Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Suuri Pohjan sota (1700 - 1721)

Tausta

Kaarle XII:n noustessa valtaistuimelle vuonna 1697 vallitsi Ruotsin rajoilla rauha. Hyvin pian alkoivat kuitenkin hankaluudet  niiden valtioiden kanssa, joiden kustannuksella Ruotsin suurvalta-asema oli syntynyt. Tanskan ja Ruotsin välillä vallitsi perinteinen vihamielisyys, Puolan kuningas August II Väkevä havitteli Liivinmaan palauttamista, vaikka Puola ei osallistunutkaan  sotaan valtiona niin  Puolan kuningas oli samalla Saksin vaaliruhtinas ja Venäjän nuori tsaari Pietari I Suuri pyrki Suomenlahdelle ja Itämerelle. Vuosisadan vaihtuessa, muutaman kuukauden aikana, kiristyi rengas Ruotsin ympärillä naapurimaiden solmiessa keskinäisiä sopimuksia alueittensa laajentamiseksi.

Joukot

Ruotsilla oli Itämeren maakunnan linnoituksissa noin 7000 miestä, joista Pohjanmaan rykmentti oli ainoa suomalainen. Rykmentti oli ollut 20 vuotta varuskuntajoukkona Riiassa ja sen lähilinnakkeissa ja sodan ensimmäisinä kahdeksana vuotena pysyi palvelus lähes muuttumattomana. Tästä johtui, että rykmentti ei osallistunut tämän vaiheen maineikkaimpiin taisteluihin Narvassa 20.11.1700, Klizsowissa 9.7.1702, Thornissa 1703/04, Grodnossa1706  ja Fraustadtissa 3.2.1706.

Sota Tanskaa vastaan

Suuri Pohjansota sota alkoi saksilais- puolalaisten joukkojen piirittäessä Riikaa, mitä seurasi sodanjulistus Tanskan taholta. Kesäkuun 16. päivänä 1700 lähti Ruotsin sotalaivasto Karlskronasta merelle. Laivasto käsitti 38 linjalaivaa ja kahdeksan fregattia, yhteensä 2720 kanuunaa ja 15000 hengen miehistön. Kaarle IX:n aikaisen suuren merivarustelun ja 1680 aloitetun Karlskronan intensiivisen uudisrakennustoiminnan ansiosta Ruotsilla oli paitsi voimakkain myös uudenaikaisin laivasto Itämerellä. Samaan aikaan armeija oli pantu liikekannalle ja ruotulaitokseen kuuluvat ja värvätyt rykmentit olivat marssineet etukäteen määrättyjen mobilisointireittejä pitkin Skåneen ja Blekingeen, mistä ne laivattiin. Armeija kuljetettiin Hveniin, missä muodostettiin neljä venekolonnaa. Ne soudettiin Sjellantiin, ja 25. heinäkuuta joukot virtasivat maihin Humlebäckissä. Tanskan ratsuväki ratsasti veteen asti lyödäkseen ruotsalaiset takaisin näiden kahlatessa rantaan, mutta ei onnistunut estämään sillanpääaseman muodostamista. Kun karoliininen armeija seisoi lähellä Kööpenhaminaa, Tanskan oli pakko suostua Traventhalin rauhaan 8.8.1700 ja irtautua sodasta, johon se osallistui uudelleen vasta yhdeksän vuoden kuluttua, Pultavan taistelun jälkeen. Kaarle XII saattoi Tanskan sodasta irtautumisen jälkeen keskittää voimansa Venäjän armeijaan, joka oli vallannut Inkerinmaan ja Viron.

Saksin vaaliruhtinaan August II:n  hyökkäys Liivinmaalle

Vihollisuudet alkoivat helmikuun puolivälissä vuonna 1700, jolloin August II:n johtamat 10000 saksilaista ylittivät Liivinmaan etelärajan  ja etenivät kohti Riikaa. Suunniteltu yllätys epäonnistui, ja saatuaan haltuunsa vain Dunamunden ja Kobron August II vetäytyi noin 60 km kaakkoon Jungfernhofiin. Suomessa olleet rykmentit koottiin nopeasti, ne marssivat jäitse  Suomenlahden yli ja edelleen Liivinmaalle. Tällä välin oli August II saanut vahvennuksia ja suomalaiset joutuivat vetäytymään ylivoiman edestä Pärnun tienoille asti. Saksilaiset ryhtyivät heinäkuun lopulla piirittämään jälleen Riikaa, mutta kaupunki, jota oli vahvennettu osilla vetäytyviä joukkoja, pystyi pitämään puolensa.

Heinäkuun lopulla kehittyi tilanne myös muilla suunnilla. Kaarle XII pakotti strategisella yllätyksellä Tanskan tekemään syyskuuhun mennessä rauhan, jolloin saksilaiset kiireesti luopuivat Riian piirityksestä. Tsaari Pietari I julisti Ruotsille sodan, ja hävitti Inkeriä ja ryhtyi piirittämään Narvaa. Selviydyttyään tanskalaisista saapui kuningas lokakuun 6. päivänä Pärnuun ja marraskuun 20. päivänä hänen 10500 miehen armeijansa löi Narvassa tsaarin 26000 miehen vahvuiset joukot.

Kuva: Kaarle XII pääarmeijan sotatoimet vuosina 1700 - 1706. Tummat alueet kuvaavat joukkojen talvileirejä.

Kesällä 1701 vei Kaarle XII pääarmeijansa etelään ja taisteli vuoteen 1708 saakka Kuurinmaalla, Puolassa, Preussissa ja Keski-Saksassa Lutzenia myöten. Itämeren maakunnista tuli sivusotanäyttämö kohtalokkain seurauksin. Tsaari Pietari I ryhtyi pitkäjännitteisen määrätietoisesti murentamaan Ruotsin valtaa Baltiassa. Vuosina 1701 -1703 suunnattiin useita iskuja itärajan yli, Pähkinälinna menetettiin 1702, jolloin puolustus siirtyi Nevajoen pohjoispuolelle. Vuonna 1703 valtasivat venäläiset Nevanlinnan, Jaman ja Kaprion, Pietari I perusti Pietarin kaupungin Nevajoen suuhun ja aloitti Kronstadtin linnoituksen rakentamisen. Vuonna 1704 valtasivat venäläiset vielä Narvan ja Tarton, minkä jälkeen Ruotsilla oli varsinaisesti hallussaan vain Liivinmaan ja Viron linnoitetut rannikkokaupungit. Vuonna 1705 vei tsaari pääarmeijansa Puolan suuntaan, jolloin paine Itämeren maakuntia kohtaan helpottui muutamaksi vuodeksi.

Pohjanmaan rykmentti 1700 -1708

Pohjanmaan Rykmentti oli ollut 20 vuotta varuskuntajoukkona Riiassa ja sen lähilinnakkeissa ja sodan ensimmäisinä kahdeksana vuotena pysyi palvelus lähes muuttumattomana. Tästä johtui, että rykmentti ei osallistunut tämän vaiheen maineikkaimpiin taisteluihin Narvassa 20.11.1700, Kliszowissa 9.4.1702, Thorissa, Grodnossa ja Fraustadtissa 3.2.1706.

Ensimmäisen kahdeksan sotavuoden aikana joutui Pohjanmaan rykmentin osia joitakin kertoja mukaan taisteluihin. Vuonna 1702 oli noin pataljoonan vahvuinen pohjalaisosasto liitetty kenraalimajuri von Schlippenbachin joukkoihin, joiden pääosat olivat Hummelhofissa Embach-joen länsipuolella. Heinäkuun 19. päivänä ylittivät venäläiset joen ja taistelun alkuvaiheessa ne torjuttiin menestyksellisesti. Kun voitto oli jo käsillä, petti ratsuväki kovassa tykistötulessa ja vei paetessaan mukanaan osan jalkaväkeä. Jalkaväen loppuosa taisteli urhoollisesti, mutta joutui saarroksiin ja tuhoutui lähes kokonaan. Tässä  Hummelhofin taistelussa tuhoutui myös pääosa pohjalaisten pataljoonasta.  Kaatuneita ja kadonneita oli noin 400, joista kuusi upseeria, 12 aliupseeria, 16 korpraalia ja seitsemän soittajaa. Varustuksesta menetettiin kaikki neljä lippua, osa keihäistä, 300 piilukkomuskettia patruunalaukkuineen, 300 miekkaa sekä kaikki rummut ja puhaltimet.

Vuoden 1705 kesäkuussa oli Venäjän pääarmeija Vilnassa. Estääkseen Kuurinmaan joukkojen komentajan kenraalimajuri Adan Ludvig Lewenhauptia hyökkäämästä selkäänsä lähetti tsaari pohjoiseen noin 12000 miehen armeijan soramarsalkka Scheremetjevin johdolla. Saatuaan tästä tiedon kokosi Lewenhaupt noin 7000 miehen armeijan, josta noin 1000 Riian varuskunnasta. Näihin sisältyi pataljoona pohjalaisia, jotka oli koottu kuudesta rykmentin komppaniasta.

Lewenhauptin ja Scheremetjevin yhteenotto tapahtui heinäkuun 16. päivänä Gemäuerhofissa. Tyypillinen lineaaritaktiikan sääntöjä noudattava taistelu kesti koko päivän ja Scheremetjev vetäytyi vasta illan pimetessä. Venäläiset menettivät noin 2000 miestä, koko kuormastonsa,  joitakin lippuja sekä 13 tykkiä. Lewenhauptin joukkojen tappiot olivat hieman pienemmät. Vaikka pohjalaiset olivat olleet taisteluryhmityksessä edessä keskellä olivat heidän tappionsa vähäiset; kaatuneina mainitaan kapteeni Jonas Söderhielm, kaksi korpraalia ja 11 miestä.

Voitto Scheremetievistä ei ratkaissut taistelua Kuurinmaan herruudesta. Tsaarin pääarmeija oli samaan aikaan tunkeutunut Liettuaan lähimpinä päämäärinään Vilna ja Kowno (Kaunas), jonne jo edellisenä syksynä oli tullut yksi venäläinen armeija, kaikkiaan 35000 miestä. Lewenhaupt tajusi vaaran ja pyysi kuninkaalta vahvistuksia, mutta tuloksetta. Sitä vastoin saatuaan Vilnasta vahvistuksia venäläisiä oli 6 peninkulmaa etelään Birsenistä 19000 miestä, ja nämä lähestyivät Kuurinmaata. Lewenhaupt päätti jo 7. elokuuta tyhjentää Mitaun ja Bausken varuskuntia lukuunottamatta Kuurinmaan, koska verisen taistelun jälkeen hänen armeijansa oli liian heikko.

Tyhjentäminen kesti joitakin päiviä, mutta venäläisten saartaessa 13.8. Mitaun, se oli jo tehty. Venäläiset tekivät viisi suurta leiriä Väinäjoen länsirannalle ratsuväkeään varten Riikaa vastapäätä. Kuurinmaan piiritetyt linnoitukset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Mitaun oli antauduttava 4. ja Bausken 13. syyskuuta. Tämän jälkeen venäläisten päävoimat saattoivat edetä Veikselin suuntaan. Lewenhaupt oli onnistunut viivyttämään niiden etenemistä kolme kuukautta. Pohjanmaan jalkaväkirykmentin lippumies Juho Friskin ansioluettelossa on Mitaun piiritys, joten hän oli näissä vaiheissa mukana.

Lewenhaupt oli pelastanut jalkaväestään Riikaan mitä pelastettavissa oli ja sijoittanut taistelukelpoisen osan ratsuväestä ja rakuunoista Väinäjoen pohjoispuoliselle rannalle vartioimaan Riian ja Ewstjoen välistä aluetta. Hän suhtautui tilanteeseen rauhallisesti, koska Riiassa oli vahva varuskunta. Hän luotti myös kuninkaan tukeen tarvittaessa. Suur-Puolassa oleva pääarmeija ryhmitettiin syksyllä 1705 uudelleen, jolloin kuninkaan omassa komennossa oleva 19000 miehen armeija vedettiin Veikselin mutkaan Varsovan luona. Venäläisten jalkaväki koottiin Grodnoon, joka linnoitettiin. Kuurinmaan miehittäjät olivat toimettomina, mutta pitivät Riian puolustajia jännityksessä.

Syyskuussa 1707 alkoi sodassa uusi vaihe. Kuningas August II:n kanssa solmittiin rauha ja Kaarle XII saattoi suunnata koko voimansa Venäjää vastaan. Lewenhaupt  sai käskyn irroittaa Itämeren maakunnista 11000 miestä sekä luoda armeijaa varten huoltokuormaston, johon kuului tuhansia ajoneuvoja sekä elävää karjaa. Pohjanmaan rykmentistä liitettiin armeijaan everstiluutnantti Meijerfeltin 600 miehen pataljoona, jonka miehistö oli koottu kaikista komppanioista. Yksikköjen päällikköinä oli Meijerfeltin  lisäksi kaksi vakinaista päällikköä sekä henkikomppanian kapteeniluutnantti.

Marssikäsky annettiin kesäkuun 3. päivänä ja kahden viikon kuluttua lähti Mitaun eteläpuolelle koottu ns. Kuurinmaan armeija liikkeelle. Matkanteko oli hidasta; joukot etenivät aluksi kolonnina leveänä rintamana perässään valtava ja jäykkäliikkeinen kuormasto. Hitautta lisäsivät myös jatkuvat sateet, jotka heikensivät tiestöä sekä lukuisat joet, joiden ylittämiseksi oli rakennettava siltoja ja lauttoja. Elokuun lopulla, jolloin armeijan olisi pitänyt yhtyä pääarmeijaan Mogilevissa, oli Lewenhaupt päässyt vasta Dolginoviin, josta oli matkaa vielä yli 250 kilometriä. Jo tässä vaiheessa oli varuskuntaelämään tottuneissa joukoissa selvää väsymystä ja kuri oli höltynyt. Ajoittain vallitsi myös nälänhätä, sillä suureen huoltokuormastoon ei saanut vielä kajota. Ylitettyään Dneprin syyskuun loppupuolella sai armeija taistelukosketuksen venäläisiin sekä tiedon selustassaan liikkuvista vihollisosastoista.

Syyskuun 29. päivänä oli Kuurinmaan armeija Ljesnajassa, ja jo aivan kannoilla olleet venäläiset etsivät mahdollisuutta estää sen ja pääarmeijan yhtyminen. Lewenhauptin oli päätettävä, pysäytetäänkö armeija lepoa varten Ljesnajassa vai 60 km etelämpänä olevassa  Propoiskissa. Hän teki kompromissin, josta oli seurauksena lähes ratkaisutaistelu. Vahvan saattueen suojaamana lähti kuormaston pääosa etelään ja Lewenhaupt jäi noin 5500 miehellä Ljesnajan kylään - muutamaksi tunniksi. Samanaikaisesti lähestyivät venäläiset pohjoisesta Ljesnajaa kahtena kolonnana noin 11500 miehellä. Lewenhaupt ryhmitti joukkonsa nopeasti kylän pohjoispuolelle kaareen kummankin sivustan nojatessa Ljesnjanka-jokeen ja joukkojen takana niiden koko pituudella oli  jäljellä olevasta kuormastosta muodostettu vaunulinna. Propoiskiin matkalla olleelle kuormaston suojueelle annettiin käsky palauttaa nopeasti joukkoja Ljesnajaan.

Kun venäläisten kolonnan kärjet tulivat metsästä kylän pohjoispuoliselle aukealle, Lewenhaupt hyökkäsi. Taistelu alkoi hajanaisesti - pataljoona kerrallaan - ja kun venäläiset tointuivat yllätyksestä irtaantuivat Lewenhauptin joukot - taas pataljoonittain. Alkuperäinen ryhmitys uusittiin vahvennettuna nyt 1400 miehellä. Venäläiset saivat vapaasti ryhmittyä ja ensimmäinen hyökkäys torjuttiin vastaiskulla. Tämän jälkeen yrittivät venäläiset kiertää Lewenhauptin sivustat, jolloin tämä vetäytyi vaunulinnansa suojiin. Seurasi parin tunnin odottelu joukkojen ollessa 1/2 tykinkantaman päässä toisistaan.

Saatuaan vahvennuksena 4000 miestä venäläiset aloittivat hyökkäyksen kello 5 iltapäivällä. He pääsivät jo Ljesnjankan sillalle, mutta Lewenhauptille saapunut kolmas vahvennus - runsaat 1000 miestä - löi heidät takaisin.

Taistelu päättyi illan pimetessä ratkaisemattomana; venäläiset vetäytyivät metsän suojaan ja Lewenhaupt päätti lähteä heti kohti Propoiskia. Vetäytyvän armeijan marssijärjestys oli omituinen: jalkaväki, tykistö ja viimeisenä huolto. Tämä sekä seuraavan yön pimeys johti lähes katastrofiin. Kolonna hajosi ja jalkaväki lähti laumana takaisin pelastamaan omaisuuttaan, mikä johti ryöstelyyn. Myös paloviinatynnyreitä kuljettaneet vankkurit tyhjennettiin seurauksella, että seuraavana aamuna tapettiin tai otettiin vangiksi suuret määrät puolustuskyvyttömiä juopuneita. Ljesnajassa Lewenhauptin armeija kärsi tappioita, mutta säilyi lyömättömänä. Seuranneen yön menetykset olivat jo korvaamattomia. Ennen taistelua oli armeijan vahvuus noin 11200 miestä ja seuraavana iltana Propoiskissa oli jäljellä vain 6500; lisäksi oli yöllä jätetty heitteille koko tykistö ja kuormasto.

Meijerfeltin pohjalaispataljoona menetti Ljesnajassa puolet vahvuudestaan: mm kaksi komppanianpäällikköä - kapteenit Hirschenstjernan javon Hargen, neljä muuta upseeria, seitsemän aliupseeria, 13 korpraalia, yhden piiparin ja yhdeksän rumpalia. Jäljellä olevasta miehistöstä muodostettiin kaksi komppaniaa, jotka liitettiin Jönköpingin rykmenttiin. Seuraavien päivien aikana pakottivat venäläiset Lewenhauptin tuhoamaan pääosan jäljelläolevasta huoltokuormastosta.

Kuurinmaan armeija  kohtasi pääarmeijan vasta lokakuun 10. päivänä Starodubissa. Viivyttelyllä ja kuormaston menetyksellä tuli olemaan ratkaiseva  vaikutus sotatoimien jatkolle. Suunniteltu hyökkäys Moskovaan oli peruttava ja lähdettävä kohti Ukrainaa toivossa, että huoltotilanne helpottuisi. Ankara talvi, kehno huoltotilanne ja jatkuvat kahakoinnit venäläisten kanssa verottivat jatkuvasti joukkoja. Keväällä oli alkuperäisestä 55000 miehen armeijasta jäljellä vain 22000 miestä ja suuresta tykistöstä vain 30 tykkiä.

Huhtikuun alussa, lumien sulettua, oli mahdollista aloittaa varsinaiset sotatoimet. Syntyi kolmatta kuukautta kestävä yhtäjaksoinen sarja taisteluja, jotka huipentuivat 28.6.1709 käytyyn Pultavan ratkaisutaisteluun.

 

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota Iso viha ja Suomalaiset, 2001
  3. Schildts: Suurvallan mahti, kuvia Ruotsin linnoituksista 1654 - 1719
  4. Hannula, JO: Suomen puolustus v.1713 Taistelija No2 1929
  5. Hannula, JO: Suomen puolustus v.1714 Taistelija No3 1929
  6. Virkki, E: Kivekkäitä Taistelija No4 1930
  7. Virkki, E: Pohjan sota ja Suomi Taistelija No5 1930
  8. Virkki, E: Norjan retki Taistelija No6 1930

 

Sivua päivitetty 18.11.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi