Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

30 -vuotinen sota

30-vuotinen sota oli pääosin nykyisen Saksan alueella vuodesta 1618 alkaen käyty laajamittainen sota. Aluksi katoliset olivat voitolla, ja lyötyään Tanskan 1626  ryhtyivät suunnittelemaan valta-asemansa levittämistä Itämerelle. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf oli vuonna 1628 vaikuttanut  tapahtumiin lähettämällä apuvoimia keisarillisten piirittämälle Stralsundille, mutta vasta Altmarkin  aselepo 1629 Puolan kanssa antoi hänelle mahdollisuuden ryhtyä todellisiin toimiin.

Ensimmäiset ruotsalaiset joukot osallistuivat sotaan toukokuussa 1630 ja ensimmäiset suomalaiset - Porin ja Savon jalkaväkirykmentit sekä muutamia ratsuväen komppanioita - kahta kuukautta myöhemmin. Pohjanmaan jalkaväkirykmentti sai tiedon tulevasta lähdöstään maaliskuussa 1631.

Tausta - Sodan syyt

Augsburgin rauhassa 1555 saksalaisen keisarin ja luterilaisten ruhtinaiden välillä vahvistettiin Speyerin valtiopäivien 1529 päätös, jonka mukaan luterilaisia siedettiin valtakunnassa tästedes ja ruhtinaskuntien uskonto määräytyi niiden ruhtinaan mukaan. Vääräuskoiset saivat muuttaa vapaasti valitsemaansa maahan ja luterilaiset saivat pitää vuoden 1552 jälkeen valtaamansa maat, mutta katolisen kirkon piispat, jotka kääntyivät luterilaisuuteen menettivät läänityksensä.

Poliittiset jännitteet kasvoivat 1600-luvulla. Espanjan kuningas Filip II oli Habsburg -sukua ja himoitsi Saksan länsiosien maita omien Alankomaidensa lisäksi. Ranska taas halusi rajoittaa Habsburgien vallan kasvua, koska suvun alueet muodostivat jo sen itärajan. Ruotsi ja Tanska taas pyrkivät laajentumaan Itämeren etelärannikolle.

Uskonnolliset jännitteet kasvoivat keisari Rudolf II:n aikana, käännynnäiset piispat eivät suostuneet luovuttamaan maitaan; kalvinismi levisi Saksassa, eikä sitä suojannut mikään sopimus; Itä-Euroopan, Puolan ja Itävallan Habsburgit yrittivät palauttaa katolista uskoa. Protestanttien kirkkoja tuhottiin eri puolilla Saksaa ja palvonnalle asetettiin rajoituksia. Keisari Rudolf II ja hänen seuraajansa Matias (1612–1619) eivät kuitenkaan levittäneet katolisuutta määrätietoisesti, vaan sallivat protestanttiset liikkeet välttäen ristiriitoja protestanttisten ruhtinaiden kanssa.

Väkivaltaisuudet alkoivat saksalaisessa Donauworthin kaupungissa 1606, jonka luterilainen enemmistö kielsi katolisilta omistusoikeuden. Tämä aiheutti mellakan puhkeamisen. Baijerin ruhtinas Maximilian (1573–1651) riensi katolisten apuun. Levottomuuksien päätyttyä Saksan kalvinistiruhtinaat ja protestanttiset kaupungit tunsivat itsensä uhatuiksi ja perustivat Evankelisen unionin, protestanttien puolustusliiton 1608 Frederick IV:n, Pfalzin vaaliruhtinaan (1583–1610) johdolla. Vastalauseeksi katoliset perustivat Katolisen liigan Maximilianin johdolla 1609.

Keisari Matias kuoli ilman poikaa 1617 ja nimesi perijäkseen Steirmarkin Ferdinandin, josta tuli Böömin kuningas ja Pyhä rooman keisari Ferdinand II, joka oli jesuiittojen kouluttama ja kiivas katolinen. Böömin protestantit, jotka olivat enemmistönä katolisen mielivallan alla, vaativat kuningasta apuun. Kuningas hylkäsi pyynnön, jolloin 23. toukokuuta 1618 väkijoukko valtasi palatsin ja heitti kaksi kuninkaan ministeriä ulos ikkunasta. Tätä pidetään Böömin kapinan ja kolmikymmenvuotisen sodan alkuna.

Böömin kapina 23.05.1618 - 1625

Böömin kuningas valittiin vaalilla ja tšekit halusivat johtajakseen Pfalzin vaaliruhtinaan Frederick V:n, Frederick IV:n pojan. Ferdinand II:n lähetettyä kaksi virkamiestään, Martinitzin ja Slavatan Hradčanyn linnaan Prahaan valmistelemaan hänen valtaannousuaan ja kuninkuuttaan, Böömin kalvinistit heittivät heidät ulos palatsin ikkunasta. Neuvottelijat ja kirjuri selviytyivät hengissä  putoamalla lantakasaan.

 

Kuva: Prahan ikkunasta heitto 23.5.1618

Tästä alkoi kapina, joka levisi koko suurempaan Böömiin, Sleesiaan, Lausitziin ja Määriin, jotka olivat jo konfliktitilassa katolisten ja protestanttien välillä. Ferdinandilla ei ollut joukkoja kukistaa kapinaa, ja hänen oli pakko kutsua serkkunsa, Espanjan Filip IV avuksi taltuttamaan kapinointia. Böömiläiset olivat ilman liittolaisia avuttomia keisaria vastaan, ja he kutsuivat avuksi Evankelisen unionin Frederick V:n johtamana. Böömiläiset lupasivat suojelijalleen Böömin kuninkuutta, kirjeitä lähetettiin Savoijin herttualle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Transilvanian Gabriel Bethlenille. Itävallan hovi sai kuitenkin kirjeet haltuunsa ja julkisti ne heikentäen böömiläisten lupausten arvoa.

Kapina sujui aluksi hyvin böömiläisten kannalta, Ylä-Itävallan luterilaiset ja kalvinistiruhtinaat liittyivät kapinaan ja Ala-Itävalta pian sen jälkeen. Vuonna 1619 kreivi Heinrich Matthias von Thurn johti armeijan Wienin piiritykseen. Transilvanian ruhtinas Gabriel Bethlen johti sotajoukon Unkariin Osmanien sulttaanin siunauksella. Keisari, joka oli ollut osallisena Uzkok-sotaan, joutui kokoamaan lisäjoukkoja estääkseen kapinallisia valtaamasta koko maata. Kreivi Karel Bonaventura Buquoy, Itävallan armeijan komentaja löi kreivi Peter Ernst von Mansfeldin johtamat Evankelisen unionin joukot Sablatin taistelussa 10. kesäkuuta 1619. Tämä katkaisi kreivi Thurnin yhteyden Prahaan, ja hän hylkäsi Wienin piirityksen. Mansfeldin kenttähovista löytyivät todisteet, joiden mukaan Savoiji oli lähettänyt protestanteille huomattavia summia rahaa ja jopa joukkoja Reininmaan puolustukseen. Juonen paljastuttua Savoiji vetäytyi sodasta.

Mansfeld onnistui kokoamaan armeijansa uudelleen pohjoisessa Böömissä, Ala- ja Ylä-Itävallan kapinalliset aateliset solmivat sopimuksen böömiläisten kanssa elokuussa ja 22. elokuuta 1620 Ferdinand erotettiin virallisesti Böömin kuninkuudesta ja Frederick V asetettiin asemaan. Transilvanialaiset ajoivat keisarin armeijat Unkarista 1620 mennessä. Frederickin kruunaus aiheutti närää Evankelisessa unioissa, jonka jäsenet olivat enimmäkseen luterilaisia, ja osa luterilaisista vetäytyi sodasta.

Espanjan kuningas lähetti armeijan Brysselistä Ambrosio Spinolan johtamana tukemaan keisaria ja Espanjan lähettiläs Wienissä, Don Inigo Onate, taivutteli luterilaista Saksia liittymään Böömiä vastaan vaihtokaupaksi Lausitzista. Saksi hyökkäsi, ja Espanjan armeija lännessä Ylä-Pfalzissa esti protestantteja siirtämästä joukkojaan. Onate suunnitteli siirtävänsä vaaliruhtinaan arvon Pfalzilta Baijerille. Johan Tzerclaesin, Tillyn herttuan johtama Katolisen liigan sotajoukko kukisti Ylä-Itävallan kapinan, ja keisarin joukot kukistivat Ala-Itävallan. Yhdessä sotajoukot siirtyivät Böömiin. Ferdinand II löi Frederick V:n Valkeavuoren taistelussa lähellä Prahaa 8. marraskuuta 1620 päättäen hänen kuninkuutensa vain kahden kuukauden jälkeen. Böömin uskovapaus lopetettiin, 27 kapinajohtajaa teloitettiin, protestantit pakenivat maasta ja Tšekki jäi kolmeksisadaksi seuraavaksi vuodeksi Habsburgien valtaan.

Häviö Valkeavuorella aiheutti Evankelisen unionin hajoamisen, vaikka muutamat liittolaiset Frederikin kanssa jatkoivat taistelua Pfalzissa. Protestantit voittivat Tillyn Wieslochissa huhtikuussa 1622, mutta hävisivät sen jälkeen. Mansfeldin johtamat protestanttisen armeijan jäänteet pyrkivät Alankomaiden rajalle, Tilly voitti ne 6. elokuuta 1623 Stadtlohnissa, ja vain kolmannes 21000 miehestä pääsi pakoon. Ilman rahaa ja varusteita armeija hajotettiin 1624

Frederick V:n maat jaettiin ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa, hänen Reinin-Pfalzin maansa jaettiin katolisille ruhtinaille, ja vaaliruhtinaan asema siirrettiin Baijerin herttua Maximilianille, joka oli hänen kaukainen serkkunsa. Maaton Frederick V pakeni ulkomaille ja taivutteli Alankomaita, Tanskaa ja Ruotsia tukemaan hänen asiaansa.

Protestanttien asema sai murskaavan iskun, omaisuuden takavarikointi ja Böömin ylimystön tukahdutus johtivat maan palaamisen katolisuuteen kahdensadan vuoden hussiittilaisuuden ja muun harhaopin jälkeen. Protestanttisuus kiellettiin. Espanja sai maita Rein-Pfalzin alueella valmistautuessaan jatkamaan sotaa Alankomaita vastaan. Transilvanian Gabriel Bethlen solmi rauhansopimuksen keisarin kanssa tammikuussa 1622 ja sai alueita Itä-Unkarista.

Tanskan väliintulo 1625 - 1629

Tanskan kuningas Kristian IV (1577–1648) pelkäsi protestanttisen valtakuntansa puolesta ja johti armeijan keisarikuntaa vastaan Saksan protestanttiruhtinaiden hakiessa turvaa. Englanti, Ranska ja muut vallat huolestuivat Habsburgien vallan kasvusta, mutteivät voineet liittyä sotaan sisäisten ongelmien vuoksi. Tanskaa kismitti myös Habsburgien valta Holsteinin ruhtinaskunnassa.

Tanska oli saavuttanut ajan mittakaavassa merkittävän vaurauden ja vakauden tason Skaggerakin verojen ja Ruotsin maksamien sotakorvausten ansiosta. Hampuri oli pakotettu Tanskan alaisuuteen 1621 ja Tanskan kruununperijästä oli tehty Bremen-Verdenin piispa. Ainoa yhtä hyvin toimeentuleva maa Euroopassa oli Baijeri. Ranskan valtionhoitaja kardinaali Richelieu oli myös valmis maksamaan Tanskan sotaretkestä Saksaan. Kristian hyökkäsi keväällä 1625 20000 miehen palkkasoturiarmeijan johdossa. Armeijan hän oli varustanut lähes pelkästään omilla varoillaan. Sotaretki kohdistui Saksiin, eikä kohdannut aluksi juurikaan vastarintaa.

Taistellakseen tanskalaisia vastaan Ferdinand II tarvitsi Albrecht von Wallensteinin, Friedlandin herttuan apua. Tämä böömiläinen ylimys oli rikastunut takavarikoimalla maanmiestensä omaisuuden. Wallenstein asetti Ferdinandin käyttöön 30000–100000 miehen armeijan vastineeksi oikeudesta ryöstää myös vallatut alueet. Kuningas Kristian ei tiennyt Wallensteinin joukkojen olemassaolosta ja joutui perääntymään katolisten saatua ensimmäisen voittonsa Dessaun sillan taistelussa Mansfeldin johtamia joukkoja vastaan huhtikuussa 1626. Mansfeld kuoli muutamia kuukausia myöhemmin sairauteen.

27. elokuuta Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot Lutter am Barenbergessa. Kristianin huono onni jatkui, hänen mahdolliset liittolaisensa Englanti ja Ranska olivat sisällissodassa, Ruotsi soti Puolaa vastaa, eivätkä Brandenburg tai Saksi halunneet järkyttää itäisen Saksan heiveröistä rauhantilaa liittymällä sotaan.

Yhdistetyt katoliset sotajoukot marssivat pohjoiseen valloittaen ja ryöstäen Mecklenburgin, Pommerin ja 1627 koko Jyllannin. Wallenstein ei kuitenkaan saanut vallattua Tanskan pääkaupunkia Själlannin saarella, koska hansakaupungit tai Puola eivät sallineet keisarillisen laivaston rakentamista Itämerelle. Hän aloitti Stralsundin piirityksen. Kaupunki oli ainoa sotaakäyvien valtioiden kaupunki, jossa oli tarpeelliset telakat laivaston rakentamiseksi Tanskaa vastaan. Armeijan ylläpito maksoi kuitenkin ylettömästi verrattuna siihen mitä sodasta Tanskaa vastaan voisi saada.

Seuraavan kahden vuoden aikana yhä enemmän maata alistettiin katolisille valloille. Katolisten täydellinen voitto näytti jo varmalta, kun Katolinen liiga yllytti keisari Ferdinand II:sta ottamaan takaisin kaiken luterilaisen omaisuuden, joka Augsburgin rauhan jälkeen oli menetetty. Maaliskuun 1629 hyvitysediktin mukaan näihin kuuluivat kaksi arkkihiippakuntaa, kuusitoista hiippakuntaa ja sadat luostarit. Aateliset ja maaorjat yhtä kaikki jättivät maansa Böömissä ja Itävallassa mieluummin kuin kääntyivät katolisiksi.

Lyypekin rauhassa 22. toukokuuta 1629 Kristian IV hylkäsi protestanttien tukemisen säilyttääkseen valtansa Tanskassa. Hän menetti kaikki tiluksensa Saksassa.

Ruotsin väliintulo 1630 - 1635

Ferdinand II:n hovi alkoi epäillä Wallensteinin pyrkivän kääntämään saksalaisia ruhtinaita puolelleen ja pyrkivän itse keisarin asemaan. Ferdinand vapautti Wallensteinin velvollisuuksistaan 1630 ja joutui luottamaan Tillyn johtamiin katolisen liigan joukkoihin.

Kustaa II Aadolf tuli Saksan luterilaisten avuksi kuten Kristian IV ennen häntä, mutta myös hakemaan taloudellisia etuja Itämeren etelärannikolta. Kustaa II Aadolfia tukivat jälleen taloudellisesti Ranskan Ludvig XIII:n pääministeri Richelieu ja alankomaalaiset. Hänen armeijansa voitti monia taisteluja, ja vuosina 1630–1634 ajoi katoliset joukot pois ja valtasi takaisin miehitettyjä protestanttien alueita.

Kesällä 1630 hyvin varustettu Ruotsin armeija nousi maihin Pommerin rannikolla. Pommerin, Brandenburgin ja Saksin ruhtinaat eivät osanneet päättää osallistuisivatko sotaretkeen, mikä viivytti hyökkäyksen alkua. Tällä aikaa Tillyn joukot piirittivät Magdeburgin, joka kapinoi keisaria vastaan, ja valtasivat ja ryöstivät kaupungin 20. toukokuuta 1631 tappaen kaikki sen protestanttiasukkaat. Sodan jälkeen kaupungissa oli vain 400 asukasta.

Ruotsin armeija marssi etelään Saksiin. Breitenfeldin taistelussa 17. syyskuuta 1631 Kustaa II Aadolfin ja Saksin elektorin, Juhana Yrjö I:n joukot löivät katolisten Johan Tzerclaes von Tillyn ja kreivi Gottfried Heinrich Pappenheimin armeijat Leipzigin pohjoispuolella. Katolinen ratsuväki ajoi ensin saksilaisjoukot pakoon, ja ne pysähtyivät vain hetkeksi ryöstämään ruotsalaisten leirin. Tämän jälkeen Ruotsin ratsuväki ajoi keisarillisen ratsuväen pakosalle, jolloin myös keisarin jalkaväki pakeni kentältä. Katoliset menettivät 6000 miestä, yli puolet joukoistaan, mutta Kustaa II Aadolf saattoi korvata menetyksensä omaan armeijaansa värvätyistä vangituista palkkasotureista. Voittoisan taistelun jälkeen muutkin protestanttiset ruhtinaskunnat liittyivät sotaan. Ruotsin joukot viettivät talven Etelä-Saksassa.

Kustaa Aadolf suuntasi Baijeriin ja armeija saavutti maaliskuussa Tonavan. Lech-virralla käytiin voittoisa taistelu Göran Wrangelin ja Kustaa Hornin johdolla, Tilly sai surmansa 14. huhtikuuta 1632 ja ruotsalaiset valtasivat Münchenin. Ferdinand II:n oli turvauduttava tappion edessä Wallensteinin apuun, joka hätäisesti keräsi uuden palkkasoturijoukon hyökäten Saksiin syksyllä 1632.

Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat Lützenin taistelussa 16. marraskuuta 1632. Protestantit voittivat, mutta Kustaa II Aadolf sai surmansa, samoin katolisten Pappenheim. Protestanttien armeijan johtajaksi tuli Saksin-Weimarin ruhtinas Bernhard, joka valtasi Baijerin voiton jälkeen. Tällä välin Wallenstein hyökkäsi Ruotsin tukialueille Sleesiaan.

Ferdinand II:n epäilykset Wallensteinia kohtaan nousivat jälleen loppuvuodesta 1633 hänen kerättyään rauhanliikettä katolisen armeijan johdon keskuudesta. Peloissaan, että Wallenstein olisi vaihtamassa puolta, Ferdinand pidätytti hänet poistettuaan hänet joukkojen komennosta. Yksi Wallensteinin komentajista, kapteeni Devereux salamurhasi hänet Chebin (saksaksi Eger) kaupungintalolla 25. helmikuuta 1634.

Vuosina 1633–1634 Heilbronnin liiton toivottiin kääntävän sodan protestanttien eduksi. Keisarillisten joukkojen voitto Nördlingenin taistelussa 6. syyskuuta 1634 päättyi kuitenkin protestanttien kannalta katastrofiin. Ruotsin komentaja Kustaa Horn jäi vangiksi ja Ruotsin armeija vetäytyi Itämeren rannikolle. Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin Johan Banér.

Osapuolet tapasivat Prahassa 30.5.1635 (Prahan rauha keisari Ferdinand II:n ja Saksin vaaliruhtinaskunnan välillä), jossa jälleen vahvistettiin Augsburgin rauha vuodelta 1552, jonka tilanteen mukaan katolisten ja protestanttien maat määräytyivät. Hyvitysedikti hylättiin näin ollen, ja kalvinismi laillistettiin. Saksan ruhtinaita kiellettiin solmimasta liittoja keskenään, ja Saksan ruhtinaskuntien armeijat yhdistettiin keisarin määräysvaltaan.

Ranskaa sopimus ei kuitenkaan miellyttänyt, koska Habsburgit säilyivät voimakkaina, ja se liittyi sotaan 1636.

Ranskan väliintulo  1636 -1648

Viimeisessä vaiheessaan sodasta tuli valtataistelu hallitsijoiden välillä, ja uskonto lykättiin syrjemmälle. Ranska, vaikkakin katolinen maa, oli Pyhän roomalaisen keisarikunnan ja Espanjan kilpailija, ja päätti liittyä sotaan protestanttien puolella. Kardinaali Richelieu uskoi Habsburgien olevan liian voimakkaita hallitessaan Ranskan itärajan takaisia alueita ja käyttäessään vaikutusvaltaansa Alankomaissa.

Ranska julisti sodan Habsburgien Espanjalle toukokuussa 1635. Ranska oli liitossa Alankomaiden ja Ruotsin kanssa. Espanja hyökkäsi Ranskaan ja tuhosi Champagnen ja Burgundin provinsseja ja uhkasi jopa Pariisia 1636. Keisarillinen kenraali Johann von Werth ja espanjalainen komentaja kardinaali Ferdinand Habsburg johtivat Habsburgien armeijoita. Keisari Ferdinand II kuoli vuonna 1637 ja Ferdinand III seurasi häntä.

Ruotsalainen kenraali Johan Banér löi Saksin ja Itävallan joukot Wittstockissa 4. lokakuuta 1636 vaikeuttaen Habsburgien asemaa. Espanjan joukot ajettiin Ranskasta 1636. Keisari koki seuraavan merkittävän iskun Rheinfeldenissä 2. maaliskuuta 1638, jonka jälkeen keisarilliset armeijat joutuivat luovuttamaan vähitellen asemansa.

Kenraali Banérin kuoleman jälkeen toukokuussa 1641 ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson. Hän valtasi sotaretkillä 1642–1645 Tanskan ja tuhosi laajoja alueita läntisessä Saksassa ja Itävallassa.

Kardinaali Richelieu kuoli 1642, Ludvig XIII kuoli 1643 ja Ludvig XIV astui valtaistuimelle vain viisivuotiaana. Hänen sijaishallitsijansa, kardinaali Mazarin, alkoi toimia rauhan palauttamiseksi. Neuvotteluja käytiin Münsterissä ja Osnabrückissa 1645, mutta ne olivat tuloksettomia.

Ruhtinas Louis II de Condén joukot löivät espanjalaiset Rocroissa 18. toukokuuta 1643. Ranskan armeija hävisi marraskuussa Tuttlingenissä, mutta se ei parantanut Habsburgien asemaa. Condén ja Henri Turennen armeijat murskasivat Baijerin Freiburg im Breisgaussa elokuussa 1644 ja 3. elokuuta 1645 itävaltalais-baijerilaiset joukot Nördlingenissä. Katolisten viimeinen merkittävä komentaja, kreivi Franz von Mercy sai surmansa taistelussa.

Ruotsin sotatoimet siirtyvät 1645–1648 Böömiin, Määriin ja Baijeriin. Ruotsin marsalkka Lennart Torstensson voitti katolisen armeijan 6. maaliskuuta 1645 Jankaun taistelussa Prahan lähellä.

Vasta kun Keski-Baijeriin hyökättiin Maximilian myöntyi rauhaan, ja 14. maaliskuuta 1647 Baijeri, Köln, Ranska ja Ruotsi solmivat Ulmissa aselevon. Keisari ei taipunut tästä, vaan taistelut jatkoivat Saksassa, Luxemburgissa, Alankomaissa, Italiassa ja Espanjassa vuoden 1647 ajan. Syksyllä Maximilian liittyi uudelleen sotaan.

Vuonna 1648 Ruotsin marsalkka Carl Gustaf Wrangel ja Ranskan Turenne ja Condé löivät keisarin ja Baijerin armeijan 15. toukokuuta 1648 Zusmarshausenin ja 20. elokuuta Lensin taisteluissa.

Ainoastaan Itävalta oli enää turvallisesti Habsburgien käsissä. Tämän jälkeen ruotsalaiset saartoivat Prahan, jonka pieni puoli ryöstettiin heinäkuussa ja ranskalaiset ja ruotsalaiset joukot piirittivät Müncheniä. Hyökkäyksen uhka Wieniin ja Lensin taistelu taivuttivat Ferdinandin suostumaan voittajien ehtoihin.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983

Sivua päivitetty 13.04.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi