Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Toinen Puolan sota (1600 - 1629)

I vaihe Sota Baltiassa (1600 -1618)

Tausta | 1600 - 1605 | Kaarle IX loppukausi | 1611 - 1618

Tausta

Ruotsin kuningas Sigismund oli vuonna 1598 setänsä Kaarle herttuan häätämänä paennut Ruotsista Puolaan, eikä hän enää voinut sinne palata käännyttyään Puolan kuninkaana katoliseen uskoon. Kaarle herttua tunnustettiin helmikuussa 1599 pidetyillä herrainpäivillä Ruotsin "hallitsevaksi perintöruhtinaaksi" ja Tukholman valtiopäivillä säädyt heinäkuun 24. päivänä päättivät erottaa kuningas Sigismundin luvaten kuitenkin ottaa hänen poikansa Vladislavin hallitsijakseen, jos tämä lähetettäisiin vuoden kuluessa Ruotsiin kasvatettavaksi evankeliseen oppiin. Päätös lähetettiin tiedoksi Sigismundille, koska häneltä ei saatu kirjeeseen vastausta, tarjottiin Linköpingin valtiopäivillä maaliskuussa 1600 Ruotsin kruunu Kaarle herttualle. Sigismund ei kuitenkaan suostunut luopumaan Ruotsin kruunusta, mikä johti sodan syttymiseen Ruotsin ja Puolan välille.

Suomen ja Viron aatelisto ja virkamiehistö pysyi uskollisena Sigismundille ja Kaarle herttua tekikin Suomeen 1599 alkaneen sotaretken, joka tunnetaan paremmin nuijasodan nimellä. Kaarle herttua pyrki samaan aikaan valtaamaan Liivinmaan Puolalta - sulkeakseen näin Itämeren yhä tiiviimmin Ruotsin vaikutuspiiriin. Sota Puolaa vastaan kesti vuoteen 1629, minä aikana käytiin sotaa myös Venäjää (1609 - 1617) ja Tanskaa (Kalmarin sota 1611 - 20.1.1613, Knäredin rauha) vastaan. Puolan sota jakautui kiihkeän toiminnan jaksoihin sekä vuosia kestäneisiin rauhallisempiin varuskunta vaiheisiin. Luonteeltaan sota oli sarja kesäsotaretkiä, joita käytiin linnoitettujen kohteiden omistuksesta. Tämän seurauksena osa joukoista oli jatkuvasti sidottuna varuskuntiin ja vain osaa voitiin käyttää varsinaisiin operaatioihin. Talvikausiksi koko armeija siirtyi talvileiriin joko varuskuntiin tai siirrettiin kotialueelle.

Sotavuodet 1600 - 1605

Sotaa edeltävät tapahtumat, varustautuminen sekä sodan aloitus

Voitettuaan vastustajansa Suomessa Kaarle herttua ryhtyi toimiin saattaakseen Viron jälleen Ruotsin valtaan. Viipurissa ollessaan Kaarle herttua oli käskenyt vara-amiraali Peder Pedersson Stolpen  vallata Narvan kaupungin ja linnan. Peder Pedersson Stolpelle annetuissa ohjeissa sanottiin, että hänen tuli saavuttuaan Viron rannikolle laivastoineen lähettää Narvaan skottilainen palkkasoturien päällikkö Thomas Abernet, jonka oli koetettava puhumalla taivuttaa porvarit ja varusväkenä olevat skotlantilaiset ratsumiehet alistumaan Ruotsin alamaisiksi. Ja saatuaan kaupungin haltuunsa oltava siellä varusväkenä seuraavaan kevääseen ja pidettävä laivansa Narvan satamassa. Muutamia aluksia oli lähetettävä kuitenkin noutamaan Viipurista ja Porvoosta sotaväelle muonavaroja talveksi.

Lokakuun 24. päivänä 1599 Peder Pedersson Stolpe saapui Narvan edustalle, ja jo samana päivänä luovutettiin linna ja kaupunki hänen haltuunsa. Skotlantilaiset ratsumiehet ja kaupungin porvarit olivat vanginneet jo ennen Peder Pedersson Stolpen joukkojen saapumista Sigismundille uskollisen linnanpäällikön Otto Yxkullin.

Kaarle herttua käski  jo 8.11.1599 amiraali Axel Ryningin lähettää Hämeestä Heinrich von Ahnenin lipuston, jonka piti kulkea Viipurin, Koiviston ja Lavansaaren kautta tai mikäli jää ei kantanut niin maitse Inkerin tietä pitkin, Narvaan. Iivanalinnan päälliköltä saatiin lupa maitse kulkemiseen venäläisten alueiden poikki. Von Ahnenin lipusto saapuikin 29.1.1600 Inkerin kautta Narvaan, jonne oli jo hieman aiemmin saapunut joukko saksalaisia palkkasotilaita. Lisäjoukoiksi Narvaan lähetettiin vielä Henrik Finnen karjalainen jalkaväen lippukunta 23.3.1600. Samanaikaisesti Axel Ryning määräsi Hans de la Blanquen ja Nils Germundssonin marssimaan Narvaan ratsumiehineen ennen jäiden lähtöä.

Peder Pedersson Stolpe oli aloittanut tukialueen laajentamisen jo marraskuun alussa kirjoittamalla Rakveren ja Paidelinnan isännille ja kehottanut heitä luovuttamaan linnansa Ruotsille. Heinrich von Ahnen sai heti saavuttuaan määräyksen valloittaa Rakvere. Mukaansa von Ahnen sai oman lipustonsa lisäksi ainoastaan pienen joukon luutnantti Joakim von Grieben johtamia saksalaisia palkkasotilaita. Heinrich von Ahnen saavuttua Rakveren edustalle joukkoineen 15.2.1600 ja vaadittua linnan luovuttamista linnassa oleva varuskunta yritti viivyttää hyökkäystä kertomalla odottavansa toimintaohjeita Tallinnasta Viron maaherralta Göran Boije af Gennäsilta. Kaupunki kuitenkin antautui huomattuaan von Ahnenin valmistautuvan rynnäkköön. Luovuttamisesta tehdyn sopimuksen mukaan kaikki halukkaat saivat vapaasti poistua kaupungista omaisuutensa kanssa.

Rakveresta Heinrich von Ahnen jatkoi matkaansa lounaaseen Paidelinnaan. Siellä olevat saksalaiset päälliköt avasivat hänelle 21.2.1600 linnan portit vastarinnatta. Paidelinnassa von Ahnen sai kuulla, että puolalaiset joukot olivat useasti yrittäneet päästä linnan isänniksi. Luutnantti von Griebenin haltuun luovutettiin 28.2.1600 vielä Koluvere (Lode) sekä Haapsalu  ilman taistelua. Pian tämän jälkeen Lihulakin joutui Kaarle herttuan joukkojen haltuun. Tämän jälkeen kaikki Viron linnat paitsi Tallinna kuuluivat Kaarle herttuan väelle.

Narvaan saapui Peder Pedersson Stolpelle keväällä edelleen lisäjoukkoja ainakin kaksi ruotsalaista Henrik Anderssonin komentamaa ratsuväkilipustoa. Näiden saapumisen jälkeen määrättiin von Ahnen Paidelinnan, Nils Germundssonin Haapsalun ja Koluveren ja Herman von Bürenin Paadisten luostarin varusväeksi. Henrik Anderssonin toinen lippukunta lähetettiin Paidelinnan ja toinen Koluvereen vahvistukseksi. Osa ruotsalaisista joukoista siirrettiin linnaleiriin virolaisten maanviljelijöiden elätettäviksi. Tämä aiheutti virolaisissa suurta tyytymättömyyttä, mikä aiheutti pelkoa kapinasta puolalaisten joukkojen saapuessa.

Pakottaakseen Tallinnan porvarit luopumaan Sigismundista Kaarle herttua päätti lamauttaa heidän merikauppansa. Tässä tarkoituksessa hän käski Ruotsin lähettiläiden, joiden silloin piti keskustella venäläisten kanssa Täyssinän rauhan vahvistamisesta, pyytää tsaarilta, että hän ei antaisi alamaistensa käydä kauppaa tallinnalaisten kanssa. Vieläpä Kaarle herttua sanoi aikovansa seuraavana kesänä lähettää Ruotsin sotalaivaston merelle estämään vieraita aluksia tulemasta Tallinnaan. Ja Viipurin linnan päällikölle Kaarle herttua kirjoitti, että Suomen rannikon asukkaita oli ankarasti kiellettävä viemästä halkoja, kaloja tai muita tavaroita Tallinnaan

Kaarle herttua kuitenkin teki tarpeettomasti valmistelujaan, koska tallinnalaiset lupasivat sopia Kaarle herttuan kanssa asioista. Maaliskuun alussa 1600 saapui kaksi virolaista aatelismiestä, Mauritz ja Otto Wrangel, Tallinnan hallituksen lähettiläinä Peder Pedersson Stolpen luokse ilmoittamaan, että kaupunkilaiset olivat valmiit heti luovuttamaan linnansa Kaarle herttuan joukoille, mikäli heidän vanhat oikeutensa vahvistettaisiin. Ja 26.4.1600 tallinnalaiset kirjoittivat suoraan Kaarle herttualle, että tahtoisivat kuulua Ruotsin valtakuntaan, pyytäen samalla vanhojen oikeuksiensa vahvistamista.

Kaarle herttua aloitti sotajoukon varustamisen keväällä 1600 siirtääkseen sodankäynnin painopisteen Liivinmaalle. Hän esitti Linköpingin valtiopäivillä helmikuussa 1600 säätyjen harkittavaksi, oliko joka kolmannen miehen suoritettava sotapalvelusta, vai tuliko joka miehen olla valmiina astumaan lippukuntaan ja ruotuun, kun tarve vaati. Sen lisäksi hän pyysi säätyjä ilmoittamaan, kuinka monta ratsu- ja jalkamiestä kukin maakunta voi varustaa. Säätyjen 19.3.1600 annetussa päätöksessä sanottiin:

" Jotta hallitus tietäisi, paljonko sotaväkeä kustakin maakunnasta olisi saatavana, jos jokin sotaretki valtakunnan vihollisia vastaan on tarpeen, ja jotta kansaa ei rasitettaisi pakollisella väenotolla niin usein kuin tähän saakka on tapahtunut, olemme suostuneet siihen, että joka maakunnassa vakinaisesti pidetään valtakunnan kustannuksella määrätty luku ratsu- ja jalkamiehiä, ja tämä luku on oleva niin suuri, kuin hänen Ruhtinaallisen Armonsa teettämässä säännössä sanotaan."

Säädyt päättivät lisäksi, että ratsu- ja jalkamiehet saivat kotona ollessaan palkkansa ja elatuksensa valtionvaroista ja että kunkin maakunnan oli määrätyksi ajaksi suoritettava elintarpeet sille väelle, mikä sieltä vietiin sotaretkille.

Toukokuussa annettiin ensimmäiset käskyt sotaväen lähdöstä Viroon. Ruotsin aatelislipusto (Torsten Christoffersson) kutsuttiin viimeistään 15.6.1600 Tukholmaan, josta sen oli seurattava Kaarle herttuaa Liivinmaalle. Samalla määrättiin Risto Somme viemään kolme Smoolannin lippukuntaa Viroon. Hovijunkkari Anders Stuart valtuutettiin hieman myöhemmin kuljettamaan Västebottenin lippukunnat Viroon. Ulkomaista sotaväkeä lähetettiin kaksi saksalaista lipustoa.  Kaarle herttua jätti kuitenkin Ruotsiin osan joukoistaan pelätessään Tanskan mahdollista hyökkäystä sekä kotimaisia kapinoitsijoita.

Sitä vastoin Suomesta Kaarle herttua tahtoi ottaa mukaansa niin paljon sotaväkeä kuin vain mahdollista. Suomen aatelislipuston ratsumestari Puotilan kartanon Anders Larsson keräsi elokuussa lipustonsa Uudenmaan rannikolle Pikkalan kartanon  lähistölle Viroon kuljetettavaksi. Suomessa oli  lisäksi kuusi tai seitsemän muuta ratsuväkilipustoa, joiden ratsumestareina olivat Hans de la Blanque, Göran Henriksson Horn, Vilhelm Spegel, Casten Schade, Per Larsson, Arend Persson sekä Tuomas Teppoinen. Useimmat heistä määrättiin lähtemään marssille, Casten Schade, jonka miehet oli sijoitettu Hämeeseen ja Itä-Satakunnassa, sekä Vilhelm Spegel kenties ensimmäisinä. Tuomas Teppoisen miehet, jotka olivat Äyräpäästä ja Jääskestä, jäivät kuitenkin rajan valvontaan Venäjän vastaiselle rajalle.

Jalkaväen lähdöstä tiedetään, että Savonlinnan päällikkö Peder Hansson määrättiin toimittamaan rannikolle neljä suomalaista lippukuntaa, jotka muodostivat Jesper Andersson Cruus af Edebyn rykmentin. Tälle rykmentille oli hankittava 1000 peistä ja 500 pyssyä eli se oli lähes tulkoon varustamatta lähtiessään liikkeelle (alokkaita ?). Lippukunnat olivat Anders Nilssonin Suur-Savon lippukunta, Erik Anderssonin Hämeen lippukunta, Lars Ingemarssonin Savosta ja Hämeestä koottu lippukunta sekä Sven Hanssonin lippukunta, jonka kotipaikka ei  ole tiedossa.

Tapilan Johan Persson ja Johan Derfeltin komennossa oleva jalkaväki sai käskyn olla vastaanottamassa Kaarle herttuan hänen saapuessaan Suomeen. Harvialan Mats Larsson Cruus af Harviala, Louhisaaren Lars Fleming ja kansliasihteeri Måns Olofsson valtuutettiin tarkastamaan suomalaiset joukot. Elintarpeet sotajoukolle toimitettiin ylimääräisistä muonaveroista.

 Virostakin vaadittiin jalkaväkeä Kaarle herttuan sotaretkelle. Hän määräsi eräät saksalaiset aatelismiehet ehdottamaan  talonpojille, että jokaisesta viidestä maakoukusta annettaisiin mies sotapalvelukseen.

Kaarle herttuan poika Carl Gyllenhielm valtuutettiin 9.6.1600 olemaan ylipäällikkönä Virossa, kunnes Kaarle herttua itse saapuisi. Johan Persson ja Johan Derfelt saivat käskyn toimia sotajoukon päällikön adjutantteina. Gyllenhielm lähti Ruotsista 2.7. ja saapui Turkuun 15 päivän tienoilla tuoden mukanaan kaksi ruotsalaista lippukuntaa. Hän oli kutsunut vastaan Suomeen  Norrlannin jalkaväkimiehet (Påvel Göransson) ja ottanut Ahvenanmaalta mukaansa Hans Michelssonin lippukunnan (80 miestä). Turussa hän ilmoitti Kaarle herttualle, että hänen Tukholmasta tuomansa ruokavarat olisivat pian lopussa  ja että Suomesta ei voitu hankkia sotaväelle muonaa ennen viljan korjuuta. Carl Gyllenhielm saapui 19.7. Tallinnaan, missä hän yhdisti linnan varusväen (100 miestä) Hans Michelssonin vajaaseen lippukuntaan.

Sotaretken valmistelut suoritettuaan Kaarle herttua lähti Tukholmasta 31.7. Hänen laivastonsa, jota amiraali Hans Klasson Bielkenstierna komensi, kulki Ahvenanmaan saariston, Korppoon salmen, Jungsfrusundin salmen ja Barönsalmen kautta, josta se purjehti Tallinnaan. Laivasto ankkuroitui Tallinnan edustalle 9.8.1600. Kaarle herttuan mukana olivat hänen puolisonsa Kristiina ja poikansa Kustaa Adolf.

Koska Carl Horn sai määräyksen seurata Kaarle herttuaa sotaretkelle, määrättiin Raaseporin kreivi Mauritz Leijonhufvud hänen tilalleen Tallinnan komendantiksi ja samalla Viron maaherraksi. Leijonhufvud saapui Tallinnaan 5.9. Otto Yxkull nimitettiin kenttämarsalkaksi (ratsuväen päällikkö) ja Samuel Nilsson Ross kaiken jalkaväen päälliköksi. Ja Kaarle herttuan ottaessa sotaväen päällikkyyden Carl Gyllenhielm sai kenraaliluutnantin arvon esikunnassa.

Järjestäessään Tallinnassa sotajoukkoaan Kaarle herttua pyysi puolalaisten ylipäälliköltä Georg Farensbachilta selvää ilmoitusta, aikoivatko puolalaiset säilyttää rauhan. Tämä vastasi kuitenkin, että hän ei voinut sanoa hallituksensa aikeista mitään, ennen kuin oli saanut Puolasta ohjeet. Silloin Kaarle herttua aloitti  sodan lähtien Tallinnasta valloittamaan Itämeren rannikolla sijaitsevaa Pärnua. Hän saapui kaupungin edustalle 8.9. ja neljättä viikkoa kestäneen piirityksen jälkeen linna nälän pakottamana antautui ehdolla, että halukkaat Pärnun asukkaat saisivat lähteä vapaasti pois. Varusväestä useat unkarilaiset ja puolalaiset heitukat siirtyivät Kaarle herttuan palvelukseen.

Valtauksen jälkeen Kaarle herttua lähetti Pärnusta Puolan säädyille kirjeen, jossa hän koetti selittää hyökkäyksen syitä. Kirje kuului:

"Muistatte, että Me muutamia kertoja olemme kirjoittaneet kuninkaallenne samoin kuin teillekin pyytäen tietoja, tahdotteko pysyä hyvässä naapuriystävyydessä, niin kuin Me puolestamme haluamme. Mutta koska Meitä ei tähän saakka ole pidetty sen arvoisena, että Meille olisi pienimmälläkään sanalla vastattu, vaan kirjeidemme tuojat on siellä pantu kovaan vankeuteen, josta voimme havaita, että emme Puolan kruunulta saata odottaa  mitään hyvää, niin Meidän on ollut pakko saapua tähän maakuntaan joku määrä sotaväkeä mukanamme. Ja vaikka Me, ennen kuin lähdimme liikkeelle, olimme kirjoittaneet Liivinmaan säädyille ja niillekin, jotka täällä Pärnussa ovat asuneet, ehdottaen rauhallisia keinoja, niin he vain ilmoittivat, että heillä ei ollut valtaa keskustella kanssamme, tahtoen lykätä asian Puolan kuninkaan ja teidän päätettäväksenne.

Edistääksemme Ruotsin rauhaa ja lepoa olemme sen tähden tulleet rajan poikki tänne, mutta linnan ja kaupungin asukkaat ovat kohdelleet meitä vihollisina, niin että meidän on täytynyt käyttää heitä vastaan sopivia keinoja, ja lopuksi olemme pakottaneet heidät luovuttamaan meille sekä kaupungin että linnan, mitkä aikoinaan otettiin Ruotsilta petoksella. Semmoisten mielenilmausten johdosta, joita täällä on meitä vastaan tapahtunut, emme saata muuta odottaa kuin vihollisuutta, vaikka emme ole tahtoneet antaa vähintäkään syytä verenvuodatukseen. Jos te kuitenkin vielä tahdotte ylläpitää ystävyyttä Meidän ja Ruotsin kruunun kanssa, niin me puolestamme olemme siihen suostuvaisia. Mutta jos te vasten luuloamme, ette ole tähän taipuvaisia, niin meitä ei voida moittia siitä, että meidän tästä lähtien täytyy kaikkivaltiaan Jumalan avulla ryhtyä semmoisiin toimiin, jotka Meille ja Ruotsin kruunulle ovat tarpeen."

Kirje oli päivätty Uudessa Pärnussa 6.10.1600. Valtiopäivillä, jotka pidettiin Varsovassa helmi-maaliskuussa 1601 päätettiin ryhtyä sotaan Ruotsia vastaan. Kaarle herttua oli siten hyökkäyksellään aiheuttanut varsinaisen sodan alkamisen, koska ennen hyökkäystä tapahtuneiden valtausten seurauksena Puolan säädyt eivät vielä olleet valmiit myöntämään varoja sodankäyntiin.

Samaan aikaan kuin Kaarle herttua valtasi Pärnun Peder Stolpe johti Kaakkois-Viron sotatoimia. Hänen määräyksestään Heinrich von Ahnen piiritti Poltsamaanlinnaa ja saikin sen haltuunsa 11.9. Seuraavaksi Heinrich von Ahnen marssi Lajusten linnan edustalle syyskuun lopulla ja Peder Pedersson Stolpe muutamaa päivää myöhemmin. Kun joukot olivat koossa oli paikalla runsaasti ratsuväkeä, mutta vain vähän jalkaväkeä. Lajusen linna oli puurakenteinen ja pieni, mutta siitä huolimatta puolustautui urhoollisesti. Linnan varusväki joutui kuitenkin antautumaan 20.10. Peder Stolpe asetti varusväeksi 200 miestä päällikkönä Hans Brakel ja aloitti  Kaarle herttuan käskystä joukkoineen marssin liittyäkseen kenttäarmeijaan.

Järjestettyään Pärnun hallinnon Kaarle herttua johti joukkonsa sisämaahan Viljantiin. Kun oli tultu kaupungin edustalle, lähetettiin 22.10. sanansaattaja vaatimaan kaupungin luovuttamista. Varusväki pyysi miettimisaikaa, joka heille myönnettiin. Varusväki kuitenkin siirsi seuraavana yönä kaupungin asukkaat  linnaan ja sytytti kaupungin tuleen. Kolmantena päivänä linnaan ammuttiin muutamia sytytyskuulia. Varusväen sammuttaessa tulta piirittäjät pääsivät huomaamatta kiipeämään erääseen torniin ja siten linnan vallattua. Kaarle herttua viipyi joukkoineen Viljannissa muutamia päiviä. Viljannissa Peder Pedersson Stolpe joukkoineen kohtasi kenttäarmeijan ja liittyi Kaarle herttuan armeijaan.

Viljannista kolmen peninkulman päässä oleva Karksi vallattiin , mutta kelirikon vuoksi sotaretki keskeytettiin ja joukot siirrettiin linnaleiriin. Kaarle herttua majoittui Paidelinnaan, jossa hän oli jouluun asti.

Kaarle herttua  määräsi 30.11.1600, että Suomessa joka viidennen täysi-ikäisen miehen tuli olla valmis vaadittaessa saapumaan sotapalvelukseen. Asian tärkeyden vuoksi toimitettiin siitä Suomeen tieto suomenkielisellä kirjelmällä.

"Mö Carll, Jumalan Armon canssa Rodzin Rijkin Perillinen Försti, Herttua Södermanin maallen, Näricken ia Wärmelandh, Tiemmä tiettevexi, että se nijn caikin asioin tädhen, quin tapachtua taidha, Tarpellinen on, Että sotaueki pitä walmissa pidettämän, nijn hijfuin Suomenmaalla, quin muullakin koko Rådzin Rijkis, Jotka taitais wariellusta tedhä, Coska se Jossakin paikas taruittaisin. Sentächden olema mö Armolliseste käskenet, ia päällen pannet, meidhän rackaima, wapamiehen, uskollisen Neuvon andaian, Ja ionga mö meidhän seiam asettanet olemma Wijburin Linnan Ja maacunnan ylitze Axell Rijningh, Että hän soueliast, Ja caiken ahkerudhen canssa, pitä puhetta pitämän, meidhän uskollisien alimaisin canssa, ylitze caiken suomen maan, että höö vluos teke Joka vijdenneldä Jouselda ychden miehen, quin walmis oleman pitä, coska nijtä taruitan ia anotan, Ja pitä sentädhen, nijn laijtettaman että ne neliä jousta sen wijdhennen pitä vluos tekemän waatten Ja sota asuitten canssa, möskin heidän elatoxeins, ia ruan canssa, nijn kauuan quin höö heidhän kotonan heidhän tykenens ouat, Mutta Coska Heidhän iongun Tougin ja Reisun päällen, Rådzin Rijkin wihollisia wastan, mänemän pitä, nijn mö tachdom Heidhän anda, saadha, sen modoisen palkann Rahas ia waatteis, quin muillenkin Knichdillen annetan nimitthein kuusi kynärätä werka Ja cahdexan marcka raha, Ja Hedän palckans aika pitä luuettaman sijtä aijasta, quin höö uluos lächteuet Reisun päällen, Ja pitä saaman nijn kauuan, quin hee ulkona ouat, Mutta coska he tuleuaut taass kotianss, iällens, nijn heidhän pitä, quin ennekin sanottu on, nijldhä neliältä iouiselta, waatten ia elatoxen saaman, On siis sentächden meidän Armollinen tacktop, että töö nöyrest cuuletta, ia wskotta, caicki ne asiatt Joita meidhän uskottu mies teidhän canssana puhetta pitä, ia neijtteket, caiken nijdhen asioin tädhen nöyrydhen, iota mö mös armollisesta teildä toiuomma. Lijatteckin, coska se tapachtu teillen itzellen ja coko Rådzin Rijkin parahaxi ia hijfuäxi, Caicken muodhon nijn laijttain, että sama sota wäki caickin nopiamast tule uluos techdyx, hijffuin sota asehin canssa, quin parahin taida ia machdollinen on, Jotka sijttä Ruoti kundhan Ja fäniekän iaettaman pitä, Nijn mös pitä meidhän uskotun miehen Neuuoman, manaman ia käskemän Caicki ne muutt meidhän uskolliset alemaiset, quin kotia iääneet, että höökin eij sitä wehemen huolittauat, idze cukin Idzellens, Sotha asuia, iott hee machtaisit, olla valmiit, coska Taruis nijn waati, Niin töö sen tiettä quin meillen otollinen on, Ja caichellen Rådzin Rijkillenn, nijn quin teillen idzellekin, tarpelline. Kiriotethu Wuiten Stienin linassa kolmekymmennen Päiuen Nouembris åhr 1601  Carolus"

Joulukuussa päätettiin hyökätä Tarttoon. Peder Pedersson Stolpe lähti  Narvasta marssittamaan  suomalaisia joukkoja vahvennuksiksi Carl Gyllenhielmille, jonka joukot olivat talvileirissä Poltsamaanlinnan tienoilla. Peder Pedersson Stolpen joukkoina olivat Ambrosius Henrikssonin lippukunta (344 miestä Vähästä- Savosta), Anders Nilssonin lippukunta (388 miestä Suur-Savosta) ja eräs lippukunta (119 miestä). Narvaan jäi varusväeksi ainoastaan kaupungin porvareista muodostettu lippukunta (159 miestä) sekä Olof Brynielssonin karjalainen lippukunta (224 miestä). Kaarle herttua määräsi, että Johan Derfeltin Narvan komendantiksi Stolpen poissaollessa ja Jakob Hill määrättiin Derfeltin jalkaväkirykmentin everstiksi.

Peder Pedersson Stolpe saapui joulukuun kymmenennen päivän tienoilla Jesper Andersson Cruus af Edebyn kanssa Poltsamaanlinnaan ja sieltä joukot marssivat Carl Gyllenhielmin johdolla Tarttoon. Joukon muodostivat neljä ratsuväkilipustoa, jotka olivat olleet Puotilan isännän Anders Larssonin komennossa Karksissa sekä Smoolannin ja Länsigotlannin ratsumiehet, jotka olivat olleet majoitettuina Viljannin ympäristössä. Kaarle herttua saapui Tarton edustalle 23.12. tuoden mukanaan järeän tykistön sekä lisää jalkaväkeä. Piirittäjien saatua rakennettua kolme patteria, yhden luoteispuolelle (Nils Kijl), toisen itäpuolelle (Samuel Nilsson sekä Jesper Andersson Kruus af Edeby) ja kolmannen eteläpuolelle (Carl Gyllenhielm sekä Peder Pedersson Stolpe), aloitettiin kaupungin pommittaminen joulupäivänä. Linnanpäällikkö Herman Wrangel suostui 25.12. sopimukseen, jonka mukaan Tartto luovutettiin Ruotsille. Herman Wrangel sekä Tarton piirin aatelislipusto, jonka ratsumestarina hän oli, siirtyivät Ruotsin lipun alle. Linnanpäälliköksi määrättiin Klaus Meks.

Vuoden 1601 alussa Kaarle herttualla oli Tartossa ainakin kuusi lipustoa ratsuväkeä (hovilipusto, Måns Stolpe, Sigge Arvidsson, Heinrich von Ahnen, Peder Larsson ja Arend Pedersson k. maaliskuussa 1601 Tartossa). Samaan aikaan Hans de la Blanquen ja Herman von Bürenin lipustot olivat Vönnussa. Jalkaväkeä oli Tartossa yhdeksästä rykmentistäm joiden eversteinä olivat Nils Kijl, Samuel Nilsson, Richard Somme, Jakob Hill, Henrik Liewe, Hans Vegesack, Jesper Andersson Kruus af Edeby, Anders Stuart ja Tapilan Johan Pedersson. Jakob Hillin rykmentissä olivat muun muassa Sven Johanssonin ja Per Pederssonin pohjalaiset lippukunnat. Jesper Andersson Kruus af Edebyn rykmentissä olivat muun muassa savolaiset Anders Nilssonin ja Ambrosius Henrikinpojan lippukunnat. Anders Stuartin rykmenttiin kuuluivat joko Västerbottenista tai Suomesta kotoisin oleva Mats Erikssonin lippukunta ja ruotsalaisista ja suomalaisista miehistä koostuva Sievert Anderssonin lippukunta. Johan Pederssonin miehet olivat kaikki Suomesta. Tartossa olivat Peder Matssonin, Anders Öndensson ja Lars Perssonin lippukunnat.

Ulkomaisia palkkajoukkoja mainitaan Tartossa olleen muun muassa Willam Rurhwenin skotlantilaiset ratsumiehet ja kapteeni Grullin saksalaiset sotamiehet. Lisäksi Tarton varuskuntaan kuului 104 tykkimiestä ja näiden kahdeksanmiehinen päällystö.

Kaarle herttua oli määrännyt Tarton retkelle lähtiessään Tapilan Johan Pederssonin osastoineen valloittamaan Wolmaria ja Vönnua. Johan Pederssonin tuli myös valvoa puolalaisten liikkeitä, jotteivät he pääsisi huomaamatta  piiritetyn Tarton avuksi. Tämä varovaisuus perustui huhuun, jonka mukaan puolalaisia joukkoja olisi saapunut Kokenhuseniin. Johan Pederssonin mukana olivat  Göran Henriksson Hornin, Puotilan Anders Larssonin, Casten Schaden ja Arend Perssonin suomalaiset lipustot, oman rykmenttinsä suomalainen jalkaväki sekä Henrik Liewen lippukunta. Arvid Henriksson Hornille ja Arvid Tönnesson Wildemanille Kaarle herttua kirjoitti,  että heidänkin oli riennettävä ratsumiehineen Johan Pederssonin avuksi. Samalla saksalainen Herman Wrangel ja Hans de la Blanque saivat käskyn viedä sinne Nils Germudssonin ruotsalaiset ja Ewald von Meidenin saksalaiset ratsumiehet sekä Påvel Göranssonin norrlantilaisen jalkaväkirykmentin. Näin koottujen joukkojen vahvuus nousi 2000 mieheen.

Näin kootun sotajoukon johtivat Johan Pedersson ja Matts Wrangel marssille joulukuun alussa Vönnuun. Vönnun linnassa sanottiin olleen 700 miestä Dembinskin johtamina. Saatuaan tiedon, että suuri vihollisjoukko oli tulossa, Dembinski päätti viedä joukkonsa ja ehtinyt jo laittaa kuormaston marssille kohti Riikaa. Ruotsalaiset saapuivat juuri pääjoukon ollessa lähdössä. Ruotsalaiset hyökkäsivät esikaupunkeihin ja aloittivat ryöstelyn luullen, ettei 400 miehinen puolalaisjoukko uskaltaisi hyökätä niin suurta joukkoa vastaan., mutta puolalaisten päällikkö Ludwig Weiher vihollisen hajaantuneen ja siten olevan epäjärjestyksessä. Weiher komensi joukkonsa hyökkäämään jolloin kaksi lipustoa Hans Pederssonin ratsuväestä lähti pakoon. Jalkaväki piti kuitenkin urhoollisesti puoliaan ja muut lipustot pysyivät ratsumestariensa komennossa ja ryhtyivät tekemään vastarintaa. Taistelua kesti pari tuntia, kunnes kaikki ratsumiehet pakenivat taistelusta jättäen jalkaväen teurastettavaksi.

Suurin osa voitetuista koetti pelastautua kaupungin läheisyydessä olevan Koivajoen yli, mutta jään pettäessä monet pakenijoista hukkuivat. Verilöylystä pelastuneet kokoontuivat myöhemmin Karksiin.

Ei ole mahdollista selvittää tappioiden määrää , mutta Kaarle herttualle ilmoitettiin tappioiksi 300 miestä. Ratsumestari Vilhelm Spegel näyttäisi olleen kaatuneiden joukossa. Puotilan herra Anders Larssonia ammuttiin olkapäähän ja vatsaan, niin että hän putosi hevosen selästä ja jäi makaamaan vihollisten ympäröimänä. Hänen poikansa, joka näyttää olleen luutnanttina sotajoukossa, sai kuitenkin kahden miehen auttamana haavoittuneen viedyksi taistelupaikalta ja siten pelastetuksi. Hans de la Blanque, Pontus de la Gardien sukulainen, joka Juhani III hallituskautena oli jonkun aikaa ollut ylipäällikön sijaisena  Virossa, jäi haavoittuneena kentälle. Hän siirtyi toivuttuaan Sigismundin joukkoihin.

Saatuaan tiedon sotajoukon Vönnussa kärsimästä tappiosta Kaarle hertttua hyökkäsi armeijoineen tammikuussa 1601 Tartosta Wolmarin linnaan valloittaen sen.  Marssilla Wolmariin sairastui ja kuoli kenttämarsalkka Otto Yxkull. Vönnu antautui ilman taistelua ja pian sen jälkeen myös Ronneburg sekä eräät pienemmät linnat. Talvi esti tämän jälkeen sotatoimet ja Kaarle herttua palasi helmikuun puolessavälissä Tarttoon.

Tartossa ollessaan Kaarle herttua antoi käskyn, jossa hän määräsi Frans Treidenin ratsumiehet ja erään englantilaisen lipuston sekä 1000 suomalaista jalkaväkisotilasta jäämään Vönnuun varusväeksi. Wolmarissa pidettiin toistaiseksi Ewald von Meidenin lippukuntaa ja 500 suomalaista jalkaväkisotilasta. Ruotsalainen jalkaväki hajautettiin Tarttoon, Viljantiin, Paidelinnaan, Haapsaluun, Koluvereen ja Lihulaan. Kaarle herttua aikoi laskea ne kaikki kotiin, kunhan meri aukeaa ja tilata emämaasta uudet joukot taisteluihin.

Puola toteaa olevansa sodassa Ruotsia vastaan  (maaliskuussa 1601)

Maaliskuussa 1601 ruotsalaisten sotatoimet alkoivat uudelleen. Wolmarin, Vönnun ja Raunan linnojen antautumisen jälkeen oli heillä tie auki Liivnmaan etelärajalle. Siellä olivat Väinäjoen varrella  sijaitsevat Riian ja Kokenhusenin linnat puolalaisten tukikohtina. Päätettiin ensin lähteä Kokenhusenin linnaa valloittamaan.

Puolalla oli vielä vuoden 1601 alkupuolella  ainoastaan vähän sotajoukkoja Liivinmaalla. Farensbachin käytettävissä oli ainoastaan vähäinen osasto liiviläisiä aatelismiehiä, pieni joukko suomalaisia, jotka olivat paenneet sinne Kaarle herttuan vihaa sekä 50 jalkaväkisotilasta, jotka Riian kaupunki oli antanut hänelle henkivartijoiksi. Dembinskin komennossa olleet liettualaiset ratsumiehet, joita oli 600, olivat vetäytyneet Vönnusta Kokenhusenin kautta Väinäjoen taakse.

Kaarle herttualta helmikuussa saamansa käskyn mukaisesti Carl Gyllenhielm ja Peder Stolpe veivät talvileirissä olleet joukkonsa Kokenhusenin edustalle ja rupesivat rakentamaan kahta tuliasemaa mukana tuomilleen tykeille voidakseen aloittaa kaupungin pommituksen. Kun linnan puolustusjärjestelmää oli saatu heikennettyä aloitettiin maaliskuun 12. rynnäkkö. Samuel Nilsson sekä Rikard Somme johtivat ruotsalaisia ja suomalaiset, joiden päällikköinä olivat everstit Jesper Andersson Cruus af Edeby sekä Hans Persson, hyökkäsivät muureille Väinäjoen puolelta. Taistelun päätyttyä kaupunki oli ruotsalaisten hallussa, mutta puolalainen varuskunta oli edelleen linnoittautuneena varsinaiseen linnaan.

Maaliskuun 24. päivän tienoilla Kaarle herttua, joka oli saanut lisäjoukkoja Suomesta, saapui piiritysjoukkoihin. Kaarle herttuan saavuttua linnaa vastaan suoritettiin kolme rynnäkköä. Eräässä niistä suomalaiset sotilaat pudottautuivat vallihautaan ja kiipesivät tikkailla avonaiselle ovella, mistä avasivat tulen linnaan. Linnaa ei kuitenkaan kyetty valloittamaan, joten aloitettiin piiritettyjen näännyttäminen. Kaarle herttua poistui Kokenhusenista 31.3. todettuaan piirityksen jatkuvan pitkään. Lähtiessään hän määräsi piiritysjoukkojen komentajiksi Hans Perssonin sekä Rikard Sommen. Piirityksen aikana Peder Stolpe sai tiedusteluretkellä surmansa.

Kaarle herttuan lähdettyä Carl Gyllenhielm osan sotajoukosta neljän peninkulman  päässä olevaan Erlan linnaan, koska joukkoja ei kyetty huoltamaan Kokenhusenin ympäristössä. Erlaan sijoitettiin noin 1000 jalkaväkisotilasta ja koko ratsuväki yhteensä noin 4000 miestä majoitettiin maaseudulle Erlan ympäristöön.

Seuraavina viikkoina mainitaan Kokenhusenin kaupungissa olleen 2000 miestä jalkaväkeä everstien Jesper Andersson Cruus af Edebyn ja Rikard Sommen komennossa sekä noin 500 uplantilaista ratsumiestä Herman von Bürenin komennossa.

Puolan säätyjen vuoden 1601 valtiopäivillä tapahtuneen varojen ja sotaväen otto-oikeuden  myöntämisen jälkeen toivat Vilnan voivodi Christoffer Radziwill ja Samogitian starosti Johan Carl Chodkiewitz liettualaisen sotajoukon keväällä Vilnasta Väinäjoelle. Sotajoukon saavuttua 2.5. Kokenhusenin edustalle linnaa piirittäneet ruotsalaiset joutuivat vuorostaan piiritetyiksi. Carl Gyllenheim onnistui kuitenkin vielä sekä maitse että jokea pitkin toimittamaan Erlasta piiritetyille muonavaroja, mutta siitä huolimatta piiritetyt joutuivat kärsimään nälkää.

Puolalaisten leiristä lähetettiin 1000 ratsumiestä Sicinskin johdolla Erlan ympäristöön majoittuneen ruotsalaisen ratsuväen kimppuun. Erlan lähistöllä 23.5. käydyssä taistelussa Ruotsin ratsuväki lyötiin, minkä seurauksena Carl Gyllenhielm joutui jäljellä olevien ratsumiestensä kanssa vetäytymään Vönnuun. Jalkaväki linnoittautui Erlan linnaan. Voitto avasi Liivinmaan puolalaisten valtapiiriin lukuunottamatta kaupunkeja.

Saatuaan tiedon vaarallisesta tilanteesta, johon hänen joukkonsa olivat joutuneet Kokenhusenissa, Kaarle herttua käski Carl Gyllenhielmiä viemään viemään sinne apua. Samalla Kaarle herttua antoi käskyn useille joukko-osastoille rientää kiireimmiten Carl Gyllenhielmin joukkoihin. Kaikki nämä osastot eivät kuitenkaan ajoissa ennättäneet perille. Kun Carl Gyllenhielm ei Kaarle herttuan mielestä tarpeeksi nopeasti lähtenyt liikkeelle, hän lopulta sai varoituksen. Kaarle herttuan kirjeessä luki mm seuraavaa:

"Sinä esität monenlaisia verukkeita. Kun saat väkeä, niin puuttuu sinulta muonaa, ja kun on muonaa, niin kaipaat ruutia ja lyijyä, vaikka olemme lähettäneet sinulle kaikkea, mitä olemme voineet ajatella sinun tarvitsevan. Tämmöiseen on sinun surkea sydämesi syynä. - Luultavasti sinä, kun saat nähdä vihollisen, et pysähdy ennen kuin Tallinnassa. Mutta jos sinä et nyt vie apua niille, jotka Kokenhusenissa ovat, niin et  meissä koskaan enää tapaa armollista herraa etkä milloinkaan saa tulla silmiemme eteen."

Koottuaan linnaleireistä Vönnuun 4000 ratsumiestä ja 800 jalkaväkisotilasta Carl Gyllenhielm lähti auttamaan Kokenhuseniin piiritettyä osastoa. Kaupungin läheisyydessä hän 17.6. kohtasi puolalaiset, joita oli suurin piirtein samanverran. Puolalaiset olivat vain paremmin varustettuja. Puolalaisten ratsuväen pääaseena olivat pitkät keihäät, mutta ruotsalaisten pääaseena olivat pistoolit ja miekka. Lisäksi ruotsalaiset joukot olivat haarniskoimattomia. Näiden seikkojen vuoksi Carl Gyllenhielm neuvoi ratsumiehiään ryntäämään taistelun alkaessa täyttä laukkaa vihollisen kimppuun, ennen kuin puolalaiset ehtisivät ryhtyä hyökkäykseen.

Ruotsalaisten jalkaväellä oli aseina vanhanaikaiset pitkät musketit sekä aliupseereilla hilparit. Koska jalkaväellä ei ollut keihäitä, Carl Gyllenhielm käski jo marssilla hankkia neljän kyynärän pituisia seipäitä, joiden molemmat päät teroitettiin ja jotka ratsuväen hyökkäystä odotettaessa saatettiin pystyttää maahan suojaksi.

Ruotsalaisten rintamassa jalkaväki ja tykistö asetettiin keskustaan ja ratsuväki kummallekin sivustalle ja kuormasto selustaan. Saksalainen Herman Wrangel oli oikean siiven päällikkö, mutta hänen joutuessaan heti taistelun alkuvaiheessa vangiksi, sai suomalainen Mårten Klasson (Hästesko) päällikkyyden. Hän aloitti veljensä ratsumestari Lindved Klassonin kanssa taistelun pakottaen hyökkäyksellään vastassaan olevan puolalaisen ratsuväen peräytymään.

Vasemmalla siivellä puolalaisten rintamassa ollut liettualainen ratsuväki kerkesi aloittamaan hyökkäyksen ja sai ajettua pakosalle suomalaisen Johan Pederssonin komentaman ruotsalaissiiven. Ruotsalaiset ratsumiehet vetäytyivät oikealla sivustalla olevan jalkaväen luo saattaen senkin epäjärjestykseen. Ratsumiehet jatkoivat pakoaan lähellä olleeseen metsään, missä ystävät ja viholliset joutuivat sekaisin ja taistelu päättyi yleiseen sekasortoon.

Ruotsin jalkaväki, joka liikkumatta paikaltaan ja terävien seipäiden suojaamana oli ampunut puolalaista ratsuväkeä. Kun takaa-ajo oli päättynyt Carl Gyllenhielm lähetti  ratsumestari Lindved Klassonin noutamaan metsään paenneet joukot ja tuomaan ne jalkaväen luokse. Joukot olivat kuitenkin niin pahoin hajallaan, että joukkojen kerääminen oli mahdotonta, joten Carl Gyllenhielm käski lopulta jalkaväen palata paikalle josta aamulla taisteluun lähdettiin. Samalle paikalle olivat myös ratsumiehet hieman aikaisemmin kokoontuneet ja sieltä jatkettiin matkaa kohden Erlaa. Puolalaisille jäi sotasaaliina koko ruotsalaisten tykistö sekä kuormasto.

Taistelussa kärsityn tappion seurauksena Kokenhusenissa olevia piiritettyjä ei kyetty auttamaan ja kaupungissa piiritettynä olleet joukot antautuivat. Somme, Jesper Andersson sekä von Büren joutuivat vankeuteen. Muulle väelle luvattiin vapaa lähtö, mutta puolalaiset kasakat hyökkäsivät poistuvien joukkojen kimppuun surmaten ja ryöstäen.

Carl Gyllenhielm ei katsonut voivansa jäädä Erlaan joukkojensa heikon moraalin ja heikon huoltotilanteen vuoksi. Hän käski joukkonsa jatkamaan marssia Vönnuun. Määrättyään osan joukoistaan vahventamaan Vönnun sekä lähilinnojen puolustusta hän lähetti kenttäarmeijan Anders Larssonin ja Hans Pederssonin johdolla Burtnikin linnan lähistölle linnaleiriin. Gyllenhielm itse majoittui Wolmariin.

Käskettyään Carl Gyllenhielmin koota uutta väkeä ja ryhmittää sen Wolmariin ja Raunaan, koska oli luultavaa, että puolalaiset lähtisivät Kokenhusenista valloittaakseen muita linnoja. Kaarle herttua lähetti lisäksi Jesper Mattsson Cruus af Edebyn, Nils Germundssonin ja Gottske von Ahlefeltin lipustot sekä muutamia jalkaväen lippukuntia Carl Gyllenhielmin joukkojen vahvistukseksi. Jakob Hillin rykmentti, joka oli ollut laivastoon sijoitettuna, määrättiin myös Carl Gyllenhielmin vahvistukseksi. Jakob Hillin rykmentin liittymisestä Gyllenhielmin joukkoihin ei ole tietoja.

Puolalaisten komentaja Radziwill lähti kotimatkalle, mutta Chodkiewicz johti 6000 miestä Vönnuun, jonka varustukset olivat puutteelliset ja heikosti miehitetty. Vönnu antautui  29.6. piirittäjille. Sen jälkeen Chodkiewicz riensi kohden Raunaa, jossa piiritetyt joukot tekivät lujasti vastarintaa.

Tallinnassa ollessaan Kaarle herttua oli aikaisin keväällä 1601 ryhtynyt keräämään Ruotsista ja Suomesta uusia alokkaita  sotaretkelle Liivinmaalle. Kaarle herttua määräsi yleisen väenoton, millä laskettiin kerättävän 7000 miestä Ruotsista ja 2000 Suomesta. Ratsuväkeen käskettiin siirtää yli kymmenen vuotta palvelleet jalkaväkisotilaat. Näin tulisi kerätä 100 ratsumiestä jokaisesta maakunnasta. Samoin perustettiin voutilippue uudelleen.

Väenotto tapahtui Suomessa Kaarle herttuan ohjeiden mukaisesti. Varsinais-Suomesta, Satakunnasta sekä Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnista koottiin palvelukseen 1700 alokasta. Kaarle herttua käski koota alokkaat Turkuun, jossa heille oli annettava aseet ja varusteet. Keväällä tuli yliamiraali Jaakkima Scheel Suomeen valvomaan, että kuljetuslaivaston kuntoa. Turusta Scheel ja Turun linnanpäällikkö Tönne Yrjönpoika kirjoittivat asianomaisille voudeille, että uudet alokkaat oli toimitettava Turkuun ennen helluntaita ja että talonpoikien tuli varustaa alokkaat lapioin varustusten luomiseksi. Monikkalan Hannu Hannunpoika määrättiin joukkojen everstiksi (komentajaksi). Kesäkuussa Tönne Yrjönpoika ilmoitti Kaarle herttualle, että hän oli jättänyt alokkaat varustettuaan heidät Jaakkima Scheelin ja Hannu Hannunpojan komentoon. Scheel ja Hannu Hannunpoika kuljettivat joukon Hiittisten pitäjän rannikolle odottamaan kuljetusta, ja Bielkenstiernan laivaston saavuttua 4.7. Hankoon aloitettiin joukkojen siirto Liivinmaalle.

Saman aikaisesti Länsi-Suomen väenoton kanssa kokosi Viipurin linnanpäällikkö Axel Ryning Itä-Suomesta 742 alokasta. Kaarle herttua määräsi Esko Linderinpojan joukon everstiksi ja käski Ryningin varustaa joukon mahdollisuuksiensa mukaan. Heinäkuun alussa Kaarle herttua käski joukon siirtyä mahdollisimman nopeasti Viroon. Miehiä ei kuitenkaan voitu vielä marssittaa ja pari kuukautta myöhemmin saatiin Kaarle herttualta uudet ohjeet, joiden mukaan joukot tuli pitää Viipurissa linnan varusväkenä.

Viroon käskettiin joukkoja myös Pohjanmaalta. Kaarle herttua käski Pohjanmaan käskynhaltijan Augustinus Laurinpojan marssittaa Pohjanmaalla olevat sotamiehet Pärnuun.

Ruotsista ja Suomesta käskettyjen joukkojen saapuessa Viroon Kaarle herttua aloitti kesäsotaretkensä. Kaarle herttua marssi joukkoineen ensin Tallinnasta Pärnuun, jonne hän saapui 11.7. Kun kaikki osastot olivat kokoontuneet, oli Kaarle herttualla Pärnussa noin 8000 miestä jalkaväkeä ja 6 ratsuväkilipustoa.

Nassaun kreivi Juhani saapui 16.7. Pärnuun tuoden  mukanaan suosituskirjeet serkultaan Moritz Oranialaiselta sekä Pfalzin vaaliruhtinaalta. Tämä oli nähtävästi tulos Kaarle herttuan avoimesta kutsusta taitavalle sotilaalle, joka voisi johtaa Ruotsin kenttäarmeijaa.

Pärnusta kenttäarmeija marssi elokuun alussa Salatsiin, jossa se piti leiriä noin viikon. Siellä Nassaun kreivi määräsi, että jalkaväen rykmenttiin ei saanut kuulua enempää kuin 4 tai 5 lippukuntaa eikä yhteen ratsuväen lipustoon enempää kuin 100 miestä. Koska sotajoukolla ei ollut kuormahevosia eikä ainuttakaan vankkuria, niin Nassaun kreivi pyysi Kaarle herttualta,  että joukoille toimitettaisiin muonavaroja ja kuormasto, mutta Kaarle herttua vastasi, että Liivinmaalla jokaisen sotilaan tuli itse hankkia kuljetusvälineensä ja muonansa.

Salatsista lähdettiin 15.8. kohti Raunaa, jota puolalaiset piirittivät. Ensimmäisessä leiripaikassa Lemsalussa annettiin määräyksiä päällikön "viroista". Näiden mukaan Carl Gyllenhielm määrättiin ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen komentajaksi, Mauritz Wrangel saksalaisen ratsuväen ja suomalainen Juhani Pentinpoika kaiken jalkaväen komentajaksi.

--- JATKUU---

Sotavuosi 1602

--- JATKUU---

Kesällä 1602 piiritettiin Riikaa uudelleen, mutta puolalaisten ryhtyessä vastahyökkäykseen kääntyi sotaonni, ja syksyllä oli ruotsalaisten hallussa vain joitakin paikkakuntia Pohjois-Virossa. Samana vuonna kohtasi Pohjois-Eurooppaa ankara kato ja etenkin Baltiassa syntyi valtava nälänhätä. Suuri osa kenttäarmeijaa vietiin Suomeen talvileiriin, ja muun muassa pohjalaiset kotiutettiin. Seuraavana vuonna  osallistui kaksi lippukuntaa Arvid Eriksson Stålarmin johtamiin taisteluihin, ja kun ne jälleen syksyllä kotiutettiin, lähetettiin Pohjanmaan voudille kirje, jossa kerrottiin, että lippukunnat olivat kovasti kärsineet taisteluista, rutosta ja nälästä. Voutia kehotettiin huolehtimaan miehistä hyvin, "ettei heillä olisi aihetta ruveta vastahakoisiksi, kun heitä esivallan taholta jälleen vaaditaan matkaan".

Kaarle IX menetti mahdollisuutensa Liivinmaan valtaamiseen  Mexhofin 1604 ja Kirkholman 14.9. 1605 taisteluissa. Jälkimmäiseen osallistui Olof Perssonin lippukunta, joka menetti 2/3 vahvuudestaan. Sotatoimet hiljenivät tämän jälkeen puoleksi vuosikymmeneksi, sillä puolalaisten voimavarat eivät riittäneet ratkaisuun.

Sodan jatkaminen 1606

Kirkholman tappion jälkeen näytti, että Kaarle IX.n olisi lähes mahdotonta puolustaa jäljellä olevia alueitaan Virossa, varsinkin koska edelleen pelättiin Tanskan ja Venäjän hyökkäystä.  Tanskan sodanjulistus kuitenkin lykkääntyi aina vuoteen 1611 ja Venäjällä (vale -Dmitri sekä Vasili Suiski) sekä Puolassa (aateliston kapina) syntyi sisäisiä levottomuuksia. Näiden yhteisvaikutus pelasti Ruotsin.

Sota jatkui Liivnmaalla heikoin voimin ja siten tapahtumat olivat hyvin vähäisiä.

Sotavuosi 1607

Pohjalaiset lippukunnat, joiden määrä supistettiin kahteen, olivat koko vuosikymmenen lopun varuskuntajoukkoina Pohjois-Virossa, pääasiassa Tallinnassa ja Narvassa. Lippukunnat olivat toimineet vuoteen 1604 saakka erillisinä, ja sen jälkeen liitettiin kaksi niistä Hans von Rechenbergerin neliyksikköiseen rykmenttiin; tämä järjestely oli voimassa  vuoteen 1626.

Välirauha päättyy 29.9.1616.

Farensbachin sota 1617 - 1618

Farensbachin sodan taustamiehenä oli liivinmaalainen seikkailija Wolmar Farensbach, joka oli saanut panttilinnakseen Dünamunden eli Väinänsuun maksamalla 30000 riikintaaleria palkkasotilaiden saatavia,  mutta vuonna 1616 onnistunut suututtamaan Puolan hallituksen, joka aikoi peruuttaa linnan hallinnan. Jo keväällä Farensbach otti yhteyttä Virossa olleisiin ruotsalaisiin joukkoihin ja kertoi Puolan valmistelevan hyökkäystä Ruotsiin ja Suomeen. Kun viimeksi tehdyn kaksivuotisen  välirauhan päättymisaika oli 29.9.1616, olisi Ruotsin tehtävä nopeasti rauha Venäjän kanssa ennen kuin Puola ehtisi siltä suunnalta irtautua, ja Farensbachin avulla miehitettävä ensiksi Dünamünde sekä sitten kehitettävä hyökkäystä edelleen. Itselleen Farensbach vaati, paitsi uskonvapautta ja perintölinnansa Karksin omistuksen vahvistamista, 10000 riikintaaleria Dünamünden linnan ja varusväen vahvistamiseksi, nimitystä Liivinmaan kenraalisotaeverstiksi sekä palkkioksi Dünamünden luovuttamisesta 2000 riikintaaleria suuruisen vuotuisen eläkkeen Suomen verotuloista. Nämä neuvottelut, joita Ruotsin puolelta hoiti kenraalisotakomissaari Adam Schrapfer ja Kustaa II Adolfin saksalainen sihteeri Berend Helfreich ja joita lähettinä välitti Farensbachin palveluksessa oleva Helfreichin veli, alkoivat keväällä 1616 ja jatkuivat sen jälkeen keskeytymättä. Pihkovan piirityksen jälkeen Ruotsiin palannut Kustaa II Adolf seurasi niitä kiinnostuneena, mutta Axel Oxenstiernan neuvosta oli hyvin varovainen ja vältti suoraa yhteyttä Farensbachin kanssa. Seuraava talvi oli niin leuto, että laivaliikenne jatkui esteettömästi ja teki mahdolliseksi ohjata neuvotteluja Tukholmasta. Ne edistyivät niin suotuisasti, että Farensbach allekirjoitti 1.12.1616 kapitulaation Kustaa II Adolfin palvelukseen astumisesta, ennen kuin hän edes oli saanut vakuuksia vaatimustensa täyttämisestä.

Samaan aikaan oli Kuurinmaallakin kehitys johtanut samanlaiseen Ruotsin sekaantumiselle edulliseen tilanteeseen. Gothard Kettlerin jälkeen seurasivat tämän Puolan ylivallan alaisen herttuakunnan hallitsijoina hänen poikansa Friedrich ja Wilhelm, jotka olivat läänitysehtojen vastaisesti jakaneet vasallialueen kahteen osaan siten, että edellinen hallitsi Mitausta Semgallian puoleista osaa, jälkimmäinen taas Goldingenista varsinaista Kuurinmaata. Herttua Wilhelm oli jouduttuaan riitaan aatelistonsa kanssa vangituttanut kaksi Nolde -veljestä. Kun herttuan palvelijat sitten surmasivat vangit, joista toinen lisäksi oli Puolan hallituksen luottomies, joutui asia ensin hallituksen lähettämän valtuuskunnan ja sitten valtiopäivien  käsiteltäväksi. Lopputuloksena oli, että keväällä 1616 herttua Wilhelm julistettiin läänityksensä menettäneeksi, ja uusi valtuuskunta lähetettiin järjestämään Kuurinmaan oloja. Herttua Friedrichin asema jäi toistaiseksi epäselväksi.

Yhteinen vastustaja ja yhteiset edut lähensivät Farensbachia herttua Wilhelmiin. Vuoden 1616 alussa Farensbach astui herttuan palvelukseen ja vei hänen käytettäväkseen osaston ulkomaisia palkkasotilaitaan. Hänen ansiotaan ilmeisesti myös oli Ruotsin hallituksen huomion kiinnittäminen niihin mahdollisuuksiin, joita Kuurinmaan selkkaus saattoi tarjota.

Saadakseen täyden selvyyden tilanteesta Ruotsin hallitus lähetti palveluksessaan olevan balttilaisen aatelismiehen Jost Klodt von Jürgensburgin tutkimaan oloja Kuurinmaalla ja Puolassa.

Tämän raportit 13.3. ja 17.5.1616 ovat epäilemättä tuntuvasti vaikuttaneet Kustaa II Adolfin päätöksiin. Niiden mukaan Puolan tila oli joka suhteessa Ruotsille suotuisa: Venäjän sodan lisäksi se oli tataarien uhkaama ja sisäisesti suuraatelin välisten riitojen lamauttama. Kuurinmaan herttua Friedrich ei luultavasti liittyisi Ruotsiin, mutta kyllä herttua Wilhelm ainakin siinä tapauksessa, että saisi Puolan valtiopäivät vastaansa. Yhteistoiminta herttua Wilhelmin kanssa olisi siinäkin suhteessa edullinen, että tällä muka oli puolellaan paikallisen aatelin enemmistö ja että häntä kannattivat Brandenburgin, Saksin, Mecklenburgin ja Pommerin ruhtinaat sekä Saksan keisari ja Alankomaat.

Axel Oxenstiernan samoihin aikoihin laatima laaja ja hyvin perusteltu lausunto Farensbachin ehdotuksista lienee kuitenkin eniten vaikuttanut ratkaisuun, koska Kustaa II Adolfin kanta tuli myöhemmin melkein kauttaaltaan sen mukainen. Axel Oxenstierna piti Farensbachia epäluotettavana, vaikutusvaltaa vailla olevana ja ylipäälliköksi sopimattomana. Kuitenkin olisi tarjousta käytettävä hyväksi, sillä hyvää tilaisuutta ei ylipäänsä olisi päästettävä menemään ohi, koska silloin uusia ei helpolla tarjoutuisi. Erikoisesti tässä tapauksessa olisi hyökkäyksestä se etu, että osankin suunnitelmasta toteuduttua Puola olisi pakotettu luopumaan omasta aloitteestaan ja Ruotsi varmemmin kuin muuten saisi muutamiksi vuosiksi rauhan. Yrityksen toteuttamismahdollisuudet aina Riian valtaukseen asti hän arvioi varsin suuriksi ja toisaalta mahdollisesta epäonnistumisesta johtuvat menetykset niin pieniksi, että yritys joka tapauksessa olisi kokeilemisen arvoinen.

Kustaa II Adolfin oli päätöstä tehdessään otettava muitakin näkökohtia huomioon. Varsin huolestuttavaa oli, että Älvsborg oli edelleen Tanskan hallussa, lunastussumman loppuosa suorittamatta ja sen kokoon saaminen hyvin epätodennäköistä. Lisäksi oli yleinen se käsitys, että Tanska ei luovuttaisi tätä tärkeää linnaa, vaikka lunnassumma maksettaisiinkin määräaikaan mennessä. Sodanuhka arvioitiin sen seurauksena suureksi.

----JATKUU----

 

Ruotsin hallitessa täysin Itämerta Dünamunde joutuikin sen haltuun 9.6.1617. Pääarmeijaan aiotuista 8000 miehestä saatiin kokoon kuitenkin vain noin kolmannes. Heikon vastarinnan vuoksi joukot saivat kuitenkin Riianlahden pikkulinnoja haltuunsa ja runsaan viikon piirityksen jälkeen myös Pärnun 8.8.1617. Puola sai vasta tällöin paikalle noin 1500 miehen apujoukon liettualaisen ruhtinaan Krzysztof Radziwilin johtamina. Puolalaiset valtasivat pikkulinnat takaisin niiden vähäisiltä miehitysjoukoilta. Tällöin Farensbach vaihtoi puolta ja luovutti Dünamunden marraskuussa puolalaisille, jolloin ruotsalaisten ainoaksi voitoksi jäi Pärnu.

Puolalaisten ratsuväki jatkoi Liivinmaalta Viroon ja tuhosi sen maaseutua pahoin. Suomalaisilla joukoilla vahvistuksekseen saaneet linnat puolalaiset kuitenkin kiersivät. Sydäntalvella marssi noin 300 suomalaista ratsumiestä jäätä pitkin Tallinnaan. Tämän tultua tietoon puolalaiset, joilla oli samaan aikaan hankaluuksia venäläisten ja turkkilaisten kanssa, palasivat Liivinmaalle. Ruotsi taas oli yhä jännittyneen Tanskan suunnan vuoksi halukas aselepoon, joka syntyikin kahdeksi vuodeksi marraskuussa 1618.

Lähdeluettelo:

  1. Fischer, Th. A.: The Scots in Sweden , 1907
  2. Generalstaben: Sveriges krig 1611 - 1632 Band II Polska kriget
  3. Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617 - 1721, SKS, 2001
  4. Niloni, Joh. Emil: Wironmaan luopumus Sigismundosta vuosina 1599-1600, Historiallisia tutkimus-kokeita XV, 1881
  5. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  6. Schildts: Suurvallan mahti, kuvia Ruotsin linnoituksista 1654 - 1719
  7. Tawastjerna, Werner: Kaarle IX:n ja Sigismundin taistelu Viron ja Liivinmaan omistamisesta, Historiallisia tutkimuksia XIX, 1935
  8. Tranér,
  9. Tranér,

Sivua päivitetty 18.11.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi