Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Kaarle X Kustaan Venäjän sota (1656 - 1658)

---------------- TYÖN ALLA --------------------

Tausta - Sodan syyt

Vuoden 1654 alussa puuttuivat venäläiset Puolan asioihin mm. tunkeutumalla Liettuaan, mikä valpastutti Ruotsia. Ruotsin ja Puolan suhteet olivat vielä ratkaisematta ja edelleen vuonna 1629 solmitun Altmarkin aselevon varassa. Samoihin aikoihin kuin venäläiset aloittivat sotatoimet, luopui Ruotsin kuningatar Kristiina kruunusta ja valtaistuimelle nousi Kaarle X Kustaa.

Syntynyt tilanne ei voinut olla vaikuttamatta Ruotsin intresseihin Baltiassa. Itämeren maakunnissa nostettiin valmiutta, ja elokuussa alkoi joukkojen liikekannallepano. Syntyi sarja sotia, jotka kestivät viisi vuotta ja joihin kuuluivat sota Puolaa vastaan (1655 - 1660), Venäjää vastaan (1656 - 1658) ja kahteen otteeseen Tanskaa vastaan (1657 - 1658 ja 1658 - 1660). Pohjanmaan jalkaväkirykmentti tuli näissä sodissa toimimaan hajotettuna eri rintamille ja jopa eri rintamanosille.

Talvella 1655 - 1656 syntyi Puolassa ja Liivinmaalla laaja kansannousu ruotsalaisia miehittäjiä vastaan. De la  Gardien joukkoja ahdisteltiin, ja mm. eräs ruotsalainen rykmentti tuhoutui kokonaan. Kevään kuluessa palautettiin järjestys verisin toimenpitein, mutta Pohjanmaan jalkaväkirykmentti ei osallistunut niihin. Rykmentti oli kevään kuluessa siirtynyt pois Riiasta, ja huhti- toukokuussa sen ryhmitys oli seuraava:

Kansannousun ollessa käynnissä katsoi tsaari Aleksei Mihailovits hetken sopivaksi vallata takaisin Stolbovan rauhassa menetetyt alueet.

Tapahtumat

Ensimmäinen sotakesä 1656 Liivinmaalla

Vuoden 1656 alussa Venäjän pääarmeija oli talvileirissä puolalaisilta valloittamillaan Smolenskin, Vitebskin ja Polotskin seuduilla. Sodan alkaessa Ruotsia vastaan tämä armeija keskitettiin Polotskin kautta Väinäjoen varrelle ja sieltä kohti Liivinmaata tsaarin itsensä johdolla.

Toinen armeija kokoontui ruhtinas Aleksei Nikitits Trubetskoin, J A Dolgorukijn  ja S R Pozarskijn johdolla Novgorodissa ja Pihkovassa. Pihkovaan koottujen joukkojen luonnollinen kohde oli Viro tai Inkeri: Novgorodissa kootut sen sijaan oli yhtä helppo lähettää joko Viroon tai Karjalaan, sillä matka molempiin oli suunnilleen yhtä pitkä, ja Karjalaan olisi lisäksi ollut käytettävissä edullinen vesitie. Trubetskoin aikomuksista tuli ruotsalaisten korviin vähän ennen sodan puhkeamista toukokuussa 1656 kahdenlaisia tietoja. Toisaalta mainittiin, että hän aikoisi Petserskin luostarin luona olleesta pääleiristään hyökätä Liettuaan, toisaalta, että hän lähtisi Novgorodin kautta Aunukseen. Kun näiden ristiriitaisten tietojen antajat, Kaarle X Kustaan Moskovan lähettiläs kreivi Gustaf Bielke ja kielenkääntäjä Daniel Sinknecht itse Venäjällä ollen olivat hyvin perillä maan tapahtumista, on mahdollista, että venäläiset jossain vaiheessa itsekin horjuivat näiden vaihtoehtojen välillä.

Päähyökkäys Liivinmaalle alkoi vasta heinäkuun 4. päivänä 1656. Se suuntautui aluksi Väinänlinnaan, jonka venäläiset valtasivat elokuun alussa. Tämän jälkeen olivat vuorossa Dunaburg sekä Kokenhusen, joka kukistui 21.8. Samana päivänä alkoi Riian piiritys noin 20000 miehen voimin. Venäläisten tykistö aloitti tulituksen syyskuun 2. päivänä kaupunkiin. Piirityksen aikana käytiin  useita taisteluita, joista rajuin lokakuun 2. päivänä. Tässä kärsivät venäläiset suuria tappioita menettäen mm. 17 lippua ja standaaria. Piiritys loppui tämän jälkeen kolmen vuorokauden kuluttua. Lokakuun 2. päivän "uloshyökkäyksessä" kunnostautui erityisesti Nils Ribbingin komppanian vänrikki Zacharias Aminoff, joka valtasi venäläisen lipun ja toi sen kaupunkiin. Aminoff haavoittui samassa taistelussa. Tämä sodan suurin sotatoimi jäi kuitenkin tuloksettomaksi, koska aktiivisilla puolustajilla oli meren herruus, ja piiritys päättyi venäläisten vetäytymiseen lokakuun 5. päivänä. Pihkovasta tulleilla Trubetskoin joukoilla oli parempi menestys: Vastseliinan ja Marienburgin valloitettuaan ne alkoivat 28.7. piirittää Tarttoa, joka antautui ylivoimalle lokakuun 12. päivänä 1656.

Inkerin länsiosissa käytiin kesän 1656 aikana vain suhteellisen vähäisiä kahakoita, joihin venäläisten puolelta osallistui kesäkuussa Pähkinälinnan piiritysjoukoista lähetetty erillinen osasto ja elokuussa Pihkovasta Inkerin länsiosiin ja Novgorodista sen eteläosiin suunnatut osastot. Ensimmäisen sotakesän tilinpäätös Liivinmaalla ja Inkerin länsiosissa oli,  että suuri osa Liivinmaan etelä- ja itäpuolta sekä pienet alueet Inkerin eteläosia jäivät talveksi venäläisten käsiin.

Talven 1656/1657 sotatoimet

Joukkojen uudelleenryhmityksen ollessa vielä alussa tapahtui kaksi vähäistä kahakkaa, joista saadut vangit ja kirjeet antoivat varsin arvokkaita tietoja.

Everstiluutnantti Erik Pistolehjelm 300 miehen ratsuväkiosasto eteni joulukuun alussa Inkeren pogostan kautta Venäjän rajalle. Osasto kohtasi venäläisen rajavartioston lähettämän 48 miehen tiedusteluosaston, löi sen hajalle ja löysi kaatuneelta päälliköltä pajari Pavel Afanasievits Guriovilta joukon kirjeitä, jotka muun muassa paljastivat yksityiskohtia venäläisten tiedustelusta sekä pakolaisten vastaanottamisesta. Pistolehjelm jatkoi retkeä noin kuuden kilometrin päähän Venäjän puolelle Iljinskin pogostassa olleeseen Kostyjeen ja poltti siellä kahden pajarin hovit. Kahakassa otettu vanki streltsi Dementi Lazarev kertoi Viipurissa varsin avomielisesti ja totuudenmukaisesti Potemkinin vaikeuksista ja epäili vahvasti tämän mahdollisuuksia hyökätä talven aikana.

Samanaikaisesti venäläinen sissijoukko toimi streltsi Semen Ignatjevits Säkin johdolla Suistamolla keräämässä viljaa Aunukseen. Noin 40 miehen osasto joutui Boijen miesten yllättämäksi Ruokojärvellä. Sen yhdeksästä streltsistä vain yksi pääsi pakoon, ja Boijen miehet polttivat koko kylän. Säkki itse kertoi Viipurissa toimeenpannussa kuulustelussa yksityiskohtaisesti Aunuksen tilanteesta ja hänkin piti venäläisten hyökkäystä hyvin epätodennäköisenä. Säkin - venäläiseltä nimeltään Tsahkei - vangiksi joutuminen aiheutti Aunuksessa melkoisen pakokauhun sotilaiden ja kaupunkilaisten keskuudessa, koska suomalaisten uskottiin hyökkäävän kaupunkiin ensi tilassa.

Joulukuun 20. päivänä Aunukseen tuli virheellinen tieto siitä, että hyökkäys oli jo alkanut. Puskin lähetti rajan taa noin 500 jalkaväkisotilaan osaston, jota johti everstiluutnantti Hindrich Hultz. Majuri Boijen etuvartio-osastot joutuivat lauantaina kolmantena joulupäivänä 27.12.1656 Hultzin kanssa taisteluun Salmin ja Sortavalan välillä. Taistelussa ei päästy ratkaisuun, mutta molemmat osapuolet menettivät miehiä kaatuneina ja vankeina, minkä jälkeen venäläiset vetäytyivät Aunukseen. Saamiltaan seitsemältä vangilta venäläiset nyt vuorostaan saivat erittäin tarkat tiedot Suomen joukkojen keskittämisestä Kurkijoelle.

Kenraalimajuri Erik Krusella oli jo Säkin kuulustelusta lähtien ollut aikomus hyökätä Aunukseen. Hultzin hyökkäys oli ilmeisesti saanut hänet kokoamaan joukkonsa, ja hän käytti tätä hyväkseen. Maanantaina tammikuun 5. päivänä hänen etujoukkonsa kiersi Semen Säkin opastuksella Rajakonnun ja kävi vartioston kimppuun selustasta, jolloin vain yksi mies pääsi pakoon. Hänkään ei päässyt Aunukseen varoittamaan vaikka Kruse näin pelkäsi. Kruse eteni joukkoineen kuitenkin noin  2,5 kilometrin päähän Aunuksen linnoituksesta, mutta totesi Puskinin joukkojen olevan koolla. Huonosti varustettuine ja väsyneine miehineen Kruse piti parempana vetäytyä takaisin Pohjoislääniin. Retken aikana hän oli polttanut joukkoineen kaiken eteensä osuneen. Ainakin kuusi (Krusen oman laskun mukaan 11) kirkkoa, 66 kylää, joissa oli yhteensä 304 taloa, sekä 24 isoa ja 34 pientä lotjaa hävitettiin.  Lisäksi Krusen joukot surmasivat kiinni saamansa väestön ikään ja sukupuoleen katsomatta ja tuhosivat karjan, jota pakkasella ei rehun puutteen vuoksi voitu kuljettaa mukana. Krusen retki oli ensimmäinen Suomesta Venäjälle sodan aikana suuntautunut tietoinen ja järjestelmällinen tuhoamis- ja terroritoimenpide. Tämä ei ollut kaikkien mieleen, muun muassa Pietari Brahe tuomitsi ankarasti Krusen retken tapaiset sotatoimet.

Sydäntalvi kului molemmin puolin vähäisten tiedusteluyritysten, joukkojen järjestelyn ja Puolan rajoilla riehuvan ruton pelkäämisen merkeissä. Joukkojen vähäisyys, talven ankara pakkanen ja syvä lumi estivät laajemmat yritykset. Tammikuun loppupäivinä kasakkapartio kävi Inkerin etelärajalta Nevanlinnaa tiedustelemassa, ja helmikuun 4. päivänä eteni Pähkinälinnasta lähetetty osasto Lavan linnakkeelle. Seuraavana päivänä Tusin lähetti vuorostaan Pähkinälinnan luo streltsi- ja kasakkaosaston, jonka käsiin joutui kolme Pähkinälinnan tykkimiehistöön kuuluvaa ja ainakin yksi jalkaväkisotilas.

Lavaan saapunut Aleksander Potemkin lähetti heti maaliskuun alussa majuri Lenortin johdolla osaston Novgorodin kasakoita ja luostarien alustalaisia Pähkinälinnan ja Nevanlinnan seuduille. Juuri samaan aikaan Pähkinälinnan uusi komentaja Walter von der Pahlen oli matkalla virkapaikkaansa, mutta pienine seurueineen totesi venäläisosaston ajoissa ja onnistui kiertämään sen. Palatessaan Lavaan venäläiset ylittivät Nevan Pähkinälinnan näkyvissä  ja leiriytyivät Lopen puolelle, mutta noin 400 miehiseksi arvioidun osaston kimppuun ei voimia riittänyt. 17.3. Potemkin lähetti toisen osaston Tuutariin. Osastojen tuomat vangit antoivat Potemkinille luotettavuudeltaan hyvin kirjavia tietoja suomalaisjoukkojen vahvuuksista ja tautitilanteesta, ja kun venäläiset tulkitsivat polttotaudin rutoksi , lähti Novgorodista heti määräys rajavartiostojen vahvistamisesta.

Suomen uusi ylipäällikkö Kustaa Eevertinpoika Horn ei tuntenut moraalisia rajoitteita terrorisodankäyntiä kohtaan. Tiedustelujen jälkeen hän hankikelin aikaan maaliskuun loppupäivinä antoi koota Pohjoisläänistä noin 300 ratsumiehen osaston, jonka tehtäväksi tuli Tulemajärven kylän tuhoaminen. Hornin tarkoituksena oli luoda laaja poltettu maa, etteivät venäläiset  enää seuraavana kesänä helposti pääsisi Savoon. Osastoa johti pääarmeijaan palannut everstiluutnantti Erik Pistolehjelm. Tämän osaston miehet saapuivat pääsiäispäivän  aamuna 29.3. viiden aikaan kuokkavieraiksi tulemajärveläisten praasniekkoihin, surmasivat kaikki kiinni saamansa ja polttivat taloihin jääneet ihmiset. Koko Tulemajärven suuri kylä ja noin viiden kilometrin päässä siitä ollut naapurikylä muuttuivat tuhkaksi, samoin suuret rehumäärät, joista osa oli Käkisalmen läänistä koottua.

Kajaanin vapaaherrakunta ja Pohjanmaa saivat olla rauhassa koko talven. Ainoastaan yksi hälytys tuli , ja sekin osoittautui turhaksi. Venäläisten ilmoitettiin lähteneen Kuolasta poroilla kohti Pohjanmaata, mutta kääntyneen takaisin Lapissa. Johan Graan esitti vaatimattomasti venäläisten paluun syyksi matkan pituuden, mutta myöhemmin, kun hänen miehiään alettiin vaatia muualle, hän toi esiin, että venäläisiä oli säikäyttänyt tieto siitä, että Pohjanmaa oli kunnolla aseissa.

Talvikaudella käytiin Liivinmaan eteläosissa vähäisiä sotatoimia, lähinnä huoltosotaan liittyneitä kahakoita venäläisten ja ruotsalaisten joukkojen välillä. Myös de la Gardien aikomuksena  oli edistää rauhanmahdollisuuksia venäläisten kanssa ja hyökätä Liettuan suuntaan, mutta kun ne osoittautuivat tuloksettomiksi, hän aloitti maaliskuussa Wolmarista sotaretken. Se jäi kuitenkin vähäiseksi tuhoamisretkeksi Petserin luostarin läheisyyteen eikä komentajansa päättämättömyyden vuoksi johtanut ainoankaan venäläisten valtaaman linnoituksen takaisin saantiin.

Toinen sotakesä 1657

Tuloksettomat sotatoimet jatkuivat Liivinmaalla. Tanskan sodanjulistus ei mitenkään keventänyt venäläisten asemaa. Ruotsalaisten 8.6.1657 Walkissa Pihkovan joukoista saavuttama taktinen voitto ei myöskään muuttanut osapuolten voimasuhteita, vaikka venäläiset menettivät noin 1500 miestä, 32 lippua sekä tykkejä.Tämän jälkeen de la Gardie marssi kesäkuun lopussa piiritetyn  Tarton luo ja leiriytyi sinne. Venäläiset lähestyivät sillä välin Riikaa, mutta eivät tulleet Kokenhusenia pitemmälle ruton vaaran vuoksi. Kun Tarttoa lähestyi Pihkovasta lähetetty venäläinen osasto, de la Gardie vetäytyi Narvaan, sai siellä pienen lisävoiman Kustaa Hornilta ja hyökkäsi 10.9. Audovaa kohden 2970 miehen voimalla. Kun venäläisten lähestymisestä kuultiin, hän asemaansa epävarmana pitäen lähti vetäytymään, ja yöllä suoritettu liike päättyi täydelliseen epäonnistumiseen. De la Gardie veti voimansa toimettomiksi Viron länsiosiin Haapsaluun saakka, kun venäläiset tuhosivat Viron itäosaa ja Inkerin länsiosaa. Tämän jälkeen myös liettualaiset aloittivat hyökkäyksen, piirittivät Riian ja valloittivat Wolmarin 25.10.1657.  Riikaan oli sijoitettu varuskunnaksi muun muassa Pohjanmaan vanha rykmentti. Pihkovasta tulleet venäläiset puolestaan pakottivat Marienburgin antautumaan joulukuussa. Koko Liivinmaa olisi voitu menettää, ellei Venäjän rauhanhalu olisi lisääntynyt sen ja Puolan välisten suhteiden uudelleen kiristymisen vuoksi.

Talven 1657/1658 sotatoimet

Jatkuvasti kiristyneet Puolan ja Venäjän suhteet jännittyivät Vilnassa syyskuussa 1657 käytyjen neuvottelujen aikana katkeamispisteeseen. Yhtenä syynä maiden väliseen uuteen sotaan oli kasakkain tyytymättömyys Venäjän hallintoon, sekä Bogdan Chmielnickin kuoltua Ukrainassa uudelleen alkaneet levottomuudet. Venäjän uudelleen alkanut sota Puolaa vastaan, Kaarle X Kustaan kääntyminen pois Puolasta ja hänen menestyksensä Tanskaa vastaan saivat venäläiset lokakuussa 1657 vakaviin rauhanpyrkimyksiin Ruotsin kanssa.

Lopputulos

Venäläisten kanssa solmittiin aselepo toukokuun 21. päivänä 1658 Vallisaaressa, ja joulukuun 20. päivänä se vahvistettiin kolmivuotiseksi. Stolbovan rauhan raja jäi ennalleen lukuun ottamatta sitä, että venäläiset saivat pitää valtaamansa Kokenhusenin, Adselnin, Tarton, Marienburgin ja Wasch-Narvan.

Lähdeluettelo:

  1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
  2. Lappalainen, Jussi T: Kaarle X Kustaan Venäjän sota v. 1656 - 1658 Suomen suunnalla - Räikkä, häikkä ja ruptuuri, Studia Historica Jyväkyläensia X

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi