Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Sodan taustalla ovat muun muassa valtakuntien rajakiistat Karjalassa, etupiirierimielisyydet Baltiassa sekä Ruotsin kuninkaan Juhana III:n ja Venäjän tsaarin Iivana IV Julman keskinäinen vihamielisyys.
Ruotsin ja Venäjän välille syttyy 21.8.1570 kaikkiaan 25 -vuotta kestävä sota, kun venäläiset joukot yrittävät vallata Tallinnan ruotsalaisilta. Sodan vuoksi Suomen kumpikin silloinen lippukunta sai määräyksen lähteä Viroon. Lars Jönssonin lippukunnan vaiheita on lähes yhtä vaikeata seurata kuin edellisissä sodissa, joten on rajoituttava kuvaamaan sodan yleistä kulkua.
Kuva: Liivinmaa 1577
Kummankin osapuolen sotaliikkeet tekivät suunnittelemattoman vaikutuksen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Enimmäkseen piiritettiin linnoituksia. Ainoa merkittävä kenttätaistelu tapahtui 23.1.1573 Lukkolinnassa, jossa Klaus Tott löi kolme kertaa vahvemman venäläisjoukon. Pohjanmaan lippukunta oli ilmeisesti neljä ensimmäistä sotavuottaan Viron ja Liivinmaan taisteluissa mukana, ja vuonna 1575, jolloin suuri osa Baltiaa oli menetetty, lippukunta on Viipurissa. Lippukunnan vahvuus oli pudonnut neljännekseen alkuperäisestä ja tähän ovat taistelutappioiden lisäksi vaikuttaneet kenttäsairaudet ja karkaamiset. Seuraavana vuonna lippukunta oli taas täysivahvuinen, ja oletettavasti se otti osaa kesällä 1577 ja talvella 1578 Käkisalmeen ja Pähkinälinnaan suuntautuviin retkiin. Vahvuus putosi tänä aikana alle 200 miehen, joten lippukunnan kokonaistappiot olivat siihen mennessä olleet noin 700 miestä.
Vuonna 1578 vaihtui päällikkö. Tilalle tuli John Larsson, jonka arvellaan olleen edellisen poika. Hänen päällikkyyskautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna on päällikkönä Lasse Nilsson, joka siitä lähtien johti lippukuntaa neljännesvuosisadan. Lasse Nilsson kävi alkuvuodesta 1580 Pohjanmaalla täydentämässä joukkoaan, ja näiltä ajoilta tiedetään, että lippukunnan vänrikkinä oli Per Persson ja saarnaajana Matteus -niminen henkilö.
Pohjanmaan lippukunnan osallistuessa sotatoimiin Karjalassa pohjoispohjalaiset kävivät jokseenkin omin päin sotaa omalla itärajallaan. Vasta 1579 hallitusvalta kiinnitti sikäläisiin oloihin enemmän huomiota ilmeisesti pelossa, että venäläisten hyökkäykset voisivat ulottua Västerbotteniin. Vanha soturi Hannu Garp määrättiin ottamaan komentoonsa Pohjanmaalla ja Västerbottenissa olevat maakunnalliset joukot ja tekemään niiden kanssa hyökkäyksen Vienan-Karjalaan. Retki oli tehtävä talvella hiihtäen, ja niin myös tehtiin. Mutta se onnistui huonosti ja jätti Oulu- ja Iijoki varret seuraavina vuosina alttiiksi vihollisen hävitykselle. Etelä-Pohjanmaan talonpojat tuskin olivat näissä kahakoissa mukana huolimatta siitä, että esimerkiksi 15.6.1582 on maininta joka yhdennentoista Pohjanmaan talonpojan määräämisestä rajan vartiointiin. Eräässä kolmisen viikkoa aikaisemmin päivätystä kirjeestä käy ilmi, että vain Tornion, Kemin, Iin ja Limingan pitäjien oli pidettävä vartiota rajalla. Vasta 1580 -luvun lopulla näiden avuksi ruvettiin määräämään osastoja Pohjanmaan lippukunnista. [Luukko]
Kesällä 1580 määrättiin Pontus De la Gardie ylipäälliköksi ja taistelut saivat uutta vauhtia. Viipuriin koottiin suuri sotajoukko, joka syksyllä lähti kukistamaan Käkisalmea. Piiritys, jossa uudet pohjalaiset alokkaat saivat tulikasteensa, alkoi lokakuun 16. päivänä. Lisävoimien saavuttua marraskuun 3. ja 4. päivinä alkoi linnan pommittaminen hehkutetuilla kuulilla. Kolme puista linnaketta syttyi tuleen, palo levisi kaupunkiin, ja varusväki antautui marraskuun 5. päivänä. Tämän jälkeen De la Gardie hävitti suuria osia Käkisalmen läänistä myöhäissyksyn kuluessa. Näissä taisteluissa oli Pohjanmaan lippukunta kärsinyt suurta mieshukkaa ja se jätettiin talveksi Viipuriin. Seuraavana kesänä Lasse Nilsson lähti uudelleen Pohjanmaalle hankkimaan täydennystä ja katselmuskirjuri Olof Olofsson jäi vielä syksyllä maakuntaan keräämään ruoduilta edellisen vuoden maksamattomat palkat.
Nujerrettuaan Käkisalmen läänissä olleen vihollisen De la Gardie marssi jäitse Suomenlahden yli Viroon, jossa valtasi mm. Rakveren ja Paidelinnan. Pohjalaiset olivat ilmeisesti koko talven Viipurissa, sillä lippukunta liittyi De la Gardien joukkoihin vasta kesällä 1581, jolloin vallattiin Narva ja Iivanalinna. Ruotsi oli nyt saanut haltuunsa Viron, joka oli ollut venäläisillä 11 vuotta, ja Venäjä oli samalla suljettu Suomenlahdelta lukuun ottamatta Nevan suuta.
Pohjanmaan lippukunnan vaiheista sodan loppuaikoina ei ole tietoa. Ilmeisesti se oli pääasiallisesti sijoitettu varuskuntapalveluun Virossa. Viimeinen havainto lippukunnasta on elokuun 25. päivältä 1593, jolloin sen vahvuus oli 298 miestä ja sijoituspaikkana Suomi. Tämä merkinnee sitä, että pohjalaiset oli kotiutettu, sillä muiden lippukuntien sijoitus on mainittu paikkakunnan tarkkuudella.
10.8.1585 solmittiin aselepo 11 vuodeksi. Tämä rikkoutui kuitenkin vuonna 1590, jolloin venäläiset piirittivät kahdesti Narvaa; toisella kerralla se kukistui. Aselepo uusittiin kolme vuotta myöhemmin, ja vuonna 1595 solmittiin Täyssinässä rauha.
Etelä- Suomeen saapui kevättalvella 1571 venäläisosasto Suomenlahden jääkenttien ylitse, jolloin Karjalan ja Uudenmaan rannikkoseutu joutui hävityksen kohteeksi. Äyräpään kihlakunnassa venäläiset polttivat 487 taloa eli puolet kaikista taloista. Jääskessä ja Säkkijärvellä he myös kävivät polttamassa ja ryöstämässä ja Koiviston pitäjän he autioittivat kokonaan. Kyminkartanon läänissä he polttivat satoja taloja kaikissa pitäjissä: Virolahdella 230, Vehkalahdella 236 ja Pyhtäällä 385. Samoin joutui koko itäinen Porvoon lääni hävityksen kohteeksi: Pernajassa autioitettiin 70 taloa, Porvoon kaupunki hävitettiin niin perusteellisesti, että kehitys pysähtyi siellä vuosikymmeneksi. Sipoossa tuhottiin 111 ja Helsingin pitäjässä 83 taloa. Useita tuhansia ihmisiä katosi lisäksi vankeina. Kaikki tämä tapahtui rauhanneuvotteluiden ollessa käynnissä.
Koettelemus uusiutui kevättalvella 1577. Toista tuhatta tataaria pyrki helmikuussa jäitse Helsinkiin, mutta tuulen kasaamat jääröykkiöt pysäyttivät heidät Kuivasaaren edustalle. Tiedusteluosasto eteni kuitenkin Porkkalaan, missä se poltti talot ja surmasi asukkaat. Pian tunkeutui pääjoukkokin mantereelle, ja Porvoon, Sipoon, Helsingin, Espoon, Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon pitäjät saivat tuta sodan hirmuisuutta.
Vuonna 1585 venäläiset ja karjalaiset hävittivät perusteellisesti Oulujärven tienoot ja surmasivat lähes tuhat asukasta. Kahta vuotta myöhemmin he riehuivat Sotkajärvellä, Utajärvellä ja Oulunniskassa. Vuonna 1589 venäläiset ja karjalaiset polttivat Iin kirkon ja veivät muun muassa kirkkoherran perheineen vankeuteen. Kappalainen sen sijaan tapettiin kirkonavaimella. Saman vuoden viattomien lasten päivänä (28.12.1589) poltettiin Limingan kirkko ja hävitettiin koko Limingan pitäjä niin, että vain noin kymmenesosa rakennuksista jäi jäljelle. Kolmea vuotta myöhemmin (25.1.1592) Limingan kirkko tuhottiin toistamiseen, ja samalla hävitettiin myös Oulun ja Siikajoen seutuja. Kainuu autioitui pahasti.
Limingan kirkon poltto 1592 oli suurin taistelu, mitä oli käyty Pohjois-Pohjanmaalla ennen vuoden 1808 Siikajoen taistelua. Tammikuussa 1592 saapui Muhokselle ruhtinas Volkonskyn komentama suurilukuinen venäläisjoukko, jonka lukumääräksi on nähtävästi valtavasti liioitellen mainittu jopa 40000 miestä. Muhoksella johti vastarintaa legendaarinen talonpoikaispäällikkö Nykyri, jota kansa kutsui Mustaksi Nykyriksi. Pelastaakseen Muhoksen kirkonkylän Musta Nykyri ryhmitti joukkonsa Muhosjoen varrella oleville suurille soille ja saikin venäläiset houkuteltua sinne. Kirkonkylä pelastui, ja Nykyri hiihti itse suorinta Liminkaan varoittaakseen venäläisten saapumisesta.
Limingassa ehdittiin tämän vuoksi järjestää puolustusta ennen kuin venäläiset saapuivat sinne tammikuun 25. päivänä 1593. Liminkalaisilla oli nykyisen kirkon paikalla pieni varustuskin ja siinä omatekoinen tykki, joka meni kuitenkin jo taistelun alkuvaiheessa epäkuntoon. Heidän johtajanaan oli todennäköisesti Hannu Krankka, joka saavutti myöhemmin kuuluisuutta mm. nuijasodassa. Kiivasta ja veristä taistelua kesti koko päivän, ja talonpojat menestyivät eräässä vaiheessa varsin hyvin. Kehnommin aseistettuina heidän oli kuitenkin pakko sortua ajan mittaan ylivoiman edessä, ja läheisestä Oulun linnasta odotettu apu jäi saamatta.
Kun taistelu oli päättynyt, venäläiset ryöstivät talot ja asukkaat tapettiin melkein sukupuuttoon. Limingan kirkko, joka oli edellisen hävitysretken jäljiltä vielä keskeneräinen, sytytettiin tuleen.
Tunnetuin suomalainen johtaja tässä säälimättömässä erämaasodassa oli legendaarinen Pekka Vesainen, josta on kirjallisuudessa ja kansantaruissa käytetty myös Juho Vesaisen nimeä. Pekka Vesainen oli ylikiiminkiläinen talonpoikaisjohtaja. Vesainen suoritti ensimmäisen huomattavan sissiretkensä keväällä 1589, jolloin kohteena olivat Vienanmeren rannalla olevat asutuskeskukset. Hän keräsi mukaansa 90 iiläistä ja ehkä jonkin verran muutakin väkeä, sillä venäläisten tietojen mukaan hänen joukkonsa olisi käsittänyt jopa 900 miestä. Sissiosasto lähti matkaan heti vesien auettua ja pitkän soutu- ja kantamistaipaleen jälkeen joukko saapui Vienanmerelle. Ensimmäinen hyökkäyskohde oli Kantalahden kaupunki ja paluumatkalla tuhottiin vielä Umban, Koudan ja Keretin asutuskeskukset. (Huom! Kuvassa 1589 nuoli suunnattu Vienan Kemiin)
Toisen ja ehkä vielä kuuluisamman hävitysretkensä Pekka Vesainen suoritti seuraavana talvena eli talvella 1589 -90. Tällöin matka suuntautui Jäämeren rannikolle, Petsamon luostariin ja Kuolan kaupunkiin. Kuolan kaupunki sijaitsi nykyisen Muurmanskin kaupungin läheisyydessä. Luostariin hyökättiin ensimmäisen joulupäivän aamuna ja hyökkäyksessä surmattiin 56 munkkia ja 65 luostaripalvelijaa. Itse luostari hävitettiin niin perin pohjin, ettei se noussut enää koskaan entiselle paikalleen. Tämän jälkeen sissit pitivät kiirettä, jotta he ennättäisivät vielä joulupyhien aikana Kuolan kaupunkiin. Kaupunkia ei saatu vallattua, mutta se kärsi suurta tuhoa.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 18.11.2008