Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Venäjän sota eli Kustaa I Vaasan sota (1555 - 25.3.1557)

Tausta - Sodan syyt

Kustaa I Vaasan johtaman Ruotsin ja Iivana IV Julman hallitseman Moskovan välit olivat kiristyneet 1550 -luvun puoleenväliin mennessä sodan partaalle. Syinä olivat suomalaisen asutuksen leviäminen  kauaksi venäläisten Pähkinäsaaren rauhassa tunnustaman valtakunnanrajan itäpuolelle, mitä myös Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa kannusti tarmokkaasti. Valtakuntansa (merille) laajentamista haluavalle Iivana IV:llä ei ollut puolestaan minkäänlaisia aikomuksia tyytyä tilanteen vähittäiseen muuttumiseen Moskovalle epäedulliseksi, vaan hänellä oli päinvastoin omat valloituspyrkimyksensä. Valtakuntansa itäosassa hän suuntasi Venäjän mielenkiinnon Siperian rannattomaan alueeseen, ja lännessä hän halusi selvittää välinsä kahdenkin vastustajan, Ruotsin ja Liivinmaata hallinnoivan saksalaisen ritarikunnan, kanssa.

Vuonna 1553 Kustaa I Vaasa lupasi kolmen vuoden verovapauden niille, jotka viljelevät  ja asuttavat Riitamaan ja siten vahvistavat sen kuulumisen Ruotsiin. Jo samana vuonna Jääsken asukkaat lienevät kaataneet kaskia Riitamaalle ja inkeriläiset esittäneet siitä vastalauseensa, koskapa Moskovan lähetystö on käynyt Viipurissa. Matka on ollut turha, ja mainitun vuoden lopulla Inkerin puolelta tehtiin ensimmäinen väkivaltainen partioretki Riitamaan suomalaisvaltauksen torjumiseksi. Suomen puolelta vastattiin heti kostoretkellä Inkeriin ja niin lähti aseellinen kierre liikkeelle. Helmikuussa 1554 Kustaa I Vaasa antoi Kivennavan voudille Antti Niilonpojalle (Sabelfana) valtuudet puolustaa kaikin keinoin Riitamaata, ja Suomessa alettiin varautua sotaan. Kesällä jatkettiin vuonna 1552 perustetun Kivennavan linnakkeen lujittamista, ja vuonna 1555 mainitaan puulinnake (Bullerborg) myös Vuoksen varrelta.

Kesällä 1554 Putjatinit järjestivät uuden partioretken Riitamaan seudulle, vangitsivat talonpoikia ja anastivat heidän hevosensa. Kivennavan vouti vastasi heti partiohyökkäyksellä, surmasi toisen inkeriläisjoukkoa johtaneista pajareista ja vapautti talonpojat. Tästä sota oikeastaan alkoi, vaikkei virallista sodanjulistusta ollut annettukaan. Kustaa I Vaasa tuli tosin katumapäälle ja yritti vielä viime hetkellä lepyttää venäläisiä syyttämällä Kivennavan voutia omavaltaisuudesta sekä erottamalla hänet.

Novgorodin ruhtinas Dimitri Paletski oli vuonna 1554 teettänyt selvityksen "ruotsien" tunkeutumisesta rajojen yli Venäjän puolelle sekä heidän tekemistään vahingoista. Selvitys oli lähetetty Viipuriin kirjelmän kera, jossa Pähkinälinnan ja Käkisalmen käskynhaltijat vaativat korvauksia. Vaatimuksista ei ollut mitään tuloksia, joten tsaari Iivana IV Julma kirjoitti tammikuun 8. päivänä 1555 ruhtinas Paletskille ohjeet toimintaa varten. Hän ilmoitti lukeneensa selvityksen ja tuntevansa tilanteen. Koska sovintoon ei ollut päästy, hän käski ruhtinaan koota Novgorodin alueelta sotaväkeä ja hyökätä kaksi tai kolme kertaa Viipurin lääniin ja "tehdä ruotseille samoin kuin he ovat tehneet meidän väellemme".

Sotatapahtumat

Sotavuosi 1555

Maaliskuun alussa 1555 Novgorodin joukot, joissa todennäköisesti oli mukana myös karjalaisia ja inkeriläisiä osastoja, hyökkäsivät rajan yli Riitamaan seudulla pajari Ivan Bibikovin johdolla. Joukon suuruudesta  ei ole tietoja, mutta luultavasti lukumäärä oli muutamia tuhansia. Suomalaiset lähettivät torjuntaan Kivennavan voudin Juho Maununpojan [Jöns Månsson Ulfsparre]  johdolla 500 - 600 miestä, joista pääosa oli nopeita hiihtojoukkoja. Käyttäen taitavasti hyväkseen maastoa ja suksia suomalaiset löivät Joutselässä hajalleen Novgorodin joukot, jotka käsittivät  ratsuväkeä ja jalkamiehiä ja joiden liikkuminen  lumessa oli kömpelöä. Joutselän taistelussa kärsitty tappio esti Novgorodin armeijan hävitykset syvemmällä Suomessa, mutta vielä samana kevättalvena erilliset osastot tekivät idästä kostoretkiä rajan yli, jolloin varsinkin Äyräpäätä hävitettiin. Pähkinälinnaa vastaan hyökättiin 15-29.9.1555, minkä seurauksena linnoitus vallattiin.

Tsaarin ohjeena oli hyökkäysten jälkeen toimittaa kirje Viipuriin, selittää väkivalta paikallisen väen yritykseksi saada ryöstetty omaisuutensa takaisin sekä pyrkiä sopimukseen, jolla rajariidat olisi saatu loppumaan.

Kustaa I Vaasa oli kuitenkin jo helmikuussa kehottanut Suomen johtajia valmistelemaan hyökkäystä Pähkinälinnaa vastaan. Hän rakennutti Ruotsissa sotalaivoja, jotka kesällä kuljetettiin Viipuriin  samoin kuin noin 3700 miestä sotaväkeä. Heinäkuussa Novgorodin ruhtinas lähetti Viipuriin kirjeen, jossa hän tsaari Iivana IV Julman ohjeen mukaisesti valitti ruotsien Venäjän puolella tekemiä vahinkoja ja ehdotti rajakokousta pidettäväksi syyskuun alussa. Viipurin linnan päällikkö Maunu Niilonpoika ei voinut ryhtyä neuvottelemaan kesken sotavarustelujen, joita Suomen aatelisto innokkaasti tuki, ja heinäkuun 23. päivänä hän antoi kieltävän vastauksen neuvottelutarjoukseen.

Tsaari Iivana IV Julma  oli sidottu tataarisotiin , Joutselän voitto näytti todistavan ruotsalaisen sotilaan paremmuutta venäläiseen verrattuna, ja Ruotsi saattoi toivoa Baltiasta liittolaisia yhteistä vihollista vastaan. Saksalainen ritarikunta ei kuitenkaan suostunut sotaan Ruotsin rinnalla, ja kun Kustaa I Vaasa jälleen yritti peruuttaa sotaretken, hän myöhästyi, sillä suomalainen aatelisto oli innokkaasti suorittanut valmisteluja ja saatuaan Ruotsista apujoukkoja se oli lähtenyt ripeästi liikkeelle Viipurista.

Tukholmaan koottiin 8.6.1555 ensimmäinen "sotilasosasto". Osasto koostui Tukholmassa olleesta lippukunnasta kootusta osasta (46 päällystön edustajaa, 9 spel, 13 mönsterdrängar sekä 111 jalkamiestä) sekä 1088 alokkaasta Gästriklandista, Upplannista, Västmanlannista, Närkestä, Södermanlannista, Östergötlannista sekä Smoolannista. Ensi askeleena muodostettiin joukosta kaksi lippukuntaa, päällystön ja alipäällystön tullessa Tukholmassa olleesta lippukunnasta.10

Heinäkuussa muodostettiin uusia lippukuntia Norrlannista, Östergötlannista sekä Smoolannista kootuista alokkaista. Joukoissa oli kuitenkin pieniä määriä alokkaita muilta alueilta. Yhteensä lippukuntia muodostettiin yhdeksän ja kaikki lähetettiin Suomeen. Ainoastaan Tukholmassa jo aikaisemmin muodostettu lippukunta (drabantit) jäi tehtäväänsä suojaamaan hallitsijaa.10

Lippukunta/päällikkö Koontialue Sijoituspaikka
Hans Ditmarsk Tukholman lippukunta Tukholma
Långe Bengt Södermanland-Närke-Västmanland Suomeen->Viipuri
Hans Kraft Smoolanti Suomeen->Viipuri
Nils Eskilsson Östergötland Suomeen->Viipuri
Sven von Skara Smoolanti Suomeen->Viipuri
Arvid von Skara Östergötland Suomeen->Viipuri
Jöns Trulsson Uppland Suomeen
Ilman päällikköä Smoolanti-Värmland Suomeen->Viipuri
Mats Törne Norrland Suomeen->Viipuri

Suomeen saavuttuaan jaettiin Jöns Trulssonin lippukunnan miehet Sven von Skaran ja ilman päällikköä olleen lippukunnan kesken. Samalla määrättiin Anders Östgöte ilman päällikköä olleen lippukunnan päälliköksi.10

Syyskuun alkupuolella 1555 eteni ruotsalainen sotajoukko Jaakko Baggen johdolla maitse ja meritse Pähkinälinnaa kohti. Sen pääosan muodostivat Ruotsista tulleet joukot sekä "suomalainen lippukunta", joka oli vasta muodostettu ensimmäinen vakinainen suomalainen joukko-osasto. Yhteensä jalkaväkeä oli noin 4000 miestä, mihin lisäksi tuli noin 240 ratsumiestä. Venäläisten lähteiden mukaan toinen Ruotsin joukko-osasto hyökkäsi Pähkinälinnaan ja toinen Käkisalmen lääniin, jonne lieneekin lähetetty pieni osasto hävitysretkelle.

Venäjällä tiedettiin Ruotsin hyökkäysaikeista, joten tsaari Iivana IV Julma toimitti rajalle vahvistuksia. Pähkinälinnaan lähetettiin pajari Petr Petrovits Golovin miehineen ja Käkisalmeen pajari Zahar Ivanovits Plestsejev. Novgorodin ruhtinas sai käskyn odotella lisäjoukkojen kanssa ruotsalaisten mahdollista hyökkäystä Nevan eteläpuolella Inkerissä.

Ruotsin armeija saapui Pähkinälinnan edustalle syyskuun puolivälissä ja piiritti linnaa turhaan noin kolmen viikon ajan. Tykistö oli aivan liian heikko murentamaan paksuja muureja, eikä syyskuun  lopussa tehty rynnäkkö onnistunut. Venäjän päävoimat olivat uhkaavan lähellä, eikä voitu  ajatella enää taistelua niitä vastaan. Lokakuun alussa joukon täytyi lähteä paluumatkalle. Tuloksena oli vain joukko hävitettyjä kyliä Nevan varsilla.

Syyskuun lopulla koottiin kaksi lippukuntaa Taalainmaalta sekä lisäksi yksi jolla ei ollut päällikköä. Nämä kaikki lähetettiin Suomeen lokakuun alussa. Myöhemmin koottiin uusi lippukunta laivastosta joka oli sijoitettu Turkuun ja Helsinkiin komentajanaan Amund Kart. Ruotsista saapunut päällikötön lippukunta hajoitettiin ja miehistö sijoitettiin täydentämään kolmea uutta lippukuntaa.10

Lippukunta/päällikkö Koontialue Sijoituspaikka
Hans Svenske Taalainmaa Suomeen->Lappvesi
Hans Persson Taalainmaa Suomeen->Lappvesi
Amund Kart Laivasto-Taalainmaa Suomessa->Jääski

Vielä ennen vuoden loppumista koottiin kaksi lippukuntaa Smoolannista sekä yksi Västergötlannista. Lisäksi muodostettiin Tukholmassa olevasta lippukunnasta 200 miehen osasto Nils Vinterin alaisuuteen. Nämä joukot toimitettiin Suomeen joulukuun aikana. Lisäksi muodostettiin Norrlannissa lippukunta, joka marssi Suomeen. Suomeen saavuttuaana Nils Vinterin osasto jaettiin päällystötäydennyksinä jo Suomessa oleviin lippukuntiin.10

Lippukunta/päällikkö Koontialue Sijoituspaikka
Börje Ingermarsson Smoolanti Turku
Lasse Jönsson Smoolanti Turku
Knut Håkansson Västergötland Turku
Jöns Varg Norrland Vesilahti

Talven aikana Lasse Jönssonin lippukunnan päälliköksi tuli Per Bagge ja Knut Håkanssonin Gunnar Nilsson Västgöte.10

Sotavuosi 1556

Tsaari Iivana IV Julma ryhtyi heti valmistelemaan vastaiskua Viipuriin. Lokakuussa ja marraskuun alussa hän antoi ohjeet väen kokoamisesta koko Novgorodin alueelta sekä lähetti lisävoimiksi kasakoita ja tataareja. Käkisalmen, Pähkinälinnan ja Jaaman lääneistä piti kaikkien palvelustilallisten eli zemtsien kokoontua linnoihin ja olla joulukuussa valmiina sotaretkelle. Käkisalmen uusi päällikkö Semen Nastsokin määrättiin johtamaan lääninsä joukkoja sotaretkellä ja hänen tilalleen linnan päälliköksi asetettiin karjalainen Andakan Tusin, joka oli aikaisemmin käynyt neuvottelutehtävissä Suomessa.

Ennen hyökkäystä Novgorodin ruhtinas lähetti vapautetun vangin mukana Viipuriin kirjeen. Siinä hän esitti venäläisten syytökset, että ruotsalaiset olivat monin paikoin ja usein tunkeutuneet rajan yli rauhan aikana, tehneet rikoksia Venäjän puolella sekä viimeksi hyökänneet Pähkinälinnaa vastaan. Ruhtinas vaati Jaakko Baggen, Maunu Niilonpojan ja muiden päälliköiden luovuttamista luovuttamista, karjalaisten kauppiaiden ja vangitun kirjeenkantajan vapauttamista sekä korvauksia vahingoista. Tämä kirje merkitsi itse asiassa sodanjulistusta, sillä Ruotsi ei tietenkään voinut suostua sellaisiin vaatimuksiin.

Pääjoukot lähtivät Novgorodin luota Suomea kohti joulukuun lopulla. Pääjoukkoa johti tsaarin voivodi P. M. Stsenjatev ja Novgorodin ruhtinas Dimitri Paletski. Oikeaa sivustaa johtivat A. I. Nohtev ja I. M. Seremetev, vasenta taas Z. I. Plestsejev ja M. P. Golovin, jotka kaikki olivat osallistuneet ruotsalaisten torjuntaan Pähkinälinnan edustalla.  Käkisalmen läänin joukot liittyivät mukaan Kannaksella ruhtinas M. I. Mezetskoin johdolla ja Pähkinälinnan joukot V. G. Teterinin johdolla. Käkisalmen läänin karjalaiset talonpojat  olivat sopineet  savolaisten kanssa, että rajarauha  säilytetään, mutta tsaarin hyökkäyskäsky  pakotti heidätkin sotaan. Samalla tavoin oli talonpoikien keskuudessa Savossa ja Pohjanmaalla haluttomuutta  ryhtyä taisteluun, sillä sielläkin tiedettiin, että sota merkitsi tuhoisia hävitysretkiä molempien alueille.

Joulukuussa 1555 pieni karjalainen partio poltti neljä taloa Tavinsalmen [Kuopion] pitäjässä Pohjois-Savossa, mutta varsinaiset sotatoimet alkoivat Savon suunnalla samaan aikaan, kun päävoimat hyökkäsivät Viipuria kohti. Venäläiset hyökkäsivät kahta tietä kohti Viipuria. Pääjoukko tuli tavanomaista tietä reittiä myöten Karjalan Kannaksen halki, mutta toinen joukko hyökkäsi suoraan Käkisalmesta länteen uhaten katkaista siten Kannaksen puolustajien vetäytymistien Viipuriin. Kivennavan linnoitettua kuninkaankartanoa puolustanut suomalaisjoukko ennättikin vain hädin tuskin välttää saarrostuksen ja perääntyä Kannakselta Viipurin suojiin.

Ensimmäinen taistelu Viipurin alueella käytiin tammikuun 21. päivänä noin viisi kilometriä kaupungin eteläpuolella. Siellä ollut 500-miehinen etuvartio joutui ottamaan vastaan kymmenen kertaa vahvemman venäläisjoukon hyökkäyksen, jolloin sen asema kävi pian kriittiseksi. Sen avuksi ennätti kuitenkin varusväkeä linnoituksesta, ja lopputuloksena oli, että tämä viivytysluonteinen kahakka päättyi suomalaisten kannalta edullisesti. Venäläisten hyökkäys saatiin torjuttua menestyksellisesti ja puolustajat vetäytyivät Viipurin linnoitukseen.

Tammikuun 22. päivänä venäläiset olivat jälleen kerran Viipurin vallien edustalla. Heidän tarkoituksenaan ei ollut ryhtyä säännölliseen piiritykseen, sillä Sorvalin puolelle ei vihollisia ilmestynyt, ja kaupungin yhteydet länteen pysyivät siten vapaina. Ilmeisesti Viipuria pidettiin niin vahvana linnoituksena, että ilman riittävää piiritystykistöä valloitusta kannattanut edes yrittää. Maaseutu joutui sitä vastoin kokemaan jälleen sodan kirouksen, sillä venäläisten päätavoitteena näyttää olleen vastustajan tahdon lamauttaminen mahdollisimman laajamittaisilla hävityksillä. Viipurin edustalta he vetäytyivät pois jo tammikuun 24. päivänä. Ruotsin joukoissa raivosi lavantautiepidemia, jota pidettiin ruttona; luultavasti tieto siitä kiirehti piirittäjien poistumista, sillä nämä eivät halunneet viedä kulkutautia Venäjälle.

Savon suunnalla tapahtui taisteluita heti Viipurin piirityksen päätyttyä. Todennäköisesti kaakosta käsin hyökkäsi noin 800 miestä Suomen puolelle Sääminkiin, poltti viisi kylää ja poistui nopeasti jäämättä taisteluun Savon joukkojen kanssa. Samaan aikaan eteni pohjoisempana noin 1500 miestä Tavinsalmen pitäjään Varkauden ja Leppävirran seuduille, missä joukko kolmen vuorokauden aikana poltti useita kyliä. Suomalaiset kostivat samalla mitalla. Helmi-maaliskuun vaihteessa Jääsken talonpojat hyökkäsivät  Kurkijoen Hiitolaan asti, ja kun Venäjän joukot olivat poistuneet Viipurin läänistä, kuningas antoi myös Savon talonpojille luvan tehdä vastaiskuja  rajan taa. Lupaa ei kuitenkaan ehditty käyttää hyväksi.

Elokuussa 1556 jaettiin Tukholmassa ollut lippukunta kahtia ja näin muodostettiin kenttälippukunta, jonka komentajana oli Hans Ditmarsk ja henkivartioväen lippukunta Tukholmaan, missä komennon otti Truls Persson.10

Lippukunta/päällikkö Koontialue Sijoituspaikka
Truls Persson Tukholman lippukunta Tukholma
Långe Bengt   Viipuri
Hans Kraft   Viipuri
Nils Eskilsson   Viipuri
Sven von Skara   Viipuri
Arvid von Skara   Viipuri
Amund Kart   Jääski
Anders Östgöte   Viipuri
Mats Törne   Viipuri
Hans Svenske   Olavinlinna
Hans Persson   Olavinlinna
Börje Ingemarsson   reservinä
Per Bagge   reservinä
Gunnar Västgöte   reservinä
Jöns Varg   Olavinlinna
Hans Ditmarsk Tukholman lippukunta Viipuri

Reservissä olleet lippukunnat oli majoitettu Uudellemaalle ja Hämeeseen.10

Syksyn aikana lähetettiin Suomeen yksi lippukunta Smoolannista ja kolme Västergötlannista.sekä Tukholmaan keskitettiin vahvennuksena yksi Taalainmaalta ja Värmslannista koottu lippukunta. Syksyn kuluessa kotiutettiin kolme smoolantilaista sekä yksi östergötlantilainen lippukunta Suomesta.10

Lippukunta/päällikkö Koontialue Sijoituspaikka
Hans Garp Smoolanti Turku
Jöns Bagge Västergötland Turku
Anders Guldsmed Västergötland Turku
Håkan Västgöte Västergötland Turku
Truls Persson Värmsland-Taalainmaa Tukholma

Tällöin oli kaikkiaan 19 ruotsalaista lippukuntaa Suomessa. kaksi Tukholmassa sekä yksi Itä-Göötanmaalla ja kolme Smoolannissa, yhteensä 25 lippukuntaa. Lisäksi Suomessa oli perustettu kaksi lippukuntaa.10

Rauhan solmiminen

Aselepo Savossa

Maaliskuun alussa 1556 Käkisalmen päällikkö Fedor Andreinpoika Karpov lähetti karjalaisia tiedustelijoita Olavinlinnaan ehdottamaan aselevon solmimista Savon ja Karjalan rajalle. Neuvottelut katkesivat alkuunsa, sillä samaan aikaan hyökkäsivät Jääsken talonpojat  hävitysretkelle Käkisalmen lääniin. Pian yhteyksiä jatkettiin ja niiden tuloksena kokoontuivat molempien osapuolten edustajat maaliskuun 21. päivänä rajan vanhalle neuvottelupaikalle, Puruveden Käräjäkalliolle, sopimaan aselevosta. Käkisalmen valtuutettuina olivat kaupungin volostelit Iivana Timofeinpoika ja Anisima Antinpoika, Kurkijoen volosteli Oksentia Konstanpoika, kaksi karjalaista kauppiasta nimeltään Gabriel Antinpoika Kolokainen ja Andrei Simonpoika Tikkinäinen, Kurkijoen tiakka eli lukkari Taneli Dimitrinpoika sekä viisi karjalaista  talonpoikaa. Vastaavasti Olavinlinnan edustajina olivat linnan  kappalainen Yrjänä, nimismies Yrjänä Sigfridinpoika, Lasse Niilonpoika sekä viisi Kuonan kylän talonpoikaa.

Neuvottelu johti tulokseen ja aselepo rajalle hyväksyttiin yhteisesti. Molemmat osapuolet sitoutuivat pidättymään hyökkäyksistä, ryöstöistä ja varkauksista rajan takana. Molemmin puolin toivottiin yleistä rauhaa. Sopimus osoittaa, että rajaläänien edustajat  saattoivat toimia huomattavan itsenäisesti, kun hyvin voimakas tarve niin vaati.

Aselepoa ei kuitenkaan voitu kauan noudattaa, sillä Viipurin läänin talonpojat eivät olleet sopimuksessa mukana ja kun he jatkoivat omaa sissisotaansa rajan taakse, repesi aselepo Savossakin.

Rauha valtakuntien välille

Novgorodin uusi ruhtinas Mihail Glinski kirjoitti helmikuussa 1556 Kustaa I Vaasalle ehdottaen rauhaa. Koska hän esitti eräitä muodollisesti nöyryyttäviä ehtoja, Kustaa I Vaasa ei voinut suostua, mutta Viipurin päälliköt kirjoittivat yhdessä parin valtaneuvoksen kanssa Novgorodin  vastauksen esittäen oman rauhanaloitteensa.

Karjalaiset ja savolaiset olivat käyneet omaa yksityissotaansa samaan aikaan, kun kuningas Kustaa I Vaasa suoritti rauhantunnusteluja Venäjällä. Kumpikaan osapuoli ei ollut saavuttanut erityistä menestystä, sen sijaan molemmat puolet olivat kärsineet hävityksistä. Aluksi neuvottelut viivästyivät arvovaltakysymysten takia. Iivana IV Julma oli ottanut tsaarin arvon eikä pitänyt Ruotsin kuningasta vertaisenaan. Kun Kustaa I Vaasa pyrki neuvotteluihin suoraan tsaarin kanssa, Iivana IV Julma muistutti,  että vanhaan tapaan Ruotsi tekee sopimukset Novgorodin ruhtinaan kanssa. Välttääkseen arvovaltariidat Kustaa I Vaasa ilmoitti asettaneensa poikansa Juhanan Suomen herttuaksi, jolla oli valtuudet neuvotella rajakysymyksistä Novgorodin käskynhaltijan kanssa.

Kustaa I Vaasa halusi kuitenkin rauhaa ja hän lähetti Tukholmasta Venäjälle siitä neuvottelemaan Sten Eerikinpoika Leijonhufvudin, Upsalan arkkipiispan Laurentius Petrin sekä Turun piispan Mikael Agricolan marraskuussa 1556. Lähetystö kulki Viipurin ja Pähkinälinnan kautta Novgorodiin, jonne se saapui tammikuun lopulla 1557, ja edelleen helmikuussa Moskovaan. Matka oli hidas, mutta perillä lähetystö otettiin hyvin vastaan ja se sai keskustella alustavasti sopimuksesta tsaarin kanssa. Maaliskuussa se palasi Novgorodiin, ja siellä tehtiin 25.3.1557 virallinen sopimus, jolla rauha palautettiin Ruotsin ja Venäjän välille. Kun lähetystö sai tehtävänsä suoritetuksi ja palasi huhtikuun puolivälissä Viipuriin. Mikael Agricola kuolee matkalla neuvotteluista Kuolemanjärven Kyröniemen kylässä 9. huhtikuuta 1557 ja hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

Novgorodin rauhan  rauhankirjan mukaan vuonna 1537 solmittua välirauhaa jatkettiin 40 vuotta eli Marian ilmestyspäivään 25.3.1597. Ruotsi lupasi vapauttaa vangitun kirjeenkantajan Mikita Kuisminin sekä Pohjanmaalla vangitut karjalaiset kauppiaat. Ruotsalaiset saivat puolestaan tulla Novgorodiin rahalla lunastamaan sotavankinsa vapaiksi. Molemmin puolinen kaupan vapaus vahvistettiin ja sovittiin rajakokous pidettäväksi Iljan päivänä 20.7.1559 Noisniemen kylässä Vuoksella. Silloin piti toimittaa rajankäynti "ruhtinas Jurin ja kuningas Maunun" rajakirjeen mukaisesti.. Rajaa koskevista asioista tulisi Kustaa I Vaasan sopia Novgorodin ruhtinaan kanssa ja vähäpätöisemmät kysymykset jätettiin Viipurin ja Savonlinnan linnanisäntien sekä Pähkinälinnan ja Käkisalmen päälliköiden väliseksi asiaksi.

Venäjän edustajat vahvistivat sopimuksen huhtikuun 4. päivänä Ruotsin lähetystön todistaessa tapahtuman, ja Kustaa I Vaasa puolestaan vahvisti sen heinäkuussa Tukholmassa Venäjän lähetystön ollessa todistajina. Rauha oli saatu aikaan, mutta mitään muutoksia se ei aikaansaanut maaomistussuhteissa valtakuntien välillä.

Sodan aikana Ruotsista lähetettiin 9248 jalkamiestä ja 478 ratsumiestä vahvennuksina Suomessa muodostetuille lippukunnille. Vahvennusten kärsimät tappiot olivat yhteensä 723 jalkamiestä, joista 432 kuoli tauteihin, 119 kaatui taisteluissa, 18 sopimattomina, 4 teloitettuna rikoksesta ja loput 150 lähetettiin kotiin eri syistä, yleensä haavoittumisen tai murtuneen terveyden vuoksi.10

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk före år 1625, Österbotten 1964, Vaasa 1964
  3. Viipurin linna, Sotasokeat 1976
  4. Joutselästä Ruotsinsalmeen, Sotasokeat 1979
  5. Kirkinen, Heikki: Karjala taistelukenttänä
  6. Julku, Kyösti: Suomen itärajan synty
  7. Viljanti, Arvo: Gustav Vasas ryska krig 1554 - 1557, Turku 1957
  8. Tarkiainen, Kari (toim.): Ruotsin ja Venäjän rauhanneuvottelut 1557 - Mikael Agricola Ruotsin lähetystön jäsenenä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1104, Jyväskylä 2007
  9. Russow, Balthasar: Liivinmaan kronikka -1584- suom. Timo Reko,  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1006, Jyväskylä 2004
  10. Bojerud, Stellan: Arvet efter Gustav Vasa - var de svenska landskapsregementena äldre än vi trott?, Kungl. Krigsvetenskapsakademiens handlingar och tidskrift 6, 2006

Sivua päivitetty 18.11.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi