Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Dirschau 7. ja 8.8.1627

Alkuasetelma sekä taktiset edellytykset

Molemmat armeijat olivat majoittuneina 5-6 kilometrin päähän toisistaan. Kustaa II Adolf Dirschaun kaupunkiin ja sen edustalle rakennettuun kenttävarustukseen, Koniecpolski  vastaavasti Liebschaun kylän luo. Joukot erotti toisistaan Rokittkenin järvistä koilliseen suuntautuva vesiperäinen, keskimäärin 2 kilometrin levyinen laakso, jonka ylittämisen muualta kuin teiden kohdalta teki erittäin vaikeaksi kolme puroa, kaksihaarainen Mottlaun oja ja Dirschaun myllykanava. Kansleri Axel Oxenstiernan tiedonannon mukaan puolalaiset  olivat edellisenä vuonna padonneet Dirschaun myllykanavan, jolloin sen vesi nousi laaksoon ja tietenkin soistutti sitä lisää. Sitä suurempi taktillinen merkitys tuli tällöin olemaan laakson yli johtavilla teillä. Spangaun kylän ja Dirschaun välinen tie on hiukan korkeammassa maastossa, joten armeijain välisen taistelukosketuksen täytyi etupäässä suuntautua juuri sen kautta. Rokittkenin kylän kohdalta laakson yli johtava tie oli nähtävästi vain ahdas syrjäpolku, eikä sen viereinen maastokaan liene ollut sopiva suljettujen ratsuosastojen kuljettavaksi. Kolmas huomioon otettava tie kiersi Rokittkenin järvien välitse Liebschaun kylään. Koniecpolskin leiri oli aivan laakson reunassa Liebschaun ja Spangaun kylien välimailla, josta nopeasti  voitiin päästä kaikille laakson yli johtaville teille, mutta jossa maasto ei suojannut laakson takaa ammutulta tykkitulelta. Laakson ja Dirschaun välillä oli kukkulainen maasto, joten Kustaa II Adolfilla oli leirinsä edustalla vapaa liikkumatila vihollisen suuntaan ja laakson yli johtaville teille. Ylitettyään laakson hän saattoi välittömästi päästä käsiksi vastustajaansa, kun Koniecpolski sitä vastoin laakson itäpuolelle tultuaan oli vielä 2 - 4 kilometrin päässä vastustajansa asemista. Kun Koniecpolskin leiri oli laakson reunassa, oli hänen pakko estää taistelua siirtymästä laakson länsipuolelle, jottei joutuisi leirissään piiritetyksi. Jos hän tyytyi pelkkään puolustukseen, oli hänen estettävä vihollisen tulo laakson yli johtaville kannaksille, mutta jos hän aikoi hyökätä, oli hänen siirrettävä joukkonsa laakson itäpuolelle. Luottaen ratsuväkensä paremmuuteen hän valitsi hyökkäyksellisen toiminnan ainakin siihen saakka, jolloin vihollinen peräytyisi varustettuihin asemiinsa. Tällöin hänen väkensä kuitenkin joutui maastoon, jossa sen oli hyvin vaikea keskittyä yhtenäiseen ja nopeaan iskuun. Veikselin ja Mottlaun laakson välinen maasto kohoaa Dirschaun kohdalla melkein yhtä korkeaksi ylätasangoksi kuin Mewen luona, mutta ilman jyrkkiä reunoja, ja on kauttaaltaan kumpuilevaa. Maasto oli siis omiaan pirstomaan taistelujen sarjaksi kahakoita, joissa puolustaja oli edullisemmassa asemassa kuin hyökkääjä.

Taistelusuunnitelma

Kustaa II Adolfin taistelusuunnitelma oli rakennettu sen edellytyksen varaan, että armeijat pääsisivät käsiksi toisiinsa vain kahden kapeikon kautta. Hänen itsensä olisi ollut epäedullista hyökätä niiden yli, koska hän silloin olisi ahtaassa maastossa heti saanut vihollisen koko voiman vastaansa. Siksi päätti hän koettaa houkutella Koniecpolskin tulemaan laakson yli, puolustautua Dirschaun varustusten suojassa ja antaa vastahyökkäyksellä iskun vasta silloin, kun puolalaiset olisivat palaamassa takaisin kapeikkojen kautta. Suunnitelman olennaisena edellytyksenä oli, että puolalaisten hyökkäys otettaisiin vastaan kenttävarustuksen suojassa. Luultavasti juuri elokuun alkupäivinä luotiin Dirschaun edustalle reduttilinja "vuorelta Stangenbergin kylään". Sen taakse jäi niin laaja alue, että siihen helposti sopi koko kenttäarmeija taistelujärjestyksessä. Dirschaun kaupungin ympärille oli jo aikaisemmin rakennettu luja vallitus. Taistelusuunnitelma oli siinä suhteessa edullinen, että sitä toteutettaessa ei itse paljoakaan vaarannettu, mutta vastustajalle voitiin parhaassa tapauksessa antaa ratkaiseva isku.

Tiedustelu

Kuvaavaa Kustaa II Adolfin toiminnan järjestelmällisyydelle on, että hän muutamia päiviä ennen joukkojensa keskitystä taisteluun teki henkilökohtaisesti tiedusteluretken, jonka tarkoituksena oli saada selvyys vihollisen joukoista ja taistelujärjestyksestä. Sen vuoksi hänen tiedusteluretkensä oli järjestetty valehyökkäykseksi, jotta Koniecpolski erehtyisi asettamaan joukkonsa taistelujärjestykseen. Myöhään illalla 30.7. Kustaa II Adolf toi Dirschaun luona olevan sillan kautta Veikselin yli 600 - 700 ratsumiestä, niiden ydinjoukkona Åke Tott suomalaisineen. Seuraavana aamuna hän lähetti ratsumestari Oppelin värvätyn komppaniansa kanssa karkottamaan Mottlaun laakson länsipuolelle sijoitetut puolalaiset kenttävartiot ja seurasi itse muun ratsuväen kanssa hiukan taaempana. Kun kenttävartiot oli ajettu laakso taakse, tuli Koniecpolskin leiristä ensin pieniä kasakka- ja husaariosastoja ottamaan selvää, mitä oikeastaan oli tekeillä, mutta nekin Oppel pakoitti peräytymään. Silloin puolalaiset lähettivät rakuunoita, joiden muskettitulelta Oppelin oli vetäydyttävä suojaan, ja näiden perässä tuli muutamia kasakkakomppanioita ja kaksi husaarikomppaniaa, jotka kumpikin oli jaettu kahdeksi osastoksi. Kun toinen husaarikomppania sai näkyviinsä vastustajan, se teki heti hyökkäyksen. Silloin Kustaa II Adolf antoi södermanlantilaisen ratsukomppanian päällikölle käskyn iskeä 60 ratsumiehensä kanssa vastaan ja jäi itse suomalaisten  etunenään odottamaan tapahtumien kehitystä. Aluksi ruotsalaisten rintama kesti, mutta sitten osa toisesta siivestä alkoi kääntyä pakoon, koska miehet olivat uusia huoveja eivätkä olleet sellaista peliä ennen nähneet kansleri Axel Oxenstiernan mukaan. Tällöin Kustaa II Adolf ratsasti pysäyttämään peräytyvät ja onnistuikin siinä. Kanslerin kertomuksen mukaan Åke Tottin komppania samalla hyökkäsi "toisten kimppuun", nähtävästi husaarikomppanian toisen puoliskon kimppuun. Hyökkäys oli hakkapeliittataktiikan mukainen, sillä kanslerin kertomuksen mukaan husaarit ja "meidän ratsumiehemme kävivät käsikähmään toistensa kanssa ja taistelivat miekoilla". Tällöin Kustaa II Adolf joutui taistelurintamien väliin, joku husaari tunkeutui rintamastaan esiin ja yritti iskeä miekallaan häntä päähän, mutta Kustaa II Adolf väisti miekallaan, jolloin iskusta sen kädensuojus irtautui ja husaarin miekka pyyhkäisi kuninkaan hatun reunaa. Kaksintaistelu päättyi siihen, että joku ratsumies ampui husaarin. Kahakassa Åke Tottin komppania ja husaarit pyörivät toistensa kimpussa ympäri, kunnes Anrepin komppania teki hyökkäyksen husaarien sivustaan ja ajoi ne pakoon.  Puolalaisia kaatui kahakassa 15-16 miestä ja Spangaun kapeikolla 40-50. Kustaa II Adolfin miehistä itse kahakassa haavoittui muutamia, ja kapeikon luona kaatui 8.

Kustaa II Adolf ei ryhtynyt takaa-ajoon eikä edes hätyyttänyt laakson itäpuolelle jääneitä puolalaisosastoja, koska hänen tarkoituksensa ei ollut kehittää tiedusteluretkestä mitään taistelua, johon hänen käytettävissään oleva väkensä ei olisi riittänyt. Hän siis palasi Dirschaun kautta takaisin Veikselin itäpuolelle, lähetti ratsuväen pohjoiseen ehkä muonitusretkelle ja lähti Danziger Hauptiin järjestääkseen armeijansa keskityksen Dirschauhun varsinaista taistelua varten. Tiedusteluretki oli selvittänyt melkein kaiken, mitä hän oli halunnutkin selvittää. Puolalaisten taistelujärjestystä Kustaa II Adolf tuskin sai nähdä, sillä Koniecpolski oli käymässä Thornissa Sigismund III:n luona, mutta ainakin sen johtopäätöksen puolalaisten toiminnasta saattoi tehdä, että heidän aikomuksenaan ei ollut  jäädä passiivisesti odottamaan vastustajan hyökkäystä leiriin, vaan siirtyä taistelemaan Mottlaun laakson itäpuolelle. Tiedusteluretki oli havainnollisesti osoittanut kaikki edut, joita puolalaisten leirin ja Dirschaun välinen maasto saattoi tarjota varsinaisessa kenttätaistelussakin.

Taistelu

Armeijan kokoontuminen Dirschauhun oli tapahduttava nopeasti, jotta keskitys olisi valmis hyvissä ajoin ennen niiden apujoukkojen tuloa, joita Koniecpolskin tiedettiin odottavan. Kaikki kävikin suunnitelmien mukaisesti. Jo 2.8. Kustaa II Adolf palasi Dirschauhun, 5.8. sinne tuli kaikki ratsuväki, ja varhain aamulla 7.8. saapui Johan Banér Danziger Hauptista mukanaan kaikista siellä olleista rykmenteistä valitut 1300 musketööriä.

Tällöin oli Dirschaun leirissä koolla varsin huomattava armeija. Armeijan kokoonpano on ylläolevassa taulukossa. Neljässä suomalaisessa ratsuväkikomppaniassa oli yhteensä 395 taistelukelpoista miestä. Jalkaväessä ei suomalaisia liene ollut, koskapa Danziger tämän vahvuuslaskelman mukaan Alexander von Essenin rykmentti oli jätetty Danziger Hauptiin. Kuitenkin on otettava huomioon kansleri Axel Oxenstiernan ilmoitus, että Johan Banérin musketööriosasto olisi koottu kaikista Danziger Hauptissa olleista rykmenteistä. Tästä armeijasta melkoinen osa jalkaväestä oli määrätty varmistamaan Dirschaun kaupunkia ja siltaa.

Koniecpolskin armeijan vahvuus tuolla hetkellä, jolloin siihen ei vielä ollut saapunut apujoukkoja, lienee ollut noin 7000-8000 miestä.

Kun Johan Banérin johtama apujoukko oli saapunut, tuli Kustaa II Adolfille kiire aloittaa taistelusuunnitelmansa toteuttaminen, ennen kuin Koniecpolski ehtisi saada vahvistuksia. Puolen päivän aikaan hän järjesti armeijansa taistelujärjestykseen Dirschaun ulomman kenttävarustuslinjan etupuolelle, rintama suunnattuna Mottlaun laaksoon ja sen kapeikkoihin. Taistelujärjestys oli ajan tavan mukaan jaettu kolmeen osaan. Oikean siiven johtajana toimi kreivi Frans Bernhard von Thurn, vasemman sotamarsalkka Herman Wrangel ja keskustan Kustaa II Adolf itse. Painopiste oli selvästi sijoitettu oikealle siivelle. Siellä oli alkuaan kolme kyrassieerikomppaniaa ja kolme ruotsalaista ratsuskvadroonaa, yhteensä 16 komppaniaa, mutta näiden lisäksi Kustaa II Adolf vielä taistelun alettua lähetti oikealle siivelle viisi värvättyä ratsukomppaniaa, jolloin Frans Bernhard von Thurnilla oli kaikkiaan 21 ratsukomppaniaa. Jalkaväkeä oli oikealla siivellä 1000 Johan Banérin musketööriä. Kustaa II Adolfin tarkoitus epäilemättä oli, että oikea  siipi iskisi puolalaisten sivustaan silloin, kun nämä olisivat Spangaun kapeikossa palaamassa leiriinsä. Vasemman siiven muodosti vain kahdeksan värvättyä ratsukomppaniaa, joista niistäkin viisi, kuten aikaisemmin todettiin, siirrettiin oikealle siivelle. Sotamarsalkka Herman Wrangelin tehtävän siis täytyi rajoittua vain sivustan suojaamiseen. Keskustaan kuului kolme ratsuskvadroonaa, yhteensä 16 komppaniaa, jokin määrä musketöörejä ja kaksi puolen kartaunin tykkiä. Åke Tottin ratsumiehet kuuluivat tähän ryhmään. Keskustan tehtävänä oli kansleri Axel Oxenstiernan selvityksen mukaan pysytellä järjestyksessä reduttien luona ollakseen valmiina auttamaan muita, jos niiden olisi pakko peräytyä. Keskusta siis taistelusuunnitelman ja maaton erikoisuudesta johtuen oli yleisenä reservinä. Siipien jaosta useammiksi taisteluportaiksi ei ole olemassa tietoja.

Dirschaun taistelu 1627. (Kuva Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632 Band 2 Polska Krigen Skiss : Striden  vid Dirschau 1627)

Kun taistelujärjestys oli saatu valmiiksi, lähetti Kustaa II Adolf rakuunoita ja yhden ratsukomppanian, todennäköisesti vasemmalta siiveltä, karkottamaan "vuorelta" siis oikeastaan Rokittkenin kylän ja Dirschaun välisiltä kukkuloilta, vihollisen kenttävartion. Samalla hän antoi Johan Banérille käskyn pitää hallussaan Dirschaun myllykanavan. Kun se oli kuiva, oli syytä pelätä, että vihollinen yrittäisi kiertää sen kautta oikean sivustan kimppuun tultuaan kapeikon yli.

Koniecpolski puolestaan huomattuaan ruotsalaisten taisteluvalmistelut lähetti ensin musketöörejä varmistamaan molemmat kapeikot ja asetti kokonaisen rykmentin leirinsä länsipuolelle, koska pelkäsi Kustaa II Adolfin yrittävän jotakin sotajuonta, lähinnä kai kiertohyökkäystä Rokittkenin järvien välitse johtavaa tietä pitkin. Sitten hän lähetti kapeikkojen kautta laakson yli parhaan osan ratsuväkeään, 15 komppaniaa husaareja ja 9 komppaniaa kasakoita sekä neljä komppaniaa saksalaista ratsuväkeä. Nähtävästi suunnilleen puolet näistä asettui Spangaun kapeikon edustalle ja puolet eteni Rokittkenin kylän kautta kukkuloille Dirschaun suuntaan.

Kun Kustaa II Adolf näki puolalaisten taistelujärjestyksen olevan valmiina ja etuvartioiden välisen kahakan jo alkaneen, peräytyi hän reduttiensa suojaan, "jotta Hänen Kuninkaallisella Majesteetillaan olisi omassa vallassaan hyökätä tai olla hyökkäämättä ja että häntä ei vastoin tahtoaan ja epäedullisissa olosuhteissa voitaisi pakottaa mihinkään kahakkaan". Koniecpolski huomasi, kuten puolalainen relaatio korostaa, reduttilinjan sellaiseksi esteeksi, ettei sen suojaan vetäytynyttä vihollista voitu hätyyttää, ei ainakaan ratsuväellä, josta hänen kenttäjoukkonsa oli kokoonpantu. Kun siis kumpikaan osapuoli ei halunnut hyökätä, ei taistelusta voinut tulla mitään, Koniecpolski antoi kello 1700 tienoilla joukoilleen peräytymiskäskyn, ja molemmat siivet alkoivat palata kohdallaan olevien kapeikkojen kautta leiriinsä.

Kun suurin osa Koniecpolskin joukoista oli jo mennyt kapeikkoihin ja niiden lävitsekin , harkitsi Kustaa II Adolf hetken tulleen tuhoisan iskun antamiseen ja antoi oikealle siivelleen hyökkäyskäskyn. Kun tämä hyökkäys oli alkanut, Koniecpolski puolestaan antoi joukoilleen käskyn palata takaisin, ja molempia kapeikkoja pitkin palanneet joukot alkoivat asettua taistelujärjestykseen. Ahtaita teitä myöten kävi paluu kuitenkin hitaasti, ja molempia ryhmiä vastaan alkoi hyökkäys, ennen kuin ne olivat valmiita sitä vastaanottamaan. "Näin jouduimme vastoin tahtoamme taisteluun ilman jalkaväkeä ja tykistön tukea ja molemmilta puolin käytiin useita kertoja murtamaan keihäitä (siis oikeastaan käsikähmään)", kertoo puolalainen relaatio taistelun loppuvaiheesta. Koniecpolskin omassa sotapäiväkirjassa kuvataan ilmeisen harmistuneena, kuinka kapeikkojen kautta palanneet joukot alkoivat taistella ilman minkäänlaista järjestystä. Sama lähde antaa erittäin tärkeitä tietoja tilanteen kehityksestä sen jälkeen kun Kustaa II Adolf oli antanut hyökkäyskäskynsä. Kreivi Frans Bernhard von Thurnin johtama oikea siipi, johon Kustaa II Adolf jo alun perin oli sijoittanut painopisteen suoritti sille uskotun tehtävän aluksi hiukan epäröiden, mutta vähitellen varmentuen, ja työnsi Spangaun kapeikon kautta palanneet puolalaiset joukot Rokittkenin kylää kohti. Kansleri Axel Oxenstiernan kertomus mainitsee hovimarsalkka Falkenbergin johtaneen hyökkäyksessä vasenta siipeä, mutta selville ei käy, mistä joukoista se oli kokoonpantu. Todennäköistä on, että kyseessä oli Frans Bernhard von Thurnin joukkojen vasen osasto. Kansleri nimenomaan korostaa, että Wrangelin siipeen kuuluneet ratsukomppaniat eivät ottaneet hyökkäykseen osaa. Kustaa II Adolf taas mainitsee, että myöskään hänen johtamansa keskusta ei joutunut iskemään yhteen vihollisen kanssa.

Taistelun loppu- ja ratkaisuvaiheen siis suoritti Frans Bernhard von Thurnin oikea siipi yksinään. Rokittkenin kylän luona epäjärjestyksessä olevat ja laumaksi muuttuneet puolalaiset ratsuosastot joutuivat lopuksi musketöörien tuleen, jolloin mikään henkilökohtainen urheus ei enää auttanut. Husaarit kyllä tekivät keihäineen monta hyökkäystä, mutta aina heidät torjuttiin ja lopuksi heidän oli pakko pelastautua pakenemalla. "Paljon upseereita kaatui eri komppanioista ja paljon sotamiehiä", kertoo Koniecpolski sotapäiväkirjassaan. Joukko lippuja muun muassa prinssi Wladislawin komppanian lippu joutui voittajille. Koniecpolski itse  menetti hevosensa ja töin tuskin pelastui jalkaisin suon yli. Puolalaisten todellinen mieshukka ei ole tallentunut nykypolville, mutta kansleri Axel Oxenstierna ilmoittaa vangeilta saatujen tietojen mukaan heidän haavoittuneidensa luvun 500 - 700 mieheksi, mutta antaa samalla omista tappioista vain muutamia hajatietoja. Näiden tietojen mukaan ruotsalaisten tappiot olisivat olleet lähinnä nimellisiä.

Menestys oli ollut suuri ja todennäköisesti suurempi kuin Kustaa II Adolf oli uskaltanut odottaakaan. Siitä todennäköisesti osaksi johtui, että voittoa ei käytetty hyväksi, vaan kumpikin osapuoli palasi leiriinsä. Kansleri Axel Oxenstierna perustelee taistelun keskeyttämistä sillä, että pimeä oli jo laskeutunut eikä kuningas sen vuoksi voinut johtaa jalkaväkeään taisteluun, mutta hänkin näyttää miettineen sitä,  että hyvä tilaisuus jäi käyttämättä, koska sanoo, että vihollinen oli aivan järkytetty ja olisi ajettu pois leiristään, ellei pimeys olisi tullut väliin. Pääsyy epäilemättä oli kuitenkin Kustaa II Adolfin varovaisuus, mikä ilmenee jo siitäkin, että ainoastaan puolet kenttäarmeijasta osallistui varsinaiseen taisteluun ja loput varmistivat leirin.

Yön aikana Kustaa II Adolf teki päätöksen, jonka perustelut kansleri Axel Oxenstierna tarkasti esittää ralaatiossaan, hyökätä seuraavana päivänä vihollisen kimppuun "haaskaamatta aikaa ja ennen kuin se saisi apujoukkoja". Kun  tietysti ei voinut odottaakaan,  että Koniecpolski toista kertaa tulisi Mottlaun laakson yli kolhittavaksi, täytyi Kustaa II Adolfin valmistautua hyökkäämään kapeikkojen kautta puolalaisten leiriä vastaan. Hän laski puolalaisten kärsineen niin suuren mieshukan ja tappionsa johdosta menettäneen siinä määrin itseluottamustaan, että hän uskaltaisi tarjota Koniecpolskille taistelun tämän oman leirin edustalla. Jos puolalaiset eivät ryhtyisi taisteluun, mitä saattoi pitää mahdollisena, olisi heidän moraalinen tappionsa niin suuri, että he menettäisivät rohkeutensa, joutuisivat epäjärjestykseen ja voitaisiin pakottaa peräytymään ilman kuormastoa ja tykistöä, vieläpä parhaassa tapauksessa tuhota heidän koko jalkaväkensäkin. Luonnollista oli, että taistelu oli nyt suunniteltava aivan toisenlaiseksi ja että nyt oli jalkaväen ja tykistön vuorostaan suoritettava päätyö.

Kansleri Axel Oxenstiernan kertomuksen perusteella tunnetaan Kustaa II Adolfin taistelujärjestys suhteellisen tarkasti. Yllä olevassa taulukossa olevien jalkaväki ja ratsuväkiyksiköiden lisäksi ovat vielä tykistön henkilökunta. Tavalliseen tapaan rintama jaettiin kolmeen osaa, kahteen siipeen sekä keskustaan, jotka olivat suunnilleen yhtä vahvoja - kolme skvadroonaa jalkaväkeä sekä kolmesta neljään skvadroonaa ratsuväkeä. Lisäksi skvadroonaa muodostelmien ulkopuolelle jääneet noin 1600 musketööriä oli mahdollisesti jaettu siipien kesken tehtävänään tukea ratsuväen hyökkäystä. Puolalaisen relaation mukaan Kustaa II Adolfilla olisi ollut 17 tykkiä. Valitettavasti ei tiedetä, kuinka skvadroonat oli tarkasti ryhmitelty. Kansleri Axel Oxenstiernan kertomuksen perusteella tiedetään, että jokaisen skvadroonan eteen oli sijoitettu kenttätykkejä. Taistelujärjestys oli sikäli erikoinen, että sen jokainen osa oli tehty kykeneväksi taistelemaan erillisosastona ilman toisten osien tukea.

Kustaa II Adolf johti itse keskustaa, johon oli liitetty 1000 skavdroona muodostelmien ulkopuolista musketööriä Johan Banérin komennossa. Vasenta siipeä johti kreivi Frans Bernhard von Thurn ja oikeaa siipeä sotamarsalkka Herman Wrangel. Tämä saattaisi merkitä värvättyjen joukkojen sijoittamista vasemmalle siivelle ja siten laadullisen painopisteen muodostamisen Rokittkenin kylän kautta kulkevan tien suunnassa. Armeija asetettiin taistelujärjestykseen vasta puolen päivän aikaan, vasen siipi ulottuen Rokittkenin kylän lähelle ja oikea omaan leiriin saakka, jolloin sen sivustasuojana oli kenttävarustus. Heti tämän järjestymisen havaittuaan Koniecpolskin joukot aloittivat kiivaan tykkitulen, jolloin rintamaa oli vedettävä sen verran taaksepäin,  että kummut antoivat suojaa joukoille.

Koniecpolski oli edellisen päivän taistelun jälkeen ottanut huomioon sen mahdollisuuden, että vihollisella olisi seuraavana päivänä "varma aikomus yöpyä puolalaisten leirissä" siis oikeastaan hyökätä Mottlaun laakson yli ja vallata hänen leirinsä. Sen vuoksi hän yöllä oli rakennuttanut redutteja molempien kapeikkojen suulle estääkseen ylipääsyn niitä pitkin ja varustanut leiriäänkin. Ruotsalaisten taistelurintaman tullessa näkyviin Koniecpolski heti miehitytti jalkaväellä kapeikkojen suilla olevat redutit ja lähetti Rokittkenin järven suuntaan 10 kasakkakomppaniaa. Saman aikaisesti hän aloitti tykistöllään voimakkaan häirintätulen.

Kustaa II Adolf puolestaan sijoitti kaikki kenttätykkinsä kukkuloille ja alkoi ampua Koniecpolskin leiriin. Vaikka välimatka oli vähintään kaksi kilometriä eikä tulivaikutus kummallakaan puolella voinut olla kovin suuri, puolalaiset kuitenkin joutuivat sekasortoon. Koniecpolskin sotapäiväkirja antaa siitä seuraavan kuvauksen:

"Kun puolalainen armeija oli edellisestä onnettomasta taistelusta hyvin järkytetty ja kun myös [husaarien] keihäät olivat jo edellisenä päivänä menneet poikki, meni se lippuineen leirin toiselle puolelle (siis oikeastaan kukkulan taakse) ja pysähtyi sinne. Mutta vihollisen yhtämittaisessa tykkitulessa syntyi leirissä sellainen sekasorto, että kuormasto alkoi lähteä pois ja pelästynyt armeija valjastaa hevosia eikä kukaan ajatellut muuta kuin peräytymistä. Sillä hetkellä näytti isänmaalle ehdottomasti olevan tulossa suuri onnettomuus ja vaara, pahempi kuin Cecoran [1620] luona. Saksalainen jalkaväki tahtoi toivonsa menettäneenä siirtyä meidän puoleltamme vihollisen palvelukseen."

Myös laakson länsipuolelle saakka näkyi sekasorto puolalaisten leirissä, kuinka ratsuväki perääntyi leirin taakse ja kuinka telttoja purettiin ja kuormastoa valmisteltiin peräytymistä varten. Todennäköisesti Kustaa II Adolf harkitsi, että nyt oli tullut hetki aloittaa hyökkäys. Spangaun kylän kautta se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska siellä olevissa varustuksissa puolalainen jalkaväki kykeni pitämään asemansa hallussaan. Hyökkäys oli siis suunnattava Rokittkenin kylän kautta, mutta sen oli puolalainen musketööriosasto miehittänyt. Kustaa II Adolf antoi Johan Banérille käskyn karkottaa puolalaiset asemistaan ja ratsasti itse sinne tiedustelemaan tilannetta.

Mutta silloin tapahtui onnettomuus, jota Koniecpolskilla oli täysi syy pitää Jumalan erikoisena sallimuksena: eräs puolalainen sai musketinkuulansa osumaan Kustaa II Adolfin oikeaan olkapäähän lähelle kaulaa. Haava sidottiin heti, mutta Kustaa II Adolf luuli haavoittuneensa kuolettavasti ja antoi viedä itsensä takaisin leiriin. Tämä tapahtui kello 17 tienoilla. Taistelu oli silloin oikeastaan jo päättynyt, sillä käsky tykkitulen jatkamisesta annettiin, kuten kansleri Axel Oxenstierna kertoo, vain onnettomuuden salaamiseksi. Sama tarkoitus oli myös Johan Banérille annetulla tehtävällä karkottaa puolalaiset musketöörit Rokittkenin kylästä. Kansleri Axel Oxenstierna ei relaatiossaan mainitse, kuka oli nämä käskyt antanut, mutta on mahdollista, että Kustaa II Adolf itse antoi taistelutoiminnan jatkamisesta tämän verran ohjeita haavoituttuaan. Näyttää varmalta, että Kustaa II Adolf tällöin myös määräsi sotamarsalkka Herman Wrangelin väliaikaiseksi ylipäälliköksi, koskapa kansleri Axel Oxenstierna sanoo taistelun lopusta:

"Kuitenkin peräytyi sotamarsalkka hämärän tullen takaisin leiriin ja suojattuihin asemiin tekemättä sen enempää, kunnes nähtäisiin, minkä kohtalon Jumala sallisi tulla Kuninkaallisen Majesteetin osaksi." Toisessa kertomuksessaan hän sanoo:" Mutta kun odottamaton onnettomuus tapahtui, antoi Kuninkaallinen Majesteetti sotamarsalkalle [Herman Wrangel] ja kreivi [Frans Bernhard] von Thurnille käskyn peräyttää armeijan takaisin ja majoittaa sen uudestaan entiseen leiriinsä." Kolmannessa kertomuksessaan hän sanoo vielä selvemmin: "Kuninkaallinen Majesteetti itse antoi käskyn, että armeija oli peräytettävä illan tullen takaisin leiriinsä, kuten tapahtuikin ilman mitään vahinkoa."

Lähdeluettelo:

1. Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632 Band 2 Polska Krigen
2. Korhonen, Arvi: Hakkapeliittain historia II osa
3. Hedberg, Jonas (toim.): Kungliga Artilleriet - Yngre vasatiden

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi