Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Kustaa III:n sota (18.7.1788 - 14.8.1790)

Tausta

Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1786 oli joukko aatelisia asettunut vastustamaan kuningas Kustaa III:n suunnitelmia ja Suomessa oli  Yrjö Maunu Sprengtportenin johdolla muodostunut puolue, joka ajoi Suomen itsenäisyyttä. Tämä puolue oli suhteissa Venäjän kanssa, joka salassa suosi Suomen itsenäistymisaikeita. Kuitenkin kesän 1787 Suomen matkan aikana Kustaa III tuli vakuuttuneeksi siitä, että väestön enemmistö oli kuninkaalle uskollista. Aatelisto pysyi vastahankaisena ja sen etevimmät jäsenet pysyivät poissa hovista.

Sisäpoliittisten ongelmien korjaamiseksi Kustaa III aloitti Venäjän vastaisen sodan suunnittelun. Ensimmäinen sopivalta näyttävä tilaisuus tuli, kun Venäjä joutui sotaan Turkin kanssa elokuussa 1787. Vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että Venäjän keisarinna Katariina II olisi aikonut samalla kertaa käydä sotaa  Turkkia ja Ruotsia vastaan, selitti Kustaa III vuoden 1788 valtiopäivillä, että Venäjä varustautui sotaan Ruotsia vastaan ja että valtakunnan olisi ryhdyttävä valmistautumaan sodan varalle. Tämän ehdotuksen valtiopäivät hyväksyivät 22.5., jolloin sotaan varustautuminen saattoi alkaa.

Kesäkuun 18. päivänä Venäjän Tukholmassa oleva lähettiläs Rasumovski antoi kreivi Oxenstiernalle kirjelmän, jossa hän viittasi keisarinna Katariina II:n ystävälliseen mielialaan kuningasta ja hallitukseen kuuluvia ruotsalaisia kohtaan. Tätä Kustaa III piti kuninkaan arvoonsa kohdistuneena loukkauksena ja Venäjän lähettiläs Rasumovski sai käskyn poistua kahdeksan päivän kuluessa Tukholmasta.

Kesäkuun 27. päivänä tapahtui Puumalassa rajavälikohtaus, jossa venäläinen rajapartio ylitti rajan ja joutui tulitaisteluun Savon Rykmentin Puumalassa olleen rajavartioston kanssa. Tämä tapahtuma oli puhdas provokaatio. Kustaa III oli teettänyt teatteripuvustajallaan venäläisten joukkojen univormuja, jotka lähetettiin Savoon ja  muutama suomalainen pukeutui venäläisiksi ja pidettiin "teatteriesitys" todistajien läsnä ollessa..

Heinäkuun 12. päivänä annettiin Katariina II:lle uhkavaatimus, missä Kustaa III muun muassa vaati Venäjää luopumaan koko venäläisestä Suomesta, Karjalasta ja Käkisalmen kuvernementista ja kaupungista. Katariina II vastasi tähän vaatimukseen sodanjulistuksella 18.7.1788. Heinäkuun 23. päivänä seurasi Ruotsin sodanjulistus Venäjälle.

Joukot ja Ruotsin sotasuunnitelma

Sodanjulistuksen tapahtuessa Suomen armeijassa oli 53 jalkaväkikomppania (6702 miestä) ja 19 eskadroonaa ratsuväkeä (2250 miestä). Näiden lisäksi oli ruotsalaisia joukkoja noin 6000 miestä. Joukoista noin 3000 oli värvättyjä ja 4000 varaväkeä.

Venäjä, jonka armeija oli kaukana etelässä sotimassa Turkkia vastaan, saattoi Ruotsia vastaan  asettaa aluksi vain noin 14000 miestä kenraali Michelsonin johdolla.

Ruotsalaisten sotasuunnitelma, jonka oli laatinut kenraali Toll, oli sekä suurisuuntainen että rohkea. Ruotsin laivaston oli määrä Venäjän laivaston tuhoamisen jälkeen tukea maihinnousua lähellä Oranienbaumia, jonne perustettaisiin tukialue 15 - 20000 miehen armeijalla. Maihin nousseen armeijan tulisi marssia kohti Pietaria ja samanaikaisesti piti Kymijoen varrelle  kootun pääarmeijan hyökätä kohti Pietaria. Suunnitelmassa lankesi päätehtävä maihinnousujoukoille, joiden toiminta olisi mahdollista ainoastaan Ruotsin hallitessa merta.

Sotatapahtumat

Vuosi 1788

Ruotsin joukot olivat saaneet käskyn marssia valtakunnan itärajalle jo 22.5.1788. Päävoima kokoontui kenraali Kaarle Kustaa Armfeltin johdolla Elimäelle, eversti Berndt Johan Hastfehrin komentama Savon Prikaati keskitettiin Mikkeliin. Kesäkuun 9. päivänä Ruotsin sotalaivasto lähti, kuljettaen 3800 miestä, Suomeen ja saapui 28. päivänä Hankoon. Kahta viikkoa myöhemmin lähti 85 laivaa käsittävä laivasto kuninkaan johtamana Tukholmasta kuljettaen 9000 miestä (mm. Henkiprikaati).  Kuninkaan johtama osasto saapui Helsinkiin 2. heinäkuuta. Ruotsin Suomeen keskittämän armeijan vahvuus nousi täten hieman alle 28000 mieheen.

Kuninkaan saavuttua 2. päivänä heinäkuuta 1788 Helsinkiin sai hän raportin Savon Prikaatin komentajalta Berndt Johan Hastfehrilta. Raportin mukaan oli kasakkajoukko ylittänyt rajan Vuolteensalmella lähellä Puumalaa. Saatu uutinen vapautti Kustaa III:n vuoden 1772 valtiomuodon 48. pykälän rajoitteista.

1. Tapahtumat Savon rintamalla

Vihollisuudet alkoivat jo ennen sodanjulistusta. Eversti Berndt Johan Hastfehrin johtama Savon Prikaati (1300 miestä) marssi Säämingissä rajan yli jättäen suojajoukoiksi Puumalaan 240 miestä ja Mikkeliin 150 miestä. Heinäkuun 2. päivänä joukot ryhtyivät piirittämään Olavinlinnaa, jota puolusti yksikätinen alimajuri Pavel Kusmin 200 venäläisen sotilaan kanssa.

Eversti Hastfehr teki linnoituksen komentajalle antautumisehdotuksen muutaman tykinlaukauksen jälkeen ja ryhtyi kielteisen vastauksen saatuaan piirittämään linnoitusta. Piirittävillä joukoilla ei ollut piirittämiseen tarvittavaa kalustoa, jolloin eversti Hastfehr päätti piirittää linnoitusta kunnes nälkä pakottaisi linnoituksen antautumaan.

Seitsemän viikon piirityksen jälkeen poistuivat suomalaiset omalle puolelleen rajaa. Turhaksi jäi myös pienen savolaisosaston retki eversti von Stedingkin johdolla Savitaipaleelle, josta se palasi takaisin Kärnäkoskella 21.7.käydyn kahakan jälkeen.

2. Tapahtumat pääjoukon osalta

Heinäkuun 17. päivänä pääarmeija aloitti sotatoimet, kun se kahtena kolonnana kulki rajan yli. Toinen kenraali Kustaa Mauri Armfeltin komentama 1100 miestä käsittänyt osasto asettui Summan kylään ja toinen kolonna, jossa oli 4000 miestä marssi kohti Haminaa. Haminaa kohti marssinut kolonna leiriytyi Husulaan aikoen vallata Haminan linnoituksen. Haminaa piirittävän joukon mukana oli myös kuningas Kustaa III.

Vaikka Haminan varustukset olivat niin huonossa kunnossa, että ne tuskin olisivat kestäneet rynnäkköä, ei kuningas uskaltanut ryhtyä sellaiseen uhkayritykseen, vaan aikoi jäädä odottamaan kenraali Siegrothin (Södermanlandin Rykmentin komentaja) johdolla lähestyviä 6000 ruotsalaista. Siegrothin osasto oli Helsingin luona astunut laivoihin ja elokuun 3. päivänä se saapui Haminan edustalle ja nyt sen piti hyökätä linnoitusta vastaan mereltä. Se oli jo katkaissut Haminan ja Viipurin välisen yhteyden ja oli syytä olettaa linnoituksen valloituksen olevan vain ajan kysymys. Venäläisillä ei ollut mitään mahdollisuutta ryhtyä hyökkäämään, sillä siihen heidän joukkonsa olivat liian pienet. Täten venäläiset tekivät vain pieniä iskuja, joita tapahtui Salmissa, Partakoskella jne.

Maa-armeijan sotatoimet keskeytettiin kuninkaan käskyllä. Siegrothin joukot palasivat laivoihin, Liikalassa olevat joukot peräytyivät elokuun 13. päivänä Anjalaan ja Savonlinnan piirityksestä luovuttiin elokuun 21. päivänä. Syynä siihen, että sotatoimet näin keskeytettiin, oli pääasiassa upseerien  tyytymättömyys sotaan. Tyytymättömyys oli sotaretken alkamisesta lähtien voimistunut sen jälkeen, kun ilmeni, että Venäjällä oli ollut rauhalliset aikeet ja että sota oli perustuslakien vastainen hyökkäyssota. Näiden upseerien onnistui saada epävarma Kustaa III luopumaan hyökkäyksestä Haminaa vastaan.

Tästä lopullisen alkusysäyksen Anjalan liiton synnylle. Liiton toimintaa olivat mm keisarinnalle lähetetty ja rauhan aikaansaamiseen tähtäävä Liikkalan nootti, vaatimukset sodan lopettamiseksi, ja suunnittelipa se jo kuninkaan vangitsemistakin. Liittolaisissa oli havaittavissa kaksi eri ryhmää: ruotsalainen oppositioryhmä sekä suomalaiset itsenäisyysmiehet. Suomalaiset olivat vähemmistönä, mutta he muodostivat liiton toimeliaimman osan ja olivat myös yrityksen alkuunpaneva voima. Näitä olivat nimenomaan majuri Johan Anders Jägerhorn sekä Klick. Myös ylipäällikkö Armfelt osallistui salaliiton toimintaan. Kuningas joutui tukalaan asemaan ja hän sai Tanskan sodasta haluamansa syyn palata Ruotsiin.

Kuninkaan paluun jälkeen sodankäynti muuttui asemasodaksi Kymijoelle. Lokakuun lopulla Venäjän laivasto poistui Viaporin luota, armeija asettui talvileireihin ja siten vuoden 1788 sotaretki päättyi. Ruotsalaisten joukkojen asemaa vaikeutti heikko huolto- ja majoitustilanne.

Kun lokakuussa vetäydyttiin molemmin puolin talvileiriin, oli rintama muuttunut vain sikäli, että suomalaiset olivat miehittäneet Mäntyharjun pitäjän Venäjään kuuluneen puolen. Tämä oli tarpeen pääarmeijan ja Savon prikaatin maantieyhteyden turvaamiseksi.

3. Meririntama

Laivasto joutui taisteluun Suursaaren luona 17.7.1788. Taistelussa ei kumpikaan puoli päässyt  ratkaisevasti voitolle, sillä venäläiset valtasivat ruotsalaisen "Gustav" nimisen laivan, jolla vara-amiraali kreivi Wachtmeister oli, ja ruotsalaiset puolestaan valtasivat venäläisiltä "Vladislav" -nimisen laivan. Molemmat laivastot kärsivät niin suuria vaurioita, että niiden oli pakko palata satamiinsa. Ruotsin laivasto vetäytyi Viaporiin ja Venäjän laivasto Kronstadtiin. Venäjän laivasto sai välittömästi vahvistuksia satamassa olleista aluksista ja lähti Viaporiin pitäen Ruotsin laivaston saarrettuna syksyyn asti. Tämä laivastovoimien sitoutuminen esti Pietariin kohdistuvat sotatoimet Suomenlahden eteläpuolella ja ainoastaan Suomessa olevin voimin ei Pietariin kohdistuvaa hyökkäystä voinut toteuttaa. Toinen venäläinen laivasto-osasto suoritti Hangossa maihinnousun ja siten vaikeutti joukkojen ja varusteiden siirtoa Ruotsista Suomeen.

Kuva:  Suursaaren meritaistelu

Vuosi 1789

Turkin sodasta vapautunut Venäjä otti aloitteen vuoden 1789 sotatoimissa. Kymijoen rintamalla oltiin lähinnä puolustuskannalla, mutta päähyökkäys kohdistettiin Savoon. Tässä lienee suunnittelijana neuvonantajaksi kutsuttu kenraali Yrjö Maunu Sprengtporten.

Venäläisten komentajana Savossa oli kenraali Michelson, jolla oli käytettävissään noin 10000 miestä. Hän jakoi joukkonsa kolmeen kolonnaan, joiden eri teitä myöten oli edettävä Savoon. Kolonnat yhtyisivät Juvalla suorittaakseen siellä yhdessä Savon ruotsalaisjoukkojen motituksen kolmelta suunnalta ja siten ratkaisevan tuhoamistaistelun. Kenraali Michelson johti itse läntistä kolonnaa, joka lähti liikkeelle Lappeenrannasta ja etenisi Saimaan länsirannan maantietä Mikkelin kautta Juvalle. Tähän kolonnaan kuului noin 6000-7000 miestä. Kenraali Knorring johti keskimmäistä kolonnaa, joka tulisi rajan ja Saimaan vesistön yli Puumalan kapeikosta ja etenisi pohjoista kohti Juvalle. Siihen kuului noin 1500 miestä. Itäistä kolonnaa, noin 2000 miestä, johti kenraali Schultz, joka etenisi Savonlinnasta Säämingin ja Sulkavan tietä luoteeseen, kohti Juvan kirkonkylän ratkaisupaikkaa. Eteneminen aloitettiin kesäkuun 8.-10. päivän tienoilla kaikilta suunnilta samalla kertaa, jotta puolustaja ei voisi siirrellä vapaita joukkojaan painopistesuunnalle.

Puolustuksessa oli Savon Prikaati uuden komentajansa eversti Curt Bogislaus von Stedingkin komentamana; edellinen komentaja eversti Hastfer oli Tukholmassa sotaoikeudessa vastaamassa osallisuudestaan Anjalan liittoon. Von Stedingk oli sijoittanut länsitielle Ristiinan pitäjän eteläreunassa olevaan Kyyrön rajakylään 300 miehen vartion majuri Knorringin komennossa. Pääjoukot, 700 miestä, olivat majuri K. P. Gahnin komentamina keskimmäisellä tiellä Puumalassa. Itäisellä tiellä Sulkavalla oli samoin vain 200 miehen vartiojoukko majuri K. A. von Morianin komentamina. Eräänlaisena prikaatin reservinä oli Rantasalmelle sijoitettu Porin Rykmentin pataljoona, jonka vahvuus oli noin 600 miestä, everstiluutnantti Ehrnroothin komentamina. Pienempiä reserviosastoja oli myös Mikkelissä ja Ristiinassa, noin 150 miestä kummassakin, sekä Pohjois-Karjalassa. Saimaan pieni sisävesilaivasto, reilu kymmenen tykkijollaa, oli pääosin keskitetty Pohjois-Saimaalle, mutta joitakin jollia oli myös Puumalassa.

Venäläisten suuri ylivoima karkotti 11.6. taistelun jälkeen Ristiinan Kyyrössä olevan etuvartion. Kyyröstä voittoisat venäläiset joukot marssivat kohti Mikkeliä. Suomalaiset olivat asettuneet majuri Georg Henrik Jägerhornin suunnitelman mukaisesti asettuneet puolustukseen Porrassalmen kapeikkoon, jossa 13. 6.  syntyi ankara taistelu. Taistelu päättyi suomalaisten voittoon. Armeijan moraalille voitolla oli suuri merkitys ja se antoi aikaa Savon joukkojen  oikealle järjestelylle, vaikka yleistilanne ei paljoa muuttunut. Viikkoa myöhemmin venäläiset kiersivät Porrassalmen ja valtasivat Mikkelin.

Kun eversti von Stedingk noin 20.6. havaitsi, että myös itäinen kolonna kenraali Schultzin komennossa oli ryhtynyt Savonlinnasta käsin tarmokkaasti etenemään, hän arvasi venäläisten saarrostusaikeet Juvan kohdalla ja veti joukkonsa nopeasti taaksepäin pois pihdeistä Rantasalmelle ja Joroisiin. Pisin marssimatka oli tällöin Puumalassa olleilla majuri Gahnin Savon Rykmenttiin kuuluvilla joukoilla, mutta nekin ehtivät viime tingassa Juvan ohi. Juvalla olleista armeijan varastoista otettiin mukaan niin paljon kuin saatiin kuormissa kulkemaan ja loput poltettiin.

Savossa käytävien taistelujen aikana pääarmeija jaettiin kahteen osaan, joista kuningas Kustaa III komensi pohjoista ja uusi ylipäällikkö kenraali Meijerfelt eteläistä. Kesäkuun 25. päivänä edellinen marssi Kymijoen yli ja kohtasi 28.6. Utinkankaalla venäläisen sotajoukon, jonka se ajoi pakoon. Nyt osasto olisi voinut suoraan marssia Lappeenrantaa vastaan, mutta sen sijaan osasto kääntyi etelään hyökätäkseen Haminan luona olevien venäläisten osastojen kimppuun. Heinäkuun 3. päivänä Kustaa III vähäpätöisen taistelun jälkeen miehitti Liikalan. Tässä vaiheessa Meijerfelt teki hyökkäyksen venäläisiä vastaan. Osasto lähti liikkeelle Ahvenkoskelta, eteni Korkeakoskelle asti ja karkotti siellä olevan venäläisen osaston. Meijerfeltin oli kuitenkin pysäytettävä eteneminen kuninkaan osaston toimettomuuden vuoksi.

Toimettomuuden aikana venäläiset saivat niin paljon vahvistuksia että, kun kenraali Kaulbars Kustaa III:n käskystä vihdoin osaston kanssa marssi Lappeenrantaa vastaan, hän matkalla sinne tuli 15.7. lyödyksi Kaipiaisissa ja oli sen jälkeen pakotettu perääntymään takaisin Kymijoen taakse. Tämä tappio pakotti pääarmeijan kokonaisuudessaan perääntymään Anjalaan ja Värälään.

Pääarmeijan toimettomuus johtui osaltaan siitä, että Ruotsin laivasto ei kyennyt avustamaan maasotajoukkoja. Heinäkuun 26. päivänä Venäjän laivasto oli lyönyt sen Ahvenanmaan eteläpuolella. Tosin Ruotsin saaristolaivasto oli vielä Ruotsinsalmessa Kymijoen itäisen suuhaaran edustalla, tehtävänään  tukea maasotajoukkojen liikkeitä ja suojata itäistä saaristoa. Elokuun 24. päivänä ylivoimainen Venäjän saaristolaivasto hyökkäsi sen kimppuun ja sen vastarinnasta huolimatta oli pakko etsiä suojaa Svartholman luota. Meijerfeltin oikea siipi oli tämän seurauksena suojaton, mikä aiheutti luopumisen Korkeakoskesta ja Kyminkartanosta ja lopulta peräytymisen rajan taakse Ahvenkoskelle.

Pääarmeijan hyökkäys auttoi kuitenkin Savon Prikaatia, koska Utinkankaan taistelun jälkeen venäläisten ylipäällikkö Musin-Pushkin siirsi jo 27.6. Michelsonin suuret joukot Kymijoen rintamalle. Venäläiset siis keskeyttivät koko Savon operaation. Heinäkuun alkupuolelta lähtien Savossa vallitsi voimien tasapaino, noin 3500 venäläistä yhtä montaa suomalaista vastaan.

Savon Prikaatille avautui täten mahdollisuus vihollisen pois kotiseuduiltaan työntämiseen. Päävoimineen Joroisiin sijoittunut eversti von Stedingk aloitti etenemisen oikealta Juvaa ja Mikkeliä kohti. Everstiluutnantti Gripenbergin 800 miehen osasto työnsi 6.7. venäläisen kenraali Rautenfeltin osaston Juvalta kaakkoon Sulkavalle. Suomalaisten kärki valtasi läntistä tietä edeten 11.7. Mikkelin. Venäläiset vetäytyivät täällä Ristiinan kautta Suomenniemelle, siis takaisin rajan taakse. Itäisellä reitillä pieni savolaisten kärkiosasto eteni majuri Gahnin johdolla kokeeksi Rantasalmelle ja tien ollessa auki edelleen Puikon sillalle, joka oli jo aivan rajalla. Hänen tuekseen lähetettiin 14.7. everstiluutnantti Ehrnrooth 500 porilaisen ja kahden tykin kanssa. Von Stedingkin komentamat päävoimat saapuivat perässä Rantasalmen kirkolle 17.7. Tulevan päähyökkäyksen oikeanpuoleiseksi sivustavarmistukseksi lähetettiin 19.7. majuri Ehrenstolpen 300 miehen osasto Sulkavan Partalaan.

Parkumäen taistelu 21.7. oli yli kaksi viikkoa kestäneen kaikkien Savon joukkojen yleisen ja menestyksellisen vastahyökkäyksen kohokohta ja huipentuma.

Vuosi 1790

Vuonna 1790 pääratkaisun piti tapahtua merellä. Toiminnan verhoamiseksi keskitettiin erityinen hyökkäysprikaati Mikkeliin Kustaa Mauri Armfeltin alaisuuteen. Prikaatin tuli vallata Lappeenranta. Sotatoimet alkoivat huhtikuussa ja Armfeltin joukot karkottivat venäläiset asemistaan Parta- ja Kärnäkoskella, Kustaa III saavutti voiton Valkealassa, nykyisen Utin lentoaseman kohdalla olevalla Utinkankaalla 29.4. ja Savon Prikaati torjui venäläisten hyökkäyksen Pirttimäellä 5.5. Taistelut jatkuivat asemasotana venäläisten yrittäessä turhaan päästä etenemään.

Kuningas siirtyi johtamaan merisotatoimia. Kärsittyään varomattomuutensa vuoksi Viipurinlahdella, kuuluisassa Viipurin kujanjuoksussa, 18.6. tappion hänen onnistui vihdoin saada Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa selkeä voitto 9.-10.7.

Seuraukset

Sota päättyi Värälän rauhaan 14.8.1790, jossa Kustaa III ei saavuttanut tavoitettaan rajojen palauttamisesta ennen Suurta Pohjan sotaa olevalle tasolle.

Bibliografia

  1. von Döbeln, Ernst: Några anteckningar om och af  General von Döbeln, Tukholma 1856
  2. Jägerhorn, G H: Lefvernes beskriftning, Historiallinen arkisto VIII 1884
  3. Hirn, Hans: Gustaf Fredrik Stjernvall 1767-1815, Svenska Litteratursällskap i Finland CCXXII, Helsinki 1931

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Jokipii, Mauno: Parkumäen taistelu 21. heinäkuuta 1789, Sotahistoriallinen aikakauskirja 9, 1990
  3. Santavuori, Martti: Suomen sotahistoria
  4. Adaridi, K: Sotataidon historia
  5. Claëson, Sten (toim): Kungl. Artilleriet - Frihetstiden och Gustav III:s tid
  6. Toiviainen, Jaakko: Porrassalmi 1789, sotahistoriallisen seuran julkaisuja V
  7. Jägerskiöld, Stig: Ruotsinsalmi - Kustaa III:n meritaistelut 1788 - 1790
  8. Virkki, E: V. 1788-90 sodan yleistapahtumat, Taistelija No9 1930

Sivua päivitetty 22.09.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi