Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Venäläiset valtasivat Suomen vuosina 1808 - 1809 varsin vähäisin joukoin. Sodan alkaessa oli kenraali Buxhoevdenin komentamana armeijan vahvuus 24000 miestä, kun Ruotsilla oli vastaavasti noin 21000 miestä sijoitettuna Suomen alueelle. Sodan kestäessä venäläisten joukkojen määrä lisääntyi siten, että maaliskuussa 1809 kuului Venäjän niin sanottuun "suomenmaalaiseen armeijaan" noin 55000 miestä.
Kenraalit Kamenski ja Tutskov sijoittivat esikuntansa Oulun kaupungin luovutuspäivänä 28.11.1808. Venäläiset joukot seurasivat hitaasti peräytyviä ruotsalaisia ja suomalaisia joukkoja ja vasta 30. päivänä ylittivät kenraali Kullnevin joukot Oulujoen kaupungin kohdalla. Kenraali Tutskovin joukot saapuivat joulukuun 4. päivänä paraatimarssia Ouluun ja majoittuivat sekä kaupunkiin että lähiympäristöön. Kärjessä marssivat Permin ja Mohilevin jalkaväkirykmentit, eskadroona Mitaun rakuunoita, 150 kasakkaa ja 4 tykkiä.
Venäjän Suomenmaalainen armeija ryhtyi marraskuun viimeisinä päivinä lopettamaan sotatoimia ja siirtymään talvileiriin. Joulukuun puoleenväliin mennessä oli kenraali Tutskovin komennossa oleva Oulun osasto saavuttanut tavoitteensa ja saanut tehtäväkseen rannikon puolustuksen Pyhäjoen ja Kemin välillä. Osastoon kuuluivat:
Sjäffin, Kalugan, Permin, Mohilevin, Asovan, Nisovskan ja Räävelin jalkaväkirykmentit
3., 23, ja 24. jääkärirykmentit, joissa kussakin kaksi pataljoonaa
Mitaun rakuunarykmentti sekä Isajeffin I ja Kiselefin II kasakkarykmentti
kaksi tykkikomppaniaa, yhteensä 18 tykkiä
kapteeni Kljutschareffin minörikomppania
Osaston pääosa ryhmitettiin Oulun- Temmeksen-Raahen alueelle ja koska Ouluun sijoitettiin huomattava määrä näistä joukoista sekä lisäksi suuria huoltomuodostelmia, määrättiin kenraalimajuri Rachmanov Oulun varuskunnan päälliköksi.
Venäläisten ylipäällikkö kenraali F W Buxhoevden kävi Oulussa heti miehityksen jälkeen ja oli kaupungissa ainakin joulukuun 2. päivään. Pian tämän jälkeen tsaari erotti Buxhoevdenin Olkijoen sopimuksen vuoksi ja nimitti hänen tilalleen kenraali Bogdan von Knorringin.
Myöhäissyksyn aikana tapahtui muitakin henkilövaihdoksia. Muiden muassa sairastuivat sekä Kamenski että Tutskov ja jälkimmäisen tilalle Oulun osaston päälliköksi määrättiin kreivi Shuvalov. Osaston päämaja sijaitsi Torniossa ja koko osaston vahvuus oli 11358 miestä.
Talven mittaan siirrettiin venäläisiä joukkoja jonkin verran ja esimerkiksi huhtikuun 11. päivänä 1809 oli Rachmanovin komennossa Oulussa ja sen lähiseuduilla
3. ja 23. Jääkärirykmentti
Asoffin musketöörirykmentti
3 eskadroonaa Mitaun rakuunarykmentistä
Isajeffin II ja Kiselefin II kasakkarykmentin pääosat
8 tykkiä
Varuskunnassa olleiden joukkojen vahvuus oli noin 1700 miestä.
Huhtikuun 28. päivänä 1809 sai Oulun osasto käskyn aloittaa kevätsotatoimet ja vallata Västerbotten Uumajanjokeen asti. Ouluun jätettiin varuskuntajoukoksi ja rannikon puolustukseen vain 23. jääkärirykmentti vahvennettuna rakuunoilla, tykistöllä ja ehkä kasakoilla. Kesän kuluessa vaihdettiin Ouluun Tulskin musketöörirykmentti.
Kenraali Kamenski otti heinäkuun 3. päivänä komentoonsa Oulun osaston ja ryhtyi valmistelemaan hyökkäyksen jatkamista lopullisen rauhan aikaansaamiseksi. Pohjanmaan rannikkopuolustusta vahvennettiin ja elokuun puolessa välissä sijoitettiin Ouluun ja sen rannikkoseudun puolustukseen
Krementschugin musketöörirykmentti (995miestä, ilmeisesti kokonaisuudessaan Oulun eteläpuolella)
Pataljoona Tulskin musketöörirykmentistä (557 miestä, varuskuntajoukoksi)
Kiselefin II kasakkarykmentistä 11 miestä
patteri (74 miestä ja 4 kpl 12-paunan tykkejä)
Kaupungissa oli näihin aikoihin myös Oulun laivue, johon kuului 12 tykkivenettä ja 105 merisotilasta.
Välittömästi kaupungin miehityksen jälkeen perustettiin Pohjois-Pohjanmaan keskusvarikko, jonka päätehtävänä oli Västerbotteniin suunnattujen hyökkäysjoukkojen huolto. Varikko lienee kooltaan ollut samaa luokkaa kuin ruotsalaisten varikko sodan alkuvaiheessa ja tiedetään, että venäläiset pystyttivät Ouluun välittömästi sinne tultuaan pysyviä elintarvikevarastorakennuksia. Elintarvikehuolto on ilmeisesti tuottanut venäläisille suuria vaikeuksia, sillä Pohjanmaalta ei ollut enää mitään saatavissa. Oulun suunnalla toimiville joukoille jouduttiin toimittamaan viljaa aina Aunuksesta, Tveristä ja Novgorodista saakka.
Yhteistoiminta venäläisten kanssa sujui huomattavasti paremmin kuin ruotsalaisten kanssa, mikä ensisijaisesti on laskettava ylipäällikön ja maaherran ansioksi. Melkoinen merkitys suhteiden tasoittajana oli silläkin seikalla, että von Knorringilla oli erittäin runsaasti rahaa käytettävissään ja jouluna 1808 jaettiin kaupunkilaisille 10000 ruplaa vahingonkorvauksina. Majoitus- ja kyydityspakko oli edelleen raskas, mutta kauppasuhteiden nopea elpyminen pienensi kaiketi huomattavasti porvarien ynseyttä. Vaikka rasitukset olivat olleet raskaat ruotsalaisten aikana jakautuivat ne sentään kohtalaisen tasaisesti. Venäläiset toivat mukanaan oman tyylinsä. He tulkitsivat melko omavaltaisesti väljiä majoitusohjesääntöjä ja uusissa oloissa oli myös lahjonnalla ja suhteilla oma merkityksensä. Oli tapauksia, joissa porvarit joutuivat miltei karkotetuiksi omista kodeistaan samalla kuin toisilla saattoi olla jopa kuusi huonetta omassa käytössään.
Rauhanteon jälkeen vähennettiin joukkoja nopeasti ja keskusvarikko lakkautettiin. Vaikuttaa siltä, että Oulu oli aluksi jäänyt kokonaan ilman venäläistä miehitystä.
| jalkaväkeä | ratsuväkeä | tykistöä | insinöörijoukkoja | Yhteensä | |
| Oulun osasto | 8621 | 345 | 553 | 128 | 10051 |
| Vaasan osasto | 9406 | 296 | 218 | 9920 | |
| Turun osasto | 18689 | 1198 | 611 | 140 | 20638 |
| Uudenmaan osasto | 5675 | 476 | 1101 | 178 | 7439 |
| Kuopion osasto | 1743 | 9 | 240 | 1992 | |
| Reservitykistö | 508 | 508 | |||
| Rannikkotykistö | 4463 | 4463 | |||
| Yhteensä | 55002 | ||||
Taulukko 1: Venäläiset joukot Suomessa maaliskuussa 1809
Kun Haminan rauhan jälkeen vedettiin joukot pois Pohjois-Suomesta, jäi Oulu todennäköisesti ilman miehitystä. Tämä on ehkä ymmärrettävää sikäli, että Tornioon oli sijoitettu rajavartio-osasto, jota ilmeisesti niissä oloissa pidettiin riittävänä sotilaallisen vallan ylläpitämiseksi Pohjois- Pohjanmaalla.
Ensimmäiset maininnat Ouluun sijoitetuista sijoitetuista sotaväen osastosta ovat löytyneet vuoden 1827 helmikuulta. Etelä-Suomessa olleesta 13. Donin kasakkarykmentistä oli sijoitettu Ouluun osasto, jonka vahvuus lienee alkujaan ollut noin 30 miestä ja vuodesta 1859 alkaen 40 miestä. Osastolla oli eräässä mielessä korostettu asema, sillä se mainitaan Venäjän armeijan majoitusluetteloissa. Kyse oli siis erillisestä yksiköstä eikä vain tilapäisestä joukostaan erillään olevasta osastosta. Tällaisen joukkueen vahvuisen osaston sotilaallinen merkitys on luonnollisesti ollut hyvin vähäinen, mutta kuitenkin se edusti yksin sotilaallista valtaa läänin pääkaupungissa kahtena kautena 1827 - 1855 sekä 1867 - 1881.
Koska Suomessa ei vielä ollut sotaväkeä varten kasarmeja, oli joukkojen majoituttava maan harvalukuisen väestön luokse. Tämä oli melkoinen rasitus, vaikkakin joukkojen vahvuus pieneni vähitellen ja kasarmeja rakennettiin.
1850-luvulle saakka Suomi oli varsin rauhallinen, ja tämä näkyi myös sotaväen vahvuuksissa. Venäläiset joukot oli organisoitu 23. Jalkaväkidivisioonaksi, joka vaihdettiin 1840-luvulla 22. Jalkaväkidivisioonaan. Lisäksi oli jonkin verran linnoitusjoukkoja. Yhteensä joukkoja oli noin 12000 miestä.
Lähes puolet 1800-luvun puolivälissä Suomeen sijoitettujen venäläisten joukkojen upseereista oli suomalaisia. Haminan kadettikoulun tai jonkin venäläisen kadettikoulun käynyt suomalainen pääsi palvelukseen mihin tahansa venäläiseen joukko-osastoon.
Krimin sodan aikaiset Englannin laivaston hävitysretket Pohjanlahden rannikolla (Oolannin sota) saattoivat Suomen puolustuskysymyksen uusille urille. Suomalaisten joukkojen perustamisen lisäksi siirrettiin maahamme venäläisiä joukkoja siten, että vuoden 1856 alussa oli Tornio - Viipurin alueella 71,5 pataljoonaa jalkaväkeä, 18 kasakka sotniaa ja 84 tykkiä. Pataljoonista oli kymmenen suomalaista, joten venäläisten joukkojen vahvuus oli noin 45000 - 50000 miestä. Rauhan tultua ryhdyttiin joukkoja heti vähentämään. Vuosisadan lopun ajan oli Suomessa vain noin 10000 venäläistä sotilasta. Poikkeuksena oli kuitenkin 1863 (Puolan kapinan aikana) vahvuus nousi noin 16000 mieheen.
Elokuussa 1864 tapahtui tärkeä muutos Suomen sotilashallinnossa. Venäjän yleiseen sotilaspiirijakoon liittyen perustettiin "Suomenmaalainen sotilaspiiri". Kenraalikuvernööri tuli Suomen sotilaspiirin päälliköksi ja Suomeen sijoitettujen joukkojen esikunta muutettiin Suomen sotilaspiirin esikunnaksi.
Vuoden 1865 tammikuussa siirrettiin pitkään Suomessa ollut 22. Divisioona Novgorodiin, josta taas 23. Divisioona siirrettiin Suomeen. Sen ryhmitys oli siirron toteuduttua seuraava:
| Joukko | Sijoituspaikkakunta |
| Esikunta | Helsinki |
| 89. Vjedomorskin rykmentti | Helsinki |
| 90. Onegan (Aunuksen) rykmentti | Turku |
| 91. Dvinskin rykmentti | Hamina |
| 92. Petshoran rykmentti | Lappeenranta |
| 23. Tykistöprikaati | Viipuri |
23. Jalkaväkidivisioona oli Suomeen majoitettuna 1880-luvun loppupuolelle, jolloin sen varuskuntapaikkoina olivat Helsinki, Viipuri, Hämeenlinna ja Hamina. Asevelvollisuuteen perustuneen suomalaisen sotaväen perustaminen vuodesta 1881 alkaen ei vähentänyt venäläisiä joukkoja, mutta se aiheutti joukkojen siirtoja.
Suomessa olleet venäläiset joukot vaihdettiin 1880-luvun lopulla, jolloin 23. Jalkaväkidivisioonan tilalle tuli 24. Divisioona, joka ryhmittyi seuraavasti:
| Joukko | Sijoituspaikkakunta |
| Esikunta | Helsinki |
| 93. Irkutskin rykmentti | Hamina |
| 94. Jenisein rykmentti | Viipuri |
| 95. Krasnojarskin rykmentti | Helsinki |
| 96. Omskin rykmentti | Hämeenlinna |
| 24. Tykistöprikaati | Helsinki |
Jalkaväkidivisioonien lisäksi Suomessa oli venäläisinä joukkoina Viaporin ja Viipurin linnoitusjoukot.
1890- luvulla venäläisiä joukkoja jonkin verran vähennettiin. Divisioonan tilalle tuli suomenmaalainen tarkk'ampujaprikaati.
Kenraalikuvernööri Bobrikov ryhtyi heti virkaan astuttuaan vähentämään - separatismin pelossa - suomalaista sotaväkeä ja lisäämään venäläistä. Tässä pyrkimyksessään hän onnistuikin niin, että 1900-luvun alkuvuosina vähitellen koko suomalainen sotaväki lakkautettiin ja sen tilalle ja tiloihin siirrettiin venäläisiä joukkoja. Käsky annettiin vuonna 1901. Viimeinen suomalainen joukko-osasto, Kaartinpataljoona lakkautettiin vuonna 1905. Venäläiset joukot organisoitiin kahdeksi tarkk'ampujaprikaatiksi ja rakuunarykmentiksi. Näiden lisäksi oli esikunta-, viesti- ja huoltoyksiköitä, kenttäsantarmieskadroona ja kasakkapataljoona.
Suomen sotilaspiiri lakkautettiin keisarin käskyllä 10.8.1904 ja sotaministerin asiasta antamalla yksityiskohtaisella määräyksellä 10.6.1905. Suomi siellä olevine joukkoineen ja sotaministeriön alaisine laitoksineen siirtyi 1.7.1905 alkaen Kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentajan alaisuuteen. Suomeen sijoitetuista joukoista muodostettiin 22. Armeijakunta. Suomeen sijoitettujen joukkojen vahvuudet ja sijoituspaikat tulivat uudelleen järjestelyn jälkeen olemaan seuraava:
| Joukko-osasto | Sijoituspaikka | Huomautukset |
| 22. Armeijakunnan esikunta | Helsinki | |
| 1. Prikaatin esikunta | Helsinki | |
| 1. Jalkaväkirykmentti | Helsinki | |
| Linnoitusrykmentti | Helsinki | |
| Santarmieskadroona | Helsinki | |
| Kasakkapataljoona (vajaa) | Helsinki | |
| Kenttätykistörykmentin (vajaa) esikunta | Helsinki | |
| Linnoitustykistörykmentti | Helsinki | |
| Miinakomppania | Helsinki | |
| Viestijoukkue | Helsinki | |
| Santarmijoukkue | Helsinki | |
| Kenttätykistöpatteristo | Tuusula | |
| Jalkaväkipataljoona/6.JvRykmentti | Tuusula | |
| 2. Jalkaväkirykmentti | Hämeenlinna | |
| Kenttätykistöpatteri | Hämeenlinna | |
| Kenttätykistöpatteri | Hämeenlinna | |
| 3. Jalkaväkirykmentti | Turku | |
| 6. Kasakkasotnia | Turku | |
| 4. Jalkaväkirykmentti (-1. Pataljoona) | Vaasa | |
| 1.Pataljoona/4. JvRykmentti | Oulu | |
| 5. Jalkaväkirykmentti (-1. Pataljoona) | Mikkeli | |
| 1. Pataljoona/5.JvRykmentti | Kuopio | |
| Jalkaväkipataljoona/6.JvRykmentti | Kotka (Kymi) | |
| 6. Jalkaväkirykmentti (vajaa) |
Joukkojen selvä painopiste oli Hämeenlinnan-Helsingin-Viipurin alueella. Muualla maassa oli vain varsin vähäisiä ja kaukana toisistaan sijainneita yksiköitä. Helsingin ja Viipurin asemaa korostivat kiinteät linnoitusjoukot, joita ei edes valmistauduttu käyttämään muualla. Osa uusista venäläisistä joukoista majoittui entisiin suomalaisen sotaväen tiloihin, mutta osalle jouduttiin rakentamaan kasarmit.
Vuoden 1905 suurlakon aikana viranomaiset halvaantuivat täysin ja Venäjän hallitusvalta menetti otteen tapahtumiin. Sotaväkeä ei juuri käytetty. Sen toiminta rajoittui valmistautumiseen.
Venäjän hallitusvalta pyrki suurlakon jälkeen nopeasti palauttamaan arvovaltansa ja varmistamaan sen, ettei vastaavaa kaiken viranomaistoiminnan lamauttanutta tilannetta voisi syntyä. Tilannetta selvittämään ja ratkaisuehdotuksia tekemään perustettiin Venäjän pääministerin Petr Arkadjevits Stolypinin aloitteesta syksyllä 1907 ministerineuvoston yhteyteen Suomen asiain neuvottelukunta, joka oli tarkoitettu valmistelevaksi elimeksi.
Neuvottelukunta ja ministerineuvosto totesivat yksimielisesti, että Suomessa olevat joukot olisivat liian heikkoja mahdollisen kapinan kukistamiseen. Tämän vuoksi aloitettiin joukkojen lisäämistoimet välittömästi. Suomalaisten taholta yritettiin rauhoittaa ministerineuvostoa ja saatiinkin se tinkimään jonkin verran suunnitelmistaan. Kuitenkin venäläisen sotaväen määrä lähes kaksinkertaistettiin vuoteen 1914 mennessä. Suomeen siirrettiin aluksi vain yksi kasakkarykmentti (Henkivartiokaartin atamaanirykmentti) vuonna 1909, mutta jo seuraavana vuonna perustettiin maahamme kolmas Tarkk'ampujaprikaati. Siihen kuten kahteen aikaisempaankin tuli kuulumaan 8 pataljoonaa. Kenraalikuvernööri Seyn vaati joukkoja vielä lisättäväksi ja saikin tahtonsa lopulta läpi. Vuoden 1914 alussa ruvettiin perustamaan vielä neljättä prikaatia. Kun samaan aikaan oli aloitettu rannikon voimakas linnoittaminen, nousi Suomessa olleen venäläisen sotaväen määrä yli 30000 miehen.
Moni Suomen sisämaan kaupunki oli kokonaan vailla sotaväkeä ja hankalien kulkuyhteyksien päässä. Tästä kenraalikuvernööri Seyn sai aiheen esittää erityisen sisävesilaivaston perustamista. Asiaa käsiteltiin useasti eri viranomaisten kirjeenvaihdossa ja sitä valmistelemaan perustettiin komiteakin. Komitea laati joulukuussa 1912 esityksen, jonka mukaan sisävesilaivasto muodostuisi kolmesta laivasto-osastosta, yhteensä 20 aluksesta. Esitys ei koskaan toteutunut sellaisenaan. I maailmansodan syttyessä valmistelua ei ollut vielä ehditty aloittaa.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä sai VI Armeija tehtäväkseen Pietarin puolustamisen. Armeijan joukoista oli Suomen puolustukseen määrätty 22. Armeijakunta, joka oli lähes kokonaan leirillä Tsarskoje Selossa sodan syttyessä. Armeijakuntaa ruvettiin kiireesti siirtämään Suomeen, mutta Saksan joukkojen hyökätessä Belgiaan 4.8.1914 Venäjän Yleisesikunta saattoi päätellä Saksan suuntaavan hyökkäyksensä länteen. Venäjä suunnitteli silloin hyökkäävänsä Saksaan. Myös 22. Armeijakunnan joukot tarvittiin siihen, joten 21.8. joukot saivat siirtokäskyn, ja 7.9. sivuuttivat sen viimeiset junat kaakkoisrajamme. Armeijakunta ei ehtinyt mukaan Tannenbergin taisteluun, mutta jo kyllä sitä seuraavaan, Masurianjärvien taisteluun, jossa sen prikaatit kärsivät erittäin raskaita tappioita.
22. Armeijakunnan joukot korvattiin saman VI Armeijan toisen linjan divisioonilla, 67. Divisioonalla ja 84. Divisioonalla sekä 8. Orenburgin kasakkarykmentillä. 67. Divisioona ja kasakat sijoitettiin Etelä- ja Lounais-Suomeen, 84. Divisioona Karjalan Kannakselle, jossa sen takana Pietarin puolustusta varten olivat reservissä 50. sekä 74. Divisioona sekä kolme kasakkarykmenttiä. Samanaikaisesti edellä mainittujen divisioonien kanssa saapui Suomeen 10 nostoväkidrusinaa, joissa kussakin oli noin 1000 miestä.
Tämäkään järjestely ei kestänyt kauan. 67. sekä 84. Divisioona siirrettiin rintamalle jo lokakuussa ja Suomeen sijoitetut nostoväkijoukot yhdisteltiin kuudeksi nostoväkiprikaatiksi, joihin kuhunkin kuului kuusi jalkaväkidrusinaa, kaksi patteria, ratsuväkisotnia sekä sapöörikomppania eli yhteensä noin 6500-7000 miestä. Muodostetuista joukoista siirrettiin rintamalle yksi prikaati ennen vuoden vaihdetta, minkä jälkeen Suomeen jäi nostoväkiprikaateihin sekä kasakkarykmenttiin yhteensä noin 35000 miestä.
Helmikuussa 1915 muodostettiin Suomeen uudelleen oma armeijakunta, 10. Nostoväkiarmeijakunta. Armeijakuntaan kuuluivat:
Tämäkään järjestely ei ollut voimassa edes kesään asti, kun muodostettiin 42. Armeijakunta, jonka rungoksi määrättiin 10. Nostoväkiarmeijakunta. Näin muodostettu armeijakunta muodosti Suomeen sijoitettujen joukkojen rungon aina vuoteen 1918 saakka. Armeijakuntaa kuuluivat:
Näiden kenttäarmeijan joukkojen lisäksi oli Suomessa edelleen Itämeren laivasto, sille alistetut Viaporin linnoitus ja Turun -Ahvenanmaan linnoituspiiri, jota tällöin yhdenmukaisesti puolustuksen siirtämisen kanssa Pohjanlahdelle alettiin varustaa, sekä suoraan VI Armeijalle alistettu Viipurin linnoitus.
42. Armeijakunta erosi kokoonpanoltaan sangen paljon normaalista kenttäarmeijan armeijakunnasta, mikä aiheutui sen erikoistehtävästä. Armeijakunnan esikunta oli sijoitettu Tampereelle, ja siihen liitettiin ratsuväkiprikaatin sekä rajavartioston esikunnat.
Vuoteen 1916 löi leimansa ennen kaikkea joukkojen tiheä vaihtaminen. Maamme oli kuin jonkinlainen korjaus- ja varastohuone, jonne lähetettiin rintamalta kuluneita joukkoja lepäämään ja täydennettäviksi ja josta ne jälleen lähetettiin rintamalle.
Venäjän maaliskuun vallankumouksesta 1917 alkoi Venäjän sotavoimien rappioituminen. Huolimatta sotilaallisen komentojärjestelmän lamaantumisesta ja kurin luhistumisesta Kerenskin johtama Venäjä päätti liittolaistensa rinnalla jatkaa sotaa, joskin ehkä uusin tunnuksin. Saksan hyökkäystä Suomeen pelättiin kesällä 1917 entistä enemmän ja tänne siirrettiin yhä lisää joukkoja.
Elokuun lopulla 1917, jolloin 42. Erillinen armeijakunta oli suurimmillaan, siihen kuului noin 52000 miestä. Samanaikaisesti kuin 42. Erillinen armeijakunnan oli linnoitustenkin vahvuudet suurimmillaan, Viipurin arviolta 10000-12000, Viaporin- Helsingin noin 25000 ja Turun - Ahvenanmaan vahvuus 6500 miestä. Kun näihin lukuihin vielä lisätään Viipurin seudulla kenttälinnoitustöissä olleet muodostelmat noin 4000 miestä, nousee maajoukkojen vahvuus elokuulla 1917 noin 100000 mieheen.
Maassamme olevien sotavoimien vahvuuteen on vielä lisättävä pääasiallisesti Helsinkiin ja Lappohjaan sijoitetun laivaston ja sen komentajalle alistetun Pohjanlahden merivalvonnan henkilöstö, yhteensä noin 25000 miestä.
Elokuun jälkeen kokonaisvahvuus alkoi kuitenkin nopeasti laskea siirtojen, karkaamisten ja lopulta myös kotiuttamisten takia. Maahamme jääneissä joukoissa oli vuoden 1917 lopulla arviolta 50% niiden vahvuudesta. Tammikuun lopulla, Vapaussodan syttyessä oli rajavartiostossa, kenttäarmeijan yhtymissä ja linnoituksissa jäljellä noin 40000 miestä, joista osan valkoiset internoivat heti sodan alkaessa ja lähettivät aseettomina Venäjälle. Osan venäläiset itse kotiuttivat, viimeiset yksikkönsä vasta Brest-Litovskin rauhan jälkeen maaliskuussa 1918.
Maaliskuun vallankumoukseen mennessä ehdittiin varustaa, paitsi eräitä tärkeitä maastonkohtia Pohjanlahden rannikolla ja viivytysasemia rannikolta sisämaahan johtavilla teillä, kolme puolustusvyöhykettä sekä Viaporin ja Viipurin linnoitukset.
Kenttävarustustyöt teetettiin sapöörijoukoilla, joiden vahvuus maassamme vuosina 1916 ja 1917 oli noin 4000 miestä ja vapaaehtoisilla tai pakko-otolla määrätyillä suomalaisilla; jopa niitä varten maahamme tuotettiin 3000 kiinalaista kulia. Työt tulivat suunnattoman kalliiksi järjestelyn, työnjohdon ja työtehon heikkouden vuoksi.
HELSINGIN MAA- JA MERILINNOITUS
Sivua päivitetty 12.03.2008