Vaasan pataljoona

Porvoon valtiopäivillä maalis-heinäkuussa 1809 tehtiin päätös, jonka mukaan ruotujakolaitos pidettäisiin voimassa, mutta joukkoja ei kutsuttaisi palvelukseen 50 vuoteen. Maa oli nyt ensimmäisen kerran vuosisatoihin ilman kansallisia joukkoja.

Entisille sotilaille oli elämä muuttumassa vaikeaksi; hehän olivat sidotut maahan - puustelleihin ja sotilastorppiin. Asia sai kuitenkin onnellisen ratkaisun. Upseerit ja aliupseerit säilyttivät palkkaetunsa, upseerit lisäksi puustellinsa tietyin edellytyksin. Sotilasvirkamiehet, auditöörit ja katselmuskirjurit saivat myös pitää palkkansa, kuitenkin sitouduttuaan palvelemaan tarvittaessa. Sotilastorpat palautettaisiin maanomistajille, elleivät nämä sopineet toisin sotilaan kanssa. Myös sotilaiden, invalidien ja sotaleskien toimeentulo järjestyi, kun heitä varten perustettiin vuonna 1812 eläkekassa. Pitkään palvelleet sotilaat saivat tämän lisäksi avustusta Ruotsin Krigsmannahuskassanilta, joka oli perustettu huolehtimaan entisistä sotilaista.

Euroopassa oli käyty sotia lähes keskeytyksettä 1700-luvun loppuvuosilta saakka. Kun Napoleon vuonna 1812 aloitti sotaretken Venäjää vastaan, ehdottivat Suomen johtomiehet, että maahan muodostettaisiin oma armeija. Syyskuun 18. päivänä 1812 keisari antoi määräyksen perustaa kolme 1200 miehen vahvuista värvättyä joukko-osastoa (Keisarilliset 1., 2. ja 3. Suomen Jääkärirykmentit). Nämä joukot eivät suinkaan muodostaneet ammattimaista pienoisarmeijaa, vaan niissä oli voimakkaana ruotujakolaitoksen erikoispiirteet. Rykmentit olivat koossa vain kesäisin, kuusi viikkoa vuodessa; muun osan ajasta ne olivat kotiseuduillaan.

Kolmannen eli Viipurin Jääkärirykmentin vaiheet poikkesivat muista. Rykmentti siirrettiin helmikuun lopulla vuonna 1813 varuskuntajoukoksi Pietariin, jossa se oli puolitoista vuotta. Kun syyskuussa 1814 oli palattu Viipuriin, kotiutettiin I Pataljoona, ja II Pataljoona jäi kaupunkiin varuskuntapalvelukseen. Jälkimmäinen pataljoona eli "palvelusta pitävä pataljoona" tuli parin vuoden kuluttua vaikuttamaan Pohjanmaan sotilasoloihin.

Tammikuussa 1817 esitti Suomen sotaväen inspehtori kenraalimajuri Heribert Reuterskiöld, että "palvelusta pitävä pataljoona" siirrettäisiin Vaasaan. Perusteluna oli muun muassa se, että Pohjanmaa näin vähitellen totutettaisiin rekrytointiin ja sotapalvelukseen. Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil hyväksyi esityksen syyskuun 5. päivänä 1817, ja pataljoona siirrettiin aluksi Hämeenlinnaan Luolajan (Parolan) nummelle. Rykmentin I Pataljoonaan liitettiin ennen sitä 44 miestä, jotka halusivat jäädä palvelemaan Viipurin lääniin.

Pataljoonan pääosa jäi Parolaan ja vain 14 upseeria, 17 aliupseeria ja kahdeksan jääkäriä jatkoi Vaasaan ilmoittautumaan pataljoonan päällikölle majuri Carl Fredrik Schulmannille muodostaakseen Vaasan pataljoonan rungon.

Uuden pataljoonan perustaminen näytti synkältä, sillä miesten värvääminen oli muualla Suomessa ollut erittäin vaikeata. Pohjanmaa osoittautui poikkeukseksi, sillä kesään 1818 mennessä oli saatu jo 350 miestä. Parolaan jäänyt osa irrotettiin pataljoonasta kesäkuussa 1818, ja siitä muodostettiin Suomen Opetuskomennuskunta. Vuonna 1825 tämä siirrettiin Helsinkiin nimellä "Helsingin pataljoona", ja heinäkuun 27. päivänä 1829 korotti keisari pataljoonan nuoren kaartin arvoon nimellä Henkivartioväen Suomen Tarkk'ampujapataljoona.

Vaasan Pataljoonassa jatkui värväystoiminta, ja kesään 1819 mennessä oli saavutettu määrävahvuus 520 miestä. Pataljoona jakautui neljään komppaniaan, Uudenkaarlepyyn, Närpiön, Kokkolan ja Saarijärven komppanioihin. Ensimmäisen vuoden aikana annettiin koulutus yksinomaan pitäjittäin järjestetyissä "kirkkoparaateissa"; kirkonmenojen jälkeen koottiin alokkaat kirkonmäelle harjoittelemaan kivääriotteita, käännöksiä ja marssia.

Seuraavina vuosina koottiin pataljoona kesäisin Vaasaan 6-7 viikon harjoituspäiville. Järjestelyt olivat hyvin alkeelliset. Ei katsottu esimerkiksi tarpeelliseksi hankkia kunnon keittiöitä, koska miehet keittivät itse ruokansa. Keittopaikoiksi vuokrattiin joitakin hökkeleitä, joissa tulenteko oli kiellettyä kovalla tuulella. Huollon puutteellisuudesta johtui, että pataljoonaa vaivasivat joka kesä punatauti ja muut vatsasairaudet.

Toisena toimintavuotena 1819 pataljoona osallistui Parolannummella koko Suomen armeijaa käsittävään leiriharjoitukseen, jota itse keisari Aleksanteri I kävi seuraamassa.

Joukkojen toiminnassa ei pyritty löytämään Suomen olosuhteisiin soveltuvaa taistelutapaa, vaan noudatettiin venäläisiä ohjesääntöjä. Nämä perustuivat täysin kenttätaisteluun, joka oli kehittynyt Keski-Euroopassa ja Venäjän tasangoilla ja siellä, missä operoitiin rykmentillä ja sitä suuremmilla joukoilla. Linjajalkaväen taisteluperiaate oli pelkistettynä; eteneminen kolonnamuodossa - etumaisten osien siirtyminen linjamuotoon - samanaikainen tulenavaus ja tulitaistelu yhteislaukauksin - taaempien osien eteneminen etumaisen joukon aukoista - rynnäkkö ja pistintaistelu. Venäläiseen armeijakuntaan kuului jääkäripataljoona, jonka tehtävänä taistelussa oli toimia hajaryhmityksessä jalkaväkirykmenttien muodostaman linjan edessä. Lisäksi jääkäripataljoonille kuului varmistus- ja tiedustelutehtäviä.

Vaikka suomalaisten joukkojen toiminnan painopiste olisi ollut niin kutsuttu jääkäriäksiisissä, oli koulutus hyvin kaavamaista. Miehistön koulutukseen kuuluivat kivääriotteet, käännökset, marssit, pistintaistelu sekä maaliin ammunta 80 askeleen etäisyydeltä. Yksittäisen miehen osumatarkkuudella ei ollut väliä, kunhan latausotteet tapahtuivat ohjesäännön mukaisesti ja tulenavaus oli samanaikainen. Komppania- ja pataljoonaäksiisi oli paraatimaista liikehtimistä kolonna- ja linjamuodossa. Ajan ohjesäännöissä käsiteltiin mieskohtaista (taistelu)koulutusta yksityiskohtaisesti käsi- ja sormiliikkeen tarkkuudella, ja huoltopalveluksessa oli tärkeätä osata ommella napinläpi oikein.

Heinäkuun 1. päivänä 1819 järjestettiin armeija uudelleen ja Vaasan Pataljoonasta tuli 1. Jalkaväkirykmentin 2. pataljoona. Seuraavana vuonna määrättiin, että pataljoonan ensimmäisestä komppaniasta muodostettaisiin krenatöörikomppania, joksi tuli Närpiön komppania.

Vuonna 1827 tapahtui jälleen uudelleenjärjestely, jossa joukot järjestettiin kaksipataljoonaisiksi prikaateiksi. Pataljoonasta tuli nyt 1. Prikaatiin kuuluva Vaasan Suomalainen Tarkk'ampujapataljoona. Venäjän armeijassa oli luovuttu jostakin syystä jääkäri-nimityksestä, mutta käytännössä tällä ei ollut merkitystä.

Suomalaiset joukko-osastot lakkautettiin vuosina 1829-1830 lukuunottamatta Suomen Kaartia. Vaasan Suomalaisessa Tarkk'ampujapataljoonassa tämä tapahtui syyskuun 1. päivänä 1830. Ylempi päällystö esikunta(ali)kapteeneja myöten erotettiin, mutta erotetut saivat elinikäisen lakkautuspalkan. Nuoremmalle päällystölle tarjottiin mahdollisuus siirtyä venäläisiin rykmentteihin; muussa tapauksessa palkanmaksu lakkasi vuoden päättyessä. Siviilivirkamiehille ja ylemmälle alipäällystölle maksettiin palkka vuoden 1831 loppuun ja nuoremmalle alipäällystölle vuoden 1830 loppuun.

Vaasan pataljoona ei kuulu Pohjan Prikaatin perinnejoukkoihin, koska se ei ollut itsenäinen Pohjanmaalla toimiva joukko-osasto. Se kuului Viipurissa ja myöhemmin Turussa sijainneeseen pääjoukkoon. On kuitenkin ollut aiheellista käsitellä pataljoonaa, koska sen aikana eräät asiat muuttuivat siirryttäessä ruotsalaisesta sotilasjärjestelmästä venäläiseen.

Pataljoonan komentajina toimivat:

1. Everstiluutnantti Carl Fredrik Schulman -3.2.1820

2. Majuri Berndt Fredrik Hästesko 5.5.1820 - 24.3.1825

3. Majuri Wilhelm Berndt Aminoff 25.3.1825 - 1.9.1830