Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Toinen Puolan sota (1600 -1629)

III vaihe Preussin sota (1626 - 1629)

---------------------------- TEKEILLÄ -----------------------------------

Tausta | Maihinnousu | Lisäjoukkoja | Seuraukset

Kesä 1626 | Talvi 1626 - 1627 | Kesä 1627 | Talvi 1627 - 1728 | Kesä 1628 | Talvi 1628 - 1629 | Kesä 1629

Tausta

Preussi pirstoutui kolmeksi eri alueeksi Saksalaisen ritarikunnan luhistuessa vuonna 1525 ja samalla alue pääosin joutui Puolan kuninkaan hallintaan. Alueista Länsi-Preussi liitettiin sellaisenaan Puolaan, mutta säilytti maakunnallisen itsehallintonsa, Itä-Preussista, Ermelandia lukuunottamatta, muodostettiin Preussin herttuakunta "viimeiselle" saksalaisen ritarikunnan suurmestarille Albrecht Brandenburgilaiselle (1510 - 1525), ja Danzig säilytti vapaakaupungin asemansa. Vuonna 1618 Preussin herttuakunta joutui perintönä Brandenburgin vaaliruhtinaalle (Johan Sigismund Hohenzollern), joka Preussin herttuana tuli siis olemaan Puolan kuninkaan (Sigismund III Vaasa) vasalli. Vuoden 1619 lopusta oli Brandenburg-Preussin vaaliruhtinaana Georg Vilhelm, joka oli naimisissa Pfalzin protestanttisen vaaliruhtinaan Fredrik V:n sisaren Elisabeth Charlottan kanssa ja jonka protestanttisia perhesiteitä lisäsi hänen sisarensa Maria Eleonoran avioliitto Kustaa II Adolfin kanssa. Sukulaisuussuhteen saaminen Tukholman hoviin oli hänelle hyvin vaikeaa poliittisesti, sillä hän käsitti sen aiheuttavan hyvin vaikeita ristiriitoja Puolan kuninkaan Sigismund III:n kanssa. Siitä suurelta osin johtui into, jolla hänen edustajansa vuonna 1624 olivat kehitelleet suunnitelmia Kustaa II Adolfin houkuttelemiseksi sekaantumaan 30-vuotiseen sotaan ja hyökkäämään katolisten kimppuun, mistä muualta tahansa paitsi Brandenburg-Preussin alueiden kautta, jota Ruotsi kuninkaan Kustaa II Adolfin aavistettiin aikovan käyttää pakottaakseen serkkunsa Puolan kuninkaan Sigismund III:n rauhaan.

Edullisimmaksi  Puolaa vastaan kohdistuvien sotatoimien jatkamisen kohteeksi nähtiin keväällä 1626 Preussin alueelta tapahtuvat operaatiot. Niin varma kuin Kustaa II Adolfin päätös olikin tyytyä Liivinmaalla puolustukseen ja hyökätä päävoimilla Preussiin, oli hän kuitenkin pitkään epävarma edullisimmasta maihinnousupaikasta. Hänellä oli kolme eri vaihtoehtoa maihinnousupaikaksi ja operaatioiden tukialueeksi:

  1. Memeliä tukikohtana käyttäen olisi voitu hallita liikennettä Njemen-joella ja kehittää yhdessä Liivinmaalla olevien voimien kanssa keskitetty hyökkäys Liettuaa vastaan. Talven 1626 aina kevääseen saakka Kustaa II Adolf harkitsi tätä mahdollisuutta. Sen toteuttamatta jättämiseen lienee ollut syynä se, että Liettuan hätyyttäminen ei olisi ollut vaikutusta Varsovan hovissa rauhaan pakottavana ja että Memelin kautta ei olisi päästy käsiksi Veikselin liikenteeseen, joka kuitenkin oli Puolan talouselämän valtimo.
  2. Preussin länsiosassa oleva Putzig, joka olisi tarjonnut laivastolle suojaisan sataman ja olisi sopinut  sotatoimien tukialueeksi erittäin hyvin, mikäli  Kustaa II Adolf  olisi aikonut samalla kertaa hyökätä  myös katolisten hallitsemille alueille. Koska se ei ollut tarkoituksena, tuli arvioida alueen sopivuutta tukialueeksi Puolan kuninkaan Sigismund III:n  hallitsemille alueille tehtävässä hyökkäyksessä. Veikselille oli pitkä matka ja välillä oleva Danzigin vapaakaupunki olisi vallattava tai taivutettava puolueettomuuteen, jottei se olisi uhannut armeijan sivustaa ja huoltoyhteyksiä. Tämä mahtava vapaakaupunki oli kuitenkin liian vahva, eikä se taloudellisten etujensa vuoksi halunnut alistua mihinkään sopimuksiin Ruotsin kanssa vapaaehtoisesti.
  3. Vallata tukikohta Memelin ja Danzigin väliltä, jolloin edellisten vaihtoehtojen epäkohdat saatettiin välttää. Sopivaksi tukikohdaksi valittiin Pillau, joka heikosti varustettuna olisi helppo vallata, mutta se hallitsi koko Frisches Haffin vesistön ja Veikselin itäisen haaran yhteyttä Itämereen. Laivastolle se tarjosi hyvän sataman, ja sen puolustaminen vähin voimin ilman laivastoakin olisi helppoa. Sekä vesitse että maakannasta pitkin oli siitä helppo pääsy Veikselin alueelle, ja se olisi siten mitä sopivin tukikohdaksi koko Frisches Haffin rannikon valtaamiseen. Lisäksi vastoinkäymisten sattuessa se tarjoaisi armeijalle turvallisen vetäytymistien takaisin Ruotsiin.

Kustaa II Adolf ei ilmeisesti puhunut suunnitelmistaan muiden kuin kanslerinsa Axel Oxenstiernan kanssa, jotta suunnitelma ei vuotaisi viholliselle. Myös Brandenburgin lähettilästä Samuel von Winterfeldiä (11.11.1581-25.7.1643) pidäteltiin Tukholmassa  Kustaa II Adolfin lähtöön asti samasta syystä.  Vasta 2.5. Kustaa II Adolf ilmoitti Liivinmaan kuvernöörille marsalkka Jakob (Jaakko) de la Gardielle suunnitelmistaan niin paljon kuin tälle oli välttämätöntä Liivinmaan sotatoimien johtamiseksi. Kirjeen oli kansleri Axel Oxenstierna omakätisesti kirjoittanut arvatenkin sen vuoksi, että kirjurit eivät pääsisi laskemaan liikkeelle huhuja. Jakob de la Gardien 19.5. vastaanottama kirje ei ole säilynyt, mutta ohjeiden yksityiskohtia voidaan arvata täsmentävästä kirjeenvaihdosta. Jo alkuperäisessä tai jossakin täsmennyksessä Kustaa II Adolf oli käskenyt marsalkka Jakob de la Gardien käydä Liivinmaalla puolustussotaa. Samoin Kustaa II Adolf oli luvannut tehdä keventävän hyökkäyksen joko Liettuaan tai sitten Preussiin.

Lähtöalue Jalkaväkeä (komppania) Ratsuväkeä (eskadroona)
Kotimaisia Värvättyjä Kotimaisia Värvättyjä
Ruotsi 73 7 8 1
Suomi 16   4 1
Baltia   24   5
Yhteensä 89 31 12 7

Joukkojen jakosuunnitelmassa esitetty Preussin armeijan kokoonpano

Puolan sodan painopisteen siirtäminen Preussiin näkyy ennen kaikkea joukkojen jakosuunnitelmissa sotanäyttämöiden kesken. Mikäli komppaniat olisivat olleet määrävahvuisia niin jalkaväkeä olisi Kustaa II Adolfin mukana ollut 18000 miestä (160 miestä/ komppania) ja ratsuväkeä 2375 miestä (125 miestä/komppania). Lisäksi syksyllä Kustaa II Adolf ryhtyi värväämään Saksasta kolmea jalkaväkirykmenttiä, jolloin hänen jalkaväkensä määrä olisi noussut 144 komppaniaan eli yhteensä 21600 mieheen.6

Maihinnousu ja tukialueen muodostaminen

Ruotsalaista jalkaväkeä oli nyt ensimmäistä kertaa tarkoitus ottaa  merentakaiselle sotaretkelle, mihin  osallistui kahdeksan kokonaista kenttärykmenttiä ja kolme erillistä skvadroonaa. Lisäksi Tukholmasta liitettiin pääarmeijaan kaksi värvättyä drabanttikomppaniaa, jolloin pääarmeijassa oli yhteensä 80 komppaniaa jalkaväkeä.

Armeijaan kuului lisäksi ruotsalaista ratsuväkeä yhdeksän komppaniaa, joissa kussakin määrävahvuuden mukaan 125 miestä. Komppanioissa oli Tukholmassa 14.6. pidetyssä katselmuksessa yhteensä 95 päällystöön kuuluvaa sekä 1112 miehistön jäsentä eli yhteensä 1207 hevosta eli 82 yli määrävahvuuden.

Tiedot tykistöstä ovat vaillinaisia, ja kaikki luvut ovat harhaanjohtajia, koska laivastosta voitiin ottaa tai sille antaa lisää tykkejä tarpeen mukaan. Joka tapauksessa armeijalla näyttää olleen mukana viitisenkymmentä 6-24 naulan tykkiä ja parikymmentä erilaista piirityksissä käytettävää tykkiä ja mörssäriä. Erikoista huomiota ansaitsee se, että tänä vuonna alettiin varsinaisena kenttätykkinä ottaa käyttöön 6 naulan rautatykkiä, joita 10.7. oli valmiina 84 kappaletta.

Ruotsista kootut joukot keskitettiin Tukholmaan, ja lähtö ulkosaaristosta tapahtui 23.6. Kuljetuslaivastossa, johon kuuluivat melkein kaikki Ruotsin laivaston alukset ja lisäksi eri tahoilta vuokrattuja kauppalaivoja, oli kaikkiaan lähes 150 alusta.

Kun pääarmeijaa kuljettavan laivaston ensimmäiset alukset saapuivat Pillaun edustalle iltapäivällä 25.6.1626 ja loputkin kahden seuraavan päivän aikana, oli Preussin puolustus aivan kykenemätön tekemään vakavaa vastarintaa. Puolan pieni valtion varoin palkattu vakinainen armeija koostui 4700 ratsuväki ja 3200 jalkaväkisotilaasta, olisi kyllä voinut vakavasti häiritä Kustaa II Adolfin sotatoimia tukialueen valtaamiseksi, mutta se oli sijoitettuna Puolan etelärajalle Ukrainaan torjumaan turkkilaisten mahdollista hyökkäystä. Sigismund III sai Puolasta lähetettyä Itä-Preussiin muutamia tuhansia miehiä, mutta ne eivät ehtineet häiritsemään maihinnousua.

Kuva: Pillaun maihinnousu 1626

Frisches Haffiin johtavan salmen pohjoisrannalla olevan Pillaun varustaminen ja puolustaminen oli uskottu everstiluutnantti Sebastian Hohendorffille. Hän oli saapunut Pillauhun vasta 16.6. ja saanut käytettäväkseen neljä tykeillä varustettua laivaa sekä kaksi värvättyä komppaniaa. Yksi laivoista oli kuitenkin haaksirikkoutunut, eikä Hohendorffilla hänen oman ilmoituksensa mukaan ollut miehiäkään todellisuudessa kuin 104. Varustustyöt olivat niin alussa, että niillä ei vielä ollut mitään sotilaallista merkitystä. Saatuaan tietää kuinka musertava ylivoima Kustaa II Adolfilla oli, Hohendorff ei ryhtynyt vastarintaan, vaan pyysi hiukan lykkäystä, jotta ehtisi saada toimintaohjeita Königsbergissä olevalta maaneuvostolta. Jo neuvottelujen kestäessä Kustaa II Adolf  kuitenkin laski maihin väkeä Pillaun pohjoispuolelle, eikä Hohendorff enää voinut tehdä muuta kuin tyytyä antautumisehtoihin, joiden mukaan hän miehineen sai vapaan pääsyn Königsbergiin, mutta Pillaun lisäksi oli pakotettu luovuttamaan käytössään olleet Danzigista vuokratut laivat.

Königsbergin maaneuvostolta puuttui keinoja tehokkaaseen vastarintaan, joten sen oli käytännössä oltava puolueeton. Kustaa II Adolfin tavoitteet taas olivat toisella suunnalla, joten voimakeinojen käyttö Königsbergiä ja Preussin herttuakuntaa vastaan ei ollut paikallaan. Hänelle riitti Pillau, jota varustamaan ja puolustamaan hän  määräsi suuren varuskunnan. Varuskunnan komentajaksi  määrättiin  eversti Alexander Leslien ja joukoiksi Leslien oma rykmentti sekä Nils Kaggin skvadroona (yhteensä noin 1800 miestä). Lisäksi varuskuntaan määrättiin  kaleerit: Gamla Svärdet, Oraniebom, Stjärnan sekä Blomman, joille sijoitettiin miehistöksi 1,5 komppaniaa Fritz Rosladinin skvadroonasta (yhteensä hieman yli 200 miestä). Lisäksi Alexander Leslien tueksi jäi lisäksi yliesikunnan insinööriupseeri Henrik Thomae, jonka tehtävänä oli suunnitella linnoitussuunnitelma. Ei ole ihme,  että pian voitiinkin arvioida tarvittavan 10000 harjaantunutta saksalaista sotilasta sen takaisin valtaamiseen. Preussin pohjoisen osan jättäminen rauhaan ja selän taakse osoitti, että Kustaa II Adolf oli luopunut ajatuksesta hyökätä Liettuaan ja vallata maayhteys Väinäjoen sotanäyttämölle.

Kustaa II Adolfin tarkoituksena oli tämän jälkeen järjestää Pillaun suojaksi tukikohta mantereen puoleiselta rannalta ja sen jälkeen vallata yhdys- ja tukialue, joka ulottuisi Veikselille saakka, sillä joen suistoalueesta tulisi hänen varsinainen sotatoimialueensa. Tämä suunnitelma toteutettiinkin nopeasti. Osa armeijasta siirrettiin Pillausta laivoilla Passarge-joen suulle ja sen rannalla oleva kaupunki Alt-Passarge vallattiin  väkirynnäköllä 29.6., vaikka sinne oli jo ehtinyt tuhatkunta Sigismund III:n värväämää miestä (4 jalkaväkikomppaniaa sekä 3 ratsuväkikomppaniaa).

Braunsbergiin jätettiin varuskunta, jonka komentajaksi määrättiin Zakarias Pauli. Varuskunta koostui Zakarias Paulin omasta Södermanlannin ratsuväkiskvadroonasta sekä jalkaväkiskvadroonasta yhteensä lähes tuhannesta  miehestä. Zakarias Pauli sai  kaupungin varustamisen lisäksi tehtäväkseen vallata Ermelandin tärkeimmät kaupungit. Tehtävä suoritettiinkin ilman vastarintaa. Wormditt miehitettiin heinäkuun alussa, ja Guttstadt sekä Mehlsack pakotettiin suorittamaan paloveroa heinäkuun kuluessa.

Kustaa II Adolf itse jatkoi heinäkuun ensimmäisenä päivänä pääarmeijan kanssa marssia rannikkoa pitkin Veikseliä kohti, jolloin koko ajan voitiin kulkea Puolalle välittömästi kuuluvan alueen kautta. Frauenburg antautui ilman vastarintaa ja miehitettiin vielä samana päivänä. Frauenburgiin määrättiin varuskunnaksi Göran Patkullin komppania eversti Lars Kaggin kenttärykmentistä.  Heinäkuun 3. päivänä marssia jatkettiin kohden Tolkemitia, joka miehitettiin 3.7. vastarintaa kohtaamatta ja seuraavana päivänä oltiin Elbingin linnoitetun kaupungin edessä. Elbing ei luottanut puolustuskykyynsä, vaan antautui 5.7. Elbingiin sijoitettiin kokonainen kenttärykmentti sekä lisäksi kapteeni Antony Brakelin komppania eversti Lars Kaggin kenttärykmentistä.

Kuva: Elbing vuonna 1626

Tämän jälkeen Kustaa II Adolf suuntasi marssinsa etelään vallatakseen armeijalleen tukialueen Veikselillä sen haarojen yläpuolella, jolloin Puolan kaupan valtaväylä olisi hänen hallussaan. Suora hyökkäys Danzigia vastaan oli jo alun perin jätetty pois laskuista. Hän laski voivansa pakottaa tämän mahtavan kauppakaupungin ainakin puolueettomuuteen, sen jälkeen kun sen kauppatiet sekä Puolaan että merelle olisivat suljetut. Pillaun valtauksen jälkeen valtakunnan amiraali Carl Gyllenhielm oli saanut johtoonsa sotalaivaston pääosan (kuusi alusta: Rikskronan, Riksnyckeln, Rikssvärdet, Scepter, Kristina sekä Stockholm) verottaakseen ja valvoakseen Danzigin meriliikennettä. Gyllenhielmin laivasto-osasto ankkuroitui Danzigin edustalle 29.6.

Elbingin jälkeen seurasi saksalaisen ritarikunnan komeasti linnoittaman Marienburgin vuoro. Kaupunki antautui 8.7., ja linna vallattiin väkirynnäköllä. Marienburgin varuskunnaksi jätettiin Erik Handin skvadroona samalla skvadroonasta irroitettiin Hans Örtenin (viides)komppania, joka siirrettiin perustettavaan kaartin rykmenttiin. Myös ympäristössä olevat Neuteich , Christburg  ja Stuhm  miehitettiin vielä samana päivänä. Veikselin itäinen haara oli tämän jälkeen varmisti Kustaa II Adolfin joukkojen hallussa. Saadakseen Veikselin läntisen päähaarankin liikenteen valvontaansa hän päätti vallata siellä tukikohdakseen länsirannalla olevan Dirschaun. Sen kohdalle rakennettiin laivasilta, ja 11.7. marssi armeijan pääosa Veikselin yli ryhtyen heti linnoittamaan Dirschauta. Samalla miehitettiin Veikselin haaran yläpuolella oleva Mewe ja sen länsipuolella oleva Stargard. Kun Carl Gyllenhielmin johtama laivasto samoihin aikoihin oli vallannut ja miehittänyt Danzigin lahden länsirannalla olevan Putzigin heinäkuun puolessa välissä, oli tukialueen perustaminen  ja varmistaminen Veikselin suulle ja Veikseliä pitkin kulkevan liikenteen valvontaan saattaminen katsottava suoritetuksi. Tällä alueella oli jäljellä vain Danzig, joka saarron aiheuttamista vahingoista huolimatta ei nyt sen paremmin kuin milloinkaan ennenkään suostunut julistautumaan puolueettomaksi, koska sen kauppa oli riippuvainen Puolasta.

Kustaa II Adolf käytti vahvennusten tuloa odottaessaan heinäkuun lopun ja elokuun alun valtaamansa alueen linnoitusten lujittamiseen ja hallinnon järjestämiseen. Tuona aikana Puola keskitti joukkojaan  ruotsalaisten valtaaman alueen ympärille, ja täten syntynyt asetelma säilyi lähes sellaisenaan kolme vuotta kestäneen sotaretken ajan. Lännessä oli passiivisena uhkana voimakkaasti linnoitettu Danzigin kaupunki ja etelässä Veikselin suunnalla Puolan pääarmeija. Kaakossa oli puolalaisten ratsuväki, mikä varsinkin talvikuukausina  hävitti maaseutua varuskuntien välisillä alueilla.

Joukkojen vahventaminen

Suomesta käskettiin varustaa Preussiin lähtemään eversti Aleksander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti ja eversti Arvid Hornin (Porin) rykmentti sekä kaikki mahdolliset ratsuväen yksiköt, jotka saataisiin kerättyä.

(Pohjanmaan) jalkaväkirykmentti oli ensimmäisen kerran koossa heinäkuun 27. päivänä Turussa valmiina lähtemään Preussiin. Rykmentin rivivahvuus oli 1123 miestä, kun 80 miestä oli jostakin syystä jätetty kotiin. Joukkojen varustus oli erittäin heikko, aseistuksessa ja vaatetuksessa oli puutteita ja osa materiaalista oli siinä kunnossa, ettei sitä voitu jakaa. Heinäkuun lopulla tuli Tukholmasta monien pyyntöjen jälkeen lähetys, joka jonkin verran paransi tilannetta: 1400 metriä kangasta, 500 muskettia, 2000 keihästä, 1000 miekkaa, ratsuväen aseita, 24 lippua ja viisi ratsuväen standaaria.

(Porin) Rykmentin valmistumisajankohdaksi oli alunperin käsketty 1.6.1626. Osoittautui kuitenkin, että Suomessa ei ollut riittävästi edes aseita tai muitakaan sotilasvarusteita kaikkien suunniteltujen joukkojen varustamiseksi. Kun suunniteltuihin rekrytointialueisiinkin oli pakko tehdä muutoksia, määritettiin uudeksi joukkojen valmistumispäiväksi 1.7. Tämäkin päivämäärä osoittautui liian varhaiseksi, ja sitä tarkistettiin vielä muutamalla viikolla.  Porin Rykmentti kokoontui ensimmäisen kerran olemassaolonsa aikana Turussa 3.8.1626. Rykmentti vietti runsaat kaksi viikkoa Turussa. Tänä aikana miehistövahvuus pieneni 111 miehellä, osa kotiutettiin terveydellisistä syistä, osa karkasi. Myös yksi komppanianpäällikkö Didrik Wolfeld jäi sairauden takia Suomeen.

Suomalaisten jalkaväkirykmenttien lähtövahvuus oli yhteensä 2285 miestä, ja Reinhold Anrepin, Hans Baggen, Gert Skytten ja Åke Tottin ratsukomppaniat, yhteensä 491 hevosta, sekä Åke Tottin 164 hevosen vahvuinen kyrassieerikomppania, joten kuningas otti mukaansa Suomesta yhteensä 655 ratsumiestä. Joukot kuormattiin laivoihin Turussa 19.8. ja kuljetettiin Pillauhun. Pääosa Porin Rykmentistä sijoitettiin varusväeksi vallattuihin kaupunkeihin. Everstiluutnantin skvadroona sijoitettiin varusväeksi Marienburgin linnoitukseen ja everstin skvadroonan neljäs komppania komentajanaan Torsten Stålhandske Stuhmin linnoitukseen. Eversti Arvid Hornin, kapteeni Henrik Nödingin sekä luutnantti Arvid Forbusin komppaniat liitettiin Kustaa II Adolfin johtamiin liikkuviin päävoimiin.

Suomesta lähetettävien joukkojen lisäksi Kustaa II Adolf käski lähettää Liivinmaalta kaikki irrotettavissa olevat joukot Preussiin. Näitä joukkoja olivat:

Hovirykmentti komentajanaan eversti Teuffel.

Joukot laivattiin Liivinmaalta Preussiin, minne ne saapuivat ???).

Tällöin armeija kasvoi noin 12000 mieheen, joista suomalaisia oli noin 2700.

Komppania Täydennysalue Vahvuus elokuussa 1626 Vahvuus syyskuussa 1626
Gert Skytte
(Ltn Hans Dusse, Vänr. Nils Pekanpoika, Korpr Jakob Sipinpoika, Korpr Yrjänä Nilsson Mull)
Ylä-Satakunta 105 (Tyrvää 13, Karkku 10, Kyrö 15, Pirkkala 19, Ruovesi 3, Kangasala 26, Lempäälä 15 ja Vesilahti 4) 18+105 122
Reinhold Anrep
(Ltn Gustaf Ivarsson, Vänr. Mats Eriksson, Korpr Carl Hoffman, Korpr Klaus Pekanpoika)
Ala-Satakunta 71 (Ulvila 10, Eurajoki 7, Eura 26, Kokemäki 5, Huittinen 2, Loimaa 21)
Vehmaa 26 (Lappi 2, Lokalahti 6, Uusikirkko 5, Vehmaa 6, Taivassalo 7)
Masku 6 (Rusko 1, Mynämäki 5)
21+103 124
Gustaf Horn
(Ltn Johan Wittenberg, Vänr Sipi Pentinpoika, Korpr Jost Thomasson, Korpr Henrik Larsson)
Piikkiö 35 (Sauvo 7, Piikkiö 10, Parainen 5, Kaarina 4, Nauvo 1, Lieto 8)
Masku 28 (Pöytyä 12, Maaria 1, Rymättylä 3, Nousiainen 3, Masku 6, Lemu 3)
Halikko 50 (Marttila 27, Paimio 23)
25+114 139
Hans Bagge
(Ltn Johan Larsson, Vänr Thomas Eriksson, Korpr Påls Hansson, Korpr Yrjänä Pålsson)
Halikko 88 (Perniö 30, Halikko 19, Uskela 8, Kemiö 10, Muurla 21)
Raasepori 13 (Tenhola 9, Paimio 23)
20+101 121
Åke Tott
(Ltn Hans Pentinpoika, Vänr Henrik Grelsson, Korpr Casper von Lunden, Korpr Casper Ollinpoika)
Raasepori 88 (Espoo 19, Kirkkonummi 7, Siuntio 19, Pohja 10, Kisko, Lohja ja Karjalohja 33)
Hattula 13 (Vihti 12, Janakkala 1)
22+101 123
Hans Rams Hattula 68 (Hattula 12, Lehijärvi 15, Renko 8, Mäskälä 7, Janakkala 11, Loppi 13, Vihti 2)
Sääksmäki 31 (Somero 4, Pälkäne 27)
122 118
Anders Pauli Sääksmäki 117 (Porras 4, Tammela 10, Kalvola 19, Saarioinen 31, Sääksmäki 29, Kulsiala 18, Pälkäne 1, Längelmä 3, Jämsä 2) 122 120
Fabian Wrangel Hollola 136 127
Klaus Bertilsson
(Vänr Henrik Larsson, Korpr Paavali Tanelinpoika, Korpr Jaakko Sipinpoika)
Porvoo 114 (Helsinki 71, Sipoo 43) 135 133
Reinhold Wunsch
(Ltn Jöns Antinpoika, Vänr Jost Småpipare, Korpr Erik Klemetsson, Korpr Markus Eriksson)
Porvoo 67 (Porvoo 39, Pernaja 27, Sipoo 1)
Kyminkartano 33 (Pyhtää 33)
125 125
Jakob Pentinpoika
(Ltn Johan Henriksson, Vänr Sander Brun, Korpr Didrik Hake, Korpr Mats Roos)
Kyminkartano 62 (Vehkalahti 43, Virolahti 19)
Ranta 52 (Säkkijärvi 32, Viipurin pitäjä 20)
25+114 129
Didrik Wolfeld
(Ltn Pauli Strålman, Vänr Antti Pentinpoika, Korpr Olavi Yrjönpoika)
Ranta 7 (Viipurin pitäjä 7)
Äyräpää 80 (Muolaa 36, Kivennapa 31, Uusikirkko 13)
107 100
Berend Taube
(Ltn Sipi Saksa, Vänr David Sipinpoika, Korpr Litskov, Korpr Krister Eskelinpoika Asikainen)
Jääski 93 (Jääski 63, Ruokolahti 30) 23+91 111
Jöns Antinpoika
(Ltn Antti Lassinpoika, Vänr Olavi Jönsinpoika, Korpr Mats Thomasson, Korpr Olavi Haimi)
Lapvesi 91 (Lapvesi 55, Taipale 36) 23+91 111
Henrik von Howen Suur-Savo (Juva, Mikkeli) 137 124
Erik Yrjänänpoika
(Ltn Yrjänä Ollinpoika, Vänr Lassi Antinpoika, Korpr Antti Mikonpoika, Korpr Iikka Henriksson)
Vähä-Savo 99 (Rantasalmi 68, Sääminki ja Puumala 31) 115 106

Taulukko: Suomesta kootut ja Preussiin laivatut ratsuväkikomppaniat

Taistelut syksyllä 1626 Kustaa II Adolfin Tukholmaan lähtöön saakka

Puolan kuningas Sigismund III keskitti joukkojaan Mewen  eteläpuolella olevaan Graudenziin, jossa elokuun lopussa oli noin 8000 ratsumiestä ja 4000 jalkaväkisotilasta. Graudenzista joukot aloittivat marssinsa Veikselin länsirantaa pitkin kohti Meweä 7.9.

Puolalaiset joukot elokuun lopulla Graudenzissa

Ratsuväkeä Husaarit 18 eskadroonaa 2930 miestä
Kasakat 22 eskadroonaa 2780 miestä
Lickowczyckit 6 eskadroonaa 1000 miestä
Raskasta ratsuväkeä   1200 miestä

Yhteensä

7910 miestä
Jalkaväkeä Saksalaisia   1200 miestä
Unkarilaisia   2830 miestä

Yhteensä

4030 miestä

Puolan kuningas Sigismund III ryhtyi syyskuun 9. päivänä päävoimillaan piirittämään Meweä, jota puolusti komppania ruotsalaisia. Kustaa II Adolf ei vielä kyennyt avoimeen kenttätaisteluun, sillä osa joukoista oli vielä saapumatta ja osalla joukoista oli varmistettava Danzigin suunta. Kustaa II Adolf päätti piiritettyjen aseman helpottamiseksi  suorittaa tiedusteluretken, jolla samalla selvitettäisiin toimintamahdollisuuksia alueella. Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti ja Arvid Hornin (Porin) rykmentin everstin skvadroona, koko ratsuväki sekä osa tykistöä, lähtivät lähes taisteluryhmityksessä marssimaan 30 kilometriä etelämpänä olevaan Falkenaun kaupunkiin, jonne ne saapuivat 19. päivän iltana. Seuraavana päivänä käytiin Kesselhofin ja Warmhofin alueella taistelu, joka kesti yli 5 tuntia, ylivoimaisia puolalaisia joukkoja vastaan. Yhteenotto päättyi ratkaisemattomana kummankin osapuolen vetäytyessä taistelusta. Pohjalaiset selviytyivät tulikasteestaan vähin tappioin; vain von Falkenbergin komppaniasta haavoittui kymmenen miestä.

Syyskuun 21. päivänä käytiin samoilla alueilla uusi taistelu, jossa puolalaiset pakotettiin vetäytymään ja Mewe pysyi ruotsalaisilla. Taistelut olivat osoittaneet uuden organisaation ja omaksutun taktiikan  käyttökelpoisuuden; mm. jalkaväen tuli oli tehokasta. Eräässä tapauksessa  olivat muskettimiehet  pelkällä tulellaan torjuneet ratsuväkihyökkäyksen, mikä siihen aikaan oli harvinaista.

Marssittuaan Meween Kustaa II Adolf palkitsi sen urhoollista varuskuntaa ja vapautti sen vartiotehtävästään. Nyt hän uskoi tämän etäisimmän tukikohdan puolustamisen eversti Arvid Hornille ja antoi hänelle käytettävikseen  kolme oman (Porin) rykmenttinsä komppaniaa. Varuskunnan suhteellinen vahvuus ja everstin määrääminen sen päälliköksi osoittaa, että Kustaa II Adolf edelleenkin piti Meweä tukialueensa tärkeänä kulmakivenä siitä huolimatta, että kokemus oli osoittanut sen olevan liian etäällä toisista tukikohdista ja sen vuoksi voivan jäädä yksinään puolustautumaan.

Meween määrättyjen komppanioiden vahvuus

Komppania 7.9.1626 1.11.1626 1.2.1627 (sairaat) 1.5.1627
Arvid Horn 144 143 110 (12)  
Henrik Nöding 144 140 127 (15)  
Arvid Forbus 145 142 130 (25)  
Yhteensä 433 425 367 (52) 300

Eversti Arvid Hornin mukana oli lisäksi rykmentin esikunnasta Mewessä rykmentinkirjuri, kaksi parturia, kaksi profossia, sotaoikeuden kirjuri ja vääpeli sekä rykmentinpappi. Niin kauan kuin kenttäarmeija oli lähettyvillä ja saattoi antaa tukeaan, eversti Arvid Hornin oli puolustauduttava viimeiseen mieheen. Mikäli kenttäarmeijalta ei voisi saada tukea, Kustaa II Adolf antoi eversti Arvid Hornille tilannetta varten kirjallisen ohjeen. Sen mukaan kaupunkia olisi urhoollisesti puolustettava, mutta vihollisen onnistuttua ampumaan muureihin niin suuren aukon, ettei sitä kyettäisi korjaamaan, olisi mieluummin tehtävä kunniallinen antautumissopimus ja luovutettava kaupunki piirittäjille eikä tuhottava väkeään tarpeettomasti. Tämä kohta ohjeessa oli kuitenkin niin tavallisuudesta poikkeava ja heikentäisi miehistön puolustustahtoa, joen eversti Arvid Horn sai käskyn pitää ohjeet salassa.

Säännöllisen piirityksen alaiseksi ei Mewe talven kuluessa joutunut, mutta varuillaan siellä kuitenkin tuli olla. Eversti Arvid Horn pyrki parantamaan kaupungin puolustusta hankkimalla lisää tykkejä. Ja syksystä alkaen oli varuskunnan vitsauksena sama tauti, joka riehui kenttäarmeijassakin. Marraskuun puoleen väliin mennessä oli jo 20 miestä kuollut, ja sairaustapausten määrä vain lisääntyi. Vuoden 1627 alussa tilanne näytti hiukan paremmalta, kun sairaita alkoi parantua, mutta vielä helmikuun alussa oli 52 miestä sairaina. Toukokuun alkuun mennessä oli kokonaisvahvuus supistunut 300 mieheen. Puolalaiset kokeilivat silloin tällöin varuskunnan valppautta. Wormdittin antauduttua itse hetmanni Koniecpolski teki yrityksen valloittaa Mewen ylläköllä. Hän otti mukaansa muutamia kasakkalipustoja ja muutamia satoja saksalaisia palkkasotureita ja johti nämä iltapimeässä Mewen edustalle. Hän sai muutamat saksalaiset  tekemään yrityksen räjäyttää petardeilla kaupungin portti, jolloin hän miehineen olisi valmiusasemista hyökännyt kaupunkiin. Mutta portin luona oli vahdissa sotilas, joka istui nuotiolla. Kun hän kuuli jotakin ääntä, huusi hän "Berdo", jolloin saksalaiset pakenivat ja jättivät kaksi petardia jälkeensä. Tällöin vartiomies teki hälytyksen ja koko varuskunta kiipesi muureille avaten tulen. Tässä vaiheessa Koniecpolski peräytyi joukkoineen. Tapauksen jälkeen Horn lisäsi vartioita ja rakennutti maavalleja kaupungin suojaksi.

Koniecpolskin lähdettyä armeijastaan valtiopäiville hänen sijaisensa Mikolai Potocki lähetti kaksi husaari- ja yhden kasakkakomppanian yrittämään  puolen yön aikaan jotakin ylläkköä Mewessä. Kun se ei ollut mahdollista, osasto vetäytyi päivän tullen piiloon lähellä olevaan kylään. Sinne tulikin Mewestä sotilasosasto muutamien kymmenien vankkurien kanssa arvatenkin muonan ja rehun haussa. Puolalaiset hyökkäsivät  kahdelta puolen sen kimppuun ja ajoivat sen takaisin Meween niin, että vain harva porilaisista selvisi ehjin nahoin. Koniecpolski ilmoittaa sotapäiväkirjassaan kahakassa vain yhden puolalaisen haavoittuneen ja yhden kuolleen haavoihinsa seuraavana päivänä. Nähtävästi Mewessä tehdyt linnoitustyöt olivat vahvistaneet linnoitusta siinä määrin, että sen piiritykseen eivät puolalaiset halunneet enää talvella ryhtyä. Kun ylläkötkään eivät olleet onnistuneet, sai Mewe lopun talvea olla rauhassa ja sen varusväkeä voitiin käyttää muihinkin tehtäviin.

Helmikuun lopussa kansleri Axel Oxenstierna antoi Arvid Hornille käskyn asettaa 20-30 musketööriä vahvistukseksi eräälle rakuunakomppanialle, joka oli saanut tehtäväkseen kaapata Thornin ja Danzigin välisellä valtatiellä kulkevia kuormastoja sekä ryöstää maaseudulta karjaa ja viljaa Mewen varuskunnalle. Huhtikuun puolessa välissä Hornin miehet saivat todistuksen siitä, että pääarmeija ei ollut unohtanut sitä. Silloin eversti Bagge toi Meween vahvan musketööriosaston suojaamana 13 venelastia muonaa.

Kustaa II Adolf palasi joukkoineen 2.10.1626 takaisin Falkenauhun. Hänellä ei niin kuin ei puolalaisillakaan ollut halua tällöin pyrkiä ratkaisutaisteluun. Todennäköinen syy Kustaa II Adolfilla oli ratsuväen heikkous ja Sigismund III:lla taas se, että hänelle oli hetmanni Koniecpolskin johdolla tulossa  apuvoimia ja että hän saattoi toivoa saavansa aikaan läheisen sotilaallisen yhteistoiminnan Danzigin kanssa. Kustaa II Adolf asetti joukkonsa puolustukseen ja valmistautui poistumaan talveksi Tukholmaan. Onneksi Koniecpolski erinäisistä syistä johtuen tyytyi pääsotanäyttämöllä vain kahakointiin, eikä aloittanut keskitettyä hyökkäystä eri tukikohtia vastaan.

Kustaa II Adolfin jättäessä armeijansa lokakuun lopulla hänen mieltään rauhoitti, että 11.10. saatiin käyntiin neuvottelut puolalaisten kanssa ensin vankien vaihdosta ja sitten aselevosta, ja vieläpä varsinaisen rauhansopimuksenkin mahdollisuuksista. Neuvottelut jatkuivat pitkin syksyä, mutta ne eivät lopulta johtaneet mihinkään muuhun kuin vankien vaihtoon. Joka tapauksessa ne osoittivat, että puolalaiset olivat kyllästyneet sotaan Ruotsia vastaan, mutta että mitään kuningastaan loukkaavaa sopimusta he eivät taipuneet tekemään.

Merkkinä Kustaa II Adolfin puolustuskannalle siirtymisestä, kuten puolalaisetkin sen käsittivät, oli armeijan siirtäminen 19.10. Falkenausta Veikselin päähaaran itäpuolelle Grosser Werderin alueelle ja laivasillan purkaminen. Tämän jälkeen oli Veikselin länsipuolella ainoina tukikohtina Dirschau sekä Mewe, jota Falkenaun sillan purkamisen jälkeen olisi ollut lähes mahdoton auttaa, jos puolalaiset olisivat uudistaneet hyökkäyksensä.

Sijaisekseen Kustaa II Adolf määräsi Axel Oxenstiernan sekä sotilas- että siviiliasioissa. Kansleri Axel Oxenstiernan alaisina toimivat  sotamarsalkka Herman Wrangel ja kreivi von Thurn kenraalivahtimestarina johtivat armeijaa. Päätehtävänä oli Kustaa II Adolfin antamien ohjeiden mukaan pitää Elbingin, Marienburgin, Danziger Hauptin, Pillaun, Braunsbergin ja Dirschaun tukikohdat seuraavaan kesään saakka. Marras- ja joulukuun aikana armeija oli joukko-osastoittain  hajotettava näiden paikkojen puolustukseen, etupäässä Grosser Werdeniin, johon oli sijoitettava muun muassa Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti ja everstiluutnantin skvadroona Arvid Hornin (Porin) rykmentistä sekä neljä komppaniaa ratsuväkeä. Jos Veiksel jäätyisi kiinni, jolloin puolalaiset voisivat ylittää sen mistä tahansa eikä Grosser Werderiä silloin ilman suurta vaaraa voitaisi puolustaa, oli kansleri Axel Oxenstiernan pidettävä huolta, ettei armeijaa hajotettaisi Veikselin itäpuolella yhtä suuriksi varuskunniksi eri linnoihin, vaan pidettävä luja iskujoukko koolla Elbingissä. Pillau, Danziger Hauptia ja Dirschauta oli koetettava pitää hallussa ja autettava niiden varuskuntia Grosser Werderistä käsin niin paljon kuin mahdollista, mutta Braunsberg, Mewe ja Stuhm olivat kuninkaan mielestä vähemmän tärkeitä, eikä niiden vuoksi pitänyt ruveta tekemään suuria uhrauksia. Viimeksimainittuja ei Kustaa II Adolf katsonut kauan voitavan puolustaa voimakasta vihollista vastaan eikä niiden auttaminen ulkoapäinkään silloin voinut tulla kysymykseen, koska niiden tasainen ympäristö oli sopiva puolalaisen ratsuväen toiminnalle. Ainoastaan vihollisen ratsupartiot oli sieltä ajettava tiehensä, mutta siinäkin noudatettava suurta varovaisuutta. Ohjeista ilmenee, että Kustaa II Adolf tunsi erittäin suurta kunnioitusta puolalaista ratsuväkeä kohtaan eikä uskonut omien miestensä kykenevän tasaväkiseen taisteluun sen kanssa. Sotaväen yksityinen ryöstely oli estettävä sota-artikloiden ankaralla noudattamisella, mutta armeijan huolto oli suurelta osin järjestettävä vallatun alueen pakkoverotuksen turvin. Brandenburgin vaaliruhtinas oli pidettävä Preussissa puolueettomana, ja rauhanneuvotteluissa Puolan kanssa oli vaadittava Sigismund III:tta luopumaan vaatimuksistaan Ruotsin kruunuun. Aselepoehdot Kustaa II Adolf jätti kanslerinsa hoidettavaksi.

Jo Mewen retkeltä palattuaan Kustaa II Adolf nimitti Veikselin alueen tärkeimmän tukikohdan Danziger Hauptin komentajaksi eversti Johan Banérin, joka ryhtyi heti tarmokkaasti varustelutöihin. Näissä töissä oli Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin skvadroona, majuri Hans Ekholtin komennossa aluksi mukana. Kun välimatka Dirschauhun oli pitkä ja yhteyden ylläpitäminen sekä puolalaisten liikkeiden seuraaminen vaikeaa, Banér sijoitti puoleenväliin Palschauhun parisataa musketööriä ja kaksi tykkiä. Varustustyöt Danziger Hauptissa  edistyivät aluksi nopeasti. Puolalaiset eivät siellä olevia joukkoja häirinneet, mutta sitäkin enemmän taudit.

Eversti Johan Banér sijoitti loput Pohjanmaan rykmentin skvadroonasta Marienburgiin marraskuussa. Tällöin Danziger Hauptissa oli suomalaisia vain kaksi komppaniaa, sillä everstiluutnantti Hans Ekholtin skvadroonan toinen puoli oli lähetetty Dirschauhun. Marraskuun lopulla skvadroona oli jo Marienburgissa, mutta yksi komppania sai pian jatkaa marssia Stuhmiin. Ahtaissa majoitustiloissa alkoivat kulkutaudit vaivata joukkoja. Aluksi pohjalaiset välttyivät näiltä ja (Pohjanmaan)  jalkaväkirykmentti oli vuoden lopussa niitä harvoja rykmenttejä, jotka olisivat kyenneet liikkuviin operaatioihin. Keväällä tilanne kuitenkin paheni, ja kesäkuun 1. päivään mennessä olivat rykmentin kokonaistappiot 249 miestä; näistä valtaosa tauteihin menehtyneitä. Varustelutyöt eivät kuitenkaan olleet suomalaisten lähtiessä valmiit, vaan ne olivat vielä marraskuun lopulla kesken.

Talvisodankäyntiä lokakuun loppu 1626 - 7.5.1627

Puolalaisilla oli nyt aloite, mutta huono vuodenaika vaikeutti sen hyväksikäyttöä. Lisäksi puolalaisten joukkojen kyvyttömyys asemasotaan, jollaiseksi taistelut muodostuisivat ruotsalaisten puolustusryhmityksen vuoksi. Puolalaisten ryhtyessä nujertamaan toisarvoisia tukikohtia, jäi heidän iskunsa suuntaamatta puolustajan arkoihin kohtiin.

Sigismund III oli noin peninkulman päässä Dirschausta, kun Koniecpolski 26.10. saapui hänen leiriinsä tuoden mukanaan kolme kwarta-rykmenttiä (eli verovaroin ylläpidetty rykmentti). Hän oli marssinut joukkoineen Pelplinin kautta, mutta nähtävästi kiertänyt Mewen etäältä. Jo marssilla oli hän lähettänyt kolme rykmenttiään Thurnista häiritsemään ruotsalaisten joukkojen talvilepoa Veikselin itäpuolella. Puolalaisten joukkojen tarkkaa vahvuutta ei tunneta, mutta maksimissaan se lienee ollut alle 15000 miestä.

Sigismund III luovutti joukkojen ylipäällikkyyden Koniecpolskille 27.10. ja matkusti seurueineen ensin Danzigiin ja sitten valtiopäiville Thorniin. Sigismund III:n antamia ohjeita tunneta, mutta puolalaisten sodankäynnissä ei tapahtunut merkittävää muutosta ylipäällikkyyden vaihtumisesta huolimatta.

Heti päällikkyyden saatuaan Koniecpolski lähetti Stanislaw Lanckoronskin kolmen komppanian kanssa saartamaan Putzigia ja marraskuussa lähetti lisäksi kolme komppaniaa jalkaväkeä sekä tykkejä, jotta varsinainen piiritys kyettäisiin aloittamaan. Putzigin puolustusta johtava Klaus Kristerinpoika Horn sai marraskuussa Pillausta jonkin verran lisää elintarvikkeita, mutta kun sitä ei ollut riittävästi, käski kansleri Axel Oxenstierna hänen vähentää varuskuntansa neljäksi komppaniaksi. Klaus Horn pystyi kuitenkin pitämään puoliaan , ja Lanckoronski sai pysyä koko talven leirissään laihoin tuloksin. Koniecpolskin saavuttua koko jalkaväkensä kanssa piiritystä johtamaan ja saatua apua Danzigista ja vielä Hornin elintarvikkeiden käytyä niin vähiin, että joukoilla oli ainoastaan kauroja ja hevosenlihaa oli Putzigin pakko antautua 22.3.1627. Horn miehineen sai kuitenkin hyvät antautumisehdot, joiden mukaan heidät saatettiin Dirschauhun.

Jo marraskuun alussa olivat puolalaiset saaneet menestystä sotanäyttämön itäisellä laidalla, kun Wormdittia puolustanut kapteeni antautui, nähtävästi kaupungin porvarien pakottamana, ennen kuin mitään varsinaista hätää oli ehtinyt muodostua. Mies tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan varoittavana esimerkkinä. Valtauksen seurauksena puolalaisilla  oli nyt tie auki hyökkäyksiin Braunsbergin ja Elbingin väliselle alueelle. Pillaukin olisi ollut vaarassa, mikäli Brandenburgin vaaliruhtinas olisi ryhtynyt yhteistoimintaan lääninherransa Puolan kuninkaan kanssa. Axel Oxenstiernalla oli täysi syy pelätä sitä, mutta onneksi Georg Wilhelm epäröi ja ratkaiseva kannanotto lykkäytyi riittävästi.

Putzigin sitkeä puolustautuminen oli Koniecpolskille erittäin kiusallista, koska hän tiesi Pommerissa värvättävän Kustaa II Adolfin käyttöön huomattavan suurta osastoa, joka saattaisi marssia maitse Putzigiin ja sieltä edelleen uhata Veikselin länsipuolella majailevaa puolalaista armeijaa.

Sotanäyttämön keskiosassa oli Koniecpolski syksyn kuluessa aivan neuvoton niin kauan kuin Veiksel oli auki.  Hänen pääarmeijansa oli kauan aikaa jotensakin  toimettomana leirissä Dirschaun luona, ja hän itse matkusti marraskuussa Thorniin valtiopäiville  palaten takaisin vasta joulukuun lopussa. Armeijan vahvuus oli joulukuun alussa 49 komppaniaa, joista husaareja 18, kasakoita 8, heitukoita 10, saksalaista jalkaväkeä 9, rakuunoita 2 ja saksalaista ratsuväkeä 2. Kun komppanioiden vahvuus vaihteli 18 - 500 mieheen, on armeijan tarkka vahvuus mahdotonta, mutta likimääräisesti se voidaan arvioida noin 8000 miehen vahvuiseksi. Armeijan kohtuuttoman suuri ratsuväen osuus teki siitä lähinnä hyökkäyssodan välineen. Kun joulukuun lopulla oli saapunut lisäjoukkoina 10 komppaniaa puolalaista ratsuväkeä, eräs vangiksi joutunut puolalainen aatelismies ilmoitti Puolan armeijan vahvuudeksi 4960 ratsumiestä sekä 6200 jalkaväkisotilasta. Yksiköiden suhdelukujen valossa voidaan olettaa, että jalkaväen määrä on ilmoitettu liian suureksi.

Kun Veiksel sivuhaaroineen jäätyi jo marraskuussa, aloittivat Itä-Preussiin lähetetyt puolalaiset, joita oli kaikkiaan noin 3000 miestä, vilkkaan partiotoiminnan ja hävittivät ruotsalaisten hallussa olevia alueita. Puolalaisten partiot etenivät jopa Grosser Werderiin asti, ryöstellen sen tarkoin, mutta sotamarsalkka Herman Wrangelin pelkäämää suurisuuntaista  keskitettyä hyökkäystä pääpuolustuslinjan selustaan puolalaiset joukot eivät tehneet. Kaiken varalta kansleri Axel Oxenstierna kuitenkin määräsi hajalleen leiriytyneet joukot keskitettäväksi Marienburgin alueelle. Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin oli tällöin samoin kuin Ekholtin skvadroonan jätettävä mukavat majoituspaikkansa maaseudulla ja siirryttävä ahtaampaan majoitukseen linnoitettuihin kaupunkeihin, joissa muonitus oli huonompaa ja joissa syksyllä  puhjenneen tartuntataudin  vaara oli suurempi.

Marraskuussa armeijassa alkoi levitä jokin tarttuva tauti, jolla oli samanlaisia tunnusmerkkejä kuin rutolla, että sairailla oli korkea kuume ja kuolleisiin nousi mustia rakkuloita. Ruttoa se ei kuitenkaan ollut, koska suurin osa sairaista parani. Jo tuolloin käsitettiin, että aliravitsemus oli suurin syy taudin nopeaan leviämiseen. Suomalaisen ratsuväen upseerit esittivät jyrkkäsanaisesti väitteen sotamarsalkka Herman Wrangelille. Armeijan muonituksen ollessa suurimmaksi osaksi riippuvainen vallatun alueen kyvystä elättää armeijaa - siis pakko-otoista tai ryöstöistä, mutta Preussin alueella kumpikin osapuoli eli pieneltä alueelta kerätyllä saaliilla sitä ei ollut lähellekään riittävästi. Uudenvuoden tienoilla saatiin Marienburgiin melkoinen muonavarasto, ja kanslerin apuna toimiva Carl Banér heti ilmoitti pitävänsä todennäköisenä, että tauti alkaisi taantua, kun ei oltaisi kokonaan riippuvaisia alueelta kerätyistä elintarvikkeista.

Niin helposti tauti ei ollut kuitenkaan voitettavissa. Tauti levisi kuin kulovalkea kunkin joukko-osaston läpi vuorollaan niin, että sairastumista jatkui myöhäiseen kevääseen saakka. Aluksi se levisi jalkaväessä. Erikoisesti Marienburgissa huomattiin tartuntaa edistävän, että kaupunki oli "sanomattoman täynnä törkyä", jota porvarit eivät kyenneet siistimään pois. Joulukuun alkupäivinä jo useimmissa rykmenteissä oli 100 - 200 miestä vuoteen omana ja sairaiden lukumäärä lisääntyi päivä päivältä. Kaikista huonoimmassa kunnossa oli Ekholtin skvadroona. Katselmuksessa 27.10.1626 todettiin sen 498 miehestä vain 243 olevan terveinä ja 200 sairaina sekä 55 kuolleen. Näistä luvuista päätellen joukko-osaston olosuhteiden olisi pitänyt olla erityisen huonot. Vähitellen tilanne parani, ja 3.1.1627 Ekholtin komentoon jääneiden kolmen komppanian yhteenlaskettu vahvuus oli 327 miestä, joista sairaina oli  95. Ja 7.3. oli jäljellä 316 miestä, joista edelleen oli sairaina 62. Muutamien ruotsalaisten joukko-osastojen tila oli lähes yhtä huono. Esimerkiksi skotlantilaisen Ruthwenin komentama rykmentin 1070 miehestä oli vuodenvaihteessa 448 sairaina. Joulun tienoilla sotamarsalkka Herman Wrangel katsoi kenttäpalvelukseen kykenevän vain saksalaisen  jalkaväen ja Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin.

Näiden rykmenttien kunnossa pysyminen ei suinkaan johtunut sattumasta. Saksalaiset palkkasoturit  olivat sotilaselämään tottuneita ja kielitaitoisia, pohjalaisten joukossa taas oli suhteellisen runsaasti veteraaneja ja heidän päällyssään poikkeuksellisen runsaasti saksalaissyntyisiä miehiä, jotka pystyivät auttamaan miehiään majoitus- ja huoltovaikeuksissa. Ratsuväki oli aluksi säästynyt tartunnalta väljemmän majoituksensa ja parempien muonitusmahdollisuuksiensa ansiosta. Mutta vähitellen sekin alkoi joutua samaan tautikierteeseen kuin jalkaväki.

Komppania

11.12.1626

Tammikuu
1627

Maaliskuu Toukokuu
Terveitä Sairaita Yhteensä
Åke Tott 69 40 109 124 110 110
Hannu Bagge 86 10 96 124 113 113
Reinhold Anrep 81 13 94 111 105 105
Gert Skytte 95 16 111 118 113 113

Yhteensä

331 79 410 477 441 433

Joulukuun  tilanne näyttää huonommalta kuin se todellisuudessa oli, sillä osa miehistä oli todennäköisesti sijoitettu muualle eikä tullut laskelmassa  huomioonotetuksi. Mutta sairaiksi ilmoitettuja oli kuitenkin paljon ja niihin lienee lisätty poissaolleitakin. Mieshukka ei kuitenkaan seuraavan vuoden alkuun mennessä ollut kohonnut 14 miestä suuremmaksi, mutta syytä oli pelätä pahinta, sillä sotamarsalkka Herman Wrangelin ilmoituksen mukaan suomalaisen ja ruotsalaisen ratsuväen 14 komppaniassa silloin oli yli 300 miestä sairaana. Toukokuussa oli Åke Tottin skvadroona menettänyt 58 miestä eli vajaat 12% alkuperäisestä vahvuudestaan. Taistelukelpoisten määrä arvioitiin samaan aikaan 400:ksi, mutta heinäkuussa  jo 415:ksi. Myös Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin vastustuskyky heikkeni vähitellen. Joulukuun alkupuolella toimitetuissa katselmuksissa rykmentin vahvuus rykmentinesikuntaa lukuun ottamatta oli 976 miestä ja vuoden vaihteessa 946 miestä. Tuolla välillä tapahtunut mieshukka tuskin oli tavallisen tarttuvan taudin aiheuttamaa, sillä nimenomaan mainitaan, että rykmentissä ei 3.1.1627 ollut yhtään sairasta. Maaliskuun 1627 alussa oli vahvuus 948, joten kolmen kuukauden aikana ei yhtään miestä ollut  kuollut ja pari ollut tullut jopa lisää. Mutta viikkoa myöhemmin 7.3.1627 toimitetussa katselmuksessa vahvuus oli 934 miestä, joten 14 miestä oli kuollut. Lisäksi miehistä oli peräti 202 sairaana. Samoin kävi saksalaisten värvättyjen  rykmenttien kevään aikana tauti riehui rykmenteissä. Kuolleisuus oli kuitenkin paljon taudin puhjetessa pelättyä vähäisempää.

Mahdollista on, että sama tauti oli levinnyt puolalaisten leireissä ja tämäkin osaltaan olisi lamauttanut sotatoimia. Mutta sitä vilkkaammaksi muodostui partiointi kummallakin puolella, sillä kummankin armeijan huolto oli täysin vallatun maan kyvystä armeijan ylläpitämiseksi. Tällaisessa tilanteessa pakkoverotus sekä suoranainen ryöstely oli joukko-osastoille suorastaan elinehto, joten pienempiä ja suurempia partiokahakoita sattui yhtä mittaa. Esimerkkinä eräästä suuremmasta kahakasta seuraavaksi.

Neuteich 7.1.1627

Kun Koniecpolskin tiedettiin vuoden lopulla palanneen valtiopäiviltä Puolan armeijan johtoon, oli syytä odottaa hänen ryhtyvän entistä tarmokkaammin käyttämään hyväkseen Veikselin jäätymistä. Sen vuoksi sotamarsalkka Herman Wrangel tehosti Marienburgista käsin tiedustelutoimintaansa ja muun muassa 6.1.1627 lähetti ratsupartion Grosser Werderiin Neuteichin suuntaan, jota aluksi oli pidetty miehitettynä, mutta sittemmin huomattu liian vaikeaksi puolustaa ja hylätty, varsinkin, kun sen ympäristö oli ryöstetty putipuhtaaksi eikä enää voinut auttaa varuskunnan muonituksessa. Partio kohtasi puolalaisen muonanhakumatkalla olevan partion, tuhosi sen suurelta osin ja otti muutamia vankeja. Näiltä saatiin tietää, että Koniecpolski aikoi seuraavana päivänä lähettää vahvan osaston miehittämään Neuteichia siksi aikaa, kun sen ympäristöstä ryöstettäisiin  mukana tuotaviin vankkureihin kaikki, mikä siellä vielä oli jäljellä. Jos tämä osasto joutuisi hätään, oli Koniecpolski luvannut lähettää sille leiristään apua. Sotamarsalkka Herman Wrangel päätti järjestää puolalaisille tavallista lämpimämmän vastaanoton ja lähetti yöllä Neuteichin suuntaan 200 saksalaista ja ruotsalaista musketööriä sekä Åke Tottin johdolla kolme suomalaista ratsukomppaniaa. Koko osaston johtajana lienee toiminut eversti Seaton, joka oli sotilasarvoltaan korkein mukana olleista upseereista.

Jalkaväki saapui Neuteichiin klo 0500 aamulla ja kokosi ensimmäisenä kaikki talonpojat ja naiset, jotka tapasivat kaupungissa sekä sen ulkopuolella ja sulkivat heidät kaupungin kirkkoon, jotteivat he pääsisi kertomaan puolalaisille tekeillä olevasta ylläköstä. Pyydys, johon puolalaisten odotettiin tulevan järjestettiin siten, että kaupungin portit jätettiin auki ja sinne tänne kaduille asetettiin kauroilla ja maltailla lastattuja valjastettuja vaunuja ikään kuin ruotsalaiset juuri olisivat olleet kaupunkia tyhjentämässä, mutta suin päin lähteneet pakoon. Musketöörit kätkeytyivät taloihin ja porttien lähellekin sulkemaan ne saaliin mentyä satimeen. Åke Tott ratsumiehineen piiloutui kaupungin ulkopuolella olevan varustuksen muurien suojaan. Sotamarsalkka Herman Wrangel itse piti Marienburgissa armeijaansa lähtövalmiina siltä varalta, että sen apu olisi tarpeen.

Puolalainen osasto, johon kuului 500 ratsumiestä ja saman verran musketöörejä sekä 1000-2000 vankkuria, tuli Klein Lichtenaun kautta, johon puolalaisten pääjoukko jäi, mutta 160 kasakan ja 40 rakuunan vahvuinen etujoukko jatkoi tiedustelua varten matkaa Neuteichiin, jonne se saapui puolilta päivin. Kun tiedustelijat olivat kaupungin ulkopuolella turhaan etsineet talonpoikia saadakseen tilanteesta tietoja, ja huomanneet kaupungin aivan kuin hylätyksi, ratsasti suurin osa etujoukkoa kaupunkiin ja alkoi kilvan ryöstää syöteiksi asetettuja vankkureita. Pääjoukko ei kuitenkaan ehtinyt tulla satimeen, sillä sattumalta eräs kasakka työnsi pistoolillaan erään tuvan ikkunan auki ja huomasi siellä olevan vihollisen musketöörejä, jolloin hän heti ampui. Tuvassa olevat musketöörit vastasivat tuleen ja samassa hyökkäsivät kaikki muutkin musketöörit esiin sulkien kaupungin portit. Sisälle jääneet 130 puolalaista hakattiin maahan tai otettiin vangeiksi, ja Tott hyökkäsi ulkopuolelle jääneiden kimppuun ja surmasi niistä useimmat. Osastoa johtanut balttilaissyntyinen Vitinghof pääsi kuitenkin hevosensa nopeuden ansiosta pakoon ja Klein Lichtenaussa oleva pääjoukkokin perääntyi heti leiriinsä. Oxenstierna kertoo, että Neuteichissa saatiin saaliiksi 230 hevosta. Hän kertoo myös puolalaisten tappioksi 300, mutta tämän on oltava liioittelua, koska etujoukon vahvuus oli alle 200 miestä. Omien miestensä kansleri kertoo niin hyvin suoriutuneen taistelusta, että vain yksi suomalainen ratsumies olisi haavoittunut.

Tämä kahakka oli vain yksi monista, ja vaikka siinä kävikin puolalaisille tavallista huonommin, ei sillä sodan kulun kannalta ollut muuta vaikutusta, kuin että puolalaiset saivat opetuksen olla varuillaan ja noudattaa suurempaa varovaisuutta partioretkillään. Yhtä hyvin saattoivat suomalaiset joutua ahtaalle. Niinpä Gert Skytte joutui jollakin Christburgin luokse tekemällään retkellä, niin epäedulliseen asemaan, että hän itse ja kahdeksan hänen mukanaan ollutta ratsumiestä haavoittuivat palveluskelvottomiksi. Kun hän ei vielä seuraavana kesänäkään ollut toipunut haavoistaan, myönsi kuningas hänelle siitä huolimatta täyden palkan siltä vuodelta ja sen jälkeen vakinaisena eläkkeenä 200 taaleria vuodessa.

Koniecpolski jatkoi toimintaansa vastustajan pääpuolustuslinjaa vastaan samoin kuin ennenkin partiotoiminnalla. Hän ei ryhtynyt edes Danziger Hauptia vastaan tarmokkaampaan toimintaan, vaikka hän siinä kohdassa olisi  voinut saada aikaan tehokkaan yhteistoiminnan Danzigin  kanssa, jolle tuo Johan Banérin johtama tukikohta oli erittäin kiusallinen. Kumpikin  teki sitä vastaan  eri aikoina epäröiviä ja alkuunsa katkenneita piiritysyrityksiä, joiden torjunta oli suhteellisen helppoa. Yhtä haparoiviksi jäivät yritykset vallata Elbingin satama, mikä myös kuului Koniecpolskin suunnitelmiin. Vaikka Koniecpolski vähitellen oli saanut käytettäväkseen suhteellisen runsaasti tykistöäkin, näkyy häneltä puuttuneen halu ryhtyä sellaiseen pitkäaikaiseen asemasotaan, jota vastustajan pääpuolustuslinjan murtaminen olisi vaatinut.

Suurempi menestys Koniecpolskilla oli sotanäyttämön läntisellä osalla, ja painopisteen keskittäminen sinne olikin syynä hänen toimettomuuteensa Veikselin alueella. Saatuaan maaliskuun lopulla vallatuksi Putzigin hän saattoi ryhtyä ottamaan vastaan sitä noin 2500 miehen vahvuista Mecklenburgista värvättyä palkkasoturijoukkoa, jonka everstien Teuffelin, Streiffin ja Kötteritzin johdolla oli tulossa yhtyäkseen sotamarsalkka Herman Wrangelin armeijaan. Alkuaan oli ollut tarkoitus kuljettaa joukko laivoilla Itä-Preussiin, mutta värväys kävi hitaasti, ja sitten kuninkaan pois lähtö laivastoineen pakotti turvautumaan marssiin Pommerin kautta päämääränä Putzig.

Kun tämä joukko monien vaikeuksien jälkeen oli maaliskuun lopulla päässyt Itä-Pommeriin noin 20 peninkulman päähän Putzigista, sai se tiedon marssitavoitteen joutumisesta Koniecpolskin haltuun. Tällöin marssi suunnattiin suoraan etelään, jotta siten olisi kierretty Koniecpolskin armeija, mutta tämä tavoitti pakenijat Hammersteinin luona. Kuriton miehistö kieltäytyi taistelusta ja antautui siirtyen puolalaisten palvelukseen, sikäli kuin kelpasivat. Axel Oxenstierna ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin palkkajoukon pelastamiseksi. Selitykseksi annetaan kevättulvien aiheuttamat marssivaikeudet, mutta todellinen syy lienee ollut avoimen kenttätaistelun välttely puolalaisen ratsuväen kanssa.

Tapahtuma ei vaikuttanut mitenkään tilanteeseen pääsotanäyttämöllä, ja tappio oli Kustaa II Adolfille etupäässä taloudellinen, koska pääarmeijan kipeästi tarvitsemia varoja oli mennyt hukkaan. Putzigin sitkeällä puolustautumisella ja palkkaväen värväämisellä  Saksassa joka tapauksessa oli ollut hyvin suuri merkitys siten, että juuri niiden vuoksi Koniecpolski ei katsonut voivansa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Pillaun valtaamiseksi, mitä Sigismund III oli vuodenvaihteessa ehdottanut. Mutta puolalaisille oli Hammersteinin voitolla hyvin suuri merkitys niin, että he julkaisivat useina painoksina relaation voitostaan.

Talvikauden tuloksina Kustaa II Adolfin luoma pääpuolustuslinja Pillaun tukialueen ja Veikselin liikenteen hallitsemiseksi oli kyetty pitämään. Alueen reunoilta oli kuitenkin menetetty runsaasti alueita. Samoin Danzigin ja Puolan välisen liikenteen estämisessä oli epäonnistuttu, vaikka vesiyhteydet oli Veikselin valvonnan myötä katkaistu. Koniecpolski oli kyennyt murtamaan maanpuoliselle liikenteelle lähes vapaan kulun ainoastaan ratsupartiot saattoivat aiheuttaa tilapäistä häiriötä kuljetuksille. Vastaavasti Danzigin saarto oli loppunut Ruotsin laivaston poistuttua alueelta kuninkaan mukana.

Sotatoimet Kustaa II Adolfin johtaessa Preussin sotanäyttämöä  7.5. - 16.10.1627

???Joukkojen vahvuudet ja sijoitukset kesäkauden alussa???

Toukokuun 7. päivänä saapui Kustaa II Adolf Pillauhun mukanaan kuusi ruotsalaista rykmenttiä, jolloin armeijan vahvuus nousi 21 000 mieheen; näistä sitoutui kuitenkin 8500 miestä varuskuntajoukoiksi. Hänen oli pakko suunnata ensimmäiset toimensa lankoaan Brandenburgin vaaliruhtinasta vastaan, koska tämä oli koonnut Königsbergin suunnalla huomattavan lujan armeijan, alkanut linnoittaa Fischausenia ja vaatinut Kustaa II Adolfia luovuttamaan takaisin Pillaun. Nämä toimet johtuivat Puolan ylivallasta eikä vaaliruhtinas halunnut joutua vaikeuksiin lääninherransa kanssa. Kustaa II Adolf ei voinut luopua tärkeimmästä laivastotukikohdastaan ja päätti pakottaa vaaliruhtinaan pysymään puolueettomana. 

Hän siirsi väkeään Samlannin niemelle ja antoi sotamarsalkka Herman Wrangelille käskyn lähettää Åke Tott suomalaisineen ja neljä muuta ratsukomppaniaa Danziger Hauptin kautta Veikselin yli suoraan kannaksen kautta Pillaun salmelle. Tällaista voimain keskitystä ei kuitenkaan tarvittu. Jo 14.5. voitiin käsky Åke Tottin lähettämisestä peruuttaa, sillä pelkkä uhka sai vaaliruhtinaan taipumaan. Lockstedtin neuvotteluissa 15.5., vaaliruhtinaan oli pakko alistua sopimukseen, jonka mukaan hän sitoutui 29.9. saakka olemaan hyökkäämättä Pillauhun, linnoittamatta enempää Samlannin nientä ja keskittämättä sinne joukkojaan. Kustaa II Adolf puolestaan lupasi olla viemättä joukkojaan herttuakunnan alueelle, lukuun ottamatta Pillauta ja sen puolustuksen vaatimia toimenpiteitä. Ollen samaan aikaan puolalaisen painostuksen alaisena vaaliruhtinas ei taipunut  antamaan puolueettomuusjulistusta, koska se olisi rikkonut hänen välinsä Puolan kanssa. Varmuuden vuoksi Kustaa II Adolfin oli pidettävä Pillaun alue vankasti miehitettynä ja entistä paremmin linnoitettuna. Linnoitustarpeita  ryhdyttiin hankkimaan Suomesta saakka. Saatuaan valmiiksi sopimuksen vaaliruhtinaan kanssa Kustaa II Adolf antoi määräyksen muun muassa Niilo Bielkelle lähettää Pillauhun 30000 kappaletta kahdeksan kyynärän pituisia ja latvasta yhden korttelin paksuisia paaluja. Suomen rannikkoseuduilta ryhdyttiinkin hankkimaan linnoituspaaluja, mutta niiden kuljettaminen oli paljon vaikeammin järjestettävissä, koska laivoista oli puute, ja niinkin suuri kuin 170 lästiä kantava alus saattoi niitä kerrallaan lastata korkeintaan 4000 kappaletta.

Tilanne Preussissa oli kevään aikana kehittynyt sellaiseksi, että puolalaisilla oli aloite käsissään ja Kustaa II Adolf oli selvästi puolustusasenteessa. Ensin hänen oli kiireesti lähdettävä puolustamaan tukialuettaan Veikselillä. Danziger Hauptin varustus oli siinä määrin häirinnyt Danzigin vapaakaupungin kauppaa, että kaupunki vihdoinkin varojaan säästämättä alkoi varustautua avatakseen kauppatiensä vapaaksi. Keväällä 1627 se oli saanut kokoon 5000 miehen vahvuisen armeijan, ja huhtikuun lopussa se jo yritti aloittaa Danziger Hauptin piirityksen, mutta sotamarsalkka Herman Wrangel lähti Marienburgista liikkeelle ja karkotti piirittäjät Veikselin taakse. Puolalaisen armeijan väitetään nyt olleen 9000 miehen vahvuisen, ja se oli majoitettuna hajalleen Veikselin länsipuolelle, keskuspaikkana oli Stargard. Koniecpolski oli luvannut omin voimin vallata linnoituksen, mutta Danzig ei tässä muodossa tahtonut apua, koska se pelkäsi Puolan käyttävän saatua asemaa hyväkseen pakottaakseen Danzigin alistumaan vaatimuksiinsa. Jonkinlainen sopimus yhteistoiminnasta kuitenkin saatiin aikaan. Sen mukaan Koniecpolskin tehtäväksi jäi estää apujoukkojen saapuminen Grosser Werdenin suunnalta, mutta itse linnoituksen piirittäminen oli suoritettava Danzigin omilla voimilla. Sitä varten danzigilaiset olivat rakentaneet kenttävarustuksen eli skanssin Käsemarkiin Veikselin länsirannalle, josta voitiin Danziger Hauptia ja Veikseliä ampua tykeillä, ja varsinaiset piiritystyöt oli tarkoitus aloittaa pohjoisesta Danzigin suunnalta.

Koniecpolskilla oli aivan suunnattomia taloudellisia vaikeuksia, sillä armeija kieltäytyi palveluksesta, ellei saisi palkkojaan. Tämän vuoksi Koniecpolski ei kyennyt tekemään mitään, ennen kuin Kustaa II Adolf oli saapunut apujoukkoineen ja ottanut aloitteen käsiinsä. Jollakin tavoin Koniecpolski sai väkensä palkkavaatimukset hoidettua, mutta yhtä tärkeää hänelle olisi ollut saada lisää jalkaväkeä, koska hän varsin hyvin tiesi, että  asemasotaa käyvää Ruotsin armeijaa vastaan pitäisi käyttää vastaavaa taktiikkaa. Hän päätti kuitenkin tehdä kaiken voitavansa estääkseen Danzigia joutumasta ruotsalaisten haltuun. Sen vuoksi hän oli valmis tukemaan danzigilaisten sotatoimia Danziger Hauptia vastaan. Sitä ennen hän kuitenkin päätti vallata ruotsalaisten eteläisimmän tukikohdan Arvid Hornin porilaisineen puolustaman Mewen. Sen valtauksella oli suuri tunnearvo, mutta sen valtauksen aiheuttama viivytys koituisi kohtalokkaaksi danzigilaisten sotatoimille.

Danziger Hauptin vapauttaminen piirityksestä oli Kustaa II Adolfille tärkeää, koska hän samalla saattoi pitää Koniecpolskin ja Danzigin joukot erillään toisistaan ja estää niiden välisen kiinteän yhteistoiminnan. Kustaa II Adolf siis antoi Marienburgin ja Elbingin ympäristöihin majoitetuille vanhoille joukoilleen käskyn marssia Dirschaun kohdalla olevaan Liessaun kylään. Keskityspaikka oli kuitenkin tarpeettoman kaukana Veikselin varrella, minkä vuoksi käskyä muutettiin. Joukot koottiin uuden käskyn mukaan Danziger Hauptin kaakkoispuolella olevaan Berwalden kylään, jossa kuningas tarkasti joukot  20.5.1627. Suunnitelmaa varten todettiin olevan käytettävissä 9000 musketööriä ja 2500 ratsumiestä. Myös keihäsmiehiä kuului armeijaan, mutta niiden lukumäärästä ei ole tietoa. Suomalaisista joukoista olivat mukana Åke Tottin skvadroona kokonaisuudessaan. Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti lienee ollut Johan Banérin käytettävissä Danziger Hauptissa ja Arvid Hornin (Porin) rykmentti hajoitettuna eri varuskuntakaupunkeihin: Marienburg (Hannu Ekholtin skvadroona kokonaisuudessaan), Mewe (Henkikomppani, Arvid Forbusin komppania sekä komppania) sekä Stuhmiin (Torsten Ståhlhandsken  komppania).

Ensimmäinen hyökkäys 22.-23.5. välisenä yönä epäonnistui Veikseliä ylittävien joukkojen paljastuttua ennen aikojaan. Veikselin ylittävä silta Dirschaun kohdalla oli tällä välin valmistunut ja Kustaa II Adolf marssitti armeijansa Dirschaun edustalle valmistettuun leiriin. Kustaa II Adolf oli tullut siihen tulokseen ettei Braunsbergin suunnalta uhannut vaaraa tukialueelle. Samanaikaisesti oli Koniecpolskin joukot ainoastaan noin peninkulman päässä, mutta kumpikin armeija oli haluton kenttätaisteluun ja yhteydenpito pitäytyi partiokahakoinnissa. Kustaa II Adolf  näyttää 31.5. - 4.6. käyttäneen suurimman osan aikaansa neuvotteluihin Hollannin edustajain kanssa, jotka olivat tulleet kauppaetujensa suojaamiseksi välittämään rauhaa tai ainakin aselepoa.

Operaatio Käsemarkia vastaan siis lykkäytyi, ja pian Kustaa II Adolf sai muuta ajateltavaa. Eversti Kazanowski oli toukokuun lopussa saanut joukkonsa koolle Wormdittiin ja yritti kesäkuun alussa kaapata haltuunsa Braunsbergin käyttäen hyväkseen kaupungin porvarien vihamielisyyttä ruotsalaisia kohtaan. Yritys epäonnistui, mutta odotettavissa oli, että puolalaiset ryhtyisivät säännölliseen piiritykseen. Kun Kazanowskin partiot ulottivat ryöstöretkensä Elbingin ympäristöön, piti Kustaa II Adolf tilannetta niin uhkaavana,  että hän 6.6. lähti Dirschausta Braunsbergiin mukanaan oman ilmoituksensa mukaan muutamia rykmenttejä  jalkaväkeä ja suurin osa ratsuväestä. Åke Tott ratsumiehineen lienee taas ollut kuninkaansa mukana. Aloite oli jatkuvasti puolalaisilla, ja kuninkaan oli suunniteltava toimensa puolustuksellisesti. Hän marssi Marienburgin ja Elbingin kautta saapuen Braunsbergiin 11.6. Kazanowskille hän kuitenkaan ei kyennyt tekemään mitään, sillä tämä peräytyi ja ryhtyi puolustautumaan vasta Wormdittin muurien suojassa. Kustaa II Adolf harkitsi sen piirityksen sitovan hänet liian pitkäksi aikaa toisarvoiseen tehtävään sotanäyttämön laidalla ja hän palasi joukkoineen Dirschauhun 27.6. Braunsbergin retki jäi siis tuloksettomaksi.

Puolalaismieliset porvarit kyllä olivat saaneet  vastaisen varalle  ankaran varoituksen muun muassa Mehlsackin kaupungin saivat sotamiehet ryöstää, mutta Kazanowskia ei mikään estänyt  aloittamasta uudestaan samanlaista toimintaa, joka oli Kustaa II Adolfin Braunsbergin retken aiheuttanut. Nopea marssi oli epäilemättä ollut väsyttävä siihen osallistuneille joukoille. Braunsbergissa tapahtui lisäksi vahinko, jossa ratsuväen majoituspaikka syttyi tuleen ja 100 hevosta sekä suuri määrä ratsuvarusteita paloi.

Syynä Kustaa II Adolfin nopeaan paluuseen oli kansleri Axel Oxenstiernan lähettämä ilmoitus, että Koniecpolski oli aloittanut sotatoimet. Arvid Horn oli 19.6. kirjoittanut kanslerille, että vihollinen oli saapunut Mewen edustalle, leiriytynyt samaan paikkaan kuin edelliselläkin vuonna ja suorittanut joitakin toimenpiteitä, joista saattoi päätellä sen aikovan ryhtyä kaupungin piiritykseen. Vaikka Mewen uhanalainen asema oli havaittu jo edellisenä vuonna, ei varuskunta ollut saanut mahdollisen piirityksen varalta riittävästi ruutia, koskapa Arvid Horn pyysi kansleria lähettämään sitä. Tällainen avustus ei enää ollut mahdollista, sillä Koniecpolski oli heti paikalla saartanut kaupungin. Kustaa II Adolf , joka 23.6. sai kanslerinsa kirjeen Elbingiin, lähetti Hornille kirjeen, jossa kehoitti tätä puolustautumaan urheasti 2-3 viikkoa ja pitämään hallussaan pääsytien linnasta Veikselin rantaan, koska kuninkaan aikomus tällä kertaa oli lähettää apua veneillä. Kirje ei todennäköisesti saapunut perille. Kansleri ei Dirschausta katsonut voivansa ryhtyä mihinkään avustustoimenpiteisiin. Vaikka hän piti Meweä suhteellisen heikkona varustuksena, hän toivoi Hornin pitävän puoliaan niin kauan, että joko apua voitaisiin lähettää tai jollakin toiseen suuntaan tehdyllä liikkeellä pakotettaisiin Koniecpolski lopettamaan piiritys.

Suunnitellessaan sotatoimiaan Kustaa II Adolf päätti ensin hyökätä Käsemarkin skansseja vastaan ja vasta sen jälkeen ryhtyä auttamaan Mewen puolustajia. Päätöksen perusteina olivat ratsuväen tarve lepoon Braunsbergin retken jälkeen ja toisaalta Kustaa II Adolf piti Danziger Hauptia tärkeimpänä linnoituksenaan Preussissa. Epäsuorana syynä oli haluttomuus avoimeen kenttätaisteluun ylivoimaisen puolalaisen ratsuväen kanssa. Tällöin Mewen merkitys korostuu Koniecpolskin joukkoja sitovana tekijänä.   

Kuukautta myöhemmin uusittiin hyökkäys Käsemarkin skansseja vastaan. Tällöin  siihen osallistui lähes puolet kenttäarmeijasta. Heinäkuun 2. päivänä lähtivät joukot Dirschausta marssimaan Veikselin länsirantaa pohjoiseen ja saapuivat illalla eteläisen skanssin eteen, jota puolusti n. 400 miestä. Seuraavana päivänä aloitettiin tykistövalmistelu, ja 4. 7. jättivät pohjoisen skanssin puolustajat yllättäen asemansa. Kreivi von Thurnin rykmentti ja Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti lähetettiin takaa-ajoon, jossa puolalaiset menettivät lukuisten miesten lisäksi koko tykistönsä ja ampumatarvikkeita. Samanaikaisesti valtasi pääjoukko eteläisen skanssin rynnäköllä.

Koniecpolski oli edellisen vuoden tappiosta viisastuneena antanut piiritystöille niin nopean vauhdin, että hän oli 2.7. valmis rynnäkköön. Lähestymishaudat oli saatu tuoduiksi muuriin saakka ja sekin jo saatu jostakin kohdin hajalle, jokin miina kaivettu perustusten alle ja oli vain hetken kysymys, milloin muuriin ammuttaisiin rynnäkköaukko. Arvid Horn ei ruudin puutteen vuoksi näytä kyenneen paljonkaan häiritsemään piiritystöitä. Tällaisten edellytysten vallitessa hänellä oli täysi syy ottaa  ohjeekseen Kustaa II Adolfin  salainen lupa antautua, sillä viimeistä kehotusta puolustautua 2-3 viikkoa hän ei todennäköisesti ollut saanut. Hän siis teki 2.7. antautumissopimuksen, jonka ehdot olivat suhteellisen ankarat sen vuoksi, että Koniecpolski piti varmana rynnäkkönsä onnistumista. Kaupunki ja linna oli luovutettava kahden tunnin kuluessa. Varuskunta sai vapaan pääsyn lähimpään oman puolensa linnaan, mutta kiväärien oli oltava kädessä, ei siis olalla, luntut sammutettuina, liput kokoon käärittyinä ja marssin oli tapahduttava ilman torvensoittoa ja rummun pärinää. Tykistö ampumatarpeineen ja kuormasto oli jätettävä koskemattomana linnaan ja vain oman henkilökohtaisen omaisuutensa saivat puolustajat kantaa  matkassaan. Miehistön oli saatava, jos se tahtoi, siirtyä Puolan palvelukseen. Mewen seurakunnan ja linnan omaisuus, jota oli viety Marienburgiin ja Elbingiin, oli palautettava ja pantiksi siitä jätettävä eräs aatelismies "Andreas Giutter" eli vänrikki Anders Götrich.

Mewen varuskunta lienee marssinut Dirschauhun. Vastaanotto, jonka se sai, lienee ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen siitä päätellen, että sekä Kustaa II Adolf että kansleri Axel Oxenstierna arvostelivat antautumisen tapahtuneen neuvottomuudesta ja pelkuruudesta. Vielä vuoden lopulla Tukholmaan kokoontuneille säädyille jättämässään valtiopäiväesityksessä Kustaa II Adolf kertoessaan kesän sotatapahtumista mainitsi "sen, joka Mewessä oli" kevytmielisesti antautuneen. Näin ollen on hyvin todennäköistä, että Arvid Hornin luovuttaminen sotavankeuteen on ollut rangaistustoimenpide. On kuitenkin jotensakin varmaa, että Arvid Horn ei olisi saanut apua, vaikka olisi kauemminkin  puolustautunut, sillä tällä kertaa Kustaa II Adolf tuskin olisi Mewen vuoksi ryhtynyt ratkaisutaisteluun. Ruudin puute olisi tehnyt pitemmän puolustautumisen toivottomaksi. Sellaiseksi Koniecpolskikin arvioi Hornin aseman ja piti hänen antautumistaan välttämättömyytenä. Ei ole tiedossa asetettiinko sotaoikeus tutkimaan Mewen antautumista. Koska Arvid Horn joutui olemaan sotavankeudessa marraskuuhun 1629 oli siinä rangaistusta enemmän kuin riittävästi.

Langefeldin taistelu 4.7.1627

Kun Kustaa II Adolf, Käsemarkin piirityksen juuri alkaessa, sai tiedon Mewen antautumisesta, käsitti hän pian joutuvansa taisteluun Koniecpolskin armeijan kanssa ja lähetti 3. - 4. 7. välisenä yönä vahvan tiedusteluosaston Dirschaun suuntaan ottamaan selvää vastustajansa liikkeistä. Osastoon kuului 180 musketööriä eversti Alexander Leslien ja150 suomalaista ratsumiestä everstiluutnantti Åke Tottin johdolla. Koniecpolski oli tosiaankin heti Mewen antautumisen jälkeen lähettänyt Käsemarkia auttamaan osaston, johon kuului kolme komppaniaa husaareja, 9 komppaniaa kasakoita ja 1-2 komppaniaa saksalaisia rakuunoita ja jonka kokonaisvahvuus lienee ollut lähes 1500 miestä. Tämän osaston kanssa Leslie ja Tott törmäsivät yhteen varhain seuraavana aamuna parin peninkulman päässä Käsemarkin leiristä. Ylivoiman edessä heidän täytyi alkaa hidas peräytyminen. Leslien jalkaväki tietenkin määräsi peräytymisnopeuden, kun taas kaikki takaa-ajavat puolalaiset olivat ratsain. Tämän seurauksena takaa-ajajat saivat Leslien ja Tottin joukon saarrettua aukealla kentällä Langfelden kylässä noin peninkulman päässä Käsemarkin leiristä. Tilanne näytti aivan toivottomalta, mutta juuri se pakotti suomalaiset ratsumiehet tekemään mahdottoman mahdolliseksi.

Taistelusta on olemassa kolme selontekoa, jotka ilmeisestikin perustuvat Leslien ja Tottin kertomuksiin. Axel Oxenstierna ensimmäinen kuvaus, joka on kirjoitettu taistelupäivänä [??], kuului seuraavasti:

"Kun he olivat peräytyneet vihollisen edessä suunnilleen yhden peninkulman ja lopulta joutuneet saarroksiin eikä inhimillisesti katsoen enää ollut mahdollista pelastua, he tekivät rohkean päätöksen ja iskivät käsiksi muutamiin kasakkakomppanioihin, ottivat niiltä neljä lippua, ampuivat taistelukentälle yli 150 miestä ja toivat mukanaan kahdeksan vankia. Vihollinen ällistyi tästä niin, ettei enää uskaltanut tehdä uutta hyökkäystä, ja meikäläiset rohkaistuneina marssivat vihollinen kintereillään täydessä järjestyksessä leiriin, siten selviytyen kunniakkaasti voittajina, eikä heistä jäänyt vihollisen käsiin enempää kuin yksi mies, ja mukanaan he  toivat kaksi haavoittunutta."

Lähes kaksi viikkoa myöhemmin antamassaan kuvauksessa kansleri Axel Oxenstierna esittää taistelusta lisäksi muutamia tärkeitä yksityiskohtia:

"Kun meikäläiset nyt peräytyivät ylivoimaisen vihollisen yhtämittaa painostaessa ja tulivat verraten suurelle aukeamalle, eivät meikäläiset nähneet edessään muuta vaihtoehtoa kuin kuoleman ja vankeuden. Kun myöskään ei enää juuri ollut mahdollista lähettää  viestiä pääjoukolle, he rohkaisivat itsensä, ja kun vihollisen viisi komppaniaa teki rintamahyökkäyksen meidän ratsumiehiämme vastaan, antoi Leslie musketööreineen niille sivustatulta, ja Tott vähine hevosineen iski vihollisen kimppuun ja kävi käsiksi siihen. Ja Jumala antoi onnea niin, että Tott valtasi viholliselta neljä kornettia, ajoi sen päistikkaa takaisin ja sai vangiksi yhden vänrikin ja kahdeksan miestä. Viholliselta kaatui vankien kertomuksen mukaan noin 300 miestä. Meidän puoleltamme ei tässä yhteenotossa  kaatunut enempää kuin  kaksi musketööriä ja yksi ratsumies sekä haavoittui kahdeksan tai kymmenen miestä. Tämän jälkeen meikäläiset saivat sellaisen rohkeuden, etteivät he vähääkään välittäneet vihollisesta, ja peräytyivät kunnialla takaisin leiriin."

Kustaa II Adolfin kuvaus Leslien ja Tottin  osastojen taistelusta on kaikin puolin yhtäpitävä kanslerin antamien kanssa ja korostaa taktillisia yksityiskohtiakin samalla tavoin:

" [Kun Koniecpolskin etujoukko] ajoi takaa ja lopuksi saarsi heidät eräässä kylässä, niin ihmissilmin katsottuna ei ollut muuta odotettavissa, kuin että joko he kaatuisivat siihen paikkaan tai heti joutuisivat vihollisen käsiin. Mutta kun muutamat kasakkakomppaniat ensin tekivät hyökkäyksen niitä vastaan, rohkaisivat meidän ratsumiehemme itsensä, asettivat jalkaväen reservikseen ja ryntäsivät teräasein [kasakkain rintaman] sisään sekä valtasivat heiltä neljä kornettia, hakkasivat maahan suuren joukon ja ottivat muutamia vankeja. Vihollinen joutui siitä sellaisen pelon valtaan, ettei se enää uskaltanut hyökätä meikäläisten kimppuun, jotka siis pääsivät murtautumaan ulos ja jatkamaan matkaansa. Ja vaikka vihollinen seurasi kintereillä marssien meikäläisten näkyvissä Veikselin luona olevan varustuksen luokse ja häveten näki omien kornettiensa liehuvan meikäläisten käsissä, ei se kuitenkaan voinut tehdä heille mitään, vaan peräytyi takaisin, ja meikäläiset palasivat retkeltään voittajina ilman mitään tappiota."

Langfelden taistelun kehitys on perin selvä. Sen ratkaisuvaiheena oli suomalaisen ratsuväen hyökkäys käsikähmään kasakoiden kanssa, jolloin nämä tulivat sidotuiksi  ja ruotsalaiset musketöörit pääsivät antamaan sivustatulta joko yhdeltä tai molemmilta sivustoilta. Tällaista hyökkäystä eivät kasakat kestäneet, sillä tämän aselajin kuri yleensä oli sangen heikko, ja taistelu suljetussa järjestyksessä oli sille epämieluista. Suomalainen ratsuväki sitä vastoin kykeni lujaan iskuun vain suljetussa järjestyksessä. Tämä taistelu osoittaa, että hakkapeliittain iskutaktiikka alkoi kehittyä järjestelmäksi, jonka tehokkuuteen miehillä itsellään oli luottamusta, olkoonkin, että sitä käytettiin etupäässä vain tilanteissa, jolloin äärimmäinen hätä oli pakottamassa. Kustaa II Adolf joka tapauksessa oli nähnyt, että suomalaisen ratsuväen taistelukelpoisuuteen ja Åke Tottin ripeään päättäväisyyteen voitiin luottaa.

Käsemarkin valatauksen ja Langefeldin taistelun jälkeen tilanne oli jotensakin sekava. Kustaa II Adolfilla oli ollut aikomus kehittää puristus Danzigin ympärille yhä tiukemmaksi, mutta Koniecpolskin suorittama Mewen valtaus ja puolalaisen kenttäarmeijan marssi Dirschaun suuntaan pakotti hänet ainakin toistaiseksi luopumaan kaikista sotatoimista Danzigia vastaan. Koniecpolskin suunnitelmat taas sekoitti Käsemarkin skanssien antautuminen. Hänen aikomuksensa oli ollut marssia Käsemarkin skanssien luokse ja saada aikaan ratkaisutaistelu sellaisissa olosuhteissa, että Kustaa II Adolf olisi ollut hänen ja Danzigin armeijan välissä. Lisemannin pako vei tältä suunnitelmalta pohjan. Selostaessaan tilannetta Sigismund III:lle hetmanni Koniecpolski ei, merkillistä kyllä, sanallakaan maininnut Langfeldin taistelusta, mutta siitä huolimatta on hyvin todennäköistä, että tuo suhteellisen pieni tappio antoi hänelle entistä korkeamman käsityksen vastustajan sotilaallisesta tasosta. Joka tapauksessa hän jäi joukkoineen odottavalle kannalle majoittuen ensin Mühlbandzin ja sitten Rosenbergin tienoille, siis 1-2 peninkulman päähän Veikselistä, Danziger Hauptin ja Dirschaun välimaille. Silloin hänellä oli hyvä yhteys Danzigin kanssa ja hän saattoi pitää silmällä vastustajansa toimia. Mutta hänellä olisi ollut kolmaskin tehtävä, johon hän tällöin ei tullut kiinnittäneeksi huomiota, nimittäin yhteyden ylläpitäminen Itä-Preussin kanssa, josta hänelle juuri oli tulossa apujoukkoja. Hän jäi kuitenkin passiivisesti odottamaan tapahtumien kehitystä ja lähetti vain partioita häiritsemään vastustajansa varustautumista Käsemarkiin.

Kustaa II Adolf sai Braunsbergista hyvissä ajoin tietoja Brandenburgin vaaliruhtinaan aikomuksesta lähettää vasallivelvollisuutensa mukaisesti, mutta vastoin Lockstedtin sopimuksen henkeä, apujoukkoja Puolan kuninkaalle Sigismund III:lle. Ilmoitukset aiheuttivat heti paikalla vastatoimenpiteisiin ryhtymisen. Kun oli itsestään selvää, että Königsbergistä lähetetty apujoukko yrittäisi päästä Koniecpolskin armeijan kiertämällä eteläpuolitse Kustaa II Adolfin tukialueen ja kun tällöin erikoisesti Montauer Spitz ja Stuhmin linna saattoivat joutua vaaraan, hän antoi käskyn varustaa molemmat paikat puolustuskuntoon ja lähetti Stuhmin päällikölle, kapteeni Torsten Stålhandskelle varoituksen, että jos hän antautuisi, hän saisi armotta "sellaisen rangaistuksen, kuin sellaisista tekosista tavallisesti annetaan". Itse hän, lujitettuaan Käsemarkin puolustuskuntoon, päätti lähteä vastaanottamaan Königsbergistä tulossa olevaa brandenburgilaisten sotajoukkoa.

Ennen lähtöään Kustaa II Adolf toimitti 11.7.1627 joukkojen katselmuksen, johon oli hankittu tiedot eri varuskuntienkin vahvuuksista. Preussin armeijan sijoitus ja vahvuus oli tällöin seuraavanlainen:

Sijoitus Vahvuus Yhteensä suomalaisia
Kenttäarmeija Ratsuväki 4301
Jalkaväki 10463
14764 ratsuväkeä 4 komppaniaa 415 miestä
Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti 1231 miestä
Elbingen 1943 10954  
Marienburg ja Stuhm 2075 Arvid Hornin Porin rykmentti 777 miestä
Dirschau 1638  
Danziger Haupt 939  
Frauenburg 100  
Braunsberg 914  
Pillau 3118  
Montauer Spitz 227  
  25718 2423

Miehitysjoukoiksi oli armeijasta sijoitettu 42,5 %. Paremmin kuin mikään muu tämä tosiasia osoittaa Kustaa II Adolfin sotasuunnitelman puolustukseen keskittyneeksi.

Kustaa II Adolf lähti liikkeelle Käsemarkista 12.7. mukanaan "suurin osa ratsuväkeä ja muutamia rykmenttejä jalkaväkeä". Tarkemmat tiedot retkelle komennetuista joukko-osastoista puuttuvat, mutta ainakin se tiedetään, että suomalaisen ratsuväen Kustaa II Adolf jätti Käsemarkiin, jossa Koniecpolskia vastaan tarvittiin iskukelpoista väkeä. Marienburgista hän lähetti ratsuväen von Thurnin johdolla suoraan brandenburgilaisten otaksuttua marssireittiä vastaan ja kiersi itse etelämpää, tietenkin siltä varalta, että vastustajakin yrittäisi laajempaa kierrosta. Illalla 14.7. von Thurn kohtasi brandenburgilaiset, joita oli 1800 miestä jalkaväkeä, 4 komppaniaa ratsuväkeä ja 5 tykkiä, Mohrungenin kaupungin ja Terwesten kylän välillä ja sai hämärässä joukon päällikön ja muutaman ratsukomppanian vangiksi sekä valtasi tykistön ja kuormaston. Suurin osa muuta joukkoa peräytyi, kun Kustaa II Adolf oli ratsuväkensä kanssa pikamarssia saapunut paikalle, teki se antautumissopimuksen, koska miehistö kieltäytyi taistelemasta. Tykit ja liput lähetettiin takaisin vaaliruhtinaalle ja miehistö upseereineen päästettiin vapaaksi, mutta 1200 miestä jalkaväkeä ja kaksi komppaniaa ratsuväkeä siirtyi Kustaa II Adolfin palvelukseen. Hammersteinin tappio oli maksettu samalla mitalla. Vaaliruhtinas osoittautui nyt halukkaammaksi tekemään puolueettomuussopimuksen, mutta sen allekirjoittaminen lykkäytyi myöhäissyksyyn. Samana  päivänä kuin Mohrungenin voitto oli saatu, myös Åke Tott  antoi viholliselle muistutuksen olemassaolostaan. Mukanaan kaikki viisi komppaniaansa hän teki Dirschausta retken Pelplinin taakse, jossa kohtasi 40 -miehisen  puolalaisen ratsuväki osaston. Taistelussa 30 puolalaista kaatui ja 8 joutui vangiksi. Åke Tott itse valtasi puolalaiselta ratsumestarilta tämän hopeisen komentosauvan, bulavan. Tott lienee saanut käskyn liittyä kuninkaan osastoon, koskapa hän tämän jälkeen marssi Marienburgiin, mutta kun Kustaa II Adolf oli ehtinyt lähteä sieltä, Åke Tott pysähtyi  sinne odottamaan Kustaa II Adolfin käskyjä. Heinäkuun loppupäivinä Kustaa II Adolfin palatessa takaisin Veikselille hän lienee miehineen liittynyt tämän joukkoihin.

Käsemarkin - Danziger Hauptin puolustusta johtamaan jäänyt kansleri lähetteli kuninkaalle huolestuttavia tietoja Koniecpolskin armeijalle tulossa olevista apujoukoista. Niiden mukaan Thorniin jo muka olisi saapunut Sigismund III:lle 8000 miestä keisarillisia joukkoja, mutta niihin oli mahdollisesti laskettu mukaan Mohrungenin luona hajotetut 2000 brandenburgilaista. Koniecpolskin armeijan silloisesta vahvuudesta kansleri  Axel Oxenstierna ei ollut saanut muita tietoja, kuin että siinä oli jalkaväkeä vain 2000 miestä, niistä saksalaisia 1200. Puolalaisten lähteiden mukaan Koniecpolskin armeijan kokoonpano oli seuraava:

Aselaji Koniecpolskin Keisarillisia Yhteensä
Saksalainen jv 2000+1200 3000 6200
Puolalainen jv 2000   2000
Husaarit ja saks. rv. 3000+200   3200
Kasakat 2000   2000
  9000+1400 3000 13400

Hyvin todennäköisesti todellinen vahvuus oli ennen apujoukkojen saapumista, mikä lienee tapahtunut elokuun jälkeen, jonkin verran pienempi kuin 9000 miestä ja että apujoukkojenkin määrä on ilmoitettu määrävahvuuksien mukaiseksi, vaikka ne eivät liene olleen täysiä. Heinäkuussa Puolan valtiopäivillä tehtyjen suunnitelmien mukaan Preussin armeija oli tarkoitus kohottaa 16000 mieheksi, mutta tähän määrään ei koskaan päästy.

Kuva: Dirschaun taistelu 1627

Mohrungenin voiton jälkeen Kustaa II Adolf oli aluksi epätietoinen, olisiko hänen paras hyökätä Marienwerderin kautta Graudenziin, vaiko jättää osa joukoistaan Elbingin luo ja osan kanssa jatkaa sotaretkeään Königsbergiin, vaiko hyökätä Koniecpolskin kimppuun siinä tapauksessa, että tämä tulisi Veikselin länsipuolelle. Kanslerin lähettämät tiedot, että Koniecpolski odotti saksalaisten apujoukkojen tuloa, saivat hänet kiirehtimään paluutaan Veikselille, jossa hän oli määrännyt Dirschaun joukkojensa kokoontumispaikaksi, koska Koniecpolski oli asettunut kaupungin läheisyyteen. Kustaa II Adolf marssi Danziger Hauptin kautta Dirschauhun 1.8.1627. Hänen tarkoituksensa oli kanslerin kertomuksen mukaan ensiksikin varmentaa Dirschaun puolustus, koska vihollisen voitiin odottaa  ryhtyvän sitä piirittämään  apujoukkojen saavuttua, toiseksi järjestää ratsuväkikahakoita oman ratsuväkensä taistelukunnon selville saamiseksi, mikä leirin läheisyydessä saattaisi tapahtua ilman tappion vaaraa, ja kolmanneksi koettaa murskata vihollinen ennen sen apujoukkojen saapumista. Kansleri Axel Oxenstierna sai 4.8. käskyn tuoda Käsemarkissa ja Danziger Hauptissa olevat joukot kokoontumispaikalle niin, että mainittuihin paikkoihin jäisi vain kohtuulliset varuskunnat. Joukkojen keskitys saatiin valmiiksi 6.8.  Eversti Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti jäi Danziger Hauptiin ja Åke Tottin neljä ratsuväkikomppaniaa siirrettiin Dirschauhun.

Näin oli syntynyt tilanne, joka hyvin suuressa määrin muistuttaa vuotta aikaisemmin Mewen taistelujen edellä vallinnutta. Taas syntyy sarja taisteluita, joissa Kustaa II Adolf sangen taitavasti käyttää hyväkseen maaston suomia etuja sekä vastustajan taktillisia virheitä.

Kustaa II Adolfin haavoittuminen Dirschaun taistelussa aiheutti mielialan masentumisen armeijan keskuudessa ja jotakin sekasortoakin , josta kansleri Axel Oxenstierna ei kuitenkaan tarkemmin kerro. Seuraavina päivinä taistelutoiminta kokonaan lakkasi, ja Kustaa II Adolf kanslerinsa saattamana muutti leiristä Dirschaun kaupunkiin. Hänen haavansa osoittautui suhteellisen vaarattomaksi, sillä luita ei ollut rikkoontunut, ja viikon kuluttua hän jo pystyi hoitamaan tehtäviään, mutta sopiva hetki vastustajan  tuhoamiseen oli mennyt ohi. Dirschauhun tuli tietoja, että Koniecpolski oli saanut saksalaisia apujoukkoja 3000 - 3500 miestä, joten hyökkäys hänen leiriinsä olisi voinut päättyä tappioon. Todellisuudessa Koniecpolskin saama vahvistus oli vieläkin suurempi. Hänen sotapäiväkirjansa mukaan saapui Dirschaun taistelun jälkeisenä päivänä leiriin  jalkaväkeä 4800 saksalaista ja 400 puolalaista sekä ratsuväkeä 400 saksalaista, siis yhteensä 5600 miestä, sekä lisäksi muuan puolalainen ratsukomppania. Puolan kuningas Sigismund III itse tuli tarkastamaan armeijaansa.

Nyt olisi Koniecpolskilla ollut vuoronsa hyökätä, mutta siitä ei tullut mitään. Syynä hänen passiivisuuteensa eivät suinkaan olleet hollantilaisten diplomaattien kanssa ja välityksellä käydyt neuvottelut eikä myöskään se, että Sigismund III olisi odottanut saavansa koolle vielä enemmän apujoukkoja. Todellinen syy käy mahdollisimman selvästi ilmi Koniecpolskin sotapäiväkirjasta. Jokin päivä saksalaisten apujoukkojen tulon jälkeen siihen on tehty merkintä: "Samana päivänä nousi riita saksalaisen ja puolalaisen jalkaväen välillä." Vähän myöhemmin (20.8. tienoilla) samanlainen riita oli kehittymäisillään sotilaskapinaksi. Kun sotatuomari hajotti mellakoitsijat ja pidätti yhden saksalaisen sotilaan, kokoontuivat saksalaiset ja everstinsä johdolla vapauttivat pidätetyn. Itse hetmannin oli sekaannuttava asiaan ja annettava vangita tuo eversti. Puolalaisten herrojenkin kesken oli mellakoita. Myös elbingiläinen kronikoitsija Israel Hoppe kertoo saksalaisten palkkasotilaiden mellakoista ja ryöstelyhaluista samaan suuntaan erikoisesti korostaen, kuinka Puolan palveluksessa olevat saksalaiset heti leiriin saavuttuaan alkoivat veljeillä Ruotsin palveluksessa olevien maanmiestensä kanssa. Sisäisesti näin hajanaista armeijaa ei tietenkään voitu johtaa hyökkäykseen vihollista vastaan, joka juuri oli osoittanut iskukelpoisuutensa.

Todettuaan, että Koniecpolski ei hyökännyt, Kustaa II Adolf puolestaan katsoi pääasiaksi armeijansa taistelukunnon säilyttämisen seuraavaan kesään saakka ja jätti Koniecpolskin armeijan rauhaan. Myöskään Danzigin suunnalla ei tehty mitään muuta kuin Danziger Hauptin luona yritettiin padota joen läntinen haara, jolloin Danzig olisi joutunut kuiville. Tämä vesirakennustyö, jossa Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin epäilemättä olivat mukana, oli kuitenkin odotettua vaikeampi ja epäonnistui. Elokuun lopulla Kustaa II Adolf päätti ryhtyä valmistelemaan armeijansa järjestämistä talvileiriin. Vahvuusilmoituksesta, joka on laadittu 5.9.1627, käy selville, että suomalaiset joukko-osastot jo oli vedetty tai oli tarkoitus vetää talven ajaksi suhteellisen etäälle Veikselin linjalta. Siten Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti oli merkitty siirrettäväksi Danziger Hauptista Pillauhun, Arvid Hornin (Porin) rykmentti edelleenkin pidettäväksi Marienburgissa ja Stuhmissa ja Åke Tottin ratsuväki sijoitettavaksi Braunsbergiin. Kustaa II Adolf lähti lopullisesti Dirschausta 26.9. hävitettyään leirinsä kenttävarustukset ja jätettyään kaupungin varuskunnaksi sotamarsalkka Herman Wrangelin johdolla pari rykmenttiä jalkaväkeä ja muutamia ratsukomppanioita. Tämän osaston tehtävänä oli joko estää puolalaisia ylittämästä Veikseliä tai ainakin tehdä heille arveluttavaksi eteneminen kauemmaksi itään jokilinjan taakse. Kustaa II Adolf itse ryhtyi Ermelandin suunnalla laajentamaan valtauksiaan, jotta sinne sijoitetut joukko-osastot saisivat riittävästi muonitusalueita. Marienburgissa armeija jaettiin kolmeen ryhmään:

  1. tuhatkunta saksalaista musketööriä sai palata  Veikselin suunnalle estämään Mewen tienoilla puolalaisia tulemasta joen yli

  2. hovimarsalkka Falkenberg, jonka mukaan Åke Tottin suomalaiset määrättiin, sai käskyn kiertää Wormdittia kohden Elbingin kautta

  3. Kustaa II Adolf itse suuntasi marssinsa Christburgin kautta Wormdittiin

Kustaa II Adolfin mukana oli 12 kappaletta 1/4 kartaunin tykkejä ja kuusi kappaletta eversti Wurmbrandtin johdolla valmistettuja nahkatykkejä, keveitä nahalla päällystettyjä kuparipiippuisia jalkaväkitykkejä, jotka nyt ensi kertaa olivat käytössä, mutta pian osoittautuisivat liian heikoiksi tarkoitukseensa. Wormdittin oli pakko antautua 8.10., kun muuan porteista oli miinalla räjäytetty hajalle. Siihen päättyivät Kustaa II Adolfin johtamat sotatoimet, sillä 16.10. hän lähti Elbingistä ja 18.10. Pillausta Tukholmaan.

Pääsyynä Kustaa II Adolfin kiireelliseen lähtöön, ettei hän ehtinyt antaa ohjeita kaikista poliittisista ja sotilaallisista menettelytavoista, oli pelko, että katoliset voitettuaan Tanskan armeijan jatkaisivat sotaretkeään Juutinrauman pohjoispuolelle, minkä hän hyvällä syyllä katsoi sellaiseksi vaaraksi valtakunnalleen, että se olisi hinnalla millä hyvänsä jo ennakolta torjuttava.

Talvi 16.10.1627 - 15.5.1628

Viimeisessä vahvuuslaskennassa ennen Kustaa II Adolfin lähtöä oli koko Preussin armeijan terveen ja palveluskelpoisen miehistön määräksi saatu 14688 miestä. Se oli sijoitettava oheisen taulukon osoittamalla tavalla. Kustaa II Adolf katsoi Preussissa tultavan toimeen varsin hyvin, kun ratsuväen määrä pysyisi ennallaan ja kenttäarmeijaan voitaisiin tarpeen vaatiessa ottaa pari tuhatta miestä joistakin lähimmistä varuskunnista, jolloin jalkaväkeä olisi käytettävissä 6000-8000 miestä. Kustaa II Adolf oli saanut sen käsityksen, että puolalaisten heikentynyttä jalkaväkeä ei tarvitsisi paljon ottaa huomioon. Lisäksi saatettiin odottaa, että sairaistakin melkoinen joukko paranisi palveluskuntoisiksi. Näin ollen Kustaa II Adolf katsoi voitavan siirtää takaisin Ruotsiin kolme kenttärykmenttiä (yhteensä 2688 miestä). Hän tahtoi ennen muita Smoolannin väen kotiutettavaksi, koska se oli viimeksi palvelukseen otettua ja sen vuoksi heikointa kestämään sotaretken rasituksia. Mutta mahdollisesti  myös sillä seikalla oli vaikutuksensa, että tässä maakunnassa oli muutamia vuosia aikaisemmin puhjennut kapina, koska siellä oltiin haluttomia merentakaisiin sotiin. Kansleri Axel Oxenstierna sai kuitenkin vapaat kädet valita kotiutettava miehistö oman harkintansa mukaan ja panna kotiutettavien sekaan täytöksi sairaitakin. Suomalaisia ei siis ollut tarkoitus kotiuttaa, mutta osa Arvid Hornin rykmentin toisen skvadroonan päällystöstä kotiutettiin hakemaan täydennystä. Ruotsalaisten kotiuttamisen kansleri Axel Oxenstierna taas järjesti niin ripeästi, että marras- ja joulukuun vaihteessa kaikki olivat jo perillä.

Neuvottelut välirauhasta jatkuivat pitkin syksyä ja talvea Hollannin ja Brandenburgin edustajien välityksellä, ja toisinaan näytti, että neuvottelut johtaisivat positiiviseen tulokseen. Niin kauan kuin Kustaa II Adolf piti Tanskan romahtamisen vuoksi mahdollisena katolisten hyökkäystä Juutinrauman yli, hän suorastaan yllytti kansleria pyrkimään kunniallisin ehdoin rauhaan tai pitkään aselepoon. Puolalaiset eivät kuitenkaan rauhanhalustaan huolimatta käyttäneet hyväkseen otollista tilaisuutta, vaan vaativat Sigismund III:n palauttamista Ruotsin valtaistuimelle ja kaikkien valtausten palauttamista. Kun Axel Oxenstierna taas ei hyväksynyt lyhytaikaista, muutamien kuukausien pituista aselepotarjousta status quo'n pohjalla, katkesivat neuvottelut lopullisesti maaliskuun puolivälissä 1628. Kansleri Axel Oxenstierna saattoi laskea, että ne joka tapauksessa olivat olleet omiaan kylmentämään Sigismund III:n ja Puolan valtiosäätyjen välejä, jolloin hyväksynnän saaminen sodan jatkamiseksi olisi entistä vaikeampaa.

Neuvottelujen aikana oli niiden helpottamiseksi toisinaan sovittu muutaman viikon aselevosta kerrallaan, mutta muodollisesti sota oli talvellakin suurimman osan aikaa käynnissä. Sotatoimet kuitenkin supistuivat vähiin. Koniecpolski matkusti Varsovaan valtiopäiville suunnilleen samoihin aikoihin kuin Kustaa II Adolf palasi Ruotsiin, ja hänen armeijansa oli muonituksen helpottamiseksi hajautettu laajalle alueelle. Maavoimien kesken ei siis talven aikana ollut suurempia taisteluita kuin muonituspartioiden välisiä kahakoita. Muuan tyypillinen tapaus mainitaan maaliskuulta.

Axel Oxenstierna oli antanut Åke Tottin komppanialle käskyn olla valmiina lähtemään jollekin retkelle. Elbingistä, johon komppania oli majoitettuna, ilmoitettiin, että komppania kyllä oli hyvän näköinen, mutta että paikalla oli vain 74 miestä, koska joku Groot niminen henkilö oli ottanut 30 miestä tehdäkseen retken lehmien ryöstämiseksi. Kertoja (Gert Didriksson) huomautti kanslerille, että tällaista "ruotsalaisten miesten panemista alttiiksi vaaralle tuskin oli syytä jättää rankaisematta". Mitään mainitsemisen arvoista taistelua ei kuitenkaan sattunut. Myös armeijan terveydentila näyttäisi talven aikana olleen tyydyttävä. Ainakin sotamarsalkka Herman Wrangel vakuutti helmikuussa, että armeija oli kunnossa ja että taudit eivät raivonneet.

Merellä sattui tapahtumia, jotka olivat omiaan herättämään suurempaa huomiota. Kun Kustaa II Adolf oli jättänyt amiraali Nils Göransson Stiernsköldin jatkamaan pienen laivasto-osaston avulla Danzigin saartoa, pääsi puolalais-danzigilainen laivasto hänet yllättämään 18.11.1627 ja tuhosi kaksi laivaa, niiden mukana laivaston päällikön itsensä. Kuten edellisenäkin vuonna vapautui Danzig siis nytkin talven ajaksi saarrosta. Puolalaiset, joiden merisotahistoria ei ole mittava, laittoivat tälle saavutukselle suuren arvon.

Pohjanmaan jalkaväkirykmentti asettui tänä vuonna  varhain talvileiriin. Elokuun alussa oli rykmentti varuskuntajoukkona Danziger Hauptissa, elokuun puolivälissä tämän eteläpuolella olevassa Höfftissä ja syyskuun alussa Pillaussa. Täältä se siirtyi  vuodenvaihteen jälkeen Braunsbergiin. Maaliskuussa oli vahvuus 950 miehen paikkeilla, ja koska rykmentti ei syksyllä eikä talvella osallistunut taisteluihin , täytyy yli 250 miehen tappiot johtua kulkutaudeista.

Vuoden 1628 sotaretki 15.5.1628 - 28.10.1628

Huhtikuussa 1628 päätti Kustaa II Adolf, että Puolan sotaa oli jatkettava sekä Preussissa että Liivinmaalla ja, mikäli mahdollista, saatava sota pikaisesti päätökseen. Pohjanmaan jalkaväkirykmentti kuului koko kesäsotaretken ajan kenttäarmeijaan, joten on mahdollista  seurata sen toimintaa yli 700 kilometrin sotaliikkeiden aikana eri puolilla Preussia. Jo 1.5. Kustaa II Adolf  lähti Nyhamnista laivastonsa kanssa merelle, mutta sääolosuhteiltaan epänormaali kesä näytti heti luontonsa ja pakotti laivaston palaamaan takaisin. Vasta 12.5. saattoi varsinainen matka alkaa ja 15.5. Kustaa II Adolf saapui Pillauhun.

Monista eri syistä oli Kustaa II Adolfin sotasuunnitelma hänen saapuessaan Preussiin niin avoin, että silloin ei vielä ollut selvyyttä, mihin sotatoimien painopiste keskitettäisiin. Tämä kaikkien mahdollisuuksien avoinna pitäminen havaitaan siitä, että Kustaa II Adolfin mukana tuli Preussiin vain kaksi ja puoli rykmenttiä jalkaväkeä ja lisän lähettämisestä oli käsketty odottaa uutta käskyä. Kun Suomestakaan määrättyä täydennystä ei hyvään aikaan voitu odottaa saapuvaksi, ei Preussin armeijan vahvuus Kustaa II Adolfin saavuttua sen johtoon sallinut ryhdyttäväksi mihinkään vaativiin sotatoimiin. Mutta Kustaa II Adolf tahtoikin odottaa tilanteen selviämistä voidakseen keskittää painopisteen muuallekin kuin Preussiin, jos tilanne niin vaatisi. Kun todennäköisenä ei voida pitää, että Kustaa II Adolf enää olisi ajatellut hyökkäystä Liettuaan, jää jäljelle vain se mahdollisuus, että hän  halusi olla valmiina estämään keisarillisia joukkoja saamasta haltuunsa Stralsundia.

Ne tiedot, joita huhtikuun lopulla oli saatu puolalaisten sotavoimien tilasta ja toimista, eivät suinkaan kiirehtineet Kustaa II Adolfia keskittämään joukkoja Preussiin. Danzigin oli kuultu varustaneen 12 - 15 sotalaivaa, mutta porvarien taistelunhalu hävisi heti, kun Ruotsin laivasto ilmestyi kaupungin edustalle ylläpitämään saartoa. Kesän ja syksyn kuluessa lähetettiin Danzigista kaapparilaivoja etupäässä häiritsemään Pillaun ja Elbingin välistä yhteyttä, mutta suurta merkitystä tällä toiminnalla ei ollut. Koniecpolskin joukkojen taas tiedettiin vielä huhtikuussa olleen hajallaan talvileirissä ja vasta toukokuun alkupuolella kuultiin niiden alkaneen kokoontua Graudenziin, siis niin ylhäälle Veikselin varrelle, että mitään yllätyksellistä hyökkäystä ei tarvinnut ruotsalaisten joukkojen pelätä.

Koniecpolskin joukkojen tila oli todellisuudessa paljon huonompi kuin optimistisinkaan vastustaja olisi voinut toivoa. Ainoa onni asiassa oli, ettei vastustaja ollut tietoinen asioiden oikeasta laidasta. Puolan valtionrahasto ei valtiopäivien kitsauden vuoksi ollut kyennyt tilittämään sotaväen palkkoja 1.12.1626 lähtien. Preussin armeija oli sen vuoksi tilassa, jota missään muussa maassa ei olisi kutsuttu muuksi kuin selväksi kapinaksi. Varsinaista konfederaatiota ei sentään vielä ollut tehty. Hetmanni Koniecpolski teki voitavansa korjatakseen tilanteen ja 10.3.1628 jätti hän kuningas Sigismund III:lle julistuksen, jossa ilmoitti kieltäytyvänsä vastaamasta seurauksista, ellei sotaväen saatavia suoritettaisi. Hallitus antoikin lupauksia, että se lähettäisi komissaareja maksamaan viiden vuosineljänneksen palkat, siis 1.3.1628 saakka. Sen jälkeisiä saataviaan oli armeija luvannut kärsivällisesti odottaa 1.9. saakka. Mutta kun komissaarit saapuivat joukkojen luo huhtikuun lopulla, kävikin selville, että heidän mukana tuomansa varat, riittivät vain neljän vuosineljänneksen palkkoihin. Tällöin päällystö menetti otteensa miehistöön, joka uhkasi  heti paikalla erota palveluksesta ja lähteä tiehensä, mutta jäi sentään paikoilleen toukokuun puoliväliin saakka, jolloin hetmanni Koniecpolski kutsui Graudenziin koolle koko armeijan edustajat. Mistään sotatoimista ei tällaisen sekasorron vallitessa tietysti voinut olla puhettakaan.

Koska komissaarit eivät olleet saaneet lisää rahaa palkkoihin, oli Graudenzin kokous erittäin kiihtynyt. Hetmanni Koniecpolski rukoili miehiään pysymään palveluksessa ja lähetti edustajat takaisin rykmentteihinsä neuvottelemaan uusista ehdoista. Lopulta tehtiin sellainen sopimus, että armeija odottaisi palkkojensa ja velkojensa maksua elokuun loppuun saakka, mutta ei missään tapauksessa kauemmin, vaikka valtio menisi nurin. Mutta tämä lupaus oli täytynyt hankkia raskaalla myönnytyksellä: varsinaisen palkan lisäksi luvattiin armeijalle lahjana yhden vuosineljänneksen palkka varusteiden korjaamista varten. Sitä suurempi syy oli hetmanni Koniecpolskilla pelätä, että sitoumusta ei kyettäisi määräajan päättyessä täyttämään, koska rahaa olisi pitänyt saada kokoon yli 2,5 miljoonaa zlotya. Selvää siis oli ettei Koniecpolski voinut tehdä mitään häiritäkseen vastustajansa sotatoimien alkua.

Luotettavat tiedot Koniecpolskin armeijan vahvuudesta puuttuvat. Kesäkuussa Kustaa II Adolfin tiedustelijoiden keräämät tiedot ovat sangen epämääräisiä. Todennäköistä on, että Koniecpolskilla oli käytettävissään kaikkiaan noin 10000 miestä. Joukkojensa keskityksen Graudenziin hän sai loppuun suoritettua ennen kesäkuun alkua. Ermelandin hiippakunnan suunnalla olevat osastot hän jätti edelleen paikalleen. Tämän jälkeen hänen aikomuksensa oli heti siirtyä Meween, rakentaa sen kohdalle Veikselin ylittävä silta ja hyökätä Marienburgia vastaan. Hänen aikomuksensa oli siten yhdistää omat joukkonsa Brandenburgin vaaliruhtinaan joukkoihin.

Odottaessaan Kustaa II Adolfin tuloa kansleri Axel Oxenstierna oli tehnyt tarkastusmatkan Veikselin alajuoksulle perehtyäkseen tilanteeseen. Jo tämä seikka antaa viittauksen, mille taholle ensimmäiset sotatoimet hänen mielestään olisi suunnattava. Niin kauan kuin Stralsundin kohtalo oli epävarma, ei voinut tulla kysymykseen pääarmeijan johtaminen niin kauas meren rannikolle kuin Graudenziin. Sen sijaan toinen kanslerin aikaisemmin esittämistä operatiivisista vaihtoehdoista, hyökkäys Veikselin suuta vastaan, oli erittäin sopiva Stralsundiakin silmälläpitäen, koska silloin joukot olivat lähellä niitä satamia, joista siirtyminen Stralsundiin olisi mahdollista, ja koska itse siirto kävisi varmemmaksi, jos sitä ennen olisi vallattu tai heikennetty puolalaisten laivastotukikohtia ja itse laivaston kasvukin keskeytetty. Preussin sodan kannalta taas hyökkäys Veikselin suistomaalle oli edullinen, koska se löisi Danzigin ja Puolan joukkojen väliin kiilan ja lisäksi veisi Brandenburgin vaaliruhtinaalta halun antaa apujoukkoja.

Tämän suuntainen operatiivinen suunnitelma tulikin sovituksi Kustaa II Adolfin ja hänen kanslerinsa neuvotteluissa Pillaussa 17.-19.5. Sen toteuttamiseksi päätettiin kenttäarmeija keskittää Marienburgiin. Kustaa II Adolf kirjoitutti 19.5. käskyn Ruotsiin lähettää sieltä Preussiin kaksi ja puoli jalkaväkirykmenttiä ja 13 ratsuväkikomppaniaa sekä seuraavana päivänä käskyn Suomeen lähettää sieltä Preussiin jo aikaisemmin suunnitellut täydennysjoukot ja uudet muodostelmat. Myös eversti Wulff Heinrich  Baudissinnin värvätty ratsurykmentti, joka oli rahan puutteen vuoksi erotettu Tanskan palveluksesta, liitettiin Preussin armeijaan, mutta se saapui perille niin hitaasti, että loput tulivat kenttäarmeijaan vasta myöhään syksyllä sotatoimien ollessa päättymäisillään.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa odoteltaessa Marienburgissa joukkojen kokoontumista Kustaa II Adolf ratkaisi Stralsundin kysymyksen siten, että kaupunki tuli saamaan pyytämänsä rajoitetun avun. Jo Ruotsista lähtiessään Kustaa II Adolf oli rikkonut puolueettomuuttaan lähettämällä Stralsundiin ampumatarvikkeita. Nyt hän vaati kaupunkia tekemään puolustusliiton, mutta kun sen edustajilla ei siihen ollut valtuuksia, tyytyi toistaiseksi lähettämään pyydetyt 600 miestä Norrlannin rykmentistä ja jonkin määrän sotatarvikkeita. Siinä tapauksessa, että kaupunki ei olisi suoranaisessa vaarassa joutua Wallensteinin haltuun, apuretkikunnan johto sai käskyn vaatia kaupunkia tekemään liittosopimuksen. Tällainen asiakirja syntyikin 23.6., ja Kustaa II Adolf oli vahvistettuaan sen 22.7. tosiasiassa sekaantunut Saksan (30-vuotiseen) sotaan. Niina kauan kuin Wallensteinin joukot olivat Stralsundin edustalla eivätkä kotimaasta määrätyt täydennysjoukot vielä olleet saapuneet, Kustaa II Adolfin täytyi pidättäytyä Preussissa kaikista rannikolta kauas ulottuvista sotatoimista, jotta tarpeen tullen voisi siirtää Stralsundiin riittävän määrän sotaväkeä.

Tästä sotilaspoliittisesta syystä johtui, että Kustaa II Adolfin sotatoimet kesän 1628 alkupuoliskolla olivat hyvin vähäisiä lähes olemattomia. Niitä ei ollut tarkoitettukaan muuksi kuin ajan kuluksi odoteltaessa Stralsundin tilanteen selviämistä. Mutta nämä pienetkin sotatoimet olivat raskaita ja niiden tulokset laihoja ennen kaikkea sen vuoksi, että kesä oli poikkeuksellisen sateinen. Keskeytymätön sade jarrutti yhtä paljon Kustaa II Adolfin kuin Koniecpolskin toimia. Se vaikeutti joukkojen majoitusta ja liikkeitä, teki tiet toivottoman liejuisiksi, varustustyöt alavilla mailla mahdottomiksi ja nosti jokiin sellaisen tulvan, että siltojen rakentaminen oli tavattoman vaikeaa. Samasta syystä Wallensteinin joukkojen piiritystyöt Stralsundin edustalla edistyivät hitaasti.

Kun Kustaa II Adolf operatiivisen suunnitelmansa mukaan saattoi ryhtyä sotatoimiin vain Veikselin alajuoksun varrella, oli hänen otettava huomioon mahdollisuus, että puolalaiset hyökkäisivät hänen selkäänsä, jos hän kävisi Danzigin hallussa olevan alueen kimppuun. Sen vuoksi Kustaa II Adolf järjestelmällisesti suojautui tätä vaaraa vastaan, jonka suuruutta hän ei voinut tarkoin arvioida, koska puolalaisten sijoituksesta ja aikeista ei ollut juuri mitään tietoja. Nyt alkaneiden sotatoimien tukikohdiksi Kustaa II Adolf valitsi Marienburgin ja Dirschaun, jotka hallitsivat Veikselin molempia haaroja ja niiden välistä suistomaata ja joiden luona olevat sillat tekivät mahdollisiksi liikkeet Veikselin yli. Toukokuun loppuun mennessä oli kaikki käytettävissä olevat joukot keskitetty Marienburgiin. Jo 25.5. oli eversti Johan Banér tehnyt väkivaltaisen tiedusteluretken Veikselin suulle, mutta vangiksi  saadut pari danzigilaista sotilasta eivät tienneet  mitään tilannetta valaisevaa. Kun oli todennäköistä, että puolalaisia joukkoja olisi kokoontumassa Veikselin länsipuolella, teki Kustaa II Adolf itse 4.6. tiedusteluretken mukanaan 15 ratsuväkikomppaniaa, niiden joukossa luultavasti useimmat suomalaiset Preussissa olevat ratsuväkikomppaniat. Vangiksi saatiin vain kaksi kasakkaa ja niiltä kaikesta päätellen vain niukasti tietoja. Kenttäjoukot siirrettiin 5.6. Dirschauhun, jossa  katselmoitiin 6.6. jalkaväen ja seuraavana päivänä ratsuväen yksiköt. Suomalaisia oli mukana alla olevassa taulukossa esitetyt joukot.

Joukko-osasto Komppanioita Muonitusvahvuus Marssivahvuus Sairaita tai muualla
Hans Ekholt 3 334 243 49
Torsten Stålhandske 4 392 361 74
Alexander von Essen 8 (1033) 746 286
  15 (1759) 1350 409

Suomalaista jalkaväkeä oli tällä kertaa kenttäarmeijassa vain Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti. Se oli toukokuun puolivälissä siirretty talven aikaisesta majoituspaikastaan Braunsbergistä Elbingiin, josta se 22.5. lähti liikkeelle Dirschaun leiriin. (Porin rykmentin) Johan Lilliehöökin skvadroonaa tarvittiin edelleen Montauer Spitzin ja Stuhmin miehitykseen.

Koko kenttäarmeijan kokoonpano ja vahvuus sen siirtyessä Dirschauhun oli seuraavanlainen, lukuun ottamatta kuormastoa ja tykistöä, johon tällä hetkellä tiedetään kuuluneen 58 eri kokoista tykkiä.

Kansallisuus

Ratsuväkeä

Jalkaväkeä

Yhteensä

Komppanioita Muonitusvahvuus Marssivahvuus Komppanioita Marssivahvuus Komppanioita Marssivahvuus
Värvättyjä 16 1823 1396 33 3822 46 5218
Ruotsalaisia 23 2291 1769 32 3073 55 4842
Suomalaisia 7 726 604 8 746 15 1350
  46 4840 3769 73 7641 119 11410

Tilanne oli siinä suhteessa perin omituinen, että värvättyjä ja siis pääasiassa  ulkomaisia (saksalaisia ja skotlantilaisia) joukkoja oli lähes puolet koko kenttäarmeijasta. Tämä suhde oli kuitenkin poikkeuksellinen ja ohimenevä. Täydennysten ja uusien joukko-osastojen saavuttua kotimaasta tämä epäsuhta tietenkin korjaantui. Tilanne olisikin voinut kehittyä arveluttavaksi, jos sotatoimien onnistuminen olisi olennaisesti jäänyt ulkomaisten palkkasotilaiden taistelunhalun ja luotettavuuden varaan. Valtionvarojen niukkuus teki vaikeaksi palkkojen säännöllisen maksamisen. Tänä vuonna alettiin Preussiin toimittaa Ruotsista kuparirahaa niin suuria määriä, että sen nimellisarvo nopeasti alkoi laskea. Kun Kustaa II Adolf Preussiin saapuessaan maksoi kuparirahalla jalkaväen vanhat saatavat ja puolentoista kuukauden palkan etukäteen, oli ratsuväelle jo pakko suorittaa palkat taalareissa siis oikeastaan hopearahana. Tämän seurauksena oli valtava inflaatio ja sen kaikki talouselämää häiritsevät seurannaisilmiöt. Eikä pakkosäännöstelystä ollut apua sotaakäyvässä maassa. Kuta suuremmaksi taloudelliset vaikeudet kävivät, sitä selvemmin huomattiin, että ulkomaisten palkkasoturien varaan ei kannattanut mitään laskelmia tehdä ja että vain kotimaiseen sotaväkeen saattoi luottaa.

Heti Dirschauhun saapumisen jälkeen alkoivat valmistelut Danzigin suuntaan tapahtuvaa hyökkäystä varten. Jo illalla 6.6. lähetettiin vahva tiedusteluosasto - 400 musketööriä, 15 ratsuväkikomppaniaa ja kuusi nahkatykkiä - suoraan länteen Schöneckin kaupungin luo, jossa oli kuultu majailevan joitakin kasakkakomppanioita. Tällaisen yöllisen retken järjestäminen osoittaa, että Kustaa II Adolf katsoi voivansa täysin luottaa vanhojen joukkojensa kuriin ja taitoon. Yllätys kuitenkin epäonnistui. Kaksi päivää myöhemmin Kustaa II Adolf itse teki tiedusteluretken Dirschausta lounaaseen Stargardin kaupungin luo mukanaan viisi ratsuväkikomppaniaa, mutta kohtasi vain joitakin hajanaisia vihollisosastoja. Molemmat tiedusteluretket siis olivat osoittaneet, että tällä suunnalla ei ollut mitään muita kuin heikkoja talvehtineita puolalaisjoukkoja. Vielä oli jäljellä eteläinen suunta, johon Kustaa II Adolf aloitti marssinsa 14.6. koko armeijansa kanssa, johon tällä hetkellä kuului Salviuksen mukaan pyörein luvuin 12000 miestä, Hoppen mukaan 60 jalkaväki- ja 53 ratsuväkikomppaniaa sekä 43 tykkiä.

Pääjoukko eteni Bönhofiin, josta käsin Kustaa II Adolf pienemmän osaston kanssa teki tiedusteluretken Mewen kohdalle, jossa puolalaiset ylikulkupaikkansa suojaksi olivat rakentaneet kenttävarustuksen. Se oli niin luja, että sillan suuresta sotilaallisesta merkityksestä huolimatta ei laskettu kannattavan ryhtyä sitä valloittamaan, vaan tyydyttiin pelkkään kahakointiin ja tiedusteluun. Rankkasateen vuoksi oli koko armeijan pakko olla muutama päivä yhdessä kohdassa. Takaisin Marienburgiin päästiin palaamaan vasta 18.6. Tämän jälkeen seurasi vielä itäisen suunnan varmistaminen. Hoppen tiedonannon mukaan Kustaa II Adolf korjautti ja rakennutti koko joukon kenttävarustuksia Elbingin eteläpuolella. Puolalaisten ryöstöpartioiden liikkuminen Elbingin edustalle saakka oli osoittanut niiden tarpeellisuuden. Koko tämä varmistustoiminta päättyi 22.6. Seuraavana päivänä lähti suurin osa kenttäarmeijaa liikkeelle aloittaen kauan suunnitellun retken Veikselin suulle.

Koska yhtä mittaa jatkuneet kaatosateet olivat alavassa maastossa tehneet tiet pohjattomiksi saviuriksi, täytyi marssi Danziger Hauptiin järjestää useampia teitä pitkin. Osa joukoista teki mutkan Dirschaun kautta, osa taas marssi suoraan Neuteichin kautta. Kun Kustaa II Adolf oli saanut tietää, että Danzigin ja Puolan sotalaivat oli tuotu Danzigin edustalla risteilevää saaristolaivastoa pakoon joelle Veikselin suun ja Danzigin välimaastoon, päätti hän yrittää niiden valtausta tai tuhoamista. Kenttäjoukkojen pääosan kanssa hän eteni 25.6. vähän matkaa Danzigin yläpuolella olevaan Heubuden kartanoon saakka ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen. Seuraavana päivänä hän otti mukaansa retkelle puolalaista laivastoa vastaan Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin ja 200 ratsumiestä, nekin todennäköisesti suomalaisia, sekä kahdeksan nahkatykkiä, kaksi puolikartaunia ja kaksi vaunuilla kuljetettavaa venettä. Heti laivaston kohdalle päästyään joukot avasivat kiivaan tykkitulen. Hehkuviksi kuumennetut kuulat saivat aikaan melkoista tuhoa: yhden laivan ruutivarasto räjähti ja laiva upposi, toinen syttyi tuleen ja paloi, kolmas tuli reikiä täyteen, mutta pääsi toisten laivojen ja myötätuulen avulla pakoon. Mutta hyökkäysjoukko oli itsekin alttiina vihollisen sekä laivoista että Weichselmünden skanssista ja Danzigista suunnatulle tykkitulelle. Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentistä kaatui 12 miestä ja kapteeni Patrik Hume haavoittui vaikeasti ja kuoli haavoihinsa kolme päivää myöhemmin. Itse Weichselmünden skanssia ei yritetty valloittaa, todennäköisesti sen vuoksi, että piiritystyöt maaperän vetisyyden vuoksi olisivat olleet lähes toivottomia. Retken tulos jäi suhteellisen vähäiseksi. Kustaa II Adolf palasi joukkoineen Danziger Hauptiin 27.6. ja seuraavana päivänä Dirschauhun. Vielä 1.7. hän teki 2000 miehen vahvuisen osaston kanssa retken Veikselin länsipuolitse Grebinin kautta Danzigin edustalle, mutta muutamia vankeja ja 200 lehmää lukuun ottamatta tämäkin retki jäi tuloksettomaksi, ja mukaan otetut tykit saatiin vain tavattomin ponnistuksin tuoduksi takaisin Dirschauhun. Jatkuva sade teki pienetkin liikkeet tavattoman vaikeiksi ja joukkoja kuluttaviksi.

Koniecpolski ei kyennyt juuri mihinkään vastatoimenpiteisiin. Koko kesäkuun hän rakensi Mewessä siltaansa saamatta sitä tulvan vuoksi valmiiksi. Kun Kustaa II Adolfin saatettiin pelätä yrittävän Veikselin suuhun tekemänsä retken jatkoksi myös Danzigin piiritystä, Koniecpolski lähetti muutamia komppanioita seuraamaan tapahtumien kehitystä, mutta pääjoukkonsa kanssa jatkoi edelleenkin epätoivoista taisteluaan Veikselin tulvaa vastaan. Ottamiltaan vangeilta hän oli saanut erittäin tarkkoja tietoja Kustaa II Adolfin armeijaan tulleista lisäjoukoista ja tiesi tämän olevan niin ylivoimaisen, että kenttätaisteluun ryhtyminen olisi ollut epäviisasta.

Heinäkuussa sotatoimet olivat kahdestakin eri syystä keskeytyksissä. Ensiksikin sade yhä vain kiihtyi. Salvius kuvaa sitä seuraavasti:

"Ja koska koko heinäkuu enimmäkseen oli hirvittävää sade- ja myrskysäätä, jollaista ei miesmuistiin ole nähty, ei H.M.nsa voinut sellaisessa rajuilmassa tehdä mitään yritystä vihollista vastaan, jonka leiri oli Mewen edustalla, vaan hän oli koko armeijansa kanssa yhdessä kohti Dirschaussa 28.7. saakka."

Dirschausta täytyi kuukauden lopulla siirtyä pois ennen kaikkea sen vuoksi, että alavat heinikot olivat veden alla ja ylängöt loppuun jyrsittyjä, joten ratsuväki ei enää pystynyt sieltä hankkimaan hevosilleen ruokaa. Kun Veikselin haarojen välinen alue oli tulvan alla, täytyi armeija siirtää joen länsipuolelle. Kustaa II Adolf kyllä olisi mieluummin sijoittanut armeijansa siten, että olisi leiristään voinut uhata Koniecpolskia, ja 23.7. teki siinä mielessä tiedusteluretken Mewen suuntaan, mutta kun siellä ei ollut rehua saatavissa, oli hänen pakko etääntyä joukkoineen päinvastaiseen suuntaan. Leiri varustettiin Grebinin kylään ja Danziger Hauptin kohdalle rakennettiin  silta Veikselin yli. Dirschaun luona olleen sillan oli tulva jo hajoittanut. Kumpikaan osapuoli ei nyt päässyt käsiksi toisiinsa.

Toisena syynä heinäkuussa vallinneeseen toimettomuuteen oli Stralsundin aseman kiristyminen. Kaupunki oli hädissään taipunut puolustusliittoon Ruotsin kanssa, sillä Wallensteinin joukkojen piiritystyöt olivat edistyneet niin pitkälle, että rynnäköitäkin oli jo tehty ja muuan ulkovarustus menetetty. Kustaa II Adolf  lähetti avuksi ensi hätään 5.7. Elbingiin saapuneen Nils Brahen komentaman Västerbottenin rykmentin ja valmistautui itse lähtemään Stralsundiin yhdeksän jalkaväkirykmentin kanssa. Todennäköisesti  kuului tällöin suunnitelmaan siirtää  Stralsundiin suomalaisista ainakin Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti. Kesäkuun lopussa Kustaa II Adolf kutsui Preussiin viiden jo aikaisemmin määrätyn jalkaväkirykmentin ja ratsuväen lisäksi kaksi jalkaväkirykmenttiä Ruotsista ja yhden Suomesta sekä Johan Lilliehöökin Porin rykmentin puuttuvan skvadroonan. Preussiin oli nyt kutsuttu uusia joukkoja yhteensä 74 komppaniaa. Kustaa II Adolf piti välttämättömänä saada käytettäväkseen niin suuren kenttäarmeijan, että Stralsund voitaisiin seuraavaan kesään saakka estää joutumasta keisarillisten haltuun ja sen ohella Preussissa joko käydä hyökkäyssotaa tai ainakin laajentaa tukialuetta. Ruotsiin laski Kustaa II Adolf määräämiensä siirtojen jälkeen jäävän 22 jalkaväkikomppaniaa.

Samoihin aikoihin kuin lopullinen siirtyminen Grebinin leiriin tapahtui, 2.-3.8., sai Kustaa II Adolf Stralsundista tietoja, joiden mukaan keisarilliset olivat lopettaneet piirityksen ja vetäytyneet pois kaupungin edustalta. Tämä kysymys oli siis sikäli poissa päiväjärjestyksestä, että se ei enää vaikuttanut Preussin sodan suunnitteluihin. Mutta Kustaa II Adolf halusi edelleenkin säilyttää otteensa tähän tärkeään kaupunkiin siitäkin huolimatta, että kaupunki itse tahtoi päästä vapaaksi vieraista miehitysjoukoista ja normalisoida suhteensa keisariin. Elokuun alussa Kustaa II Adolf lähetti kanslerinsa Axel Oxenstiernan sinne sopimaan liiton yksityiskohdista ja järjestämään sieltä tavalla tai toisella pois tanskalaisen apujoukon. Kustaa II Adolf  itse teki 29.8. kaupungin edustajien kanssa kapitulaation, jonka mukaan hänen edustajansa sai sangen täydellisen sotilaallisen käskyvallan kaupungissa. Kansleri Axel Oxenstierna taas sai matkallaan Tanskan kuninkaan tyytymään vain kuvaannolliseen apujoukon pitämiseen kaupungissa. Kysymys ei enää ollut Stralsundin avustamisesta, eikä puolustustoimenpiteistä, vaan hyökkäysportin avoinna pitämisestä ja varmasta aikomuksesta sekaantua Saksan sotaan (30 -vuotinen sota).

Ennen kuin kansleri Axel Oxenstierna lähti matkalleen Stralsundiin ja Tanskaan lienee Kustaa II Adolf hänen kanssaan lopullisesti laatinut suunnitelman Graudenzin suuntaan tehtävää sotaretkeä varten. Syyt, joiden vuoksi marssi päätettiin tehdä Veikselin itäpuolitse ovat helposti arvattavissa. Jälkikuljetus siellä oli helpompi, joukot saattoivat marssitien varrelta saada apua huollonjärjestämiseen, mutta Koniecpolskilla ei siellä ollut käytettävänä mitään ennakolta varustettua leiriä, kuten Mewen luona, jota Veikselin länsipuolitse marssittaessa tuskin olisi voitu kiertää taisteluun joutumatta. Ennen Preussista lähtöään kansleri Axel Oxenstierna vielä kirjeessä kehotti Kustaa II Adolfia marssimaan nopeasti, jottei vihollinen ehtisi edelle. Perästä päin Kustaa II Adolf sai katua, ettei hän tätä neuvoa noudattanut.

Kun Marienburgissa 5.8. toimitettiin kenttäarmeijan katselmus, voitiin todeta, että edellisen kuukauden aikana oli eri tahoilta saatu huomattavan paljon vahvistusta. Elbingin kronikoitsija Israel Hoppe on tunnollisesti tehnyt muistiinpanoja saapuneista joukoista, mainiten muun muassa 17.-18.7. Turusta saapuneen yhteensä täyden rykmentin nihtejä, jotka majoitettiin kaupungin lähistölle. Marienburgissa 5.8. toimitetussa katselmuksessa olikin Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentissä jo 1100 miestä, mutta tällöin oli kysymys vain palveluskelpoisista, sillä 8.8. laaditun luettelon mukaan rykmentin koko vahvuuden tiedetään olleen 1281 miestä. Kun Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentti oli saanut niin runsaasti täydennystä, että se taas järjestettiin kahdeksi skvadroonaksi, voitiin toinen niistä liittää kenttäarmeijaan. Everstin itsensä johtama skvadroona, johon kuului 568 miestä, saapui Marienburgiin viimeistään 5.8. Tiedot kenttäarmeijan koko vahvuudesta eivät ole aivan tarkkoja. Salviuksen mukaan siihen kuului 9.8. lähdettäessä marssille Marienburgista ratsuväkeä 60 komppaniaa ja jalkaväkeä 10 rykmenttiä, yhteensä 15000 miestä. Hoppe taas luetteloi ratsuväkeä olleen 63 kornettia, rakuunoita 2 komppaniaa ja jalkaväkeä 93 komppaniaa. Marienburgissa 5.8. toimitetussa katselmuksessa todettiin jalkaväkeä olevan 58 komppaniaa ja 8873 miestä, mutta toinen ilmoitus, johon on merkitty vahvuudet 5.8. ja 23.8., saa miesluvuksi vain 8475, jota on pidettävä todellisena marssiin osaa ottaneiden määränä. Marssikelpoisten lukumäärä 15.8. oli 8263 miestä, joista Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentissä 1055 ja Lilliehöökin skvadroonassa 555. Viikkoa myöhemmin , 23.8., oli terveitä 7698 (von Essen 976 ja Lilliehöök 426), ja sairaiden , kaatuneiden ja kuolleiden lukumäärä oli 777 (von Essen 124 ja Lilliehöök 142), joten tämäkin laskelma pitää alkuvahvuutena 8475 miestä.

Ratsuväen määrästä näissä katselmuksissa ei tietoja ole säilynyt, joten täytyy tyytyä arvioihin. Dirschaussa 19.7. toimitetussa katselmuksessa oli taistelukelpoista ratsuväkeä 52 komppaniaa ja 4910 miestä, niiden joukossa Åke Tottin skvadroonan neljässä komppaniassa 373 ja Torsten Stålhandsken kolmessa komppaniassa 259 miestä, yhteensä suomalaisia oli siis 632  miestä eli 28 miestä enemmän kuin palveluskelpoisia oli ollut kuukautta aikaisemmin. Näiden lisäksi tuli 447 sairasta ja hevosetonta miestä, jotka tiettävästi eivät kyenneet sotaretkelle mukaan lähtemään. Tällöin oli kuitenkin luultu Elbingiin saapuneen Ruotsista yhdeksän ratsukomppaniaa, joiden määrävahvuus oli 1125 miestä. Niiden saavuttua laskettiin ratsuväen koko määrän nousevan 6482 mieheksi. Kun tästä kuitenkin on vähennettävä sairaat, jää retkelle lähteneiden korkeimmaksi mahdolliseksi luvuksi 6035 miestä. Kenttäarmeijan taistelevien lukumäärä ei siis voinut olla suurempi kuin 14510 miestä, mutta jos lisäksi lasketaan tykistön, kuormaston ja Kustaa II Adolfin seurueen henkilökunta, saattoi marssia aloitettaessa mukana olla lähes 15000 miestä, kuten Salvius ilmoittaa.

Kun Koniecpolski heinäkuun alkupuolella sai Mewen luona rakennetun sillan valmiiksi, hajotti tulva sen heti ja esti hetmannia ryhtymästä sivustahyökkäykseen, jollaiseen olisi ollut  hyvä tilaisuus Kustaa II Adolfin siirryttyä Grebinin leiriin. Koniecpolski sai elokuun alussa vangeilta sellaisia tietoja, että Kustaa II Adolf suunnittelisi hyökkäystä  Ermelandin  hiippakuntaan. Tämän siirryttyä Veikselin länsipuolelle hän lähetti muutamia kasakkakomppanioita sen itäpuolelle ja alkoi uudestaan rakentaa Mewen siltaa voidakseen kaikkine joukkoineen tulla tarpeen  tullen perässä. Samana päivänä, jolloin Kustaa II Adolf lähti liikkeelle Marienburgista, Koniecpolski sai tietää marssin kohteena mahdollisesti olevan Graudenzin tai Löbaun. Hän lähetti heti muutamia satoja miehiä jalkaväkeä Graudenziin ja käski sikäläisen varuskunnan päällikön lähettää rakuunoita suojelemaan Löbauta. Tästä lähtien oli molempien armeijain välillä jatkuva kosketus. Kustaa II Adolf oli ylivoimansa turvin  hyökkäävänä osapuolena ja koetti pakottaa puolalaiset ratkaisutaisteluun, Koniecpolski taas tyytyi aktiiviseen puolustukseen ja odotti vastustajansa tekevän jonkin virheen, jota hän voisi käyttää hyväkseen.

Edetessään Marienburgista suoraan etelään johtavaa valtatietä Kustaa II Adolf 10.8. väkipakolla miehitti herttuakuntaan kuuluvan ja siis oikeastaan puolueettoman Marienwerderin (puol. Kwidzyn). Puolalaisten vapaa yhteys Mewestä itään oli tällöin katkaistu, mutta suurta merkitystä sillä ei tähän aikaan ollutkaan, koska Mewen luona ei ollut siltaa. Kustaa II Adolfin ei siis tarvinnut ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin suojatakseen sivustaansa tältä suunnalta. Koniecpolski taas sai vastustajansa jokaisesta liikkeestä tarkat tiedot niiden kasakkakomppaniain avulla, jotka hän aikaisemmin oli lähettänyt Mewestä Veikselin itäpuolelle. Jo 10.8. hän sai lopullisen vahvistuksen huhuille, että Kustaa II Adolfin aikomuksena olisi marssia Graudenziin. Tällöin Koniecpolski heti lähetti Graudenziin lisäväkeä kaksi rykmenttiä, kiirehti sillan rakentamista Graudenzin kohdalla Veikselin yli ja antoi ohjeita Ossa-joen sillän hävittämisestä Kustaa II Adolfin marssin hidastuttamiseksi. Koniecpolski itse lähti pääjoukkoineen, johon Israel Hoppen mukaan kuului noin 8000 miestä, Mewestä Veikselin länsirantaa johtavaa tietä Graudenzin suuntaan ja saapui 11.8. Neuenburgiin. Koniecpolski oli siis muutaman askelen edellä vastustajaansa, jonka päivämarssit olivat suhteellisen lyhyitä.

Sama suhde jatkui Graudenziin saakka. Koniecpolski saapui sen kohdalle 12.8., seuraavana päivänä sai lopetetuksi joukkojensa siirron Veikselin yli  ja asettui Graudenzin koillispuolella olevalle ylängölle ryhtyen heti  varustamaan asemiaan. Kun Kustaa II Adolf aamulla 12.8. saapui Ossa-joelle, oli sen yli johtava silta puolalaisten musketöörien miehittämä. Ennen peräytymistään he sytyttivät sillan palamaan. Kustaa II Adolfin etenemistie oli nyt pitkäksi aikaa katkaistu, sillä uuden sillan rakentaminen vaati tulvan vuoksi suuria ponnistuksia. Hän ryhtyikin muodostamaan Ossa-joen linjalle tukialuetta ja miehitti tien molemmilla puolin olevia kyliä päämajan jäädessä tien luona olevaan Klodtkenin  kylään. Eräs tiedusteluosasto kävi Ossa-joen takana Graudenzin kaakkoispuolella olevassa Engelsburgissa saakka. Kustaa II Adolf taas tiedusteli tarkoin Koniecpolskin leiriä ja huomasi sen niin edullisesti sijoitetuksi, että hyökkäys sitä vastaan olisi ollut epäviisasta. Leiri sijaitsi jyrkkätörmäisellä, sivustoilta soiden suojaamalla ylängöllä ja sai tukea Graudenzin tykistöltä. Kumpikin osapuoli tarjosi toisilleen muutamia kertoja taistelua itselleen edullisessa maastossa, mutta kun kumpaisellekaan ei ollut halua luopua eduistaan, syntyi vain partiokahakoita. Molemmissa leireissä alkoi pian tuntua elintarvikkeiden puute eikä kulunut kauan, ennen kuin lähiympäristöt oli pakkoverotettu ja ryöstetty putipuhtaiksi. Salvius on merkinnyt muistiin useita partioretkiä, joita suomalaiset osastot tekivät. Siten 14 - 16.8. everstiluutnantti Hans Ekholt teki retken Klodtkenistä itään Lesseniin saakka 600 miehen vahvuisen osaston kanssa ryöstääkseen karjaa  ja muita elintarvikkeita. Osasto joutui kahakkaan luultavimmin kasakoiden kanssa ja ratsumestari Yrjänä Lindelöf kaatui. Mutta retken varsinainen tarkoitus saavutettiin: Ekholtilla oli leiriin palatessaan mukanaan 400 nautaa ja 200 lammasta. Kustaa II Adolfin johtamilla tiedusteluretkillä lienee suomalaisia ratsumiehiä ollut mukana.

Wrangelin Mewen retki

Kun operaatio Graudenzia vastaan oli keskeytynyt eikä missään tapauksessa olisi ollut viisasta jatkaa sotatoimia sen ohitse niin kauan kuin se oli Koniecpolskin hallussa, ryhtyi Kustaa II Adolf toiseen yritykseen, joka näytti varsin lupaavalta. Siirtyessään Graudenziin Koniecpolski oli jättänyt Mewen varuskunnaksi vain 300 miestä puolalaista jalkaväkeä. Kustaa II Adolf päätti järjestää toisen armeijan valtaamaan tätä tärkeää linnaa, jonka uhkaaminen voisi pakottaa Koniecpolskin joko luopumaan asemistaan Graudenzin luona tai ainakin lähettämään niin paljon apujoukkoja Meween, että hänen omat voimansa kävisivät riittämättömiksi Graudenzin asemien puolustukseen. Jos hän taas antaisi Mewen joutua ruotsalaisten valtaan, olisi hänen vaikea enää sinä vuonna suorittaa mitään sotatoimia Veikselin alajuoksun alueella.

Meweä vastaan hyökkäävän armeijan Kustaa II Adolf järjesti kokoonpantavaksi varuskunnissa olevista tai hiljakkoin Preussiin saapuneista joukoista, joista hän laski saavansa noin 4500 miestä. Pääarmeija jäisi edelleen yhtä sotatoimikelpoiseksi kuin ennenkin. Uuden yrityksen johtajaksi Kustaa II Adolf määräsi sotamarsalkka Herman Wrangelin ja tämän lähimmäksi apulaiseksi eversti Ehrenreiterin. Nämä saapuivat 15.8. Marienburgiin, jossa Herman Wrangel sai kokoon oman tiedonantonsa mukaan hiukan yli 3000 miestä jalkaväkeä, niiden joukossa Israel Hoppen tiedonannon mukaan 8 komppaniaa suomalaisia, mutta Ehrenereiter ei enempää kuin 350 saksalaista ratsumiestä. Kun Herman Wrangel luuli Veikselin itäpuolella edelleenkin olevan voimakkaita puolalaisia ratsuosastoja ja huomasi saksalaisen ratsuväen olevan aivan kuritonta, pyysi hän Kustaa II Adolfia lähettämään avuksi viisi suomalaista ratsukomppaniaa. Luultavasti juuri se seikka, että hän ei saanut tätä vahvistusta, teki hänet varovaisemmaksi ja hitaammaksi kuin yrityksen luonne olisi vaatinut.

Koniecpolski sai jo muutamia päiviä Wrangelin leiristä lähdön jälkeen tarkat tiedot tämän tehtävästä. Hän oivalsi Kustaa II Adolfin tarkoituksen ja tyytyi lähettämään Mewen avuksi ainoastaan 300 miestä ulkomaista jalkaväkeä ja 1000 ratsuväen sotilasta. Kustaa II Adolf puolestaan helpotti Wrangelin liikettä tekemällä tuon tuostakin uhkaavia liikkeitä Koniecpolskin leirin edustalle, jottei tämä uskaltaisi lähettää Meween kovin paljon apujoukkoja, tai vallatakseen Graudenzin, jos Koniecpolski heikentäisi pääjoukkoaan.

Kustaa II Adolf oli jo alunperin suunnitellut Mewen valtauksen yllätykseksi ja hänen myöhemmin lähettämiensä ohjeiden tarkoituksena oli vauhdittaa sotamarsalkka Herman Wrangelin osaston etenemistä.

Marssi Marienburgista Veikselin länsipuolelle tapahtui Montauer Spitzin kautta, johon oli koottu proomuja ja alettu rakentamaan siltaa. Sotamarsalkka Herman Wrangel sai kuljetetuksi joukkonsa Veikselin yli 19.8. ja seuraavana päivänä hänellä oli koossa 3460 miestä Falkenaussa, joka varustettiin edessä olevan yrityksen tukikohdaksi. Mukana oli eversti Johan Lilliehöökin skvadroonasta (Porin rykmentti) 400 miestä. Kun Ehrenreiter saapui 20.8., puuttui vielä lähes 700 miestä Kustaa II Adolfin määräämästä retkikunnan vahvuudesta.  Siitä huolimatta olisi sotamarsalkka Herman Wrangelin nyt pitänyt aikomuksensa mukaisesti hyökätä Meween, mutta hän pääsikin perille vasta seuraavana päivänä ja silloin huomasi kaupungin olevan puolustuskunnossa ja valloittamisen vaativan säännölliseen piiritykseen ryhtymistä. Kun Kustaa II Adolfin Herman Wrangelin avuksi lähettämä kreivi von Thurn oli todennut saman  asian eikä piiritystöihin voitu ryhtyä sateen jatkumisen vuoksi, sotamarsalkka Herman Wrangel 25.8. peräytyi takaisin Montauer Spitziin ja sieltä Danziger Hauptiin. Veikselin länsipuolelle ei sotamarsalkka Herman Wrangel liene uskaltanut jäädä muun muassa siksi, että danzigilaisiakin joukkoja oli lähtenyt liikkeelle auttamaan Meweä. Kustaa II Adolf ei tällöin voinut tehdä muuta kuin käskeä sotamarsalkka Herman Wrangelin lähettämään kokoamansa joukot takaisin varuskuntiinsa, mutta rakuunat, ratsuväen ja yhden skvadroonan ruotsalaista jalkaväkeä Graudenziin, koska Kustaa II Adolf kertoi suunnittelevansa retkeä joko Kulmin hiippakuntaan (Graudenzista etelään) tai Heilsbergiin (Ermelandin hiippakuntaan, Graudenzista koilliseen Passarge -joen takana). Sotamarsalkka Herman Wrangel sai käskyn  jäädä toistaiseksi Marienburgiin ja ottaa käyttöönsä 300 - 400 miehen komennuskunta, jos puolalaisia joukkoja alkaisi alueella liikkua. Eversti Johan Lilliehöökin rykmenttiin (Porin Rykmentti) kuuluva Metstaken skvadroona määrättiin tämän jälkeen Montauer Spitzin varuskunnaksi.

Wrangelin retki oli siis jäänyt aivan tuloksettomaksi. Kustaa II Adolf totesi Koniecpolskin nyt käyttävän samaa taktiikkaa, jota hän itse oli noudattanut Dirschaun luona: tämä nojautui huolellisesti varustettuun asemaansa eikä muuten ryhtynyt taisteluun, vaikka Kustaa II Adolf kuinka olisi houkutellut.

Neuenburgin kaupungin valtasivat kenraalimajuri Frans Bernhard von Thurnin johtamat n. 1000 muskettimiestä, jotka oli koottu eri rykmenteistä. Koska kaupungin kohdalla ei ollut siltaa, sai Pohjanmaan jalkaväkirykmentin skvadroona tehtäväkseen valmistaa 80 tukkilauttaa Veikselin ylitystä varten. Ylimenovalmistelut saatiin päätökseen syyskuun 4. päivänä, ja hyökkäys tapahtui seuraavana yönä. Yritys oli epäonnistua, sillä aluksi pääsi vain 300 miestä kaupungin kohdalla rantaan, mutta ripeän toiminnan ansiosta nämä valtasivat kaupungin lyhyen taistelun jälkeen.

Ruotsin armeijassa oli ylläpidetty ankaraa kuria ja jatkuvasti tähdennettiin kunnollista suhtautumista siviiliväestöön. Neuenburgin taistelussa pääsi tilanne kuitenkin ryöstäytymään  johtajien käsistä. Munkit ja ylhäisön palvelijat tapettiin, ja muilta ryöstettiin omaisuus jopa vaatteita myöten sukupuoleen tai ikään katsomatta. Luostarien rikkaudet varastettiin tai hävitettiin. Kerrotaan, että upseerit häpesivät alaistensa riehumista. Kaupunkiin sijoitettiin varuskuntajoukoksi porilainen skvadroona sekä kaksi komppaniaa Nils Larssonin skvadroonasta syyskuun 12. päivään saakka, jolloin nämä kutsuttiin takaisin rykmentteihinsä.

Neuenburgin valtaus ei aiheuttanut mitään muutosta tilanteessa, sillä Koniecpolski pysyi yhä edelleen leirissään ja veti puolustusasemiaan hiukan taaksepäin, mistä saattoi päätellä, ettei hän millään hinnalla antaisi houkutella itseään taisteluun epäedullisissa olosuhteissa. Hänen kirjeistään käy selville, että syyskuun alussa ei palkkoja ollut kyetty sopimuksen mukaisesti maksamaan, minkä vuoksi hänen armeijansa oli muutaman viikon ajan hajoamistilassa. Kriisi meni kuitenkin ohi, sillä hetmanni sai miehensä pysymään palveluksessa, vaikka myöhemminkään ei täyttä tilitystä kyetty tekemään ja tämä kiusallinen tilanne säilyi koko sotaretken ajan. Kustaa II Adolfin yritteliäisyyden pelosta Koniecpolski oli eri tahoille lähettänyt miehitysjoukkoja niin paljon, että Graudenzin leiriin lopulta jäi vain puolet  armeijan alkuperäisestä vahvuudesta. Jo syyskuun alkupuolella Koniecpolski oli sotavangeilta saanut tietoja, että Kustaa II Adolf valmistautui hyökkäämään Graudenzin ohi joko Thorniin tai Strasburgiin, ja ryhtyi sen varalta hyvissä ajoin erinäisiin toimiin. Koniecpolskin sotilaallisen silmän terävyyttä todistaa se seikka, että hän 13.9. lähetti juuri Strasburgiin rakuunoita ja kasakoita.

Kustaa II Adolfille kävi paikoillaan pysyminen entistä vaikeammaksi, kun elokuun lopussa ja syyskuun alussa Preussiin tuli huomattavia määriä apujoukkoja, joiden saavuttua leiriin oli syytä pelätä elintarvikkeiden puutteen moninkertaistuvan. Kun 9.9. laadittiin vahvuuslaskelma leirissä olevasta tai sinne lähipäivinä saapuvasta sotaväestä, oli tulos sangen tyydyttävä.

Suomalaista jalkaväkeä todettiin olevan yhteensä 1478 miestä kolmessa skvadroonassa.

Taulukko

Koko armeijan vahvuus, mukaan luettuna suomalaista ratsuväkeä armeijaan jo kuuluvina 7 komppaniaa ja 511 tervettä miestä sekä saapuvaksi odotettavia 7 komppaniaa ja 875 miestä, oli seuraava:

Taulukko

Ossa-joen leirissä siis oli elo- ja syyskuun vaihteessa jalkaväkeä 7710 ja ratsuväkeä 4862 eli yhteensä 12572 miestä. Pääaselajien välinen suhde oli tällöin joka suhteessa tarkoituksenmukainen. Jalkaväen aselajien kehityksessä herättää huomiota musketöörien lisääntyminen keihäsmiehiin verrattuna, sillä suhdeluku oli tällöin noin 8:5, sen sijaan, että normaalisuhde oli 4:3. Tärkeimpänä syynä tällaiseen kehitykseen lienee ollut sodan muuttuminen asemasodaksi, jossa ampuma-ase oli ylivoimainen keihääseen verrattuna. Yksi värvätty skvadroona olikin jo aseistettu yksinomaan musketeilla. Mutta tämän ohella on myös huomioon otettava se mahdollisuus, että keihäsmiehiä joutui raskaassa kenttäpalveluksessa suhteellisesti enemmän palveluskelvottomiksi kuin musketöörejä, koska keihäsmiesten varusteet olivat painavampia kuin musketöörien.

Jos Ossa-joen leiriin olisi saapunut meren rannasta kaikki se ratsuväki, jota 9.9. odotettiin tulevan, olisi tätä aselajia ollut yhteensä 8737 eli 1027 miestä enemmän kuin jalkaväkeä. Tällainen ratsuväen lisäys olisi tietysti ollut paikallaan vain määrätietoisesti siirryttäessä liikuntasotaan. Lisäys olikin tulossa tällaiseksi etupäässä vain sattumasta. Reinkreivi Otto Ludvig oli näet äkkiä saanut eron Tanskan palveluksesta ja omin päinsä tuonut rykmenttinsä Preussiin tarjoutuakseen Kustaa II Adolfin palvelukseen. Tämä ottikin tarjouksen vastaan, kenties arvellen, että melkoinen osa omaa ratsuväkeä olisi seuraavana syksynä lähetettävä kotimaahan lepäämään ja täydennettäväksi. Mutta kun hovimarsalkka Didrik von Falkenberg, joka 31.8. oli saapunut Turusta Elbingiin mukanaan viisi ratsuväkikomppaniaa sekä kaksi komppaniaa jalkaväkeä, oli järjestänyt Ossan leiriin vietävät osastot ja Kustaa II Adolfin käskyn mukaisesti lähtenyt matkalle 6.9. Hollandin - Hirschfeldin kautta, olikin hänellä mukanaan vain 24 ratsukomppaniaa (niistä suomalaisia viisi), alun perin laskettujen 31 asemasta. Tämä vahvistus saapui perille 10.9. ja sijoitettiin toistaiseksi leiristä peninkulman päähän, jossa Kustaa II Adolf kävi sen tarkastamassa.

Edellyttäen, että komppanioiden vahvuudet olivat samat kuin 9.9. tehdyssä laskelmassa on ilmoitettu, kuului von Falkenbergin  tuomaan ratsuosastoon 3000 miestä eikä 3875. Mutta tällöinkin koko kenttäarmeijassa oli ratsuväkeä 7862 ja molempia aselajeja yhteensä 15572 miestä. Kun lisäksi tulee tykistön ja kuormaston henkilökunta ynnä muuta, nousi koko huollettava miehistö varmaankin jonkin verran yli 16000 miehen. Näin suuren armeijan elättäminen paikoillaan tuotti yhä suurempia vaikeuksia. Suomalainen ratsuväki kyllä näyttää saavuttaneen sangen kiitettävän taitavuuden ryöstäessään ympäristöstä karjaa ja sen vuoksi sai tuon tuostakin tehdä partioretkiä. Siten oli everstiluutnantti Hans Ekholt 7.-8.9. retkellä Kulmin hiippakunnassa ja toi palatessaan saaliinaan 500 nautaa, jotka jaettiin sotaväelle. Mutta armeijan yhä kasvaessa tällaisetkaan saaliit eivät olleet muuta kuin pisara meressä, ja saalistus mahdollisuudet tietenkin pienenivät päivä päivältä. Seurauksena oli puute ja armeijan taisteluvahvuuden heikkeneminen. Kuvaavana näytteenä siitä on suomalaisen ratsuväen kunto 3.9. laaditun vahvuusilmoituksen mukaan:

Taulukko

Suomalainen ratsuväki, jossa tällä hetkellä ei lainkaan ollut sotilaselämään tottumattomia alokkaita, oli siis syyskuun alkuun mennessä menettänyt riveistään palveluskelvottomina 185 miestä eli enemmän kuin neljäsosan sotaretken alussa olleesta vahvuudesta. Kenttäarmeijan koko ratsuväestä oli tällöin 1410 miestä palveluskelvottomana. Vastaavat tiedot jalkaväen tilasta puuttuvat, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan ei se ainakaan parempi ollut.

Ossa-joen leiristä oli siis ehdottomasti pian lähdettävä liikkeelle. Vain marssin suunnasta saattoi olla epävarmuutta. Lopullista päätöstä varten Kustaa II Adolf kutsui upseereita 10.9. sotaneuvotteluun ja esitti eri vaihtoehtoina joko Danzigin, Thornin tai Strasburgin piiritykseen ryhtymisen. Päätökseksi tuli marssia Rehdenin kaupungin ohi piirittämään Drewenz-joen varrella sijaitsevaa Strasburgia, jotta Koniecpolski olisi pakotettu luopumaan asemistaan ja ryhtymään avoimeen kenttätaisteluun tai sitten kärsimään sen tappion ja häpeän, että antaisi Puolan kuningattaren eläkkeeksi määrätyn kaupungin joutua viholliselle. Kustaa II Adolf perusteli päätöstä kirjeessään pfalzkreiville seuraavaan tapaan:

"Vaikka Me tosin olemme jokin aika sitten tulleet tänne Graudenzin edustalle koko armeijamme kanssa siinä tarkoituksessa, että asianhaarain salliessa ryhtyisimme sitä piirittämään, kuitenkin, koska vihollinen pysyttäytyy asemissaan ja on sijoittanut leirinsä kaupungin muurien edustalle, ja kun tuo paikka on melkein ympäriinsä soiden suojaama, joten nopea piiritys ei käy päinsä, mutta Me taas emme saa vihollista tulemaan avoimelle kentälle emmekä näin suuren armeijan kanssa voi kauan olla yhdessä kohden, olemme yhden tai kahden päivän perästä päättäneet aloittaa marssin Thornin ja (Kulmin) hiippakunnan suuntaan kokeillaksemme, kummanko vihollinen tekee, tuleeko perässämme avoimelle kentälle ja ryhtyy taisteluun, vai antaako maansa joutua ryöstettäväksi."

Ennen liikkeelle lähtöä Kustaa II Adolf kutsui 12.9. Neuenburgista takaisin pääarmeijaan Johan Lilliehöökin ja Nils Larssonin miehineen määräten näiden sijaan varuskunnaksi ruotsalaisen skvadroonan majuri Nils Kaggin johdolla. Koniecpolski huomasi tämän vaihdon ja lähetti Neuenburgin suunnalle kasakoita ja husaareita, mutta Graudenzin luona hän oli entistä varovaisempi, kun näki vastustajansa leirissä liikehtimistä, jonka tarkoitusta ei tiennyt.

Lähtö Ossan leiristä tapahtui aamulla 14.9. ja marssi suunnattiin Rehdenin kaupungin ohi Strasburgiin, jonka edustalle saavuttiin 17.9. Strasburg vallattiin syyskuun 25. päivänä , mutta matkan edistyessä vaikeutui huoltotilanne.

Nyt ilmeni, että sodassa oli alkanut uusi vaihe, jossa Kustaa II Adolfin armeija kärsi sitä raskaampia tappioita, mitä suurempi se oli. Strasburgin valtauksesta huolimatta Kustaa II Adolfin asema oli kaikkea muuta kuin kehuttava. Yhteys Itämeren rannikkoon oli kokonaan katkennut ja viimeksi tulleiden tietojen mukaan sieltä ei ollut odotettavissa apua armeijan huoltamiseksi. Palkkoja ei enää ollut muutamaan kuukauteen kyetty maksamaan. Salvius kuvaa tilannetta seuraavasti:

"Tällä sotaretkellä on sotaväki kärsinyt paljon, mieliala on käynyt niin vastahakoiseksi, että sitä on kirjeellisesti mahdotonta kuvata, vanhojen saksalaisten ratsumiesten kärsivällisyys on jännitetty niin äärimmilleen, että jollei kansleri keksi hyviä keinoja, meidän arvomme on suuressa vaarassa .... Koko puolalaisten alueelta oli kaikki elävä aines evakuoitu pois, Masoviassa eivät partiomme löytäneet kotoa tuskin yhtään ihmistä 11 peninkulman matkalla Strasburgista lähtien. Vähän karjaa ne toivat mukanaan leiriin, mutta leipää ei ollenkaan. Tällä retkellä olemme kärsineet niin suurta puutetta, että H.K.M.:nsakin pöydässä on juotu silkkaa vettä, ja muutamat tuhannet miehet eivät ole saaneet maistaa leipää sen jälkeen kuin viimeksi Ossa-joella, minkä vuoksi nälkä on aiheuttanut armeijalle melkoisen mieshukan."

Armeijan taisteluvahvuuden kehitys todistaa sitovasti, että Salviuksen kuvaus ei suinkaan ole liioittelua. Siitä huolimatta, että Ossan leiriin oli rannikolta saapunut täydennysjoukkoja, oli armeijan vahvuus 27.9. kuitenkin pienempi kuin Marienburgista lähdettäessä. Suomalaista ratsuväkeä oli nyt 12 komppaniaa kahdeksi skvadroonaksi jaettuna. Niiden 994 miehestä oli palveluskelvottomia 64 sairauden ja 133 hevosen puuttumisen takia. Kenttäarmeijan koko ratsuväen määrä oli tällöin 7391 miestä, mutta näistä oli 348 sairaita ja 495 hevosettomia, joten taistelukelpoisia oli 6652 miestä. Tiedot jalkaväen tilasta puuttuvat. Sen vahvuus oli 6652 miestä. Kun vahvuusilmoituksessa mainittu jalkaväen määrä on siinä laskettu yhteen ratsuväen taistelukelpoisten luvun kanssa, tarkoittanevat molemmat luvut taistelukelpoisia, joten koko armeijan taisteluvahvuus 27.9. olisi ollut 13200 miestä.

Huoltovaikeudet siis tekivät mahdottomaksi jäädä pitkäksi aikaa Strasburgiin. Mutta nyt ei enää voitu lähteä Drewenz-jokea alaspäin Thorniin, jonka valloittamista useat lähteet mainitsevat Kustaa II Adolfin ajatelleen vielä Ossa-joen leiristä lähdettäessä, sillä huoltovaikeudet olisivat sinne marssittaessa yhä vain lisääntyneet. Ainoa suunta, jossa voitiin odottaa löytyvän elintarvikkeita, oli Neumark ja Preussin herttuallinen alue, jonka kautta myös paluu Itämeren rannikolle olisi turvallisinta. Tästä lähtien siis huoltonäkökohdat määräsivät sotatoimien suunnan. Strasburgiin Kustaa II Adolf jätti varuskunnaksi skvadroonan keltaisesta rykmentistä majuri Wildeisenin johdolla, mutta lisäksi jäi kaupunkiin eri joukko-osastoista yhteensä 700 sairasta. Kaikki kaupungin piirityksen aikana kaivetut lähestymishaudat tasoitettiin, jottei vihollinen voisi käyttää niitä hyväkseen, ja 29.9. lähetettiin von Falkenberg miehittämään kaupungista peninkulman päässä oleva kapeikko, jottei Koniecpolski voisi järjestää mitään yllätystä. Pääjoukko lähti liikkeelle 30.9. ja marssi Pokrzydowon kautta Neumarkin edustalle, jota 3.10. alettiin piirittää, mutta elintarvikkeiden puutteen vuoksi oltiin pakotettuja keskeyttämään piiritys alkuunsa ja jatkamaan matkaa koilliseen kohti Preussin herttuakuntaa. Marssi oli jo tähän saakka ollut tavattoman vaikeaa. Tykkien raahaaminen pohjattomia teitä pitkin näytti toisinaan ylivoimaiselta tehtävältä ja jalkaväkikin painui liejuun vyötäisiä myöten.

Koniecpolskin vaikeudet olivat hiukan toisenlaisia. Viimeistäänkin jo Graudenzin leirissä Koniecpolski oli tehnyt johtopäätöksen, että vastustajan edettyä kauas tukikohdastaan ja pyrkiessä ylivoimansa turvin ratkaisutaisteluun, hänen itsensä oli ehdottomasti vältettävä taistelua ja sen sijaan vastustajan yhteyksiä häiritsemällä ja evakuoimalla sotatoimialue vaikeutettava tämän huoltoa. Sellaisessa näännytyssodassa olisi vastustajan joutuminen tappiolle sitä varmempi, mitä suurempi sen armeija olisi ja mitä kauemmas tukikohdistaan se etenisi. Taistellessaan Zolkiewskin johdolla venäläisiä vastaan ja Chodkiewiczin johdolla turkkilaisia vastaan Koniecpolski oli saanut kokemuksia tällaisesta sodankäynnistä. Mutta sen johdonmukainen toteuttaminen ei suinkaan ollut helppoa. Nimenomaan puolalaisille, jotka aina ovat antaneet suuren arvon ritarilliselle ulkonäölle, oli suorastaan luonnonvastaista tyytyä passiiviseen puolustukseen ja antaa vastustajan retkeillä valtakunnan sisäosiin. Tämän taktiikan myönteiset seuraukset saattoivat tulla näkyviin vasta vähitellen eivätkä silloinkaan antaneet aktiiviselle mielelle täyttä tyydytystä. Se seikka, että Koniecpolski onnistui johdonmukaisesti toteuttamaan suunnitelmansa, todistaa, että hän oli yhtä taitava neuvottelijana kuin sotapäällikkönä. Kuninkaalleen lähettämiin kirjeisiinsä Koniecpolski kyllä on sovittanut komean kokoelman fraaseja, joilla hän vakuutti valmiuttaan hyökätä vihollisen kimppuun, mutta samalla hän perusteli käytännössä noudattamaansa taktiikkaa niin varmasti, ettei Varsovasta voitu lähettää hänelle ratkaisutaisteluun ryhtymistä vaativia käskyjä siitäkään huolimatta, että vihollispartioita retkeili jo 12 - 14 peninkulman päässä Varsovasta. Myös armeijansa keskuudessa esiintyvät eriävät mielipiteet Koniecpolski pystyi pitämään kurissa. Nimenomaan Mszonowon leirissä oltaessa osa Koniecpolskin miehistä esitti vaatimuksen, että koko armeija olisi siirrettävä Drewenz-joen eteläpuolelle suojelemaan maata vihollisen hävitysretkiltä. Koniecpolski kuitenkin torjui jyrkästi vaatimuksen, koska silloin olisi ollut vaikea enää palata takaisin Drewenz-joen pohjoispuolelle ja koko Veikselin alajuoksu Thornia myöten olisi joutunut vihollisen haltuun. Koniecpolski piti tärkeänä edelleen pysyä sellaisessa asemassa, että saattaisi katkaista vastustajansa yhteydet ja jälkikuljetuksen sekä yhtä mittaa häiritä tämän huoltoa. Strasburgin antautumisen jälkeen Koniecpolski sai tietoja, että Kustaa II Adolf aikoisi jatkaa sotaretkeään joko lounaaseen Thorniin tai sitten koilliseen Neumarkin-Löbaun-Ermelandin hiippakunnan suuntaan. Koniecpolski piti todennäköisempänä jälkimmäistä vaihtoehtoa ja lähetti Neumarkin ja Löbaun varuskuntien vahvistukseksi muutamia satoja jalkaväkimiehiä. Sen seurauksena Koniecpolskin pääjoukko pieneni yhä kykenemättömämmäksi kenttätaisteluun. Mutta sen Koniecpolski jo aikoja sitten oli jättänyt pois laskuistaan ja saattoi pitää suorastaan etuna pääjoukkonsa heikkenemistä, koska sen huolto helpottui ja liikkuvuus parani. Cunctator - maineen saaminen ei Koniecpolskia suuremmin arveluttanut, sillä hän alkoi saada varmuuden taktiikkansa tehokkuudesta. Sissisodan mahdollisuuksia lisäsi se, että muutamissa sotanäyttämön läheisissä voivodi-kunnissa oli toimitettu väenotto ja siten saatuja, taisteluarvoltaan hyvin epätasaisia joukkoja alkoi asettua hetmannin käytettäväksi.

Koniecpolski lähti liikkeelle Mszonowon leiristä 2.10. koko ajan valiten marssisuuntansa siten, että oli vastustajansa ja Veikselin alueen välissä. Kustaa II Adolfin yhteys tukialueensa kanssa pysyi siis edelleen katkaistuna ja saattoi palautua vasta sitten, kun olisi edetty niin kauas koilliseen, että välitön kosketus Elbingin kanssa olisi saavutettu, elleivät sitäkin Ermelandin suunnalla liikkuvat puolalaiset partiot häiritsisi. Kustaa II Adolfin joukkojen marssiessa Neumarkiin Drewenz-joen vartta kulkevaa tietä pitkin Koniecpolski valitsi läntisen tien, jolloin armeijoiden väliin jäi järvialue. Kun Koniecpolski sai tiedon Kustaa II Adolfin marssista Neumarkin ohitse ja sieltä koilliseen, hän eteni omaa tietään samaan suuntaan ja varusti leirinsä Skarlinin kylään. Kauemmas Koniecpolski ei mennyt, koska hänen oli vältettävä joutumasta järvialueelle, jossa vihollinen ylivoimaansa hyväksi käyttäen  joko olisi voinut hänet eristää syrjään tai sitten pakottaa taisteluun epäedullisissa olosuhteissa.

Marssittuaan jonkin matkaa Neumarkista eteenpäin Kustaa II Adolf poikkesi Drewenz-joelta länteen ja saapui Deutsch-Eylaun luo 4.10. Kaupunki oli poltettu, mutta selkäsuojaa saadakseen Kustaa II Adolf asetti siihen varuskunnaksi Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentin ja Jakob Scottin rykmentin. Kun myös tykistö jätettiin sinne, oli selvää, että Kustaa II Adolfilla oli tarkoitus järjestää armeijalleen pitkä marssitauko. Pääjoukko jatkoi matkaansa Montigin kylään, jonka ympäristöön se majoitettiin hajalleen muutamiksi päiviksi. Järvialue suojasi lepäävät joukot kaikilta yllätyksiltä. Koniecpolskin täytyi harmikseen todeta, että hänen olisi pitänyt kiertää aina Saalfeldiin saakka saadakseen tiedustelua varten tarvittavia vankeja, vaikka tähän saakka oli tällä tavoin hankittu tuoreita tietoja joka päivä. Nyt oli Kustaa II Adolfilla täysi rauha miettiä tilannetta, johon oli jouduttu. Kustaa II Adolfin sihteeri Salvius kuvaa päämajan käsityksiä seuraavasti:

"Olemme siis pakotettuja menemään niin kauas herttualliselle alueelle, että taas saamme jonkin verran ruokaa. Puolalaiset ovat niin ollen tällä kertaa osoittaneet vääräksi väitteen, että suuri armeija elättäisi itsensä, sillä he ovat ajaneet kaiken elollisen pois tieltämme, ja vaikka he huolellisesti välttävät taistelua, seuraavat he kuitenkin meitä kintereillä, saartavat meitä joka puolelta ja estävät kaiken kuljetuksen, niin että meillä on puute hevosten rehustakin. Ja heidän aikomuksensa näyttää olevan yhä edelleenkin käydä kanssamme sotaa tällä tavalla."

Kustaa II Adolf sitä vastoin vielä suunnitteli sotatoimien jatkamista uuden suunnitelman mukaisesti. Kustaa II Adolf aikoi majoittaa  suurimman osan saksalaisia palkkajoukkoja talvileiriin Preussin herttuakunnan alueelle sekä Ermelandiin ja etupäässä kotimaisten joukkojen kanssa marssia Veikselille, jossa Mewe edelleen oli puolalaisten tukikohtana ja josta alaspäin Danzigin joukot pitivät Veikselin alajuoksua hallussaan tai ainakin rauhattomana. Sitä varten Kustaa II Adolf kutsui Itämeren rannikolla olevia joukkoja luokseen. Sotamarsalkka Herman Wrangel ei tällä välin ollut yhteyksien katkeamisen vuoksi tiennyt, mihin tehtäviin hänen olisi ryhdyttävä. Ensimmäisen kerran saatiin vasta Montigissa oltaessa yhteys Itämeren rannikon tukikohtien kanssa palautetuksi. Aamulla 6.10. Kustaa II Adolf sai kansleriltaan Axel Oxenstiernalta kirjeen, jossa tämä ilmoitti 1.10. saapuneensa Pillauhun ja 3.10. Elbingiin. Samana päivänä saapui päämajaan myös muutamia satoja Elbingissä ja Marienburgissa varustettuja kenttäkaupustelijain kuormavaunuja sekä niiden saattajina yhteensä 1400 sotilasta. Mutta niiden saavuttua oli 8.10. lähetettävä Elbingiin suuri joukko sairaita, ehkä pari tuhatta miestä, joiden saattojoukoksi täytyi määrätä 200 rakuunaa ja neljä jalkaväkikomppaniaa. Sairaiden joukossa oli kaikkia mahdollisia kansallisuuksia, myös suomalaisia. Tiedetään Anrepin skvadroonasta saapuneen Elbingiin 54 sairasta tai hevosetonta miestä. Elbingin kronikoitsija Israel Hoppe kertoo, että esikaupunki, hospitaalit ja sairaalat täyttyivät sairaista ja kuolleista.

Myös niiden vahvuusilmoitusten perusteella, joita koottiin 6.10., armeijan tila oli kehittymässä huolestuttavaksi. Suomalaisen ratsuväen taisteluvahvuus oli tuolloin 980 miestä, joten se syyskuun lopun jälkeen oli vähentynyt 14 miehellä. Koko armeijan ratsuväen taisteluvahvuus oli 6384 miestä, joten syyskuun lopun jälkeen oli menetetty 164 miestä. Jalkaväen määräksi useimmat vahvuuslaskelmat ilmoittavat 6058 miestä, jolloin koko armeijan taisteluvahvuus olisi ollut 12442 miestä eli 758 miestä vähemmän kuin syyskuun lopulla. Sairaiden ja hevosettomien määrä oli 493 tai 895 ratsu- ja 684 jalkamiestä, yhteensä 1177 tai 1479 miestä. Molemmat tiedot ratsuväen palveluskelvottomien määrästä lienevät oikeita, sillä pienempi tarkoittanee kenttäarmeijan mukana olevia, suurempi sen lisäksi muualle sijoitettuja.

Huoltovaikeudet pakottivat Kustaa II Adolfin lopettamaan sotaretken jatkamista koskevat suunnitelmansa. Kun Kustaa II Adolf 10.10. pääjoukkoineen lähti jatkamaan matkaa Montigista pohjoiseen, olikin tarkoituksena yksinomaan pyrkiä sellaiselle alueelle, jossa armeija voitaisiin elättää. Mutta marssi oli tavattoman vaikea. Muun kurjuuden lisäksi alkoi sataa rakeita ja lunta. Ne 1000 paria kenkiä ja sukkia, jotka Kustaa II Adolf nyt tilasi kansleri Axel Oxenstiernalta, olisi epäilemättä tarvittu  jo paljon aikaisemmin. Tarkoitus oli siirtyä 2 peninkulman päässä olevaan Bienaun kylään, mutta tykkejä ei jaksettu vetää liejun läpi pidempään kuin puoli peninkulmaa päivässä, ja perille saavuttiin vasta 12.10. Kustaa II Adolf majoittui lähellä olevaan Liebmühlen kauppalaan. Varmistaakseen järvialueen kaakkoissuunnan Kustaa II Adolf lähetti 13.10. eversti Baudissinin ratsurykmenttinsä kanssa karkottamaan puolalaiset Osteroden luota. Tämä ei kuitenkaan pitänyt riittävää huolta tiedustelusta ja joutui taisteluun Koniecpolskin johtaman ylivoimaisen osaston kanssa. Eversti Baudissin joutui haavoittuneena puolalaisten vangiksi, melkoinen joukko ratsumiehiä kaatui ja kolme kornettia menetettiin. Vähän tämän jälkeen Kustaa II Adolf sai toisen viestin: Neuenburgin komendantti Nils Kagg oli antanut puolalaisten houkutella itsensä ryöstöretkelle ja joutunut vangiksi. Itse kaupunki menetettiin 11.10. ja vain 70 miestä pelastui lautoilla Veikselin itäpuolelle.

"Siten käy, kun linnojen päälliköiksi pannaan lapsia", lausui Kustaa II Adolfin sihteeri Salvius uutisen saavuttua Liebmühleen. Kustaa II Adolf teki 14.10. retken Osterodeen mukanaan 2000 ratsumiestä ja saman verran musketöörejä. Koniecpolski ei kuitenkaan taktiikkansa mukaisesti antautunut taisteluun. Kustaa II Adolf antoi räjäyttää kaupungin portin auki ja miehitti sen. Samana päivänä jokin toinen osasto miehitti järvialueen pohjoispäässä olevan Saalfeldin. Seuraavina päivinä lähetettiin suomalaisia osastoja pitkille partioretkille tiedustelemaan puolalaisten toimia. Kapteeniluutnantti Johan Printz, joka hiljakkoin oli saapunut leiriin, oli tällaisella retkellä 16.-17.10. ja majuri Nils Larsson taas kävi  17.-18.10. kolmen peninkulman päässä Bergfrieden luona ottamassa selvää, oliko puolalaisilla siellä tekeillä silta Drewenz-joen yli.

Huoltovaikeudet jatkuivat edelleen melkein samanlaisina kuin aikaisemmin, vaikka oli tultu alueelle, jota ei oltu järjestelmällisesti evakuoitu. Kun puolalaiset olivat hävittäneet kaikki myllyt, ei puimattomasta viljasta ollut suurta apua. Sotaväki vain tärveli sen eikä mikään näyttänyt riittävän. Liebmühlessa ollessaan Kustaa II Adolfin sihteeri Salvius kuvasi kansleri Axel Oxenstiernalle oloja seuraavasti:

"Kuningas on koko lailla ymmällään armeijan tilasta. Upseerit, jotka ovat palvelleet 30 vuotta, eivät muista armeijamme milloinkaan olleen tällaisessa kunnossa. Vaikeudet ovat niin suuret, ettei niitä voi sanoin kuvata. Mieshukka on jo 5000 miestä siitä lukien kuin lähdimme liikkeelle Ossa-joelta, ja joka päivä karkaa ruotsalaista miehistöä tiehensä. Kuningas käskee Teidän Armonne ottamaan selvää, kuinka paljon miehistöä on siellä meren rannikolla. Ulkomainen miehistö on niin vastahakoista, että kapinan puhkeaminen on odotettavissa, ja käytettävissä olevat varat ovat niin mitättömiä, kuten T.A.:nne tietää, ettemme pysty tyydyttämään vaatimuksia. Koko maaseutu on täällä niin viheliäistä, ettemme voi järjestää parempaa majoitusta kuin neljä taloa kullekin rykmentille. Tiet ovat niin kurjia, että tykkien kanssa emme pääse eteenpäin enempää kuin puoli peninkulmaa päivässä. Vihollinen seuraa perässämme ja katkaisee meiltä kaiken jälkikuljetuksen, joten tämän armeijan suuruus on meille hyvin kiusallinen. Kuningas ei kuitenkaan katso voivansa kunnollisesti täältä peräytyä, ennen kuin kuri on jonkin verran palautettu ... Ruotsalaiset [s.o. kotimaiset] ovat armeijamme ydin, muista ei ole paljon väliä."

Kansleri Axel Oxenstierna sai useita käskyjä lähettää pääarmeijaan Itämeren rannikolla olleita tuoreita joukkoja sekä kaikki rahat ja elintarvikkeet, mitä suinkin sai irti.

Tilanteen vakavuus tulee selvästi näkyviin armeijan taisteluvahvuuden nopeassa vähenemisessä. Kun 16.10. koottiin vahvuustiedot, kävi selville, että jalkaväkeä oli 5329 ja ratsuväkeä 5883 eli yhteensä 11212 miestä. Kymmenessä päivässä oli siis menetetty 1230 miestä, mutta selville ei käy, onko vahvuusilmoituksissa otettu huomioon vain taistelukelpoiset vaiko kaikki elossa olevat.

Jotta armeija ei joutuisi täyteen hajaantumistilaan, oli marssia ehdottomasti jatkettava Itämeren rannikolle saakka. Tilanteen epätoivoisuutta kuvaa Kustaa II Adolfin aikomus jättää tykistö jälkeen tai tuhota se. Ensin Kustaa II Adolf ajatteli jättää sen Osterodeen, mutta kun oli syytä pelätä, että kaupunkia ei elintarvikkeiden puutteen vuoksi kyettäisi kauan puolustamaan, hän jo ajatteli niinkin epätoivoista tekoa kuin tykkien särkemistä ja kuljettamista raaka-aineina takaisin Ruotsiin siellä uudestaan valettaviksi. Kun Koniecpolski ei kuitenkaan sattunut riittävästi painostamaan kriisin ollessa pahimmillaan, voitiin tykistö sentään teiden jäädyttyä pelastaa. Liebmühlessä joka tapauksessa varmistui päätös luopua sotatoimien jatkamisesta ja armeijan hajottamisesta talvileiriin siten, että kotimaiset joukot sijoitettaisiin Veikselin alajuoksun tienoille ja palkkajoukot, joiden luotettavuus oli kyseenalainen, tämän alueen itäpuolelle. Kun Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa ei saatu aikaan tyydyttävää sopimusta, ei tämän alueen puolueettomuuden jatkuvasta loukkauksesta voitu pidättäytyä. Siitä huolimatta, että neuvottelut Puolan edustajien kanssa eivät näyttäneet lupaavan aselevon aikaansaamista, aikoi Kustaa II Adolf itse lähteä Ruotsiin, jossa varustautumisen jatkamisen ja siihen tarvittavien rasitusten lisäämisen ei uskottu onnistuvan ilman kuninkaan läsnäoloa.

Kustaa II Adolf lähetti kuormaston matkalle Liebmühlestä pohjoiseen aamulla 18.10. Kun majuri Nils Larsson palasi retkeltään puolen päivän tienoilla ja ilmoitti todenneensa, ettei puolalaisilla ollut siltaa Drewenz-joen yli, antoi Kustaa II Adolf kenttäjoukoilleenkin lähtökäskyn. Ne saapuivat Hollandin kaupunkiin 19.10. puolen päivän aikaan. Muutamia tunteja myöhemmin tuli sinne Elbingistä Kustaa II Adolfia vastaan myös Axel Oxenstierna saattovartionaan kolme komppaniaa suomalaisia, jotka hiljakkoin olivat saapuneet Turusta. Seuraavana päivänä valmistui käsky armeijan majoituksesta talvileiriin. Kustaa II Adolf itse siirtyi 22.10. Elbingiin mukanaan armeijan ylin päällystö ja melkein koko ratsuväki, sen mukana 12 suomalaista ratsukomppaniaa. Elbingiläinen kronikoitsija Israel Hoppe, joka silminnäkijänä oli katsomassa Kustaa II Adolfin juhlallista paluuta, totesi, että saksalaisia lukuun ottamatta tuskin yksikään komppania oli säilynyt määrävahvuisena, vaan useimmissa oli vain 30-40 miestä ja nekin sairaina tai muuten huonossa kunnossa. Talvimajoituksen järjestämisen ohella nyt oli toisena päätehtävänä laivojen hankkiminen sairaiden ja täydennettävien osastojen kuljettamiseksi takaisin kotimaahan. Suomalainen ratsuväki sijoitettiin Werderille keskuspaikkoinaan Frauenburg, Neuteich, Mehlsack, Dirschau ja Tolkemit. Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentti Marienburgiin ja Stuhmiin sekä eversti Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti Braunsburgiin. Luultavasti jo majoitusta järjestettäessä määrättiin, mistä joukko-osastoista kenttäarmeija olisi tarpeen tulleen koottava. Itsestään selvää oli, että siihen olisi otettu kaikki saatavissa oleva ratsuväki. Jalkaväkeä taas suunniteltiin siihen otettavaksi 48 komppaniaa eli 12 skvadroonaa ja niihin kuuluviksi määrättiin koko eversti Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti ja Johan Lilliehöökin skvadroona. Kaikki järjestelyt suoritettuaan Kustaa II Adolf lähti 28.10. Elbingistä Pillaun kautta kotimatkalle.

Kun myös Koniecpolski marraskuun alussa hajotti 6000 miehen armeijansa talvileiriin. Osa joukoista sijoitettiin Graudenzin ja Schöneckin tienoille ja osan Strasburgin itäpuolelle. Tämän seurauksena alkoi sotatoimissa tavanmukainen pysähdys ilman muodollista aselevon solmimistakin.

Talvi 28.10.1628 - 16.5.1629

Preussissa olevan jalkaväen tila oli marraskuun lopussa, siis runsaan kuukauden levon jälkeen, seuraavanlainen:

Joukko Terveitä Sairaita Yhteensä
Ruotsalaisia ja suomalaisia 8064 2602 10666
Värvättyjä 4316 1369 5685
Rakuunoita 277 93 370
  12657 4064 16721

Suunnilleen samanlainen lienee ollut ratsuväen tila, päätellen kotiutettujen suhteellisen suuresta lukumäärästä ja Preussiin jääneiden keskuudessa olevien sairaiden ja hevosettomien runsaudesta. Pisimpään Preussissa olleiden osastojen vahvuus ja kunto oli niin alhainen, että niitä täytyi lähettää kotimaahan täydennettäviksi ja varustettaviksi. Ennen marraskuun loppua lähti Pillaun kautta Ruotsiin ja Suomeen jalkaväkeä 38 komppaniaa, joissa oli 4623 miestä, ja ratsuväkeä 31 komppaniaa, joiden yhteisvahvuus oli 2821 miestä. Suomalaisista kotiutettiin vain ratsuväkeä. Kun Pillauhun kasautui kotiin pääsyä odottamaan 7444 miestä ja kun kaikilla oli kiire päästä lähtemään, eivät varastot näytä riittäneen kunnollisen matkaevään järjestämiseen, vaan miehet saivat sitä mukaansa aivan niukasti ja sekin oli osittain pilaantunutta. Ruotsalaisesta miehistöstä oli Kustaa II Adolfin väitteen mukaan kuollut merellä muutamia satoja miehiä. Suomalaisen ratsuväen kotimatkasta ei ole tietoja, mutta todennäköisesti sitäkin vaikeutti muonan puute.

Varmaa on, että vuoden 1628 sotaretki vaikutti tuntuvasti päällystön ja miehistön sotilaalliseen kehitykseen. Kustaa II Adolfissa oli varmentunut käsitys joukkojensa taistelukelpoisuudesta. Sen vuoksi Kustaa II Adolf oli saattanut etsimällä etsiä taistelua suunnitellen aluksi sotaliikkeitäkin  siinä tarkoituksessa, että vihollisen olisi pakko antautua taisteluun. Suuri merkitys vastaiselle kehitykselle oli myös kokemuksella, jonka armeija sai tottuessaan elämään sotanäyttämön kustannuksella, välittämättä siitä, oliko alue vihollisen vaiko puolueetonta. Elbingin kronikoitsijalla Israel Hoppella oli täysi syy merkitä kirjaansa sanaleikki, joka hiukan vääntäen everstien nimiä totesi Kustaa II Adolfin Preussista lähtiessään jättäneen jälkeensä" Streiff-ende Noht, Teuffel und Todt" (eli ryöstön ja puutteen, paholaisen ja kuoleman).

Niin tarpeellinen kuin yhtäjaksoinen talvilepo olisikin ollut kesällisen sotaretken väsyttämille joukoille, oli  se kuitenkin keskeytettävä. Brandenburgin vaaliruhtinaan välityksellä käydyt neuvottelut aselevosta tai rauhasta eivät olleet johtaneet sopimukseen. Neuvottelujen kestäessä tekivät eri tahoille sijoitetut puolalaiset joukot partioretkiä ruotsalaisten majoitusalueille. Erittäin huolestuttava oli Strasburgin varuskunnan asema, sillä sen varastot olivat jääneet kovin vähäisiksi eikä niitä etäisyyden vuoksi ollut helppo täydentää. Lisäksi saattoivat puolalaiset milloin tahansa aloittaa kaupungin piirityksen. Sen vuoksi Axel Oxenstierna päätti Kustaa II Adolfilta saamansa neuvon mukaisesti koota eri varuskunnista ja talvileireistä kenttäarmeijan, joka kykenisi tekemään retken Strasburgiin kuitenkin niin, että päätukialueelle jäisi riittävästi joukkoja alueen puolustamiseksi.

Kansleri Axel Oxenstierna määräsi yhdessä retken johtajan sotamarsalkka Herman Wrangelin kanssa kenttäarmeijan kokoonpanon. Ja he laativat armeijan taistelujärjestyksen, joka kirjallisena jaettiin upseereille ja jota todellakin pyrittiin noudattamaan retkellä syntyneessä taistelussa. Joukot oli jaettu yleisesti käytössä olleen tavan mukaisesti kahdeksi portaaksi. Molemmat portaat porrastettiin neljään toisistaan yhtä etäällä olevaan suoraan linjaan siten, että ensimmäiseen asetettiin tykit ja toiseen musketöörit sekä kolmanteen ja neljänteen ratsuväki. Kumpikin porras oli niin ikään yleisen tavan mukaisesti jaettu kolmeen osaan: keskustaan sekä oikeaan ja vasempaan siipeen. Keskustan muodosti pelkkä ratsuväki, ensimmäisen portaan reinkreivin rykmentti ja toisen portaan kolme kaartin komppaniaa sekä yksi värvätty skvadroona. Keskustan komentajaa ei mainita, mutta todennäköisesti sotamarsalkka itse aikoi sijoittua reinkreivin luokse ja antaa tälle tarvittaessa käskyjään. Keskustan ja siipien väleihin oli sijoitettu tykit pareittain, toisen siiven vasemman siiven jäädessä ilman tykkejä. Ensimmäisen portaan kumpanakin siipenä oli kaksi musketööriskvadroonaa, joiden väliin taakse oli porrastettu kaksi ratsuskvadroonaa. Näiden siipien komentajina  olivat everstit Ehrenreiter sekä Teuffel. Toisen portaan siivet, joiden komentajiksi määrättiin eversti Pauli sekä everstiluutnantti Noth, oli porrastettu siten, että keskustaa lähinnä oli musketööriskvadroonat, sen ulkopuolella takana ratsuväkiskvadroonat ja uloimpana niiden takana rakuunakomppaniat. Kuormaston saattovartioksi oli määrätty 200 musketööriä.

Sotamarsalkka Herman Wrangelin antaman marssikäskyn mukaan osastojen järjestys oli sellainen, että siirtyminen taistelujärjestykseen saattoi tapahtua nopeasti. Ensimmäinen porras tietenkin kulki edellä, vuoropäivinä vasen tai oikea siipi keulassa, mutta osastojen järjestys oli muuten melkein sama kuin taistelujärjestyksessä. Etujoukkona oli vuoron perään päivän kerrallaan yksi ratsuväkiskvadroonista. Vartiopäällikökseen eli kenraalimajurikseen sotamarsalkka Herman Wrangel määräsi eversti Zakarias Paulin ja päämajoitusmestarikseen eversti Nothin.

Sotamarsalkka Herman Wrangelin armeijan koko vahvuus oli 6016 miestä, niistä 2616 musketööriä (mukaan lukien rakuunat) ja 3400 ratsumiestä. Aselajien väliset suhteet olivat erittäin sopivat nopeasti suoritettavaa retkeä varten, jonka varrella voitiin joutua monenlaisiin kahakoihin ja asemataisteluunkin. Mukana olevat neljä 12-naulaista ja kaksi 6-naulaista tykkiä olivat täysin riittäviä raskaaksi aseistukseksi. Huomiota herättävää on, että ulkomaiset palkkasoturit olivat armeijassa suurena enemmistönä. Ruotsalaista ratsuväkeä ei mukana ollut enempää kuin eversti Paulin 70 miehen vahvuinen komppania Herman Wrangelin skvadroonassa, ja suomalaisia edustamassa oli everstiluutnantti Hans Ekholtin 350 miehinen skvadroona. Jalkaväen joukossa oli ruotsalaisia 179 musketööriä eversti Muschampin ja 200 kuormastoon määrättyä musketööriä eversti Saltzburgin rykmentistä, suomalaisia taas eversti Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentistä 300 miestä tasan jaettuina Ramsayn, Ehrenreiterin ja Lilliehöökin skvadrooniin, sekä 300 miestä eversti Lilliehöökin (Porin) rykmentistä. Kotimaista miehistöä oli siis retkellä 449 ruotsalaista ja 950 suomalaista, yhteensä 1399 miestä eli vajaa neljäs osa koko armeijasta. Ei olekaan ihme, että Kustaa II Adolf saatuaan tiedon sotamarsalkka Herman Wrangelin armeijan kokoonpanosta lähetti tälle huomautuksen, että armeijaan olisi otettava muitakin kansallisuuksia eikä vain skotteja, koska oli vaarallista jäädä riippuvaiseksi yhdestä kansallisuudesta, joka saattaisi nousta kapinaan. Tällä huomautuksella oli vain periaatteellinen merkitys, sillä se tehtiin vasta Strasburgin operaation päätyttyä ja saapui perille vieläkin myöhemmin.

Retkelle lähtevät osastot nähtävästi valikoitiin huolellisesti. Nimenomaan määrättiin, että ratsuväen oli jätettävä sairaat ja hevosettomat miehet majapaikkoihinsa sekä otettava mukaansa kahden viikon muona. Retken valmistelu alettiin jo aivan tammikuun alussa. Kun rauhanneuvotteluissa oli päätetty odottaa Koniecpolskin vastausta 10.1. saakka eikä siihen mennessä mitään vastausta tullut, kiirehdittiin valmisteluja, ja 25.1. kansleri Axel Oxenstierna antoi käskyn joukkojen keskittämisestä Liebemühleen 27.1. Kun kansleri ei itse voinut saapua sinne, lähetti hän Wrnagelille kirjallisen toimintaohjeen. Sen mukaan oli sotamarsalkan nopeasti marssittava Osterodeen, jossa kenttäarmeijaan määrätty Klitzingin skvadroona oli varuskuntana. Jos siellä saataisiin tietää, että vihollinen jo oli ehtinyt koota joukkonsa Osteroden ja Strasburgin välillä Löbaun tai Neumarkin tienoille, oli kuormasto jätettävä Osterodeen, jotta voitaisiin rivakasti hyökätä vihollisen kimppuun ja avata kuormastolle esteetön pääsy Strasburgiin. Ellei vihollinen olisi ehtinyt kokoontua tai olisi sijoitettuna Strasburgin länsipuolelle, oli kuormasto vietävä suoraan Osterodesta Strasburgiin, täydennettävä sen varastot, kuljetettava sieltä sairaat Osterodeen ja varuskunta uudestaan täydennettävä joko ruotsalaisilla tai Lilliehöökin (Porin) rykmentin suomalaisilla 400 - 500 miehen vahvuiseksi sekä varastojen suuruudesta riippuen jätettävä sinne suomalaista ratsuväkeä yksi komppania tai enemmänkin estämään vihollista saartamasta kaupunkia ja kokoamaan ympäristöstä veroja. Paluumatkan suunnitteli kansleri tapahtuvaksi Osteroden kautta, koska hän kehotti sotamarsalkkaa tuomaan Elbingiin edellisenä syksynä sinne jääneen tykistön. Siinä tapauksessa, että Osteroden komendantti tahtoisi avukseen ratsuväkeä, voitaisiin sinne jättää yksi tai kaksi komppaniaa joko värvättyä väkeä tai Hans Ekholtin suomalaisia. Kansleri kuitenkin korosti, että sotamarsalkan tuli vapaasti harkita, saattaisiko hän noudattaa ohjeita, ja että hänen oli toimittava olosuhteiden vaatimalla tavalla.

Suojellakseen sivustaansa ja jälkikuljetustaan sotamarsalkka Herman Wrangel lähetti etukäteen everstiluutnantti Anrepin 200 suomalaisen ratsumiehen kanssa tiedustelemaan Marienwerderin suuntaan, oliko puolalainen eversti Dönhof edelleen sinne majoittuneena vai oliko jo lähtenyt liikkeelle. Anrep suoritti tehtävänsä 27.1. ja varmastikin  toi palatessaan tiedon, että puolalaiset eivät vielä olleet saaneet hälytystä. Seuraavana päivänä sotamarsalkka Herman Wrangel lähetti kaksi saksalaista ratsuskvadroonaa tekemään retken järvialueen länsipuolelle. Rosenbergin luona vartiossa olevat kolme kasakkakomppaniaa pakotettiinkin peräytymään Graudenzin suuntaan. Sotamarsalkka Herman Wrangel pääjoukkoineen saapui Osterodeen 28.1., mutta osa ratsuväestä jäi vielä Liebemühleen ja yhtyi pääjoukkoon vasta sen lähtiessä liikkeelle Osterodesta. Marssiedellytykset olivat suotuisat, koska sateiden liottamat tiet olivat jäätyneet samoin kuin vesistöt eikä lumi vielä haitannut. Matkan varrella huomattiin, että ratsuväen hevosten kengityksestä ei lähtiessä ollut pidetty niin hyvää huolta kuin teiden kovuus olisi vaatinut.

Osterodessa sai sotamarsalkka Herman Wrangel tuoreita tietoja vihollisesta. Koniecpolski oli matkustanut valtiopäiville ja määrännyt sijaisekseen eversti Stanislaw Potockin. Tämä oli nähtävästi saanut joitakin tietoja uhkaavasta vaarasta, koska oli ruvennut keskittämään Drewenz-joen tienoille majoitettuja joukkojaan Löbauhun ja Neumarkiin. Upseeriensa kanssa 29.1. pitämässään sotaneuvottelussa sotamarsalkka Herman Wrangel päätti marssia Osterodesta eteenpäin Drewenz-joen eteläpuolitse, ennen kaikkea sen vuoksi, että siellä oli hävittämätöntä aluetta ja armeijan huolto siten helpompaa kuin joen pohjoispuolella. Kun puolalaisten joukkojen keskitys oli vasta alussa, ei sotamarsalkka Herman Wrangel pitänyt tarpeellisena ottaa käytäntöön sitä kanslerin ohjeen vaihtoehtoa, että kuormasto jätettäisiin Osterodeen kunnes vihollinen olisi lyöty. Jotta armeijan marssi ei hidastuisi, hän päätti ottaa mukaansa vain kuormaston tärkeimmän osan, yhteensä 300 vaunua. Jo tällöin hän teki päätöksen palata Strasburgista suoraan päätukialueelle eikä poiketa Osterodeen. Sen vuoksi hän pyysi kansleria lähettämään rannikolle jääneistä joukoista riittävän suuren osaston hakemaan Osterodeen jätettyä tykistöä. Sotamarsalkka Herman Wrangel pyysi myös kansleria tekemään kevennyshyökkäyksen Mewen tai Marienwerderin suuntaan, jotta puolalaiset eivät voisi keskittää voimiaan Strasburgin tienoille.

Kun aamulla 30.1. Liebemühlessä ollut saksalainen ratsuväki oli saapunut Osterodeen, lähti koko armeija liikkeelle Löbauta kohden. Etujoukkona kulkeva saksalainen ratsuväki joutui yhtä mittaa kahakoihin näille tienoille majoitetun puolalaisen ratsuväen kanssa ja totesi useat kylät musketöörien ja rakuunain miehittämiksi. Ne sivuutettiin ja majoituttiin yöksi Rosenthalin ja Kazanitzin kyliin. Kun vangeilta saadun tiedon mukaan Neumarkissa jo oli koolla huomattavia vihollisvoimia ja kun Löbausta sinne johtava tie kulki vaarallisten kapeikoiden kautta, päätti sotamarsalkka Herman Wrangel marssia sekä Löbaun että Neumarkin itäpuolitse. Seuraavana päivänä oli edettäessä järjestettävä armeijan oikealle puolelle voimakas sivustasuojaus, sillä vihollisen kanssa jouduttiin yhtä mittaa kahakoihin. Kun oli päästy jonkin matkaa Löbaun ohi, aiottiin aluksi majoittua joukkojen väsyessä. Marssia oli kuitenkin pakko jatkaa, sillä parin peninkulman päässä sijaitsevan Lautenburgin kuultiin olevan heikosti miehitetty ja pelättiin vihollisten kerkiävän vahventamaan sen varuskuntaa ja miehittävän siellä olevan kapeikon, jolloin tien raivaaminen avoimeksi ei enää olisi helppoa. Sotamarsalkka Herman Wrangel  siis lähetti ratsuväkeä etujoukkona  miehittämään kaupungin  ja sen mukana kaikkien joukko-osastojen majoitusmestarit järjestämään perässä tulevalle armeijalle majoituksen. Käsky voitiinkin toteuttaa vaikeuksitta, sillä kaksi Lautenburgissa ollutta puolalaista komppaniaa oli peräytynyt sieltä pois. Pääjoukko saapui perille vasta kello 2200 tienoilla. Loppumatka oli ollut perin rasittava, sillä marssittuaan päivän aikana noin 5 peninkulmaa joukot olivat jo perin väsyneitä, ja varsinkin lopputaipaleella oli vihollispartioita yhtä mittaa hyökkäillyt kuormaston kimppuun. Sotamarsalkan nimenomaisesta kiellosta huolimatta etujoukko ryösti Lautenburgin ja siten heikensi pääjoukon lepomahdollisuuksia.

Lautenburgiin saavuttuaan sotamarsalkka piti sotaneuvottelun, voitaisiinko pitää kokonaisen päivän pituinen marssilepo, jotta joukot saisivat levätä ja ratsumiehet korjata hevostensa kengitystä. Vangeilta saatujen tietojen mukaan tilanne kuitenkin todettiin niin kriittiseksi, ettei aikaa voitu hukata. Potocki oli joukkoineen ehtinyt Lautenburgista Gorznon kautta Strasburgiin johtavalle tielle. Edessä oli se mahdollisuus, että puolalaiset miehittäisivät Branitza-joen ylimenopaikan ja siten katkaisisivat sotamarsalkka Herman Wrangelin marssin. Kun lisäksi oli kuultu, että puolalaiset olivat alkaneet hakata murrosteita Lautenburgin-Branitzan väliselle tielle, oli syytä pitää kiirettä, jotta voitettavat vastukset eivät kasvaisi liian suuriksi. Joukot saivat siis käskyn olla seuraavana aamuna valmiina jatkamaan marssia.

Joukkojen ja kuormaston 1.2. jo ollessa järjestäytyneinä lähtemään Lautenburgista eräs suomalainen ratsumies kello 1000 tienoissa pisti kaupungin palamaan, mutta kun se oli tapahtunut vastoin kieltoa, sai hän suoraa päätä nousta hirsipuuhun. Kun sitten oli marssittu puolen peninkulman päähän Branitza-joesta, alkoi tiellä olla  poikittain esteiksi kaadettuja puita. Onneksi puut olivat pieniä ja etäällä toisistaan, joten ne suhteellisen helposti voitiin raivata pois. Marssi kuitenkin jonkin verran hidastui. Jottei Potocki saisi kovin pitkää etumatkaa ja ehtisi varustaa Branitza-joen ylimenopaikkaa, sinä päivänä vuorollaan etujoukkona toimivasta reinkreivin rykmentistä lähetettiin muutamia komppanioita metsän kautta rientämään ylimenopaikalle. Kun tämä osasto saapui sinne, oli Potocki pääjoukkoineen jo aamupuolella ylittänyt joen ja majoittunut siitä noin puolentoista kilometrin päässä sijaitsevaan Gorznon pikkukaupunkiin. Joen ylikulkupaikkoja ei ollut vähääkään  varustettu ja osa Potockin kuormastoa oli vielä joen itäpuolella, saattovartionaan kolme saksalaista ratsukomppaniaa. Kun reinkreivin miehet hyökkäsivät kuormaston ja jälkijoukon kimppuun, alkoi puolalaisten vastoinkäymisten sarja: jälkijoukko lyötiin hajalle, peräytyi joen taakse, repi sillan rikki ja jätti osan kuormastoa hyökkääjille saaliiksi. Tapahtuma osoitti, että Koniecpolski oli jättänyt päällikkyyden heikkoihin käsiin.

Guttova-Branitza eli Gorzno

Illalla saapui sotamarsalkka Herman Wrangelin pääjoukko Branitza-joelle ja majoittui joen lähellä tien vieressä olevaan Szutowon kylään. Everstiluutnantti Axel Lillien komentama Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin skvadroonan pohjalaiset määrättiin heti korjaamaan silta. Ennen aamua silta oli taas käyttökelpoinen. Saaren toisessa laidassa ollut silta oli kuitenkin puolalaisten miehittämä. Sotamarsalkka Herman Wrangel yritti ensin tiedustelemalla löytää toisen ylimenopaikan läheisyydestä, jotta välttyisi tappioilta ennen varsinaista yhteenottoa.

Sillan valtaaminen oli suoritettava ja tehtävään määrättiin ensimmäisen portaan musketöörit tuettuna kahdella 12-naulaisella. Sillan reunaan edenneet musketöörit totesivat jään kantavan kummallakin puolen siltaa, jolloin sotamarsalkka päätti ylittää jään koko joukollaan taistelujärjestyksessä. Joukon ylittäessä jokea puolalaiset varmistusmiehet peräytyivät ja lopulta liittyivät Potockin pääjoukkoon. Saman aikaisesti sotamarsalkka Herman Wrangelin joukot järjestyivät taistelujärjestykseen ja tykkien asetuttua paikoilleen, avasivat tulen puolalaisten rintamaa vastaan.

Ruotsalaiset aloittivat hyökkäyksen innostuneina ja saivat tehokkaalla ratsuväen käytöllä puolalaisten rintaman hajotettua. Rintaman hajottua puolalaisten ratsuväki kääntyi pakosalle ja hylkäsi jalkaväen. Ruotsalaisten ratsuväki aloitti pakenevien joukkojen takaa-ajon. Takaa-ajo jouduttiin kuitenkin lopettamaan hevosten heikon kunnon vuoksi jo parin peninkulman jälkeen.

Potockin joukot pakenivat hajalleen pohjoiseen ja länteen. Sotamarsalkka Herman Wrangel taas joukkojensa palattua takaa-ajosta majoittui Gorznon kaupunkiin. Mitään tämän pitempää takaa-ajoa ei voitu suorittaa sen vuoksi, että ratsuväen hevoset olivat huonosti kengitettyjä ja hevoset alkoivat koviksi jäätyneillä teillä käydä rammoiksi.

Sotamarsalkka piti upseeriensa kanssa Gorznossa sotaneuvottelun, miten voittoa parhaiten voitaisiin käyttää hyväksi. Keskustelussa esitettiin joukko vaihtoehtoja: joko vallattaisiin Neumark ja Löbau tai Veikselillä Thorn tai Kulm tai sitten tyydyttäisiin vain Strasburgin avustamiseen. Jos joukot olisivat olleet täydessä kunnossa, olisi laajankin valloitussuunnitelman toteuttaminen ollut mahdollista. Ratsuväki oli jyrkästi sillä kannalla, että sotaretki olisi lopetettava mahdollisimman lyhyeen. Kun Strasburgille olisi toimitettu apua, olisi palattava talvileiriin. Kaikkia muita suunnitelmia ratsuväki vastusti, koska hevoset eivät enää olisi kestäneet pitkiä marsseja ja koska olisi tärkeätä säilyttää armeija taistelukykyisenä Kustaa II Adolfin paluuseen asti. Päätökseksi tuli kompromissi; ensin marssittaisiin Strasburgiin, järjestettäisiin sen varuskunta kestäväksi, sitten vallattaisiin Thorn, jossa tiedettiin olevan heikon varuskunnan, ja sieltä palattaisiin suoraan entiselle talvileirialueelle.

Sotamarsalkka siis marssi 3.2. Strasburgiin ja antoi osan joukkoja suoraan jatkaa matkaa peninkulman verran sen länsipuolelle. Strasburgissa suoritettiin muutamia tärkeitä järjestelyjä. Sinne tuotiin elin- ja sotatarvikkeita, mutta samalla sinne jätettiin majuri Wildeisenin johtaman varuskunnan vahvistukseksi 260 suomalaista Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentistä (116) sekä Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentistä (144). Nimenomaan sen vuoksi, että varuskunnalta puuttui maltaita ja humaloita, sotamarsalkka jätti Strasburgiin Thorniin tehtävän retken ajaksi majuri Torsten Stålhandsken ryöstämään kaupungin eteläpuolelta elintarvikkeita. Stålhandske sai käyttöönsä kaksi suomalaista ratsu- ja yhden rakuunakomppanian, joiden kanssa hän teki hävitysretkiä Rypinin kaupunkiin asti. Loput kolme Hans Ekholtin suomalaista ratsukomppaniaa ja yhden rakuunakomppanian  sotamarsalkka lähetti Strasburgista eversti Klitzingin johdolla Osterodeen mukanaan 400 puolalaista vankia. Tämä osasto sai tehtäväkseen vaatia matkan varrella olevalta Löbaun alueelta pakkoveroa. Hans Ekholt toimikin käskyn mukaan ja muun muassa poltti Löbaun, jossa oli kolmen komppanian vahvuinen puolalainen varuskunta.

Strasburgista sotamarsalkka Herman Wrangel lähti liikkeelle 4.2. ja päätti marssia Schönseen kautta mahdollisimman nopeasti vallatakseen Thornin ylläköllä. Schönseessä yövyttiin ja sinne jätettiin musketööriosasto, Branitzan  taistelussa vallatut tykit, kuormasto, sairaat ja huonossa kunnossa olevat ratsumiehet. Sotamarsalkka siis jo tällöin oli tehnyt päätöksen palata Thornista takaisin Schönseen kautta. Thornin edustalle saavuttiin vasta 6.2. puolenpäivän aikaan. Heti huomattiin, että marssi oli joukkojen väsymyksen vuoksi edistynyt liian hitaasti; juuri vähän aikaisemmin oli kaupunkiin ehtinyt puolalainen eversti Gert Dönhof, joka oli ottanut puolustuksen johdon. Kaupungin edustalle rakennettu uudenaikainen valli tosin oli vielä keskeneräinen ja voitiin vallata suhteellisen helposti. Kun kerran oli saatu haltuun yksi kohta vallia, voitiin vyöryttämällä vallata bastioni toisensa jälkeen. Mutta vallin takana oleva keskiaikainen muuri oli vaikeampi este. Nyt alettiin petardeilla räjäyttää portteja. Niin sanottuun Pyhän Katariinan porttiin käytettiin kolme petardia ilman tulosta, sillä siinä oli kolminkertainen puolustusjärjestelmä ja sisin portti oli lujitettu sekä nostosillalla varustettu. Aluksi näytti hyökkäys niin sanotun Kulmin portin kautta onnistuvan paremmin, koska se oli aivan heikosti miehitetty. Tätä hyökkäystä johti eversti Lilliehöök, jolla oli mukanaan 100 omaa ja 100 ruotsalaista musketööriä. Jäljellä olevilla kahdella petardilla räjäytettiin kaksi porttia ja päästiin porttitorniin sisälle, mutta tällöin huomattiin edessä vielä olevan nostosillan ja yhden eheän portin. Silloin Lilliehöök määräsi kapteeninsa Arvid Wittenbergin ja erään ruotsalaisen kapteenin nousemaan porttitorniin ja miehittämään sen. Nämä tekivätkin työtä käskettyä ja nousivat muutamien kymmenien musketöörien kanssa torniin, joka oli miehittämättä. Dönhof kuljetti silloin kaksi tykkiä portin kohdalle ja alkoi ampua sitä sirpaleammuksilla, joten liikkuminen porttikäytävässä näytti mahdottomalta. Kun Wittenberg oli kolmisen tuntia puolustautunut tornissa eikä mitään mahdollisuuksia hyökkäyksen jatkamiseen näyttänyt olevan, antoi sotamarsalkka Herman Wrangel Lilliehöökille käskyn peräytyä koko osastoineen pois porttitornista ja portilta. Peräytyminen porttitornista oli edelleen vaikeaa ja siinä kaatui viisi suomalaista ja seitsemän ruotsalaista musketööriä. Kaikkiaan menetti sotamarsalkka Herman Wrangel tuona päivänä 25 miestä kaatuneina, mutta haavoittuneiden luku oli paljon suurempi.

Mihinkään säännölliseen piiritykseen ei sotamarsalkka Herman Wrangel voinut ryhtyä sen vuoksi, että piiritysvälineistä oli puute ja Dönhoffille kuultiin olevan tulossa apujoukkoja. Hän siis keskeytti sotatoimensa, palasi 7.2. Schönseehen ja marssitti joukkonsa Konojadin kautta Freystadtiin, josta 10.2. kukin joukko-osasto jatkoi marssiaan majoitusalueilleen. Myös majuri Stålhandske saapui 13.2. osastonsa kanssa Strasburgista Marienburgiin. Matkalla hän oli joutunut kosketuksiin seitsemän komppanian vahvuisen puolalaisen ratsuosaston kanssa, mutta nämä eivät olleet uskaltaneet käydä kimppuun, vaan olivat tyytyneet ammuskelemaan etäältä, jolloin suomalaisia oli kaatunut kolme ja vangiksi joutunut neljä jälkeen jäänyttä miestä.

Vasta nyt, juuri sotamarsalkka Herman Wrangelin palattua retkeltään, kansleri Axel Oxenstierna pani toimeen hyökkäyksen Veikselin taakse, jota Wrangel oli jo Osterodesta lähtiessään oli pyytänyt. Aikaisempaa toimettomuuttaan kansleri puolusteli sillä, että aluksi ei suojailman takia oltu päästy Veikselin yli ja sitten hän, kuultuaan sotamarsalkan joutuneen vastakkain Potockin armeijan kanssa, oli päättänyt odottaa taistelun tulosta, voidakseen tulla apuun, jos asiat alkaisivat kehittyä huonoon suuntaan. Saatuaan tiedon sotamarsalkan voitosta Branitzan luona kansleri kokosi Johan Banérin ja Erik Soopin johtoon kaiken Itämeren rannikolle jääneen ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen sekä eri varuskunnista 500 musketööriä, käskien tämän joukon hävittää Schöneckin seudut. Eversti Johan Banér lähti liikkeelle Dirchausta 12.10. Etujoukkoa johtava everstiluutnantti Anrep kohtasi kaupungin edustalla kaksi kasakkakomppaniaa ja pyysi heti Johan Banérilta lupaa hyökätä niiden kimppuun, mutta sai kiellon, koska Banér pelkäsi kaupungista tulevan kasakoille avuksi monta kertaa enemmän ratsuväkeä. Pelko oli kuitenkin turha. Kasakat peräytyivät pois linnasta ja kaupungista, jonka Banér sitten perusteellisesti hävitti, palasi 13.2. takaisin Dirschauhun ja lähetti ratsuväen entisille majoituspaikoilleen.

Eversti Johan Banérin retkestä ei siis ollut mitään näkyviä tuloksia, mutta sen sijaan toisella suunnalla armeijan tukialue laajeni melkeinpä itsestään. Wrangelin Strasburgiin tekemän retken säikäyttäminä olivat Marienwerderin tienoille majoitetut puolalaiset joukot vetäytyneet etelämpänä oleviin päätukikohtiinsa. Näin tyhjentynyttä aluetta miehittämään kansleri lähetti everstiluutnantti Anrepin skvadroonan, mutta helmikuun lopulla majoitettiin sinne ruotsalainen jalkaväkirykmentti.

Tämä jäikin talven viimeiseksi sotatoimeksi. Käynnissä olleet neuvottelut johtivat vihdoin 8.3. sopimukseen, jonka mukaan Preussin sotanäyttämöllä saatiin aikaan aselepo toukokuun loppuun saakka. Ruotsissakin levisi laajalle tieto, että Preussissa olivat asiat hyvällä kannalla. Heti kun tieto Branitza-joella saadusta voitosta oli saapunut Tukholmaan, Kustaa II Adolf antoi käskyn kaikkialla pitää kiitosjumalanpalveluksia.

Vuoden 1629 sotaretki 16.5.1629 - 14.9.1629

Kun Kustaa II Adolf 16.5. lähti Tukholmasta Preussiin, oli kysymys painopisteen luomisesta seuraavan kesän aikana toistaiseksi vielä täysin auki. Se tuli näkyviin siinäkin, että Kustaa II Adolfin mukana seurasi Preussiin vain kolme ja puoli jalkaväkirykmenttiä. Tilanteen kehitys ratkaisisi aloittaisiko Kustaa II Adolf hyökkäyksen myös keisarillisia joukkoja vastaan Stralsundissa vai ohjattaisiinko kotimaassa odottavat joukot vahvistuksina Preussiin vahvistamaan kenttäarmeijaa.

Aselevon kestäessä oli Preussin sotanäyttämöllä kuitenkin tapahtunut sellainen voimasuhteiden muutos, että Kustaa II Adolfin oli siirryttävä puolustukseen ja sillä kertaa luovuttava muista suunnitelmistaan. Wallenstein, joka jo keväällä 1627 oli ennustanut, että Kustaa II Adolfista saattaisi tulla keisarille vaarallisempi vihollinen kuin Turkki , teki voitavansa neutralisoidakseen tämän vaaran. Epäonnistuttuaan lähentymispyrkimyksissään hän ryhtyi sitomaan Kustaa II Adolfia niin lujasti Preussin sotaan, ettei tämä kykenisi hyökkäämään Saksan alueelle. Vuoden 1629 alkupuolella oli Wallensteinilla muitakin syitä lähettää Puolalle runsaasti apua. Keisarillista armeijaa ei välittömästi tarvittu millään sotanäyttämöllä ja Saksan valtiosäädyt kiivaasti vaativat sen vähentämistä. Puolan valtiopäivät, jotka kuninkaan vallan kasvua peläten olivat aikaisemmin estäneet keisarillisen avun vastaanottamisen, muuttivat Gorznon taistelun jälkeen kantaansa ja sallivat avunantosopimuksen solmimisen.

Alkuaan oli puhetta vain kahden rykmentin lähettämisestä, mutta lopullisessa salaisessa sopimuksessa lienee apujoukon suuruuden ylärajaksi määrätty 10000 miestä. Wallenstein kuitenkin lähetti Puolaan von Arnimin johdolla hiukan suuremman armeijan. Juuri sen suuruus aiheutti Puolan valtionkassalle ylivoimaisia vaikeuksia ja herätti poliittisiakin epäilyksiä. Kun lisäksi puolalaiset eivät luottaneet tämän avustusarmeijan päällikköön von Arnimiin, joka oli protestantti ja aikaisemmin palvellut Kustaa II Adolfin armeijassa, ja von Arnim puolestaan suhtautui epäluuloisesti puolalaisten sodankäyntitapaan ja politiikkaan, oli tehokkaan operatiivisen yhteistoiminnan syntyminen melkein mahdotonta. Kun von Arnim toukokuun alkupuolella marssi Neu-Stettinistä Brombergin kautta Thornia kohti, hän sai ennen perille saapumistaan kehotuksia sekä Puolan kuninkaalta että valtiopäivien komissaareilta palata takaisin. Vasta pitkien neuvotteluiden jälkeen saatiin aikaan sopimus, jonka mukaan von Arnim alistettiin välittömästi kuninkaan ylipäällikkyyden alaiseksi ja sai lupauksia huollon järjestämisestä. Tämän jälkeen von Arnim majoitti joukkonsa Neuenburgin-Graudenzin välimaille. Luvattuja palkkarahoja ei tullut, ja sotamarsalkka Herman Wrangel saattoikin jo toukokuun lopulla raportoida Marienburgista, että von Arnimin joukkojen keskuudessa vallitsi suuri tyytymättömyys.

Aselevon päättyessä 1.6. Kustaa II Adolfin joukot olivat sijoitettuina puolustamaan Veikselin suistomaata etelään aina Marienwerderin-Osteroden linjalle ja itään Wormdittin-Mehlsackin-Braunsbergin linjalle saakka. Etäisimpänä tukikohtana oli Strasburg, mutta myös Marienwerder oli uhanalainen, sillä sen pohjoispuolella oleva Mewe oli puolalaisten hallussa. Päävoimat olivat Veikselin suuhaarojen välisellä Grosser Werderin alueella ja Kustaa II Adolfin päämaja oli Liessaun kylässä. Veikselin länsipuolella oli ainoana tukikohtana Dirschau. Tämän tukialueen eri puolilla oli puolalaisia ja keisarillisia joukkoja. Danzigia voitiin edelleen pitää valloittamattomana ja varteen otettavana sotilaallisena voimana. Puolalaisten joukkojen kokonaisvahvuus lienee aselevon päättyessä ollut noin 17000 miestä ja keisarillisten noin 10000 miestä. Näistä voimista lähes 3/4 oli Veikselin suunnalla, joten odotettavan hyökkäyksen painopisteestä ei voinut olla epävarmuutta. Kustaa II Adolfilla taas oli 22.5. tehdyn laskelman mukaan käytettävissään kenttäarmeija, jossa oli ratsuväkeä 6000 ja jalkaväkeä 6500 miestä, minkä lisäksi Preussin varuskunnissa oli 8000 miestä jalkaväkeä.

Kun oli mahdollista, että Brandenburgin vaaliruhtinas luopuisi puolueettomuudestaan Kustaa II Adolfin vahingoksi tai että keisarilliset tekisivät retken itään ja valtaisivat Königsbergin, jolloin Pillau joutuisi uhatuksi pohjoisesta, keskitettiin Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti Pillauhun, lukuunottamatta yhtä komppaniaa, joka edelleen jätettiin Frauenburgin varuskunnaksi. Ohjeensa mukaisesti Alexander von Essen valtasi 30.5. kahdeksan korpraalikunnan kanssa vastarintaa kohtaamatta Pillaun pohjoispuolella olevat Lockstadtin ja Fischausenin. Alexander von Essen  majoittui Fischauseniin 150 miehen kanssa ja alkoi varustaa sitä puolustuskuntoon. Majuri Nils Larsson määrättiin Pillaun komendantiksi. Kun lisäksi Frisches Haffin rannikon varuskunnat saivat määräyksen olla valmiina tarpeen vaatiessa siirtymään Pillaun suunnalle, saattoi Kustaa II Adolf pitää tärkeintä Itämeren tukikohtaansa täysin varmistettuna.

Keisarillisten apujoukkojen saavuttua tilanne kehittyi sellaiseksi, että Kustaa II Adolf huomasi saaneensa vastaansa ylivoiman ja oli vanhojen joukkojensa lukumääräisen heikkouden ja huonon terveydentilan vuoksi 28.5. pakotettu tilaamaan Ruotsista neljä jalkaväkirykmenttiä ja kaksi ratsuväkirykmenttiä. Tilattuun ratsuväkeen sisältyi suomalaisia viisi Åke Tottin komppaniaa. Lisäksi hän laski armeijansa vahvistukseksi saavansa neljä värvättyä jalkaväkirykmenttiä, joiden kokoamisen hän oli jo aikaisemmin antanut ulkomaisten edustajiensa tehtäväksi. Nämä toimenpiteet osoittivat, että Wallenstein oli laskenut aivan oikein, kun hän lähettämällä Puolalle apua oli tahtonut estää Kustaa II Adolfia hyökkäämästä Saksaan. Preussissakaan ei Kustaa II Adolf kyennyt offensiiviin niillä voimilla, jotka olivat hänen käytettävissään aselevon päättyessä.

Mutta monista eri syistä ei Kustaa II Adolf voinut jäädä odottamaan apujoukkojen saapumista, vaan hänen oli koetettava toimia ainakin niissä rajoissa, jotka voimasuhteet huomioonottaen saattoivat tulla kysymykseen. Seurauksena passiivisesta paikoillaan pysymisestä olisi ollut huoltoalueen reunojen joutuminen vihollisen haltuun, huoltovaikeuksien lisääntyminen ja keväällä arveluttavan laajuuden saavuttaneen kulkutaudin leviäminen sitä laajemmalle, mitä ahtaammalle alueelle armeija olisi majoitettava. Tämän vuoksi Kustaa II Adolf lähetti painopistesuunnan etäisimpään tukikohtaan Marienwerderiin sotamarsalkka Herman Wrangelin johdolla melkein kaiken värvätyn ratsuväkensä. Touko- ja kesäkuun vaihteessa oli sinne saatu koottua melkein 4000 ratsumiestä. Suomalaisia ei tässä ryhmässä ollut enempää kuin Reinhold Anrepin ratsukomppania, joka entuudestaan oli kuulunut Marienwerderin varuskuntaan. Voimakkaan ratsuväkiryhmän sijoittaminen tälle suunnalle osoittaa selvästi aikomusta puolustautua aktiivisesti.

Kesäkuun alussa vankien kautta saadut tiedot, että keisarilliset joukot eivät vielä olleet saaneet palkkojaan ja että puolalaiset olivat aikomuksessa vetäytyä, herättivät Kustaa II Adolfissa toiveita, että von Arnimin joukot ehkä voitaisiin lyödä hajalle ja saada siirtymään vastapuolen palvelukseen. Suunnitelma kuitenkin perustui vääriin tietoihin ja siitä oli luovuttava. Koniecpolski ja von Arnim olivat tavanneet toisensa 29.5. Jonkinlainen yhteinen sotasuunnitelma oli saatu aikaan ja Koniecpolski alkoi keskittää joukkojaan Graudenziin päin, siis von Arnimin joukkojen kohdalle.

Pian alkoi tulla huolestuttavia tietoja. Hans Ekholt teki 4.-5.6. rohkean tiedusteluretken 150 ratsumiehen kanssa Veikselin länsipuolelle Stargardin suuntaan ja yllätti Reichwalden kylässä puoli kasakkakomppaniaa, hakkasi siitä osan maahan ja sai vangiksi yhden puolalaisen aatelismiehen, joka tiesi kertoa, että huhut Koniecpolskin vetäytymisestä Puolaan olivat perättömiä ja että Graudenzin luona rakennettiin siltaa. Kaikki viittasi von Arnimin ja Koniecpolskin aikomukseen yhtyä ja aloittaa hyökkäys Veikselin itäpuolella. Lähinnä tuli kysymykseen kolme mahdollisuutta. Joko liittoutunut armeija hyökkäisi Dirschauta vastaan pyrkien lännestä murtautumaan Kustaa II Adolfin tukialueelle, tai sitten Marienwerderin kiertäen Riesenburgin suunnalta Kustaa II Adolfin sivustaan Marienburgin ja Elbingin välimaastossa, tai osa vihollisista ulottaisi toimintansa aina Königsbergiin saakka. Kaiken varalta Kustaa II Adolf pani alulle Elbingin ja Marienburgin linnoitteiden lujittamisen ja kehotti Alexander von Esseniä sekä sotamarsalkka Herman Wrangelia olemaan varuillaan. Sotamarsalkka Herman Wrangel sai luvan peräytyä pois Marienwerderistä, jos vihollinen keskittäisi kaiken ratsuväkensä Veikselin itäpuolelle ja uhkaisi hänen yhteyksiään. Saatuaan tiedon, että Graudenzin silta oli valmistunut, Kustaa II Adolf päätti 9.6. muodostaa lujan iskujoukon ja tehdä Herman Wrangelin avustamiseksi retken Marienwerderiin. Toiminta Dirschaun suunnalla ei tullut kysymykseen, koska kaupunkia pidettiin niin taudin saastuttamana, ettei sinne voitaisi päästää uusia joukkoja eikä siellä olleita siirtää minnekään muualle.

Nyt sai alkunsa retki, josta erinäisten ennalta arvaamattomien sattumien vuoksi kehittyi koko tämän taistelukauden merkittävin sotatoimi.

Kun Kustaa II Adolf 11.6. saapui Marienburgiin. oli hänellä Elbingin kronikoitsijan Israel Hoppen tiedonannon mukaan mukanaan 20 ratsuväkikomppaniaa ja kolme jalkaväkirykmenttiä sekä 18 nahkakanuunaa. Yksikköjen vahvuudet olivat kuitenkin  niin pieniä, että yhdyttyään Herman Wrangeliin Kustaa II Adolfilla oli käytettävissään vain hiukan yli 5000 miestä ratsuväkeä ja määrävahvuisen rykmentin verran jalkaväkeä. Suomalaisia edustamassa olivat Anrepin ja Åke Tottin ratsueskadroonat. Tiedot vihollisesta olivat aluksi sangen puutteellisia. Se tulee näkyviin siitä, että 12.6. everstiensä kanssa pitämässään sotaneuvottelussa Kustaa II Adolf esitti omanaan lennokkaan suunnitelman, jota hän ei ehkä ollut edes aikeissa toteuttaa. Kustaa II Adolf näet esitti harkittaviksi kahta vaihtoehtoa, joko hyökättäisiin Puolaan ja Liettuaan, suoritettaisiin mahdollisimman perusteellinen hävitys kaikkialla, otettaisiin Kustaa Hornin armeija vahvistukseksi ja lopuksi marssittaisiin Königsbergiin. Toisen vaihtoehdon mukaan peräydyttäisiin rannikon tukialueelle ja odotettaisiin apujoukkojen saapumista kotimaasta.

Koska jälkimmäinen vaihtoehto olisi antanut puolalaisille ja keisarillisille joukoille liian suuria etuja ja toinen taas olisi ollut armeijalle liian rasittava, rohkenivat everstit ehdottaa uudeksi vaihtoehdoksi, että edettäisiin Graudenzin lähistölle ja koetettaisiin houkutella von Arnimin ratsuväki ansaan. Kustaa II Adolf kehitti ehdotusta edelleen ja suunnitteli noudatettavaksi samanlaista taktiikkaa kuin Dirschaun luona ja aikoi lähettää 600 ratsumiehen vahvuisen osaston houkuttelemaan vihollisen ratsuväen etenemään jonkin kapeikon taakse, jolloin se voitaisiin tuhota. Jos taas vihollisen etujoukko koostuisi jalkaväestä, voitaisiin peräytyä Pr. Hollandin suuntaan ja majoittaa ratsuväki sinne, jolloin Veikselin suistomaata voitaisiin aktiivisesti puolustaa.

Ennen kuin ehdittiin suorittaa mitään käskynantoja hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi, saatiin sotaneuvotteluun varmoja tietoja, että von Arnimin joukoille oli vihdoin maksettu palkkoja, ja että Thornin-Culmin suunnalla olleet puolalaiset joukot olivat yhtymäisillään keisarillisten kanssa ja että von Arnim oli tulossa Marienwerderiä kohti mukanaan muutamia tuhansia miehiä jalkaväkeä ja 2000 ratsumiestä. Kustaa II Adolf järjesti armeijansa nopeasti taisteluvalmiiksi. Vihollista ei kuitenkaan kuulunut ja pian saatiin vankien avulla tieto, että  von Arnim oli kuultuaan Kustaa II Adolfin saapumisesta Marienwerderiin kiireesti peräytynyt. Kustaa II Adolf yritti takaa-ajoa, mutta von Arnim oli ehtinyt jo Ossa-joen taakse. Saatuaan toistakymmentä vankia Kustaa II Adolf palasi Marienwerderiin.

Von Arnimin sotaretki osoitti, että vihollinen oli siirtymässä hyökkäykseen. Kustaa II Adolf huomasi sotaneuvottelussa laaditun suunnitelman vanhentuneeksi, mutta pitäytyi kolme kokonaista päivää paikoillaan pääsemättä selvyyteen, mitä olisi tehtävä. Vielä 15.6. Kustaa II Adolf pyysi kanslerin lausuntoa, olisiko Marienwerderissä olevan armeijan ehkä peräydyttävä Marienburgiin tai Pr. Hollandiin vai olisiko koottava joukkoja Marienwerderin linjan puolustamiseksi ja jätettävä Dirschauhun neljä jalkaväkirykmenttiä, niiden joukossa Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentti, puolustamaan tukialueen länsisivua. Myöhemmin Kustaa II Adolf puolusteli liian pitkää viipymistään Marienwerderissä sillä, että sikäläisiä majoitusmahdollisuuksia oli syytä käyttää mahdollisimman kauan ratsuväen hyväksi. Jo illalla 15.6. kuitenkin alkoi käydä selväksi, että ennen pitkää olisi pakko peräytyä, jos aiottiin välttää epävarmaan tilanteeseen joutumista. Hans Ekholt palasi kaksi päivää kestäneeltä tiedusteluretkeltään ja toi mukanaan kymmenkunta vankia, jotka kertoivat Koniecpolskin johtaman Puolan armeijan jo olevan Graudenzin lähistöllä ja saavan lisävoimia. Kustaa II Adolf aavisti saksalaisten ja puolalaisten pian yhtyvän, jolloin vihollinen olisi ratsuväen suhteen tasaväkinen, mutta jalkaväen suhteen selvästi ylivoimainen. Välttääkseen joutumasta taisteluun kovin epäedullisissa olosuhteissa hän päätti päivän tai parin perästä peräytyä Stuhmiin ja vasta siellä tilanteesta riippuen tehdä päätöksensä armeijan majoituksesta joko Marienburgin suunnalle tai muualle.

Mutta tilanne oli tällöin jo kehittynyt niin pitkälle, että peräytyminen ei enää voinut tapahtua täydessä rauhassa. Vihollinen oli samaan aikaan tehnyt päätöksen hyökätä ja katkaista Kustaa II Adolfin peräytymistien. Tuloksena oli taistelun syntyminen Honigfelden (puolaksi Trzciana) kylän luona.

Honigfelde

Saadessaan vangeilta tiedon, että Kustaa II Adolf oli lähtenyt pois Marienwerderin muurien suojasta ja asettunut varustamattomaan leiriin kaupungin ulkopuolelle, Koniecpolski oli päävoimineen Schöneichin luona. Koniecpolski heti ratsasti Graudenziin tapaamaan von Arnimia, joka jätettyään 1000 miestä Graudenziin suojaamaan kuormastoa jo oli saanut kuljetetuksi joukkonsa Veikselin itäpuolelle. Päälliköt pääsivät yksimielisyyteen siitä, että oli pyrittävä tunkeutumaan Kustaa II Adolfin selustaan. Illalla 15.6. von Arnim siirtyi Schönwaldeen ja seuraavana päivänä tuli Koniecpolski Graudenziin, johon jätti koko kuormastonsa ja yöpyi peninkulman päähän Schönwaldesta. Joukkojen yhtyminen tapahtui varhain aamulla 17.6. Tiedot joukkojen vahvuudesta ovat epävarmoja. Von Arnim ilmoittaa yhtyneen armeijan vahvuudeksi 55 ratsuväkikomppaniaa ja 2000 musketööriä. Puolalaisia näistä oli 700 husaaria ja 1000 kasakkaa. Von Arnimin osastoon kuuluvan ratsuväen vahvuudesta ei ole tarkkoja tietoja, mutta todennäköisesti hänellä oli mukanaan kaikki ratsuväkensä eli 2000 - 2500 miestä. Kun keisarillinen jalkaväki jäi ratsuväestä jälkeen, ei se ehtinyt ottaa osaa taisteluun. Honigfelden taistelun eri vaiheissa oli siis puolalais-keisarillista ratsuväkeä mukana noin 4000 miestä. Koniecpolskin harmiksi keisarilliset viivyttelivät lähtöään pari-kolme valoisaa aamutuntia, joten armeija pääsi liikkeelle Schönwaldesta vasta kello 0700 jälkeen aamulla. Lähimpänä marssitavoitteena oli Liebe-joen ylikulkupaikkana tärkeä Schadaun kylä. Kustaa II Adolf oli jättänyt sen miehittämättä, joten Koniecpolskin etujoukkona lähettämät 300 rakuunaa saivat sen vaivatta haltuunsa  ja siten turvasivat etenemisen esteettömän jatkamisen. Marssin varrella tapahtui sellainen onnettomuus, että joku sotilas vahingossa sytytti ruutikuorman. Puolalainen relaatio väittää, että tämän räjähdyksen avulla Kustaa II Adolf sai tiedon vihollisensa lähestymisestä ja kiirehti peräytymistään. Ruotsalaiset lähteet eivät siitä kuitenkaan tiedä mitään, ja tapahtumien kulkukin osoittaa, että Kustaa II Adolfilla ei ollut selvyyttä vihollisen etenemissuunnasta.

Syynä Kustaa II Adolfin niin pitkään viipymiseen Marienwerderin lähistöllä, että vihollinen ehti tavoittaa hänen joukkonsa, oli kaupungin ja sen ympäristön evakuoiminen, jotta vihollisen huolto vaikeutuisi. Vasta aamupäivällä 17.6. oli hänen armeijansa kuormasto marssivalmiina. Sen lähtö suorinta tietä Stuhmiin tapahtui kronikoitsija Israel Hoppen mukaan kello 1000 tienoilla. Tiedot marssijaoituksesta ja eri marssiosastojen käyttämistä teistä ovat eri lähteissä erilaisia, osittain sekavia ja keskenään ristiriitaisia. Kun Kustaa II Adolf näet otaksui, että vihollinen kiertäisi Riesenburgin kautta ja sieltä käsin yrittäisi iskeä hänen peräytyvän armeijansa sivustaan, hän erotti osan ratsuväestään varmistukseksi Honigfelden suunnalle, jolloin se rinnakkaista tietä kulkien suojaisi kuormastoa. Lähteet eivät anna täyttä varmuutta kummankaan marssiosaston kokoonpanosta. Ilmeistä on, että Kustaa II Adolf olisi Marienwerderiin tultuaan määrännyt taistelujärjestyksen muodon ja yksikköjen sijoituksen siinä. Ajan tavan mukaan käytettiin taistelujärjestyksen ryhmitystä myös marssijaotuksessa, tällä kertaa kaiken todennäköisyyden mukaan siten, että oikea siipi oli etujoukkona, vasen jälkijoukkona. Lars Grubben relaatio puhuu vain näistä kahdesta marssiosastosta, mutta Kustaa II Adolfin oma relaatio niiden lisäksi myös pääjoukosta. Kaikki lähteet ilmoittavat kuormaston lähteneen Marienwerderistä suoraan Stuhmin suuntaan. Myös voidaan pitää varmana, että kaikki jalkaväki ja ainakin muutamia ratsuväkikomppanioita seurasi kuormastoa varmistuksena. Epäilemättä juuri tämä osasto on se "pääjoukko", josta Kustaa II Adolfin relaatio kertoo.

Mutta monista eri syistä voidaan pitää jotensakin varmana, että myös koko etujoukko lähti suunnilleen samaan aikaan ja samaa tietä kuin kuormasto. Lars Grubbe tosin kertoo, että hän seurasi etujoukkoa Honigfeldeen, mutta lähti sitten edellä kulkevien ammusvaunujen mukana Stuhmiin, joten hän ei itse nähnyt syntynyttä taistelua. Sitten hän mainitsee Kustaa II Adolfin vähäksi aikaa pysähtyneen Honigfeldeen ja sieltä lähettäneen sotamarsalkka Herman Wrangelin etujoukon kanssa jatkamaan marssia, koska vihollista ei näkynyt eikä kuulunut. Kuitenkin on huomioitava se mahdollisuus, että Lars Grubbe on etujoukon marssin yhteydessä tullut erehdyksestä maininneeksi Honigfelden ja että hän tosiasiassa on tarkoittanut joko Neudorfia tai Stuhmia. Tätä otaksumaa tukee se, että hän sanoo lähteneensä Stuhmia kohti ammusvaunujen mukana, jotka missään tapauksessa eivät ole voineet poiketa Honigfeldeen, ja lisäksi, että hän kertoo tulleensa Neudorfin tienoille jalkaväen mukana, joka sekin marssi Marienwerderistä suorinta tietä poikkeamatta Honigfeldeen. Kustaa II Adolfin relaatio on näiltä osin epätarkka. Siinä mainitaan ensin kuormaston lähettäminen suorinta tietä Stuhmiin, sitten kerrotaan Kustaa II Adolfin siirtymisestä sivustasuojaksi Honigfeldeen, jossa ensi kerran nähtiin vihollinen ja jouduttiin sen kanssa kahakkaan, ja vasta sen jälkeen mainitaan hänen lähettäneen etu- ja pääjoukon Stuhmiin, koska hänellä ei ollut aikomusta ryhtyä taisteluun.

Kun Kustaa II Adolf tuskin olisi voinut tehdä niin törkeää taktillista virhettä, että jouduttuaan taistelukosketukseen vihollisen kanssa olisi lähettänyt pois pääosan joukoistaan, täytyy katsoa, että relaatiossa on tapahtumien aikajärjestys tullut harhaanjohtavasti esitetyksi ja että etu- ja pääjoukon lähettämisen Stuhmiin on täytynyt tapahtua jo aikaisemmin. Vain otaksumalla marssijaotuksen tällaiseksi voidaan antaa "luonnollinen" selitys sille kansleri Axel Oxenstiernan kertomuksen toteamalle seikalle, että taistelun alettua Honigfeldessä etujoukko oli ehtinyt 3/4 peninkulman ja "keskijoukko", siis todennäköisesti kuormasto ja sitä suojaava jalkaväki, neljännespeninkulman päähän. Marssiosastojen väliset etäisyydet eivät mitenkään olisi ehtineet  venyä näin suuriksi, jos etujoukko tosiaankin olisi poikennut Honigfeldeen. Kansleri Axel Oxenstiernan kertomuksessa kuvataankin marssijaotus sellaiseksi, että "sotamarsalkka johti etujoukkoa, johon kuului suurin osa ratsuväestä, sitten seurasi muutamia muita (några flera) osastoja ratsuväkeä ja jalkaväkeä, ja viimeisenä tuli kuningas reinkreivin rykmentin ja viiden ratsukomppanian kanssa." Kronikoitsija Israel Hoppe, joka on laatinut luettelon Marienwerderistä peräytyneestä armeijasta, on epäilemättä nojautunut mukana olleilta saatuihin tietoihin, kun hän nimenomaan kertoo, että "heitä (siis oikeastaan evakuoituja Marienburgin asukkaita) noin kello 10 tienoilla aamupäivällä seurasi sotamarsalkka kuormaston, ampumatarvikkeiden ja muonavaunujen sekä kenttäkaupustelijain kanssa ja johti mukanaan sieltä (siis oikeastaan Marienwerderistä) Marienburgiin koko jalkaväen ja osanratsuväkeä." Hänen yksityiskohtainen luettelonsa on virheellinen, mutta siinä suhteessa muiden lähteiden mukainen, että kuninkaan mukana olleiksi on mainittu vain 17 ratsukomppaniaa. Puolalainen relaatio toteaa lyhyesti, että vihollinen vetäytyi pois Marienwerderistä kahta tietä pitkin ja että sotamarsalkka Herman Wrangel johti osan armeijaa Stuhmia kohti.

Näillä perusteilla voidaan pitää todennäköisenä, että Kustaa II Adolfilla ei Honigfeldeen poiketessaan ollut mukanaan enempää kuin 17 komppaniaa ratsuväkeä ja 10 nahkatykkiä, joita kuljettamassa oli 50 musketööriä. Tämän pohjalta muodostuu kuva Honigfeldin taistelun kulusta seuraavaksi.

Honigfelde

Kustaa II Adolf oli, kuten hän itse relaatiossaan myöntää, siinä käsityksessä, että vihollinen yrittäisi kiertää hänen vetäytymistielleen Riesenburgin kautta. Siitä johtui, että Kustaa II Adolf Honigfeldeen saavuttuaan piti aiheettomana Liebe-joen yli johtavan Schadaun sillan miehittämistä. Kustaa II Adolfin varomattomuus meni niin pitkälle, ettei hän  tälle suunnalle järjestänyt edes tiedustelua, vaan ainoastaan Riesenburgin suuntaan. Koniecpolski sai siis kaikessa rauhassa miehittää Schadaun ja lähettää vahvoja kasakkapartioita Honigfelden -Riesenburgin tielle. Kustaa II Adolf huomasi vihollisen olevan lähellä vasta sitten, kun Riesenburgista palaava tiedustelupartio joutui Honigfeldin lähellä kasakkain hyökkäykseen ja Schadaun suunnalla metsän reunassa jo näkyi vihollisosastoja. Kummankin puolen oli nopeasti tehtävä päätöksensä.

Koniecpolski tahtoi iskeä heti, mutta von Arnim varovaisena ja järjestelmälliseen sodankäyntiin tottuneena kenraalina piti häntä kovin hätiköivänä ja olisi tyytynyt vain viivytystaisteluun siihen saakka kun jalkaväki olisi ehtinyt saapua paikalle. Von Arnimista välittämättä Koniecpolski antoi hyökkäyskäskyn. Kustaa II Adolf taas, joka tällöin oli jälkijoukon etupäässä, halusi toistaiseksi välttää taistelua, koska hänen päävoimansa jo olivat ehtineet marssia liian kauas. Sen vuoksi hän lähetti  reinkreiville useita peräytymiskäskyjä. Tämä oli kuitenkin tiedustelupartiota auttaessaan ehtinyt lämmetä niin, ettei hän ajoissa irtautunut taistelusta, vaan johti koko jälkijoukon hyökkäykseen. Nähtyään kaikesta huolimatta joutuvansa taisteluun Kustaa II Adolf ei enää voinut tehdä muuta kuin lähettää pää- ja etujoukolle yhden käskyn toisensa perään palata Honigfelden suunnalle auttamaan jälkijoukkoa.

Reinkreivin osasto oli tällöin osittain Honigfelden kylässä, osittain sen edustalla. Kymmenen nahkatykkiä olivat asemissa jossakin kylän korkeudella. Reinkreivin ensimmäinen hyökkäys näytti lupaavan menestystä, sillä Koniecpolski ei ollut ehtinyt saada joukkojaan kunnolliseen taistelujärjestykseen. Puolalaisesta relaatiosta käy selville, että reinkreivi koetti päästä puolalaisten sivustaan. Von Arnimin kertomuksen mukaan puolalaiset alkoivat peräytyä  epäjärjestyksessä. Siitä huolimatta, että von Arnim oli vastustanut taisteluun ryhtymistä, oli hänen osastonsa seurannut Koniecpolskin kintereillä. Nyt osaston apu oli tervetullutta. Von Arnimin osaston mukaantulo käänsi taistelun kulun puolalaisten eduksi. Reinkreivin osasto lyötiin päättömään pakoon, hänen tykistönsä suojana ollut musketööriosasto hakattiin maahan ja kaikki kymmenen nahkatykkiä joutuivat Koniecpolskin saaliiksi.

Reinkreivin pako jatkui Straszevon kylää kohti. Sen etupuolella tuli vastaan ensimmäinen apujoukko, Reinhold Anrepin suomalainen ja Zakarias Paulin ruotsalainen ratsuskvadroona. Kustaa II Adolfin relaatiosta päätellen pakeneva jälkijoukko sai apujoukot epäjärjestykseen ja niidenkin oli peräydyttävä Straszevon kylään. Apujoukon tulo sai kuitenkin aikaan, että Koniecpolski ei enää voinut jatkaa taistelua pelkkänä takaa-ajona. Kustaa II Adolf taas, joka itse oli ollut taistelun tuoksinassa mukana ja vähällä joutua vihollisen vangiksi, sai aikaa hiukan järjestää epäjärjestykseen  joutuneita joukkoja. Vähintään yhtä tärkeää oli, että tällä välin alkoi Straszevoon saapua etujoukonkin ratsuväkeä, muun muassa Hans Ekholtin skvadroona. Kustaa II Adolf tiesi, että vihollisen jalkaväki oli tulossa jossakin kauempana, ja päätti työntää vihollisen ratsuväen taakse päin, ennen kuin se ehtisi saada jalkaväkeä tuekseen. Apujoukkojen saapuminen osasto osaston jälkeen antoi uutta ryhtiä reinkreivin ratsuväelle. Yhtynein voimin suoritettu vastahyökkäys pakotti viholliset jonkin verran epäjärjestyksessä peräytymään takaisin Honigfelden kylän suuntaan. Von Arnim oli varovaiselle taktiikalleen uskollisena jättänyt taakse osan ratsuväkeään reserviksi. Nyt se oli hyvään tarpeeseen, sillä sen avulla voitiin peräytyvät joukot ottaa vastaan Honigfelden korkeudella ja järjestää uudelleen.

Kun Koniecpolski huomasi Kustaa II Adolfin nyt saaneen koolle niin paljon ratsuväkeä, että tällä oli lukumääräinen ylivoima, jäi hän odottamaan keisarillisen jalkaväen  saapumista. Kustaa II Adolf, jonka jalkaväki oli jatkanut marssiaan, olisi jatkotaistelussa joutunut tämän aselajin puuttumisen vuoksi huonolle puolelle ja sen vuoksi jo alun perin oli päättänyt irtautua vihollisesta heti kuin viivytystarkoitus olisi saavutettu. Ryhmitettyään ratsuväkensä täyteen taistelujärjestykseen hän aloitti peräytymisen. Koniecpolski ei tietenkään voinut sallia sen tapahtuvan rauhassa, vaan jalkaväen saapumista odottamatta seurasi  perässä ja koetti iskeä vihollistaan selkään. Kustaa II Adolfin peräytyminen, jonka hän koetti suorittaa mahdollisimman nopeasti, ei tapahtunut vaikeuksitta. Honigfelden - Pulkowiczin välinen maasto on kyllä tasainen, mutta pienet purot, lammet ja rämeet tarjosivat viholliselle tilaisuuksia paikallisiin iskuihin. Kustaa II Adolf itse oli muutamia kertoja vaarassa joutua vangiksi. Von Arnimin raskasvarusteinen ratsuväki näyttää jääneen Koniecpolskista melkoisesti jälkeen. Koniecpolski sai kuitenkin Pulkowiczin kylän luona muutamia osastoja niin ahtaalle, että ne jo alkoivat keskustella antautumisesta. Silloin ne saivat apua joltakin vasta saapuneelta osastolta, todennäköisesti kuormaston mukana kulkeneelta ratsuväeltä, joka suoritti vastaiskun ja suojasi epäjärjestykseen joutuneen osaston peräytymisen. Tämä vastahyökkäys pysähtyi pian, sillä von Arnimin ratsuväki saapui taistelupaikalle ja palautti tasapainon. Mutta Kustaa II Adolfin vetäytyminen ei vielä tämänkään jälkeen tapahtunut häiriöttä. Relaatiossaan Kustaa II Adolf kertoo,  että vielä toisenkin kerran, todennäköisesti Neudorfin kylän luona, oli taistelurintama käännettävä vihollista vastaan. Siten tuli joukkojen peräytyminen Bache-joen taakse turvatuksi eivätkä vihollisen kiinteät hyökkäykset enää johtaneet mihinkään tulokseen.

Yön tulo keskeytti vähitellen taistelutoiminnan ja Bache-joki erotti taistelevat osapuolet toisistaan. Kustaa II Adolf saattoi katsoa tilanteen niin turvalliseksi, että hän jo samana yönä ratsasti Marienburgiin. Joukot majoittuivat Stuhmiin, josta niiden pääosa seuraavana päivänä jatkoi marssiaan Marienburgiin Koniecpolskin enää yrittämättä häiritä sitä.

Kustaa II Adolf sai Honigfelden taistelussa, kuten hänen itsensä kerrotaan sanoneen, "kuuman kylvyn". Hänen varomattomuutensa vuoksi oli siihen jouduttu, mutta hän itse myös johti joukkonsa turvaan niin taitavasti, että vastustajatkin sille antoivat tunnustuksensa. Useat osastot olivat vähällä joutua tuhotuiksi, mutta saivat ajoissa apua. Tappiot jäivät suhteellisen pieniksi ainoastaan parisataa miestä kaatuneina, joiden joukossa oli viisi ratsumestaria.  Lisäksi vangiksi jäi satakunta miestä. Haavoittuneiden lukumäärästä ei ole tietoja, mutta oletettavasti lukumäärä oli suhteellisen suuri. Ratsumiehet eivät Lars Grubben kertomuksen mukaan olleet marssille lähtiessään halunneet pitää päässään epämukavia kypäriä, vaan arvatenkin lähettäneet ne pois kuormaston mukana. Sen vuoksi olikin suhteellisen suuri osa haavoittuneista saanut vammoja päähänsä. Vihollinen tosin sai ylpeillä kymmenellä valtaamallaan tykillä ja ainakin samasta määrästä ratsuväen lippuja.

Puolalaisten ja keisarillisten tappioista on vain ylimalkaisia tietoja.  Kustaa II Adolf  ja kansleri Axel Oxenstierna väittävät molempien puolten mieshukan olleen yhtä suuren, mutta väite johtunee hyvin ymmärrettävästä halusta sieventää omaa vastoinkäymistä. Koniecpolski kertoo raportissaan Sigismund III:lle, että puolalaisten mieshukka ei ollut suuri, mutta että suuri joukko oli saanut ampumahaavoja ja hyvin paljon hevosia surmansa. Lisäksi hän mainitsi ratsuväkensä taittaneen kaikki peitsensä ja pyysi lähettämään uusia tilalle. Von Arnim ei anna mitään tietoja omista tappioistaan, mutta otettaessa huomioon hänen varovainen taktiikkansa voidaan pitää varmana, että ne olivat pienempiä kuin muilla.

Suomalaisten mieshukka jäi kaikesta päätellen pieneksi. Anrepin skvadroona, joka oli ollut sangen ahtaalla, oli menettänyt vain muutaman miehen. Katselmuksessa 1.7. todettiin, että Anrepin omasta komppaniasta oli kaatunut kolme miestä, mutta vain yksi näistä oli merkitty kaatuneeksi Marienwerderin luona 16.6. Schrorenbergin komppaniasta oli kymmenen miestä haavoittunut. Vegesackin komppaniasta ei tiedetä muuta kuin, että sen vahvuus oli 123 hevosta, mistä päätellen sekään ei ollut kärsinyt mainittavia tappioita. Hans Ekholtin skvadroonan katselmusluetteloissa ei ole mainintoja Honigfelden taistelussa kärsityistä tappioista, mutta tiedettäessä viiden skvadroonaan kuuluneen komppanian vahvuuden olleen  toukokuun alussa 565 ja heinäkuun alussa 561, oli menetetty vain neljä miestä ja nekin mahdollisesti tauteihin. Upseereista ei tiedetä yhdenkään varmuudella kaatuneen. Ilmeisestikin ne pari sataa kaatunutta, joista ruotsalaiset lähteet kertovat, ovat kuuluneet Reinkreivin johtamaan jälkijoukkoon, joka puolalaisten lähteiden mukaan kärsi suuret tappiot ensimmäisessä kahakassa.

Levättyään muutamia päiviä Neudorfissa Koniecpolski ja von Arnim vetäytyivät Marienwerderiin. Hyökkäystä hyvin varustetuissa asemissa olevaa Kustaa II Adolfin pääarmeijaa vastaan ei voitu ajatella, ennen kuin olisi saatu tuoreita joukkoja ja piiritykseen tarvittavaa välineistöä. Hankauksettoman yhteistoiminnan aikaansaaminen oli nyt vielä vaikeampaa kuin aikaisemmin. Honigfelden taistelun jälkeen kirjoittamassaan raportissa von Arnim lausui saaneensa sen käsityksen, että puolalaiseen sotaväkeen ei ollenkaan voinut luottaa sen epäjärjestyksen ja kurittomuuden vuoksi.

Kustaa II Adolf oli välittömästi keisarillisten joukkojen saavuttua Preussiin arvioinut tilanteen sellaiseksi, että hänen oli järjestettävä joukkonsa puolustusta silmällä pitäen. Jo ennen lähtöään Marienwerderiin Kustaa II Adolf oli alkanut lujittaa Marienburgin varustuksia ja suunnitellut yhtenäisen puolustuslinjan rakentamista Marienburgin  ja Drausen -järven välille estämään vihollisen pääsyn suorinta tietä rannikolle. Honigfelden taistelun jälkeen puolustusjärjestelmän lujittaminen jatkui entistä määrätietoisemmin. Tarkoituksena oli muodostaa tukialueesta yhtenäinen linnoitus, jonka jokaiseen uhattuun kohtaan voitiin sisälinjoilla liikkuen keskittää tarvittava määrä elävää voimaa. Tukialueen keskuksena ja päävoimien sijoituspaikkana tuli olemaan Marienburg. Itse tukialue jakautui kahteen osaan. Laajempi ja samalla tärkeämpi puolisko oli Veikselin suuhaarojen väli, Grosser Werder, mutta toinenkin puolisko, Veikselin itäisen haaran ja Drausen -järven välinen alue, niin kutsuttu Kleiner Werder, oli siinä suhteessa tärkeä, että siinä saatettiin estää vihollisen pääsy rannikolle ja vaikeuttaa sen kiertoliikkeitä. Grosser Werder voitiin katsoa  länsipuolelta sangen turvatuksi, sillä Veikselin pääuoman ylittämistä vihollinen tuskin saattoi suunnitella. Sen länsipuolella olevasta Dirschausta käsin  voitiin häiritä tällä suunnalla olevia vihollisia, ja Danziger Haupt oli lujana tukikohtana Danzigin suunnalle. Veikselin itäistä haaraa, Nogatia, jonka ylittäminen saattoi kuulua vihollisen suunnitelmiin, voitiin valvoa Marienburgista käsin. Näin ollen Kustaa II Adolf siirsi melkoisen osan Dirschaussa olleista joukoista, muun muassa Johan Lilliehöökin (porilais)skvadroonan jäännökset, Marienburgiin. Myös osa Elbingin varuskunnasta vedettiin eteen linjalle Marienburg-Drausen-järvi. Puolustusjärjestelmän heikoin kohta oli Marienburgin ja Montauer Spitzin väli. Sen turvaamiseksi rakennettiin jokihaaran länsirannalle sarja kenttävarustuksia. Itse Montauer Spitzin puolustuksen Kustaa II Adolf uskoi Johan Banérille, joka sai käyttöönsä kolmesta eri rykmentistä otettua jalkaväkeä ja seitsemän ratsukomppaniaa. Jokin osa Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentistä joutui tällöin Johan Banérin komentoon.

Puolustusasemat olivat niin edulliset ja niin hyvin miehitetyt, että voitiin laskea vihollisen kuluttavan voimansa läpimurtoa yrittäessään. Neuvoteltuaan 25.6. eversti Teuffelin kanssa Kustaa II Adolf päätti toistaiseksi jäädä odottamaan vihollisen aloitetta. Jos vihollinen hajottaisi voimiaan, päätti hän kuitenkin käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta lyödäkseen sen erillisosastot.

Kun Koniecpolski ja von Arnim  viikon levättyään ja lisävoimia saatuaan taas ryhtyivät jatkamaan sotatoimia, oli heillä kaikkialla vastassa maastoesteitä tai varustettuja ja miehitettyjä asemia. Vaikeuksia lisäsi tuntuvasti sekin näennäisesti pieni seikka, että Stuhmin varuskunta saattoi eteentyönnetystä tukikohdastaan häiritä puolalaisten yhteyksiä. Jälkikuljetus Puolasta tapahtui vesitse Veikseliä myöden, mutta armeijan edettyä Montauer Spitzin ohi oli kuljetuksien loppuosan tapahduttava maitse. Tieverkko Veikselin itäpuolella oli niin vaillinainen, että maakuljetuksien oli oikeastaan alettava jo Graudenzista, jolloin Stuhm olisi ehdottomasti ollut saatava vallatuksi. Suurelta osalta juuri kuljetusvaikeuksista lienee johtunut, että puolalais-keisarillisessa leirissä jo kesäkuun lopulla vallitsi elintarvikepula ja että niiden hinnat olivat nousseet luonnottoman korkeiksi. Sotaväki ryösti jo toisiltaankin, ja keisarilliset ja puolalaiset kahakoivat keskenään. Marssiessaan Marienburgia kohden Koniecpolski koetti 25.6. saada Stuhmin varuskunnan antautumaan, mutta Metstake suomalaisineen ei ollut pelkillä puheilla taivuteltavissa. Koniecpolskin oli tyydyttävä järjestämään linnan ympärille saartolinja estämään apujoukkojen saapuminen sinne. Samana päivänä yhtynyt armeija saapui Marienburgin ulkovarustusten eteen.

Nyt alkoi asemasota, jossa oli tyydyttävä vaivalloiseen ampumahautojen kaivamiseen, tulitaisteluun ja vaihteeksi pieniin kahakoihin. Koniecpolski sai von Arnimin kanssa sovituksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman, jonka yksityiskohtia ei tunneta, mutta jonka pääsisältö käy ilmi tapahtumien kulusta. Von Arnim lähti 29.6. leiristä Marienburgin edustalta ja saapui 1.7. Montauer Spitzin kohdalle asettuen asemiin Weissenbergin kylän luo Veikselin sivuhaaran rannalla. Koniecpolski jäi joukkoineen edelleen Marienburgin edustalle. Von Arnimin tehtävänä oli päähyökkäyksen suorittaminen. Von Arnimilla oli mahdollisuuksia päästä Veikselin haaran yli, koska se ei ollut pistoolinkantamaa leveämpi. Hänellä ei kuitenkaan ollut käytettävissään sellaisia voimia, että niiden avulla olisi kyetty muuhun kuin jonkin rajoitetun valtauksen tekemiseen. Puolalaisen sotapäiväkirjan mukaan hänen osastoonsa kuului yksi ratsuväkirykmentti ja kaksi jalkaväkirykmenttiä, joiden yhteisvahvuus Kustaa II Adolfin arvion mukaan oli vain 2000 musketööriä. Ratsuväestään ei von Arnimilla liene ollut mitään hyötyä, sillä sitä tuskin saattoi käyttää hyökkäykseen , jossa ensi sijassa olisi tarvittu pioneereja. Aivan mahdotonta ei ole sekään, että Koniecpolski olisi ajatellut von Arnimin toiminnan varjossa voivansa tehdä jonkin yllätyksen. Von Arnim oli heti Honigfelden taistelun jälkeen ja toistamiseen 23.6. pyytänyt eroa päällikkyydestään. Koniecpolski epäilemättä tiesi jotakin virkatoverinsa aikeista ja tuskin olisi laatinut vaihtoehdotonta sotasuunnitelmaa, jonka pääosan suorittaja jonakin lähipäivänä ehkä lähtisi tiehensä. Asiaa tuskin saattoi parantaa sekään, että Sigismund III:n tiedettiin poikineen olevan tulossa kenttäarmeijaan.

Von Arnimin liikkeelle lähdön tarkoitusta ei aluksi tiedetty. Kustaa II Adolf piti ensin syynä, että keisarilliset ryhtyisivät Stuhmin piiritykseen, mutta sai sitten yliloikkareilta tietoja, että von Arnimin aikomuksena oli hyökätä joko Dirschauta tai Montauer Spitziä vastaan. Kun molemmat paikat oli jo ennakolta valmisteltu hyökkäysten torjuntaan, ei ollut syytä huolestumiseen. Kuitenkin oli huomioon otettava se mahdollisuus, että von Arnim saisi Dirschaun suunnalta aikaan yhteistoiminnan Danzigin joukkojen kanssa. Sen vuoksi Kustaa II Adolf antoi everstiluutnantti Hans Wrangelin tehdä tiedusteluretken Dirschausta länteen. Hans Wrangelin joukot hajottivat retkellään muutaman kasakkakomppanian, mutta totesivat muuten alueen olevan vapaa vihollisista. Kustaa II Adolf kuitenkin vahvisti Dirschaun varuskuntaa 300 musketöörillä ja sijoitti Johan Lilliehöökin parin sadan musketöörin kanssa Danziger Hauptin alapuolella olevaan Jankendorfiin siltä varalta, että danzigilaiset ryhtyisivät hyökkäykseen. Ottaen huomioon senkin mahdollisuuden, että von Arnim suuntaisi hyökkäyksensä Elbingiin Kustaa II Adolf kehotti siellä olevaa kansleri Axel Oxenstiernaa ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin sen varalta. Muutamassa päivässä kuitenkin selvisi, että von Arnim oli saanut tehtäväkseen hyökätä puolustusjärjestelmän miltei lujinta kohtaa vastaan.

Von Arnim alkoi pommittaa Montauer Spitzin varustusta 2.7., mutta hänen kahdeksan kanuunaansa olivat liian keveitä eivätkä saaneet aikaan mainittavia vahinkoja. Seuraavana päivänä von Arnim sai käyttöönsä useita raskaita kanuunoita. Juuri tällöin oli myös Sigismund III saapunut von Arnimin leiriin. Kun tällöin alkoi entistä tehokkaampi hyökkäystoiminta, on todennäköistä, että Sigismund III oli sitä kiirehtinyt. Koniecpolskin ja von Arnimin välinen "sopimus", kuten puolalainen sotapäiväkirja sitä nimittää, oli vahvistanut sellaisen työnjaon, että Koniecpolskin oli ryhdyttävä omalla tahollaan toimintaan estääkseen Kustaa II Adolfia lähettämästä apua Montauer Spitziin. Illalla 3.7. von Arnim sitten alkoi tulittaa vastustajansa asemia ja samaan aikaan Koniecpolski johti joukkonsa Marienburgin edustalle. Mutta mitään muuta ei tapahtunut. Von Arnim ei tehnyt edes yritystä ylittää Veikselin. Syitä siihen ei puolalainen sotapäiväkirja selitä, mutta mainitsee muutamia yksityiskohtia, jotka osoittavat, että tällä ensimmäisellä hyökkäyksellä olisi ollut hyvin vähän mahdollisuuksia onnistua. Hyökkäysiltana alkoi rankkasade, jota jatkui ainakin kolme päivää. Tykistön toiminta jäi sateen vuoksi tehottomaksi,  eikä Koniecpolskikaan katsonut voivansa pitää miehiään kentällä, vaan puolen yön aikaan palasi leiriinsä ja jätti vain muutamia komppanioita Marienburgin edustalle. Lisäksi näyttää varmalta, että von Arnim ei ollut ehtinyt suorittaa tarpeellisia valmisteluja ylimenoa varten. Sen voi päätellä siitä, että hän vasta myöhemmin hankki itselleen Mewestä siltatarpeita ja veneitä. Sateen lakattua jatkettiin tykistötoimintaa, mutta puolalaisesta sotapäiväkirjasta käy ilmi, että se oli suunnilleen yhtä tehokasta molemmin puolin. Montauer Spitzin puolustajat näkivät kuitenkin parhaaksi 8.7. vetäytyä taakse päin uloimmista varustuksistaan, mutta von Arnim ei silloinkaan tehnyt yritystä asemien miehittämiseksi. Lähteet eivät anna suoranaista vihjettä toimettomuuteen. Todennäköistä kuitenkin on,  että hän huomasi tehtävänsä mahdottomuuden. Montauer Spitzin puolustajien lukumäärä oli lisääntynyt, sen ja Marienburgin välinen osa Veikselin haaran rantaa oli miehitetty ja varustettu, puolustajan käytössä oli voimakas tykistö ja ylikuljetusta varten hankitut jokiveneet olivat rikkiammuttuja.

Kustaa II Adolf oli jo alusta alkaen pitänyt von Arnimille annettua tehtävää mahdottomana ja odottanut, että puolalaiset aloittaisivat hyökkäyksen toisaalla, lähinnä joko Dirschaun, Marienburgin tai Braunsbergin- Königsbergin suunnilla. Nämä mahdollisuudet huomioon ottaen Kustaa II Adolf jo heinäkuun alussa vahvisti uhanalaisia tukikohtia. Kun 11.7. Kustaa II Adolfin leiriin saapui Jakob de la Gardien johdolla 32 komppaniaa kotimaista jalkaväkeä ja pian sen jälkeen parin rykmentin verran englantilaista jalkaväkeä, voitiin uhanalaiset kohdat miehittää entistä lujemmin.

Sijoituspaikka Jalkaväkeä Ratsuväkeä Sairaita/hevosettomia Yhteensä
Marienburgin leiri 7653 3859 1797 13309
Montauer Spitz 2699 706 234 3639
Dirschau 1605   433 2038
Elbing 2075   280 2355
Danziger Haupt 733   144 877
Muut linnat 3253 170 352 3775
Jokialuksilla 436   23 459
Yhteensä 18454 4735 3263 26452

Vahvuuslaskelman mukaan armeijan vahvuudet ja sijoituspaikat 11.7.

Suomalaisia oli pääarmeijassa ainoastaan Anrepin skvadroona. Montauer Spitzin ryhmään oli lähetetty 280 Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentin miestä ja koko Hans Ekholtin skvadroona. Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentti oli edelleen Pillaussa ja Fischausenissa, Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentin kaksi komppaniaa olivat todennäköisesti Stuhmissa ja Strasburgissa oli yhteensä 200 miestä Alexander von Essenin (Pohjanmaan) rykmentistä ja Johan Lilliehöökin (Porin) rykmentistä.

Koniecpolski sai samaan aikaan lisäjoukkoja. Kummallakin puolella oli siten sotatoimiin välittömästi käytettävissä noin 20000 miestä.

Kustaa II Adolf otti aloitteen käsiinsä ryhtymällä 12. - 13.7. välisenä yönä rakentamaan Marienburgin eteläpuolelle sellaista eteentyönnettyä kenttävarustusta, josta Koniecpolskin leiriä olisi voitu pitää tykkitulen alla. Seuraavana yönä Koniecpolski suoritti vastatoimenpiteensä rakentaen tukikohdan, josta käsin voitiin yrittää sisäänmurtoa Marienburgin ulkovarustuksiin. Yleishyökkäyksen piti tapahtua yöllä 15.-16.7. Koniecpolskilla lienee ollut käytettävissään Marienburgin suunnalla lähes 18000 miestä. Hän oli vangilta saanut tiedon, että vastassa oli ainoastaan 8000 miestä. Mutta asemasodassa ei ylivoima paljon hyödyttänyt, koska Koniecpolskin tykistö oli suhteellisen heikko eikä ratsuväki voinut tehokkaasti osallistua toimintaan. Käyttäen rynnäkköön sekä jalka- että ratsuväkeä hän sai haltuunsa vastustajansa eteentyönnetyn tukikohdan keskeneräiset etuvarustukset, mutta parempaan kuntoon rakennetusta kenttävarustuksesta lyötiin hyökkääjät takaisin. Seuraavana päivänä oli tilanne ennallaan. Kustaa II Adolf korjautti eteentyönnetyn tukikohtansa ja kuljetti sinne tykistöä aloittaen Koniecpolskin leirin häirinnän.

Yleishyökkäystä ei Koniecpolski tämän jälkeen enää yrittänyt. Pääsyynä siihen lienee ollut hänen armeijansa jatkuvasti huononeva tila.  Sigismund III oli armeijaan tullessaan tuonut mukanaan niin vähän rahaa, että kesän kuluessa kyettiin maksamaan jalkaväkimiehille 2 ja ratsumiehille vain 1,5 riikintaaleria kullekin. Elokuussa luvattiin kerralla suorittaa kolmen kuukauden palkka, mutta Puolan valtionrahasto ei kykenisi  saamaan kokoon tarvittavaa summaa, kolmea kultatynnyriä. Rahanpuutteesta tietenkin johtui, että huollossa oli suuria puutteita ja että sotilaat olivat tyytymättömiä. Nälän seuralaisena kulki jokin tarttuva tauti, jota sanottiin rutoksi. Se alkoi heinäkuun lopulla ja siitä alkaen kaataa kummankin taistelevan osapuolen leireissä miestä kuin heinää.

Von Arnim näyttää omalla suunnallaan tehneen ainoastaan pienen hyökkäysyrityksen näön vuoksi. Eräs puolalainen relaatio toteaa Veikselissä nousseen niin suuren tulvan, että sen sivuhaarankin ylittäminen vaikeutui. Venesillan rakentamista kokeiltiin haluttomasti ja rakennusosaston paettua, ennen varsinaista syytä siihen, ei uutta yritystä tehty kuin vasta 19.7., jolloin kuitenkin  tulva hajotti puolivalmiin sillan.

Koniecpolskin jälkikuljetusta häiritsi sangen kiusallisesti Reinhold Metstaken komentama Stuhmin suomalainen varuskunta. Puolalaiset olivat Marienburgia kohti marssiessaan jättäneet sitä saartamaan jonkin osaston, mutta nähtävästi se pian kutsuttiin pois. Joka tapauksessa suomalaiset tavan takaa kaappasivat linnan ohi kulkevia kuormastoja ja siten tekivät tämän puolalaisten yhteyksille tärkeän tien epävarmaksi. Danzigilaisten lähteiden mukaan valtasi Stuhmin varuskunta 26.6. puolalaisen kolonnan. Koniecpolskin leiristä järjestettiin 3.7. iltapuoleen vastavierailu Stuhmin lähistölle. Osasto, johon kuului "muutamia kymmeniä unkarilaisia jalkaväkisotilaita ja vielä enemmän musketöörejä", hyökkäsi Stuhmn edustalla olevalle laitumelle ja ryösti siellä olevan porvarien karjan ja varuskunnan hevoset. Linnasta ammuttiin tykeillä, ja ainakin osa Metstaken sotilaista hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Puolalainen sotapäiväkirja ei kerro kahakasta muita yksityiskohtia kuin että kaksi "ruotsalaista" ja kaksi karjaansa puolustavaa porvaria kaatui ja että ruotsalaiset eivät väijytystä peläten uskaltaneet seurata puolalaisia.

Elokuun alussa totesi Puolan armeijan johto asemasodan jatkamisen hyödyttömäksi. Armeija oli syksyyn mennessä voinut huveta olemattomiin puutteen ja ruton vuoksi, ellei sitä olisi siirretty muualle. Tällöin näyttäisi suunnitellun hyökkäystä Königsbergiin, josta tietenkin olisi voitu häiritä Kustaa II Adolfin yhteyksiä kotimaahan. Von Arnim sai kehotuksen lähteä Puolan armeijan mukaan, mutta hän kieltäytyi perusteenaan se, että keisari ei ollut lähettänyt  häntä Puolaan hyökkäämään Brandenburgin vaaliruhtinaan kimppuun. Koko suunnitelma raukesi. Tämä olikin von Arnimin viimeinen riita puolalaisten kanssa, sillä heinäkuun lopulla hän vihdoinkin sai pyytämänsä eron ja keisarillisten joukkojen päälliköksi tuli Saksin herttua Heindrich Julius.

Huhuja puolalaisten hyökkäysaikeista itään saapui Kustaa II Adolfin leiriin elokuun alussa ja ne aiheuttivat useita vastatoimenpiteitä. Mutta mitään suurta hyökkäystä ei kuulunut.  Keisarilliset joukot lähtivät pois Montauer Spitzin kohdalta 5.8. ja puolalaiset kaksi päivää myöhemmin Marineburgin edustalta. Molemmat osastot jäivät edelleen erilleen ja niiden toiminta supistui pieneen kahakointiin.

Näiden liikkeiden yhteydessä Stuhmin suomalaisen varuskunnan kunto joutui vielä kerran testiin. Keisarilliset joukko-osastot marssivat Veikseliltä itään, arvatenkin päästäkseen mahdollisimman pian alueille, joita ei vielä ollut hävitetty ja jotka eivät olleet ruton saastuttamia. Tällöin ne 6.8. joutuivat Stuhmin edustalle. Kun jo aikaisemmin tämän linnan valtaaminen oli kuulunut suunnitelmiin, teki keisarillisten uusi komentaja nyt kaiken voitavansa sen nujertamiseksi. Kansleri Axel Oxenstiernan päiväkirjan mukaan tapahtumien kulku oli seuraavanlainen.

Keisarilliset aloittivat Saksin herttua Heinrich Juliuksen johdolla hyökkäyksen iltapäivällä klo 1600 tienoilla ja jatkoivat sitä puoleen yöhön saakka. Kaikkiaan tehtiin kolme erillistä rynnäkköä. Linnan portin vierestä hyökkääjät jo pääsivät vedellä täytetyn vallihaudan yli ja saivat haltuunsa jonkin etuvarustuksen, mutta heidät työnnettiin  vastaiskulla takaisin. Seuraavana päivänä keisarilliset osastot saivat tyhjin toimin jatkaa marssiaan Posilgen tienoille, johon ne toistaiseksi majoittuivat. Ne olivat kärsineet  melkoisen mieshukan Stuhmissa. Metstaken miehet hautasivat 20 etuvarustuksessa surmansa saanutta vihollista, mutta vangit ja yliloikkarit väittivät koko mieshukan nousseen 400 mieheen. Lukumäärä on epäilemättä suuresti liioiteltu, mutta joka tapauksessa majuri Metstaken miehillä oli ollut ankara urakka torjua rynnäkkö. Varuskunnan vahvuus ei tällöin ollut suurempi kuin 160 miestä, niistä ehkä vain 100 taistelukuntoisena.

Kronikoitsija Israel Hoppella on Stuhmin viimeisestä taistelusta kerrottavana aivan toisia tietoja. Hänen tietojensa mukaan muutamat puolalaiset kasakka- ja husaarikomppaniat 5.8. yrittivät yllätyksellä vallata linnan, mutta jalkaväen puutteen vuoksi joutuivat niin ahtaalle, että menettivät paljon hevosia, ratsumiehiä ja kuormastonsa. Metstaken musketöörien apuna oli tehokkaasti toimineet kaupungin porvarit ja 16 vangiksi otettua "ruhtinaallista" sotamiestä. Kun kronikoitsija ilmoittaa tämän taistelun tapahtuneen päivää aiemmin kuin keisarillisten hyökkäyksen, on mahdollista, että tosiaan on kysymys kahdesta eri valtausyrityksestä.

Lähdettyään liikkeelle Marienburgin edustalta puolalaiset yrittivät tunkeutua Kleiner Werderille, mutta heidät työnnettiin takaisin Posilgen tienoille. Ilmeisestikin huoltovaikeudet  olivat niin suuret ja kulkutautien leviäminen niin nopeata, että tarmokkaampikaan johto ei olisi enää kyennyt saamaan mainittavaa menestystä aikaiseksi. Sigismund III lähti 10.8. Thorniin ja 14.8. tehtiin 10 päivän aselepo välirauhan neuvottelujen käynnistämiseksi. Kaikki merkit viittasivat sotatoimien päättyneen. 18.8. keisarilliset vetäytyivät neljännespeninkulman puolalaisten taakse ja puolalaiset 18.8. peräytyivät Riesenburgia kohden Stangenbergiin, ja vähitellen ennen elokuun loppua kaikki joukot palasivat Graudenziin, jossa niille oli luvattu antaa elintarvikkeita ja rahaa. Täällä todettiin ruton harventaneen rivejä aivan hirvittävästi.

Kustaa II Adolf piti puolalais-keisarillisten joukkojen vetäydyttyä armeijansa vielä elokuun ajan puolustusasemissa tai ainakin niiden läheisyydessä. Nähtävästi tämän kuukauden aikana tautien aiheuttama mieshukka nousi paljon suuremmaksi kuin koko sotavuoden taisteluissa oli kärsitty. Kun näihin aikoihin Elbingissä kysyttiin leiristä palaavalta Axel Oxenstiernan vanhimmalta pojalta kuulumisia, vastasi tämä lyhyesti: "Kuolema seuraa meitä kintereillä kuin varjo." Sanoja itse tuli ennustaneeksi oman kuolemansa, ja hänelle tekivät seuraa tuhannet sotilaat. Tartunnan leviäminen teki välttämättömäksi armeijan majoittamisen mahdollisimman hajalleen.

Elokuun jälkeen Kustaa II Adolf ryhtyikin hajottamaan kenttäarmeijaansa ja siirtämään siitä melkoisia osia lähemmäs Itämeren rannikkoa. Siten tiedetään, että 3.9. toimitettujen siirtojen jälkeen Marienburgiin jäi vain neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä. Suomalainen ratsuväki ja useita ruotsalaisia osastoja hajotettiin Grosser Werderin alueelle. Todennäköistä on, että taistelujen aikana Montauer Spitzin ja Dirschaun suunnilla ja muissakin tukikohdissa ollut jalkaväki toistaiseksi jätettiin paikoilleen. Muu osa armeijasta hajasijoitettiin joko Kleiner Werderille tai Elbingin pohjois- ja itäpuolelle. Nämä järjestelyt aloitettuaan Kustaa II Adolf lähti rannikolle ja 14.9. nousi laivaan purjehtiakseen Kalmariin.

Välirauhan neuvottelut olivat tällöin edistyneet niin pitkälle, että 16.9. oli saatu valmiiksi sopimus ja tehty kahden viikon välirauha, jonka kuluessa Puolan kuninkaalta Sigismund III:lta oli hankittava sopimuksen vahvistus. Jo syyskuussa olisi siis kenttäarmeijaa voitu ryhtyä kotiuttamaan. Joukkojen terveydentila oli kuitenkin niin huono, että vain muuan ruotsalainen rykmentti saattoi lähteä Kustaa II Adolfin mukaan. Suurin osa, niiden joukossa suomalaiset, lähtivät kotimatkalle vasta marraskuussa.

Sota oli joka tapauksessa päättynyt. Viimeistään ensimmäisenä joulupäivänä sai kansa kaikkialla valtakunnassa tiedon siitä siten, että kirkoissa luettiin kiitosjulistus aselevon johdosta.

Seuraukset

Puolan sota päättyi 16. 9. 1629 solmittuun Altmarkin aseleposopimukseen.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Petander C-B. J: Anteckningar om österbottniskt fotfolk 1625 - 1629, Österbotten 1966
  3. Sutela, Tauno - Mikkola, Antti: Kunnia velvollisuus tahto - Porin Prikaatin historia 1626-1985
  4. Petri, Gustaf: Kungl. Första livgrenadjärregementets historia Andra delen, Stockholm 1928
  5. Korhonen, Arvi: Hakkapeliittain historia II
  6. Generalstaben: Sveriges krig 1611-1632 osa 2 sekä liiteosa 1
  7. Mankell, J: Anteckningar rörande Finska arméens och Finlands krigshistoria,  första delen, Stockholm 1870
  8. Hedberg, Jonas (toim.): Kungl. Artilleriet - Yngre vasatiden
  9. AOSB I:4

Alkuperäisiä lähteitä

Preussin sodasta vuodelta 1628 on useita päiväkirjamuotoisia yhtäjaksoisiaesityksiä, joista muutamia listattuna:

Sivua päivitetty 12.06.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi