Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Vuonna 1618 kolme kotona ollutta pohjalaiskomppaniaa, Erik Thomassonin, Nils Dobblaren ja Cristoffer Prövichin, saivat toukokuussa käskyn marssia Helsinkiin, josta ne kuljetettaisiin meritse Viroon. Yksiköt pysäytettiin kuitenkin kaupunkiin odottamaan ase- ja varustäydennystä, ja kun Suomenlahdella puhalsi tämän jälkeen jatkuva vastatuuli, joutuivat komppaniat olemaan pitkälle syksyyn helsinkiläisten rasituksena. Syksyllä kotiutettiin ainakin pohjalaiset yksiköt, joten ne marssivat vuoden aikana 1000 kilometriä turhan takia.
Seuraava yritys ratkaista sota ja saada Liivinmaalle rauha tapahtui vuonna 1621. Puolan jouduttua sotaan Turkin ja sen vasallivaltion Krimin kanssa päätti Kustaa II Adolf käyttää näin syntynyttä tilannetta hyväkseen. Elokuussa 1621 koottiin Riian liepeille Ruotsin siihen mennessä suurin armeija, 12 jalkaväkirykmenttiä yhteensä 14000 miestä sekä ratsuväkeä 2500 miestä. Armeijan vahvuutta oli nostettu perustamalla uusia komppanioita, Pohjanmaalla kaksi - ehkä kolme. Erikoisuutena mainittakoon, että ne oli tuotu soutuveneillä Turkuun, josta ne sitten laivattiin Pärnuun.
Riian piiritys aloitettiin elokuun 13. päivänä 1621 ympäröimällä kaupunki neljällä linnoitetulla leirillä. Suomalaiset rykmentit sijoitettiin pohjoiseen leiriin. Rosencrantzin rykmenttiä komensi sijaisena Cristoffer Assersson Mannerskjöld vakinaisen komentajan ollessa tänä aikana Pärnun komendanttina. Kaupungin pommitus alkoi elokuun 23. päivänä ja puolustuslaitteet sekä itse kaupunki vaurioituivat pahasti, kun niitä ammuttiin kolmen viikon ajan sekä kylmillä että hehkutetuilla kuulilla ja kivillä.
Pommituksen aikana käytiin useita verisiä taisteluita ja syyskuun 11. päivänä torjuttiin liettualaisen Radzwillin johtaman 5000 miehen yritys auttaa kaupunkia. Pommituksen aikana käytiin myös säännönmukainen piiritystaistelu, jossa asiantuntijoina oli Alankomaissa Moritz Oranialaisen alaisena palvelleita upseereita ja insinöörejä. Piiritysrengasta kiristettiin koko ajan kaivamalla lähestymishautoja kohti tulevia murtokohtia, ja lopuksi ryhdyttiin kaivamaan maanalaisia käytäviä kaupunginmuurin räjäyttämiseksi. Riikalaiset tekivät vasta mineerauksia, ja heidän onnistui paikoin hidastaa etenevää hyökkääjää räjäyttämällä etenemishautojen alla suuria ruutipanoksia.
Lähes kuukauden työn jälkeen oli valmistelut suoritettu loppuun. Tarkoin määrätyllä hetkellä räjähtäisivät muurin alle sijoitetut miinat ja jalkaväki lähtisi hyökkäykseen mukanaan rynnäkkötikkaita ja vitsakimppuja. Jälkimmäisiä kantaisivat miehet etenemisvaiheessa edessään suojana, ja muurin juurelle päästyä pinottaisiin niistä valleja nousun helpottamiseksi. Rynnäkköä ei kuitenkaan toteutettu. Riika antautui syyskuun 15. päivänä, sen jälkeen kun ns. Hiekkaportin bastionista käytyjen ankarien taistelujen jälkeen Kustaa II Adolf uhkasi yleishyökkäyksellä.
Liivinmaan avain, jota aikaisemmin oli piiritetty jo neljästi, oli nyt Ruotsin hallussa. Kustaa II Adolf yritti vielä ratkaisutaistelua Mitaun seudulla, mutta se epäonnistui puolalaisten jatkuvasti väistellessä.
Sotatoimet hiljenivät jälleen, ja aselepo solmittiin vuosiksi 1622 - 1625. Ruotsilla oli hallussaan Viro ja Liivinmaan rannikko, mutta puolalaiset pitivät vielä sisämaata Tarttoa myöten.
Aselevon aikana oli pohjalaiset lippukunnat levitetty ympäri Baltiaa Riikaan, Paideen ja Tallinnaan, joissa niillä oli normaalia varuskuntapalvelua kuten linnoittamista, vartiointia, koulutusta sekä huoltopalvelua. Ajoittain lähetettiin komennuskuntia maaseudulle polttamaan tuhkaa, jota tarvittiin ruudin valmistukseen.
Joukkojen menetykset olivat aselevon aikana suuret jatkuvien kulkutautien takia, ja pahin näyttää tilanne olleen niissä yksiköissä, jotka oli sijoitettu Riikaan. Jo Mitaun retken aikana oli kuningas pahoitellut sitä, ettei miehistölle voitu maksaa olutrahoja vaan miesten oli juotava pilaantunutta vettä. Saman vuoden lopussa Dunamündeen sijoitetun Jakob Scottin komppaniasta vain puolet terveenä jäljellä. Vuonna 1622 kuoli rykmentin Riiassa olevissa komppanioissa 30 miestä ja seuraavana talvena 209. Ruttoepidemia, joka riehui toukokuusta 1624 kesäkuuhun 1625, pudotti rykmentin vahvuuden 1318 miehestä 755 mieheen; menetys oli siis n. 43 %. Moni mies kuoli tämän sodan aikana ja varsinkin sen loppupuolella käymättä ainoatakaan taistelua.
Oltuaan muutaman vuoden sidoksissa Tanskan suunnassa sai Kustaa II Aadolf vuonna 1625 tilaisuuden ratkaisuun Liivinmaalla. Baltiaan keskitettiin puolalaisten 3000 miestä vastaan n. 20000 miestä, joihin kuului viisi suomalaista kenttärykmenttiä ja varuskuntajoukkoja sekä neljä ruotsalaista kenttärykmenttiä. Armeija jaettiin kahdeksi ryhmäksi. Eteläisen tukialueena oli Riika, vahvuus n. 18000 miestä, ja sitä komensi kuningas itse. Kaupunkiin sijoitetut pohjalaiset komppaniat Kristoffer Assarssonin, Norman Sutherrin ja Antoni Jörgen von Reichin, - kuuluivat ensinmainitun komentamaan kenttärykmenttiin. Pohjoista ryhmää komensivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn tukialueenaan Viro. Ryhmään kuuluivat ainakin jotkut Viroon sijoitetuista pohjalaisista komppanioista, joita olivat Joacim Schultzin, Hemming Grassin, William Lijsen, Daniel Hanssonin, Diedrich Wolfeldin ja Nils Dobblaren komppaniat.
Eteläinen ryhmä hyökkäsi heinäkuun alusta Väinäjoen suunnassa itään ja valtasi mm. Kokenhusenin, jolloin puolalaisten yhteydet pohjoiseen katkesivat. Syksyn kuluessa laajennettiin sotatoimia etelään ja vallattiin Birze, Bauske ja Mitau. Pohjalaisten komppanioiden käymistä taisteluista ei taaskaan ole tietoa. Kokenhusenin valtauksen jälkeen sijoitettiin pohjalaiset Keggumiin linnoittamaan ja huolehtimaan huoltokuljetuksista. Heinäkuun lopulla siirrettiin täältä von Reichsin ja Sutherrin komppaniat eteenpäin Kokenhuseniin ja Selburgiin varuskuntajoukoiksi sekä linnoitustöihin. Syksymmällä työnnettiin jälkimmäinen komppania pohjoisemmaksi Pelbagiin, Bersoniin ja Ronneburgiin.
Pohjoinen ryhmä hyökkäsi Itä-Liivinmaalla etelään, valtasi elokuussa Tarton ja pääsi syksyn kuluessa yhteyteen eteläisen ryhmän kanssa. Toimintaa oli hidastanut erittäin heikko huoltotilanne; oli aikoja, jolloin miesten oli tultava toimeen pelkästään vedellä ja leivällä.
Sotatoimia jatkettiin poikkeuksellisesti vielä talven tultua, ja Wallhofin taistelussa 7. 1. 1626 annettiin Puolan armeijalle musertava isku. Kustaa II Aadolf oli saavuttanut sikäli päämääränsä, että Liivinmaa oli nyt vallattu, mutta sota ei vielä päättynyt tähän. Kuningas päätti avata seuraavana vuonna uuden rintaman ja jättää Liivinmaalle vain sen verran joukkoja, mitä sen puolustaminen vaati. Kevään ja kesän kuluessa kotiutettiin suomalaisten joukkojen pääosa, myös pohjalaiset komppaniat, mutta vain muutamiksi kuukausiksi.
Puolan sodasta jäi muistoksi sanonta, joka oli yleinen Pohjanmaalla 1600 -luvulla ja joka säilyi tälle vuosisadalle saakka: " Olen kiertänyt Riiat ja Räävelit".
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 27.08.2008