrik Flemingille tämän komppanian heti lähtevän Narvaan. Mitään kiirettä ei vieläkään pidetty siitä päätellen, että Simon Langen lippukunta voitiin vasta joulukuussa päästää Tallinnaan Narvasta sen jälkeen kun Mats Olofssonin lippukunta oli saapunut sinne. Erik Jönssonin lippukunta sai matkaeväänsä Viipurissa 5.1. ja 10.1.1620 sekä Arvid Hornin 3.2.1620, joten ne ehtivät perille aikaisintaan sydän talvella. Mitään oleellista muutosta sotaväen huollossa ei edelleenkään tapahtunut. Sen seuraukset näkyivät sotilaskarkurien lisääntymisenä. Vuoden 1619 lopulla Kustaa II Adolf sanoi saaneensa tietoja

"että suuri osa suomalaisista on karannut lippukunnistaan ja mennyt Inkeriin, Käkisalmen lääniin tai Liivinmaalle (siis oikeastaan Viroon), jossa he ovat päässeet käskynhaltijaimme, aatelin ja muiden suojelukseen sillä varjolla, että he muka ottavat autiomaata haltuunsa ja viljelyksen hyödyksi Meille ja kruunulle."

Kustaa II Adolf käski Jakob de la Gardien ottaa selvää tällaisista karkureista ja vaatia heidät palautettaviksi joukko-osastoihinsa, olivatpa he kenen suojeluksessa tahansa. Niitä, jotka vasta ottaisivat karkureita vastaan, oli uhattava hirttämisellä. Tällaisilla uhkauksilla ei tietysti voitu äkkiä saada aikaan perusteellista muutosta, mutta joka tapauksessa nekin olivat  merkkinä uudesta suunnasta, joka vaati tiukempaa sotilaskuria.

Vuonna 1620 saavutti ensimmäinen rykmenttijärjestely lopullisen muotonsa. Suomen maarykmentti oli täysi, mutta Karjalan rykmentistä puuttui komppania. Alokkaita oli saatu niin runsaasti, että monissa tarkastuksissa oli voitu karsia palveluskyvyttömät pois. Ennen kuulumattomalla tarkkuudella ja ankaruudella oli koottu riveihin sekä karanneet että alokkaat. Kun palveluksesta pois jääneiden kiinniottamisen suorittivat lippukunnat itse täydennysalueillaan lähettämiensä komennuskuntien avulla, tapahtui monenlaisia väärinkäytöksiä. Esimerkiksi Lars Urbanussonin lippukunnan komennuskunnat, joita johtivat luutnantti ja profossi, käyttäytyivät Rautalammilla karkulaisia etsiessään kuin vihollismaassa: aivan viattomiakin vangittiin ja päästettiin vapaaksi vasta lunnailla, vangittuja pahoinpideltiin ja ylläpito järjestettiin pakkokestityksellä. Tämä herätti niin suurta rauhattomuutta, että Turun maaherran tutkiessa asiaa talonpojat sanoivat, että maassa oli pienemmistäkin syistä tapahtunut kapinoita.

Mutta hallituksen kannalta ensimmäisen järjestelykauden tulos Suomessa vastasi kaikkia odotuksia ja oli paljon parempi kuin Ruotsissa. Jos perustetut jalkaväkirykmentit olisivat olleet yhtä vahvoja, olisi Suomen osuus, kaksi rykmenttiä valtakunnan seitsemästä, tehnyt ainoastaan 28,6 %. Ruotsalaisten rykmenttien lippukuntien lukumäärä oli kuitenkin niin vähäinen, että viidessä rykmentissä oli yhteensä vain 36 lippukuntaa, kun taas Suomen kahdessa rykmentissä oli lippukuntia 23 (38,9 %). Lippukuntien miesmäärät eivät kuitenkaan olleet aivan yhtenevät. Ruotsalaisissa lippukunnissa oli keskimäärin hieman enemmän miehiä kuin suomalaisissa. Tältä vuodelta on rykmenteistä kaksi samanaikaista laskelmaa, joiden tiedot ovat keskenään verrannolliset. 8.2.1620 laaditun, mutta todennäköisesti vuoden 1619 lopulla kerättyjen tietojen perusteella kasatun laskelman perusteella kotimaista rykmentteihin jaettua jalkaväkeä oli yhteensä 18168 miestä, joista suomalaisia oli 6909 (38 %). Toisen 18.4.1620 laaditun laskelman mukaan vastaavat luvut olivat 17315, 6455 (37,2 %). Sydäntalven aikana suomalaisten rykmenttien vahvuudet olivat siis jonkin verran laskeneet. Syynä oli todennäköisesti karkuruus. Mutta edelleen lippukuntien keskivahvuus ylitti määrävahvuuden.

Kun lisäksi otamme huomioon sen, että rykmenttijaon  ulkopuolelle (ja siten poissa laskelmasta) oli jätetty Lars Göranssonin, Anders Munckin ja Henning Grassin lippukunnat sekä Christoffer Prövichin noin 50 miehinen lippukunta, yhteensä noin 700 - 800 miestä, lopputulos uudesta rykmenttijaosta on vielä selkeämmin onnistunut paremmin Suomessa kuin Ruotsissa.

Syitä lopputulokseen ei ole lähteistä  löydettävissä. Ilmeisestikin  väenottoa johtavien komissaarien toiminta oli Suomessa ollut keskitetympää ja tehokkaampaa kuin Ruotsissa. Samoin suomalaisten lippukuntien välitön tarve Venäjän ja Puolan vastaisen rajan varmistuksessa, pakotti pitämään liikekannalla melkein kaikki lippukunnat ja tarmokkaasti kokoamaan palvelukseen sekä alokkaat että riveistä luvatta poistuneen vanhan väen.

Tämän varuskuntapalveluksen tärkeyttä osoittaa sekin, että kummankin rykmentin komentajat siirrettiin pois täydennysalueiltaan. Rikard Rosenkrantz nimitettiin samalla kertaa Suomen rykmentin everstiksi ja Pärnun komendantiksi. Henrik Fleming taas sai 14.4.1620 käskyn luovuttaa Viipurin ja Savonlinnan läänin Sven Månsson Eketrälle ja ottaa vastaan everstin toimensa ohella Narvan ja sen läänin käskynhaltijan viran, jota tähän asti oli hoitanut Carl Gyllenhielm. Jo edellisenä vuonna oli Henning Grass nimitetty Tallinnassa olevan varusväen everstiksi. Suomalaisen jalkaväen tehtävä valtakunnan itäisten alusmaiden vartijana oli siis erittäin selväksi.

Tehtävänsä tasalla olevan päällystön järjestäminen tuotti oletettavasti suuria vaikeuksia. Sekä yksityiset arvostelut että uudet nimitykset todistavat uudistusten tässäkin suhteessa olleen tarpeellinen. Siten Suomen rykmentin tuleva komentaja Rikard Rosenkrantz kirjoitti Pärnusta keväällä 1618, siis järjestelyn parhaillaan ollessa käynnissä, Axel Oxenstiernalle kirjeen, jossa hän lyhyesti ja perustelematta ikäänkuin yleisesti tunnettuna tosiasiana sanoi suomalaisella jalkaväellä aina olleen huonoja upseereja ja sen vuoksi pyysi kanslerin tukea, että Kustaa II Adolf nimittäisi upseereiksi hänen suosittelemiaan miehiä.

Kun ei tiedetä, ketä tai keitä Rikard Rosencrantz aikoi suositella, jäävät hämäriksi myös ne heikkoudet, jotka suomalaista lippukuntaupseeristoa hänen mielestään vaivasivat. Myös muut tunnetut valitukset ovat liian epämääräisiä mahdollistaakseen syiden selvittämisen. Siten on mahdollista, mutta ei varmaa, että Carl Gyllenhielm kirjoittaessaan Kustaa II Adolfille Novgorodista hieman Stolbovan rauhan solmimisen jälkeen sisällytti moitteisiinsa myös suomalaisen päällystön, jota hänen luonaan oli suhteellisen runsaasti. Hän näet kertoi, että sotaväen keskuudessa vallitsevan huonon elämän korjaamiseksi tarvittaisiin rangaistuksia ja sota-artikloiden nimenomainen kielto lopettamaan varsinkin upseeriston keskuudessa rehottavan mässäilyn ja juopottelun.

Enemmän tietoa antavat ne uudet päällystönimitykset, joita rykmenttijärjestelyn yhteydessä tehtiin. Huomattavaa näet on, että nyt ei paljonkaan tapahtunut korotuksia lippukuntien omasta keskuudesta, vaan turvauduttiin ulkopuoliseen ainekseen.

Ensinnäkin molemmat rykmentinkomentajat on katsottava lähinnä ruotsalaisiksi. Henrik Fleming oli kyllä suomalaista sukua, mutta hän piti itseään ruotsalaisena. Suomen rykmentti sai myöhäissyksyyn saakka odottaa komentajanimitystä. Syynä siihen näyttää olleen se, että suomalaisen jalkaväen sotaeverstinä Venäjän sodan lopulla toiminut Hans von Rechenberg oli välttämätön Carl Gyllenhielmin apulaisena Narvassa eikä häntä sen vuoksi voitu nimittää Suomen rykmentin everstiksi, jonka päämajan oli sijaittava jossakin Virossa. Vasta 3.11.1618 annettiin Rikard Rosencrantzille valtakirja samalla kertaa Suomen rykmentin komentajaksi että Pärnun käskynhaltijaksi, johon toimeen hän oli saanut nimityksen jo kesällä (8.7.1618).

Uusia vuosina 1617 - 1618 ensi kerran suomalaisten lippukuntien päällikköinä mainittuja ovat Jakob Scott, Simon Lange, Henning Grass, Claus Munck, Christoffer Gyntelberg, Olaus Mattsson, Christoffer Prövich, Abraham Isaksson, Hans Ekholt, Anton von Jürgenreich, Ernst Creutz, Arvid Horn ja Anders Munck. Kun lippukuntien lukumäärä toistaiseksi ei lisääntynyt, tapaamme muutamana seuraavana vuotena uusia päämiehiä vain muutamia. Vuonna 1619 mainitaan ensi kerran Henning Grass suomalaisessa jalkaväessä palvelevana ja vuonna 1620 Robert Richardsson. Minkä verran uutta ainesta tuli alempiin upseerintehtäviin, on tuntematonta kaikkia yksityiskohtia myöden, koska monista lippukunnista ei ole säilynyt luetteloita.

Yhtenä ryhmänä näiden tulokkaiden joukossa ovat ulkomaisissa palkkajoukoissa palvelleet miehet, jotka lippukuntiensa tultua hajotetuiksi pyrkivät saamaan vakansseja kotimaisessa jalkaväessä. Siten Simon Lange palveltuaan kevääseen 1613 asti pohjalaisen ratsuväen vänrikkinä lienee myöhemmin siirtynyt saksalaiseen rykmenttiin. Venäjän sodan loppupuolella hän palveli eversti Hans von Rechenbergin kapteeniluutnanttina. Kun sitten Erik Tomasson syrjäytettiin tehtäväänsä kykenemättömänä sai vuodesta 1619 lähtien Simon Lange lippukunnan komentoonsa. Jakob Scott oli luultavasti englantilaissyntyinen palkkasotilas, mihin viittaavat hänen nimensä sekä käsialansa. Hän oli saanut Kustaa II Adolfilta vakuutuksen päästä Rikard Rosenkrantzin rykmenttiin lippukunnan päälliköksi. Jesper Mattsson Cruus järjesti vakanssin siten, että antoi hänelle alunperin Hans von Rechenbergille komentaman alokaskomppanian. Sen päällikkönä oli väliaikaisesti ollut Oulun ja Kajaanin linnojen nihtien päällikkönä toiminut Christoffer Prövich, joka nyt tuli syrjäytetyksi. Anton von Jürgenreich oli saksalainen tai balttiansaksalainen palkkasotilas, joka oli pahoin haavoittunut Pihkovan piirityksessä ja sen vuoksi saanut Kustaa II Adolfilta vuotuisen eläkkeen Viipurin tullituloista 200 taalaria ja vaatetta 100 taalarin edestä. Häntä oli käytettävä Viipurin linnassa sellaiseen palvelukseen, johon hän parhaiten sopisi.

Tästä alkaen von Jürgenreich on Viipurin linnan asukkaana. Henrik Fleming asetti hänet myöhemmin yhden varuskunnan lippukunnan päälliköksi ja  Kustaa II Adolf hyväksyi nimityksen. Christoffer Gyntelberg kuului kansallisuudeltaan samaan luokkaan. Kustaa II Adolf lähetti syksyllä 1618 hänet yhdessä Henning Grassin kanssa, jotka molemmat olivat olleet lippukuntien päällikköinä, Jakob de la Gardien mukana Jesper Mattsson Cruusin luokse Suomeen ja käski järjestää heille palvelijoineen rauhanajan palkkauksen siihen saakka, kunnes heille annettaisiin jokin tehtävä. Gyntelberg mainitaan vuoden 1618 lopulla laaditussa yhteenvedossa Ala-Satakunnan nihtien päällikkönä Erik Brennaren sijasta, mutta Brennare sai kuitenkin tosiasiassa pitää lippukuntansa, ja Gyntelberg jäi tämän järjestelykauden loppuajaksi syrjään. Hänen toverinsa Henning Grass sen sijaan löysi tukevamman vihreän oksan.

Tämä balttilaissyntyinen aatelismies oli jo 1610 ollut lippukunnan päällikkönä ja osallistui joukkonsa kanssa Käkisalmen piiritykseen, vuonna 1612 hän oli everstiluutnantti ja jo 1614 jalkaväen eversti. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän koko ajan palveli ulkomaisessa palkkaväessä Venäjällä. Vuonna 1619 hänet mainitaan pohjoispohjalaisen alokaskomppanian päällikkönä, mutta tämä asema ei tyydyttänyt everstin arvon saavuttanutta miestä, vaan hän sai Jakob de la Gardien tekemään Kustaa II Adolfille ehdotuksen nimittämisestään  toiseen toimeen. Tuloksena oli, että hänet 22.7.1619 nimitettiin Tallinnan linnassa olevan sotaväen päälliköksi palvelemaan välittömästi maaherran alaisena. Pohjoispohjalaisen komppaniansa hän sai pitää edelleen sen yleiseurooppalaisen tavan mukaisesti, että eversti oli virkansa ohella myös lippukunnan päällikkö ainakin nimellisesti ja palkkaetujen suhteen. Tätä lippukuntaa ei kuitenkaan toistaiseksi luettu mihinkään rykmenttiin kuuluvaksi, minkä vuoksi tiedot siitä ovat aivan puutteelliset. Robert Richartsson oli todennäköisesti englantilainen. Hänen aikaisemmasta palveluksestaan ei ole varmoja tietoja, mutta mahdollista on, että hän jo Venäjän sodan alkupuolella oli aloittanut palveluksensa kenttäjoukoissa joko kuormastonpäällikkönä tai ratsumiehenä Evert Hornin omassa lipustossa.

Toisena ryhmänä uusien päälliköiden joukossa ovat suomalaiset aatelismiehet. Anders Munckin sanotaan olleen tanskalaista sukua, mutta hän oli naimisissa suomalaisen kanssa, oli palvellut suomalaisessa ratsuväessä ja omisti maata Suomessa, joten hänet on katsottava suomalaistuneeksi. Hänen savolainen lippukuntansa jäi toistaiseksi ainoastaan paperilla olevaksi, sillä vuoden 1618 järjestelyssä siihen ei tullut muuta kuin esikunta.

Klaus Munck af Fulkila oli suomalaista Fulkilan sukua, oli Venäjän sodassa ainakin vuonna 1613 palvellut Evert Hornin kornetissa tavallisena ratsumiehenä ja myöhemmin luutnanttina Christoffer Assarssonin ruotsalaisessa lipustossa sen Ruotsiin kotiuttamiseen saakka. Hänenkin sääksmäkeläinen lippukuntansa jäi paperille, sillä sitä ei mainita muissa lähteissä kuin yhteenvedossa vuoden 1618 järjestelystä. Ernst Creutz oli tunnettua Sarvilahden sukua, palvellut venäjän sodan etu- ja mahdollisesti sen alkupuolella suomalaisessa ratsuväessä, mutta vuonna 1613 saanut helsinglandilaisen lippukunnan, jota johti kotiuttamiseen saakka, minkä jälkeen hän pääsi Karjalan rykmentin everstiluutnantiksi. Arvid Horn af Kanckas edusti sikäli suomalaisia sotilastraditioita, että hänen isänsä oli viimeistään vuodesta 1578 alkaen palvellut upseerina suomalaisessa ratsuväessä ja kaatunut everstinä Kirkholman taistelussa. Kotimaisessa palveluksessa ei Arvid Hornia mainita ennen vuotta 1618, joten on varsin mahdollista, että hän sitä ennen oli opiskelemassa ulkomailla kuten hänen kuuluisa sukulaisensa Evert Horn.

Nämä aatelismiehet, joita varsinkin Henrik Fleming oli ottanut eri upseerivakansseille rykmenttiinsä, vaativat itselleen parempaa rauhan ajan palkkaa kuin muu päällystö sekä lisäksi kutakin upseeria kohti vapaan rehun yhdelle hevoselle, mikä etu tähän saakka oli kokonaan puuttunut jalkaväkipäällystöltä. Kun Henrik Fleming pyysi Kustaa II Adolfilta uutta palkkasääntöä, hän sai vastaukseksi jyrkän kiellon. Mahdollista on, että juuri tämän vuoksi monet vuonna 1618 palvelukseen astuneista aatelismiehistä hävisivät jalkaväen luetteloista. Sen aselajin palkkaedut eivät todellakaan, verrattuna esimerkiksi ratsuväen palkkaetuihin, olleet houkuttelivia.

Uusi päällystö siis oli etupäässä joko ulkomaista palkkasoturiainesta tai kotimaista aatelia. Monet olivat ennen lippukuntiin tuloaan palvelleet ratsuväessä. Näyttää siltä, että suomalaisen jalkaväen johtoon haluttiin saada upseereita, jotka joko tunsivat eurooppalaista sotataitoa tai edustivat entistä korkeampaa sosiaalista ja sivistyksellistä tasoa. Siinä suhteessa varmaankin suomalaisen jalkaväen päällystössä oli ollut niitä puutteita, joiden vuoksi sitä arvosteltiin heikoksi eikä ryhdytty sitä täydentämään sen omasta keskuudesta. Ulkomaisen päällystön käyttöä vaikeutti kuitenkin sen kielitaidottomuus. Siitä varmaan johtui, että muutamien jo nimitettyjen oli toistaiseksi vetäydyttävä syrjään.

--- JATKUU---

Vuoden 1622 "uusi" Maarykmentti

Alkuperäinen jako oli voimassa vain muutaman vuoden, sillä organisaatio uusittiin vuonna 1622. Sen mukaan Suomessa perustettaisiin kolme (Suomen, Karjalan ja Cobronin rykmentit), mutta huomattavasti pienempää rykmenttiä. Rykmentin vahvuudeksi määrättiin 1176 miestä, ja se jakautui kahdeksaan 147 miehen komppaniaan. Nämä ryhmitettiin kahdeksi taisteluyksiköksi - skvadroonaksi.

Organisaatiouudistuksen edistyessä ja sotatoimien kiihtyessä uuden vuosikymmenen alussa  kasvoi pohjalaisten osuus siten, että vuonna 1623 oli rykmentissä kahdeksan komppaniaa (1119 miestä katso taulukko 3) ja seuraavana vuonna yhdeksän komppaniaa (1394 miestä katso taulukko 4). Perustamisvuonna luovutti Hans von Rechenberg komentajan tehtävät Richard Rosencrantzille, joka oli samana vuonna  tullut komppanian päällikkönä rykmenttiin. Von Rechenberg oli johtanut rykmenttiään 14 vuoden ajan lukuun ottamatta lyhyttä  kautta  vuosien 1611 - 1612 tienoilla, jolloin hän oli ollut Laatokan kaupungin komendanttina. Tänä aikana oli hänen sijaisenaan Jacob Velamsson. Rykmentin komppanianpäälliköt vaihtuivat nyt neljännen kerran. Pitkäaikaisimpia Puolan sodan loppuvaiheen päälliköitä olivat Nils Dobblare (vuodesta 1615 alkaen), Jacob Scott (vuodesta 1617 alkaen) ja Henning Grass (vuodesta 1618 alkaen).

Paikkakunta lukumäärä Muuta
Laihia 50  
Ilmajoki 20  
Lappohja 6  
Isokyrö 7  
Korsholma 46  
Maalahti 27  
Närpiö 50  
Lappfjärd 7  
Pietarsaari 24  
Uusikaarlepyy 5  
Vöyri 6  
YHTEENSÄ 248  

Taulukko 2: Jacob Scottin komppania 22.7.1618

Komppania Rekrytointialue Sijoituspaikka Vahvuus Huomautukset
Nils Ribbing (henkikomppania) Etelä-Pohjanmaa Riika 18+123 1.10.1623
Antoni Jurgenreich Pohjois-Pohjanmaa Riika 18+144 Vahvuudet eri ajankohdilta
Didrik Wolfeld Pohjois-Pohjanmaa Riika 17+134
Nils Dobblare Pohjanmaa Tallinna 127
Norman Suthar Pohjanmaa Pärnu 133
Henning Grass Pohjanmaa Tallinna 154
Andreas Arbuthnot Pohjanmaa kotona 91
Daniel Hansson Etelä-Pohjanmaa kotona 160
Pohjalaisten yhteisvahvuus 1119

Taulukko 3: Suomen Maarykmentin pohjalaiskomppaniat vuonna 1623

Komppania Rekrytointialue Sijoituspaikka Vahvuus
Mannerskjöld (henkikomppania) Etelä-Pohjanmaa Riika 208
Henning Grass Pohjois-Pohjanmaa Tallinna 150
Antoni Jurgenreich Pohjanmaa Riika 182
Daniel Hansson Etelä-Pohjanmaa Paide 154
Norman Suthar Etelä-Pohjanmaa Riika 120
Didrik Wolfeld Pohjois-Pohjanmaa Pärnu 165
Andreas Arbuthnot Pohjois-Pohjanmaa Pärnu 146
William Lijse Pohjanmaa Tallinna 137
Nils Dobblare Etelä-Pohjanmaa Tallinna 132
Pohjalaisten yhteisvahvuus 1394

Taulukko 4: Suomen Maarykmentin pohjalaiskomppaniat vuonna 1624

Väenotossa pyrittiin joustavuuteen siten, että hallinnollinen maarykmentti pystyi tarpeen mukaan perustamaan 1 - 3 kenttärykmenttiä. Tätä varten oli rykmentin alue jaettu kahdeksaan maakomppania-alueeseen, joilla oli yhtä suuret miehistöresurssit. Näillä rauhanajan komppanioilla oli henkilökuntaa kolmea kenttäkomppaniaa varten.

Organisaatiomuutokset eivät heti päässeet vaikuttamaan mm. siksi, että osa joukoista oli jatkuvasti mukana sotatoimissa. Suunniteltu määrä rykmenttejä saatiin perustetuksi vasta valtakunnan liityttyä 30 -vuotiseen sotaan.

Taktiikka ja sen mukana organisaatio ja aseistus kehittyivät nopeasti Kustaa II Adolfin noustua valtaistuimelle. Puolan sodan loppuvaiheesta tuli tavallaan kokeilukenttä, jossa 30 -vuotisen sodan tehokas Ruotsin armeija luotiin. Perusajatuksena oli tulen ja liikkeen kiinteä vuorovaikutus, jossa ratsuväki edusti nimenomaan iskua ja lähitaistelua. Jalkaväki pysyi aluksi defensiivisenä, tehokkaaseen tulitaisteluun kykenevänä elementtinä, mutta myöhemmin - seuraavassa kehitysvaiheessa - muutettiin sekin hyökkäyskykyiseksi.

Stolbovan rauhan jälkeen otettiin käyttöön 272 - miehinen lippukunta, joka jakautui kolmeen kortteliin ja edelleen kahteen korpraalikuntaan. Nämä puolestaan jakautuivat kahteen alaruotuun, jossa toisessa oli 18 keihäsmiestä ja toisessa 24 muskettimiestä; aseiden suhde oli siis 3:4. Taisteluyksikkönä oli kahden lippukunnan muodostama eskadroona, jonka rintamassa vuorottelivat kuuden miehen syvyiset keihäs- ja muskettialaruodut. Ryhmitys oli tulivoimainen, mutta defensiivinen johtuen muskettimiesten huonosta liikkuvuudesta. Epäkohtana oli myös 42 -miehisen korpraalikunnan kömpelyys.

Vuonna 1621 kevennettiin organisaatiota ja uusittiin taistelumuoto. Komppanian vahvuus pienennettiin 148 mieheen, ja se jakautui kolmeen keihäsmieskortteliin ja kahteen ampujakortteliin. Näissä oli aseiden suhde sama kuin edellisessä kokoonpanossa. Henkilöstön osalta kiintyy huomio siihen, että komppanioissa ei enää ollut pappia, parturia eikä profossia, vaan nämä oli sijoitettu rykmenttiportaaseen. Taktisena yksikkönä oli neljästä komppaniasta koostuva eskadroona eli puolirykmentti. Rintamassa oli keihäsmiehet koottu 216 miehen osastoksi ja ampujat, 192 miestä, voitiin ryhmittää yhtenä tai kahtena osastona keihäsmiesten sivuille, eteen tai taakse.

Komppania Täydennysalue Sijoituspaikka Huom!
Rikard Rosencrantz Etelä-Pohjanmaa Pärnu  
Cristoffer Assersson Ylä-Satakunta Pärnu  
Nils Dobblare Pohjois-Pohjanmaa Pärnu  
Jacob Scott Etelä-Pohjanmaa Pärnu  
Didrik Wolfeld Pohjois-Pohjanmaa kotona runkona Simon Langen komppania
Cristoffer Gyntelberg Ala-Satakunta kotona  
Jost Taube Varsinais-Suomi kotona runkona Lassi Laurinpoika Tacken komppania
Hannu Ekholt Sääksmäki kotona  
Samuel Cobron Raasepori Cobronin rykmentti runkona Simo Laurinpojan komppania
Aabraham Isaksson Hattula-Hollola Cobronin rykmentti  
Wilken Jönsson Hattula-Hollola Cobronin rykmentti  
Klaus Munck Hattula-Hollola Cobronin rykmentti  

Taulukko5:  Suomen Maarykmentin kokoonpano ja muodostettu eskadroona Cobronin Maarykmenttiin

Lippukunnan pääaseina olivat musketti ja keihäs, joiden lisäksi jokaisella miehellä tuli olla miekka. Muskettimiehen varustukseen kuului myös kypärä ja "bantlärn" eli vasemman olan yli kulkeva patruunavyö. Keihäsmiehille kuului kypärä, rintahaarniska sekä linnoittamista varten piilu tai lapio. Valitettavan usein miehet joutuivat lähtemään sotaan huomattavasti heikommalla varustuksella.

Miesten muu varustus oli talonpoikaista eli sellaista, millä kotiseutu heidät varusti ja mitä myöhemmin mahdollisesti toimitettiin. Täydennys oli tavallisesti heikkoa ja satunnaista, joten taso oli yleensä vaatimaton. Ruotsin joukot erottuivat selvästi muista, sillä jo 1600 -luvun alussa ruvettiin Keski-Euroopassa käyttämään kirjavia sotilasasuja. Upseerit erottuivat miehistöstä paremman vaatetuksensa takia sekä "arvomerkeistä", kuten hatussa pidettävistä sulista, kultakäädyistä, rengaskauluksista ja miekankannattimesta.

Jalkaväen taistelutaidon parantamiseksi aloitettiin tulevien upseereiden koulutus Hovirykmentissä. Vaikutus oli ilmeisesti hidasta, sillä Puolan sodan toisella kolmanneksella ruvettiin sijoittamaan komppanianpäälliköiksi balttilaisia, saksalaisia ja skotlantilaisia  palkkasotureita. Sodan lopussa olivat kaikki pohjalaiset komppaniat näiden johtamia.

Vuodet 1618 - 1626

Seuraava yritys ratkaista sota  ja saada Liivinmaalle rauha tapahtui vuonna 1621. Puolan jouduttua sotaan Turkin ja sen vasallivaltion Krimin kanssa päätti Kustaa II Adolf käyttää näin syntynyttä tilannetta hyväkseen. Elokuussa 1621 koottiin Riian liepeille Ruotsin  siihen mennessä suurin armeija, 12 jalkaväkirykmenttiä yhteensä 14000 miestä sekä ratsuväkeä 2500 miestä. Armeijan vahvuutta oli nostettu perustamalla uusia komppanioita, Pohjanmaalla kaksi - ehkä kolme. Erikoisuutena mainittakoon, että ne oli tuotu soutuveneillä Turkuun, josta ne sitten laivattiin Pärnuun.

Riian valtauksen jälkeen solmittiin aselepo Puolan kanssa vuosiksi 1622 - 1625. Ruotsilla oli hallussaan Viro ja Liivinmaan rannikko, mutta puolalaiset pitivät vielä sisämaata Tarttoa myöten. Aselevon aikana oli pohjalaiset lippukunnat levitetty ympäri Baltiaa Riikaan, Paideen ja Tallinnaan, joissa niillä oli normaalia varuskuntapalvelua kuten linnoittamista, vartiointia, koulutusta sekä huoltopalvelua. Ajoittain lähetettiin komennuskuntia maaseudulle polttamaan tuhkaa, jota tarvittiin ruudin valmistukseen.

Komppania Täydennysalue Sijoitus Vahvuus Sairaita Vapautettu Kuollut Täydennys Kotona Tuhkanpoltto Vahvuus 1.10.
Niilo Ribbing Etelä-Pohjanmaa Riika 85 16 24 40(24) 63(64) 35 (14) 18+123
Antoni Jurgenreich Pohjois-Pohjanmaa Riika 50 31 9 64(33) 98 - - 18+144
Cristoffer Gyntelberg Ala-Satakunta Riika 89 18 - 38(20) 59 - - 18+132
Jacob Scott Ylä-Satakunta Riika 100 19 15 27(8) 48 - (28) 18+97
Johan Lilliehöök Ylä-Satakunta Riika 88 27 30 29(2) 60 15 - 18+130
Didrik Wolfeld Pohjois-Pohjanmaa Riika 82 24 16 38(14) 66 - - 17+134
Gotfrid Falkenberg Ala-Satakunta Riika 57 18 50 72(54) 91 - - 16+116
Reinhold Metstake Vehmaa, Masku, Ala-Satakunta Riika 51 20 - 74(54) 97 - - 17+129
Yhteensä     602 173 154 382(809) 582 50 (42) 140+1005
Nils Dobblare Pohjanmaa Tallinna 127 - - - - - -  
Henrik von Rosen Sääksmäki Paide 108 - - - 26 26 -  
Norman Suthar Pohjanmaa Pärnu 133 - - - - - -  
Hans Ekholt Sääksmäki kotona 301(322) - - - - - (16)  
Pekka Hannunpoika Piikkiö, Masku, Halikko kotona 191(210) - - - - - (14)  
Taneli Hannunpoika Etelä-Pohjanmaa kotona 160(156) - - - - (12) (15)  
Anders Arbuthnot Pohjanmaa kotona 91(96) - - - - - (14)  
Henning Grass Pohjanmaa Tallinna 154 - - - - - -  
Yhteensä     1265(1306)       26 26(38) (59)  
      1867       608 76 101  

Taulukko 6: Suomen maarykmentti 1623

Joukkojen menetykset olivat aselevon aikana suuret jatkuvien kulkutautien takia, ja pahin näyttää tilanne olleen niissä yksiköissä, jotka oli sijoitettu Riikaan. Jo Mitaun retken aikana oli kuningas pahoitellut sitä, ettei miehistölle voitu maksaa olutrahoja vaan miesten oli juotava pilaantunutta vettä. Saman vuoden lopussa Dunamündeen sijoitetun Jakob Scottin komppaniasta vain puolet terveenä jäljellä. Vuonna 1622 kuoli rykmentin Riiassa olevissa komppanioissa 30 miestä ja seuraavana talvena 209. Ruttoepidemia, joka riehui toukokuusta 1624 kesäkuuhun 1625, pudotti rykmentin vahvuuden 1318 miehestä 755 mieheen; menetys oli siis n. 43 %. Moni mies kuoli tämän sodan aikana ja varsinkin sen loppupuolella käymättä ainoatakaan taistelua.

Aselevon aikana vaihtui rykmentin komentaja aikaisempaa tiheämmin. Eversti Richard Rosencrantz kuoli vuonna 1622, ja hänen jälkeensä tuli Nils Ribbing. Jo seuraavana vuonna määrättiin komentajaksi Christoffer Assersson Mannerskjöld; eräänä perusteena oli se, että hän Suomessa asuvana osasi kaiketi paremmin puhua suomea.

Oltuaan muutaman vuoden sidoksissa Tanskan suunnassa sai Kustaa II Adolf vuonna 1625 tilaisuuden ratkaisuun  Liivinmaalla. Baltiaan keskitettiin puolalaisten 3000 miestä vastaan noin 20000 miestä, joihin kuului viisi suomalaista kenttärykmenttiä ja varuskuntajoukkoja sekä neljä ruotsalaista kenttärykmenttiä. Armeija jaettiin kahdeksi ryhmäksi. Eteläisen tukialueena oli Riika, vahvuus noin 18000 miestä, ja sitä komensi kuningas itse. Kaupunkiin sijoitetut pohjalaiset komppaniat  - Kristoffer Assarssonin, Norman Sutherin ja Antoni Jörgen von Reichin - kuuluivat ensin mainitun komentamaan kenttärykmenttiin. Pohjoista ryhmää komensivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn tukialueenaan Viro. Ryhmään kuuluivat ainakin jotkin Viroon sijoitetuista pohjalaisista komppanioista, joita olivat Joacim Schultzin, Hemming Grassin, William Lijsen, Daniel Hanssonin, Diedrich Wolfeldin ja Nils Dobblaren komppaniat.

Eteläinen ryhmä hyökkäsi heinäkuun alussa Väinäjoen suunnassa itään ja valtasi muun muassa Kokenhusenin, jolloin puolalaisten yhteydet pohjoiseen katkesivat. Syksyn kuluessa laajennettiin sotatoimia etelään ja vallattiin Birze, Bauske ja Mitau. Pohjalaisten komppanioiden käymistä taisteluista ei taaskaan ole tietoa. Kokenhusenin valtauksen jälkeen sijoitettiin pohjalaiset Keggumiin linnoittamaan ja huolehtimaan huoltokuljetuksista. Heinäkuun lopulla siirrettiin täältä von Reichsin ja Sutherin komppaniat eteenpäin Kokenhuseniin ja Selburgiin varuskuntajoukoiksi sekä linnoitustöihin. Syksymmällä työnnettiin jälkimmäinen komppania pohjoisemmaksi Pelbagiin, Bersoniin ja Ronneburgiin.

Pohjoinen ryhmä hyökkäsi Itä-Liivinmaalla etelään, valtasi elokuussa Tarton ja pääsi syksyn kuluessa yhteyteen eteläisen ryhmän kanssa. Toimintaa oli hidastanut erittäin heikko huoltotilanne; oli aikoja, jolloin miesten oli tultava toimeen pelkästään vedellä ja leivällä.

Sotatoimia jatkettiin poikkeuksellisesti vielä talven tultua, ja Wallhofin taistelussa 7.1.1626 annettiin Puolan armeijalle musertava isku. Kustaa II Adolf oli saavuttanut sikäli päämääränsä, että Liivinmaa oli nyt vallattu, mutta sota ei vielä päättynyt tähän. Kuningas päätti avata seuraavana vuonna uuden rintaman ja jättää Liivinmaalle vain sen verran joukkoja, mitä sen puolustaminen vaati. Kevään ja kesän kuluessa kotiutettiin suomalaisten joukkojen pääosa, myös pohjalaiset komppaniat, mutta vain muutamiksi kuukausiksi.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk före år 1625, Österbotten 1964, Vaasa 1964
  3. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk 1625 - 1629, Österbotten 1966, Vaasa 1966
  4. Santavuori, Martti: Suomen sotahistoria
  5. Hakkapeliittain historia, I osa
  6. Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632 osat I ja II

Sivua päivitetty 05.11.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi