Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Pähkinäsaaren rauha 12.8.1323

Ruotsi ja Novgorod olivat käyneet 1290-luvun puolivälistä lähtien jatkuvaa taistelua Karjalan ja Suomen omistuksesta. Kumpikin oli tehnyt vuorollaan kostoretkiä toisen alueelle.

Ruotsin ja Novgorodin väliset pitkäaikaiset vihamielisyydet päättyvät Pyhän Klaaran päivänä eli 12.8.1323 Pähkinäsaaressa solmittuun rauhansopimukseen, joka on ensimmäinen valtakuntien välinen kirjallisesti vahvistettu rauha. Rajalinjan kulusta on muodostunut useita tulkintoja, sillä alkuperäisen rauhanasiakirjan kadottua siitä jäi jäljelle kaksi sisällöltään poikkeavaa jäljennöstä. Sopimuksen ehdoista oleellisinta Ruotsin ja Suomen kannalta oli se, että rauhaa Novgorodin puolesta vahvistamassa ollut suuriruhtinas Juri Danilovitsin "lahjana ja ystävyyden osoituksena" Ruotsin valtakuntaan liitettiin kolme karjalaista pogostaa - kihlakuntaa, eli Äyräpää, Jääski ja Savilahti eli Savo. Alueet olivat läntisen asutuspaineen tuloksena tosin jo olleet Ruotsin hallussa. Novgorodin haltuun jäivät edelleen Laatokan Karjala ja Inkerinmaa, myöhempien rajasotien näyttämöt. Suomalaisen eränautinnan ja asutuksen sekä ruotsalaisen poliittisen vallan laajeneminen jatkui edelleen koillista ja itää kohti, jolloin luonteeltaan dynaaminen rajalinjan kehitys jätti asutuslähteisiin ja nimistöön jälkensä eri rajatilanteiden  kulloisistakin vaiheista. Ennen rauhaa ja sen jälkeen  jatkuvasti liikkeessä ollut ja lähdetietoja jättänyt  etupiiriraja on näin ollen jättänyt tulkintoihin runsaasti ristiriitaisuuksia, joskin rajan yleinen kulku on lukuisten tutkimusten  avulla jo jokseenkin luotettavasti selvitetty. Mielipide-erot koskevat lähinnä yksityiskohtia.

Asuttujen seutujen  halki kulkenut rajan alkuosa on kiistattomasti tunnistettu: raja polveili Siestarjokea myöten sen  latvusten suoseudulle, josta se laskeutui Saijanjokea myöten Vuokseen. Suomalaisten ja venäläisten välillä syntyi sittemmin tulkintaero rajajoen, Siestarjoen, yläjuoksusta venäläisten pitäessä joen alkuna lännen puoleista Siesjärveä, suomalaisten puolestaan katsoessa sopimuksenmukaiseksi linjaksi idempää ja pidempää haaraa. Alueiden väliin jäi kiistelty alue, nimeltäänkin Riitamaa, joka aikanaan aiheutti sodan etupiirien välille. Vuoksea myöten raja oli vedetty Päiväkivelle ja edelleen Ruskeavuoreen Helisevän järvelle ja sen ylitse Lemmonlampeen. Tutkijat ovat esittäneet Lemmonlammelta eteenpäin kaksi vaihtoehtoista linjaa raja-asiakirjan mainitseman Pehkeensuon sijoittamisessa esiintyneiden tulkinnanvaraisuuksien vuoksi. Varhemmin  on Pehkeensuo sijoitettu Kirvun Kohtamaan saloon ja sitä seuranneet rajapaikat Kangasjärveen ja Purnojärveen, josta raja olisi taipunut koilliseen Aitjärvelle. Sittemmin Pehkeensuo on sijoitettu Kirvun Ojajärven luoteispuolelle, josta raja olisi kulkenut toisen Kangaslammen kautta pieneen Purtulampeen. Tästä raja yhtyisi edelliseen tulkinnankin osoittamaan Aitjärveen ja Ilmeen vesistön kautta Torsajärveen.

Alkuperäisessä sopimustekstissä ja sen varianteissa esiintynyt kiistaton rajapaikka on Särkilahti, jonka jälkeen harvemmin asutussa sisämaassa Pohjanlahdelle mainitaan viisi vaikeasti tunnistettavaa ja tulkinnanvaraisiksi jäänyttä rajapaikkaa. Särkilahden jälkeiseksi rajalinjaksi mainitaan Samusala eli Samosalo, jonka sijainnista tutkijat ovat näihin päiviin saakka olleet eri mieltä. Se on sijoitettu Savonlinnan läheisyyteen nykyiseen Talvisaloon sekä idemmäksi nykyisen Kerimäen alueelle Hanhilahteen Pyyveden etelä rannalla. Samosalosta seuraava rajapaikka oli Siitti - lappalaisten talvikylä Ziti - Varkauden eteläpuolella, jonka paikannuksesta  ei ole esiintynyt erimielisyyttä. Edellinen tulkinta  eli Särkilahdesta, Samosalon ja Siitin linja muodosti suoran ja selkeän vesitien, joka mahdollisti karjalaisille mahdollisimman suoran vesitien edelleen heidän nautinnassaan olleelle Pohjanlahden pohjoisosan ranta-alueelle.

Siitin jälkeiseksi rajapaikaksi mainittiin Karjalankoski, jonka sijainti on myös antanut  mahdollisuuksia tulkinnoille, Karjalankosken jälkeen tullut  rajapaikka Kolimankoski, on kuitenkin antanut avaimen  viimeisille käsityksille Karjalankosken sijainnista. Kolimankoski on ollut Keiteleestä Kolimajärveen johtavalla koskisella reitillä, jonka ylimmän kosken  on ollut nimenomaan Kolimankoski. Karjalankoski, myös Ryssfors karjalaisissa selvityksissä, on näin ollut esimerkiksi Sorsakoski Osmanjärven ja Sorsaveden välissä, Kilpikoski Sorsaveden ja Kuvansiveden välissä tai Kerkonkoski Niiniveden ja Kiesimän välissä. Viimeiset kaksi rauhansopimuskirjassa mainitut rajapaikat olivat "Petäkoski" ja Kainuunmeri. Viimeksimainitulla tarkoitettiin Pohjanlahtea, mutta edellisen eli Petäkosken sijainnista on ollut toisistaan poikenneita käsityksiä. Viimeiset tutkimukset ovat kuitenkin siirtäneet  Petäkosken pohjoisempaa Pattijoelta kolme peninkulmaa etelämmäksi, Pyhäjoen suun etekäpuolella sijaitsevalle Petäisojalle, jolloin Pyhäjoen tärkeä vesitie oli kokonaisuudessaan karjalaisten käytössä eli he saattoivat kulkea Karjalan kannakselta Sisä-Suomen sokkeloisen vesitiejärjestelmän kautta Pohjanlahdelle ja rantaa myöten edelleen pohjoisemmaksi.

Tämä epämääräisyys aiheutti jatkuvaa kiistaa sopijaosapuolien välille, vaikka sopimus onkin muodollisesti voimassa seuraavat 272 vuotta.

Seuraukset

Ikuiseksi sovitun Pähkinäsaaren rauhansopimuksen  muste tuskin oli ehtinyt kuivua, kun kilpailu nautinnallisten ja idealogisten etupiirien laajentamisesta jo oli käynnissä. Itse asiassa savolaista eränautintaa oli jo olemassa rauhaa solmittaessa määritetyn rajalinjan itäpuolella ja rauhanteon jälkeen nautintaa pyrittiin asutuksella muuttamaan omistukseksi. Käytännön rajalinjan dynaamisesta liikkeestä on jäänyt 1400 -luvulle ajoittuva  verifikaatti, suomalaisten laatima rajaluettelo, jonka rajapaikat olivat pohjoisemmilta osiltaan jo tuntuvasti Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan itäpuolella Kannaksen halki kulkeneen rajalinjan  tosin vielä vastatessa "ikuista" rauhansopimuksen rajaa. Tämän teksti A:ksi kutsutun asiakirjan taustalla on vuonna 1415 Suomen puolella laadittu Savon, Hämeen ja Pohjanmaan rajan tarkistus. Sen mukaan uusi, käytännössä asutuksen rajana ollut linja  taipui Särkilahden itäpuolitse Pihlajaveden ja Simpeleenjärven välimaastoon, jolloin Särkilahden rajapaikka jäi Savon sisään. Uusina rajapaikkoina olivat Valkiajärvi nykyisen Putikon aseman kaakkoispuolella, Purujärven karjalaiskylä nykyisen Kesälahden lounaiskolkassa sekä Puruveden Putkilahti, joka jaettiin kahtia Ruotsin ja Venäjän kesken, sekä täältä edelleen Raikuuntaipaleelle. Puuttumatta enää Savon pohjoisosien rajapaikkoihin, jotka mainittu teksti A luettelee, voidaan todeta Raikuuntaipaleen jälkeisen rajalinjan johtaneen Säimeenniemeen eli nykyisen Savonrannan itäisimpään niemeen Oriveden länsirannalla sekä edelleen Somertaipaleelle ja Ohtaansalmeen eli koko Sääminginsalo ja nykyinen Kerimäki, Pähkinäsaaren rauhan tulkinnanvaraiset rajapaikat oli turvallisesti jätetty määritetyn etupiirirajan länsipuolelle.

Myöhemmät suomalaisten rajaluettelot, ns. teksti B ja teksti C ovat jatkuneen savolaisekspansion osoituksia esittämällä pohjoisempana yhä idempänä sijainneita rajapaikkoja. Vastaavasti 1300 -luvun lopulla Ruotsi oli tehostanut Länsi-Pohjan asuttamista ja valloitti Korsholmasta käsin  koko Pohjanmaan rannikon itselleen varustamalla Oulujoki-suuhun uutta omistusta turvaavan linnoituksen. Pohjanmaan ja Hämeen rajaksi alkoi hahmottua vedenjakaja-alue eli Karjalanmaanselkä 1400 -luvun alkupuolella. Se toimi ruotsalaisten ilmoituksen mukaan myös  Pohjanmaan ja Venäjän välisenä rajana. Samaan aikaan karjalaiset liikkuivat edelleenkin Pyhäjoen latvoilla ja varustivat nautintansa turvaksi pohjoisempiin jokisuihin salpalinnoja, jotka kuitenkin Bo Joninpoika Gripin johtamana vedettiin ruotsalaisten haltuun.

Lähdeluettelo:

Pekka Toivanen: Kaakkoisraja ja sen linnoitukset, Etelä-Karjalan museo julkaisusarja 7, Lappeenranta, 1980

Sivua päivitetty 13.10.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi