Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Toukokuun lopulla tsaari antoi käskyn pääarmeijalleen hyökätä kohti Riikaa, mutta sotaneuvottelussa pari viikkoa myöhemmin päätettiinkin hyökkäyssuunnaksi Veiksel -joki ja Grodno, joka on 30 peninkulmaa Varsovasta koilliseen. Tätä hyökkäystä ja yhteyksiä Venäjälle suojaamaan sotamarsalkka Boris Scheremetieville annettiin tehtäväksi eristää Lewenhauptin joukot Riiasta ja sen jälkeen yhdessä kenraalimajuri Evald Rönnen kanssa, jonka joukot olivat edellisestä syksystä alkaen jo olleet Vilnan ja Kownon seuduilla, tuhota Lewenhauptin joukot. Scheremetievillä oli kasakat, tataarit ja kalmukit mukaan lukien noin 13000 miestä ja Rönnellä vähintään 10000 miestä. Tehtävän ei uskottu kestävän kauan ja kun se oli suoritettu näiden joukkojen oli myös marssittava Veikselille.
Toukokuun lopulla Lewenhauptilla oli 7662 korpraalia ja sotilasta. Lukuun sisältyivät Mitaun, Bausken, Libaun ja Goldingenin varuskuntien 1000 miestä. Lisäksi sairaita oli 651 ja ilman ratsua 433 miestä. Kenttäjoukkoja oli siten vain 5500 miestä. Liivinmaan kuvernööri Förlich lupasi käytettäväksi mm. 1000 jalkamiestä Riian varuskunnasta eversti Stackelbergin johdolla. Lewenhaupt ei tyytynyt tähän vaatien lisää Tallinnasta ja Pärnusta, onnistumatta.
Kun heinäkuun puolivälissä tuli tieto, että hänen joukkojaan kohti eteneviä venäläisiä oli vain 10000, Lewenhaupt päätti hyökätä niiden kimppuun. Schremetiev oli saanut käskyn hyökätä, hiljaa ja nopeasti Väinäjoen etelärantaa Jakobstadtin, Selburgin ja Neustadtin kautta. Hyökkäys käynnistyi heinäkuun alussa.
Lewenhaupt valitsi joukkojensa kokoontumispaikaksi Szagarenin, joka on noin viiden peninkulman päässä Mitausta ja neljän peninkulman päässä Bauskesta. Ensimmäisenä paikalle tuli Hornin osasto aamulla 13.7. Samanaikaisesti sinne tuli upseerirenki Mitausta, joka kertoi, että aamuyöllä kello 3 ja 4 välillä venäläinen rakuunaosasto oli kenraalimajuri Radion Bauerin johdolla yllättänyt Mitaun varuskunnan. Suuri osa varuskunnasta oli majoittunut kaupunkiin linnoituksen ulkopuolelle ja kärsinyt suuria menetyksiä. Kun tietoihin tuli vahvistusta kolme tuntia myöhemmin, Lewenhaupt päätti kiiruhtaa sinne avuksi. Kun Hornin osasto oli juuri marssinut neljä peninkulmaa, sen hevoset oli ruokittava. Vasta kello viideltä iltapäivällä päästiin matkaan. Matkaan lähdettiin Gemauerthofin kautta, joka oli 3,5 peninkulmaa Mitausta, ja jossa Stackelberg oli jalkaväen kanssa. Kun paikalle oli päästy, vahvistuivat yhä tiedot varuskunnan yllätyksestä ja suurista tappioista. Bauer oli jo kuitenkin palannut takaisin Scheremetievin päävoimiin, jotka iltayöstä saapuivat Meschteniin, joka on neljän peninkulman päässä Mitausta kaakkoon Bauskeen johtavalla tiellä kuurinmaalaisen Aan varrella.
Kun hevoset olivat levänneet, Lewenhaupt marssi Mitausta yöllä vasten 15. päivää sateisessa ja vaikeassa säässä Gemauerthofiin, jonne saavuttiin aikaisin seuraavana aamuna. Gustaf Carl Schreiterfeldtin (Albedyhlin rakuunoiden päällikkö) osasto oli jo tätä ennen liittynyt Stackelbergin joukkoihin. Armeija oli koossa. Sää oli huono myös seuraavana päivänä. Se vietettiin varustamalla leiriä metsän suojaan 500 metrin päässä kartanosta. Ne sotilaat, jotka eivät vähään aikaan olleet käyneet ehtoollisella, saivat nyt käydä seuraavana päivänä (sunnuntai) pidettävän jumalanpalveluksen yhteydessä. Käsky kuului, että tuleva taistelu tehtäisiin sovitettuna Jumalan kanssa. Illalla joukoille jaettiin kirjalliset ohjeet taistelujärjestyksestä. Suuntaan, josta vihollista odotettiin, lähetettiin vahva vartio.
Joukot järjestettiin siten, että ratsuväki ja rakuunat jaettiin kummallekin siivelle ja jalkaväki muodosti keskustan. Kumpikin siipi ja keskusta olivat kahdessa linjassa. Linjojen välissä jalkaväkiosastojen takana oli kaksi krenatööripataljoonaa (Helsingen ja Lewenhauptin omasta rykmentistä). Oikean siiven ratsuväen ensimmäisessä linjassa oli 12 eskadroonaa everstien Horn ja Schreiterfeldt johdolla, oikealta lukien Schreiterfeldtin ja Kaulbarsin rakuunat, Liivinmaan aatelislipusto sekä Turun ja Porin läänin ratsuväki. Keskustan ensimmäisessä linjassa oli 13 pataljoonaa eversti Stackelbergin johdolla, oikealta lukien Helsingen rykmentti, Banerin kolmikkaat, osasto Riian varuskunnasta, Possen (Staelin) kolmikkaat ja Lewenhauptin kolmikkaat. Suomalaiset jalkamiehet olivat siis aivan keskellä rintamalinjaa. Pataljoonista kolme oli Porin läänin jalkaväkeä. Vasemman siiven etulinjassa oli 15 eskadroonaa eversti Wennerstedtin johdolla, oikealta lukien Uudenmaan-Hämeen läänin ratsuväki, Viron aatelislipusto, Brömsenin, Skoughin ja Wennerstedtin rakuunat. Eskadroonista yksi oli Karjalan ratsuväkeä ja kaksi suomalaisinkeriläisiä rakuunoita.
Taaemmassa linjassa päällikkönä oli everstiluutnantti Karl Lindsköld (Porin läänin jalkaväki). Toisessa linjassa oli kolme pataljoonaa jalkaväkeä, 7 eskadroonaa ratsuväkeä ja se oli koostumukseltaan oikealta lukien: Liivinmaalainen aatelislipusto, Turun ja Porin läänin ratsuväki, Helsingen rykmentti, Turun ja Porin läänin ratsuväki, Karjalan rakuunat, Lewenhauptin rykmentti ja Uudenmaan-Hämeen läänin ratsuväki. Rintamalinja oli yli kaksi kilometriä pitkä.
Tykistö jaettiin pataljoonille ja pataljoonien lukumäärästä päätellen tykkejä oli 17. Kuormasto oli armeijan takana. Venäläisten ryhmityksestä ei ole tietoja.
Taistelukenttä oli Gemauerthofin vanhan kartanon koillispuolella. Maastollisesti Lewenhaupt sijoitti joukkonsa siten, että vasen siipi ulottui lähelle pientä Swedtjokea, linjat Mitauhun menevän tien poikki ja oikean siiven takana oli suoperäinen metsikkö. Suon keskeltä alkoi Wilze-niminen puro, jonka suunnasta venäläisten päävoimat tulivat.
Venäläiset eivät sunnuntaina 16.7. pitäneet kiirettä. Lewenhauptin joukot saivat rauhassa pitää jumalanpalveluksen ehtoolliskäynteineen. Niihin kului paljon aikaa ja sen aikana lähetettiin Stackelberg ja neljä eskadroonaa Karjalan ratsu- ja rakuunarykmenteistä etujoukoiksi tiedustelemaan Klein Wilzenin suuntaan. Karjalaisten johtajina olivat everstiluutnantti Lorentz Löschern von Hertzfelt ja majuri Jost Wilhelm von Nandelstadt. Karjalan ratsuväkeä ja rakuunoita on tullut Liivinmmaalle Riiasta lähetettyjen apujoukkojen mukana. Etujoukot lähtivät täyttä laukkaa eikä kestänyt kauan ennen kuin kuului, että ne olivat saaneet taistelukosketuksen. Etujoukot olivat ehtineet vain metsikön pohjoiskärkeen, kun ne huomasivat, että metsikön taakse oli kätkeytynyt venäläisiä. Stackelberg laittoi osan miehistä vastaamaan tulitukseen ja perääntyi asteittain takaisin.
Kuultuaan laukauksia Lewenhaupt oli ylempien upseereiden kanssa ratsastanut etujoukon suuntaan ja saattoi varmistua, että venäläiset olivat hyökkäämässä, vaikka päivä oli jo pyörähtänyt pitkälle iltapäivään (klo oli noin 5 iltapäivällä). Hän kääntyi takaisin joukkojensa luo. Nämä olivat pitkän odotuksen aikana alkaneet laittamaan ruokaa.
Taistelu oli kohta täydessä käynnissä. Wennerstedtin johtama vasen sivusta sai vastaansa ylivoimaisen venäläisen oikean siiven kenraalimajuri Bauerin johdolla. Bauerin rakuunat kuljettivat jalkaväkeä hevostensa selässä, jättivät nämä, kun tultiin ruotsalaisten lähettyville. Erityisen koville tässä vaiheessa joutuivat Wennerstedtin oman rykmentin Upplannin säätyläisrakuunat, jotka olivat äärimmäisinä vasemmalla. Niitä johtanut everstiluutnantti Joakim Danckwardt kaatui ja rykmentti lähellä olevien muiden rykmenttien kanssa perääntyi. Puolet säätyläisrakuunoista kaatui tänä päivänä. Joitakin lähti pakosalle ja joutui lähitaisteluun Lewenhauptin krenatöörien kanssa, jotka saivat heti seuraavana vastaansa perässä tulevan vihollisen. Tilanne näytti hyvin pahalta. Bauer ylitti Swedtjoen ja hyökkäsi etelästä ruotsalaisten selkään.
Tässä vaiheessa jalkaväen vasemmanpuoleinen osasto ja toisen linjan osastot tulivat avuksi. Venäläisten jalkaväki tapettiin ja omat linjat täytettiin.
Oikealla siivellä taistelu alkoi suotuisammin. Hornin ja Schreiterfeldtin miehiä vastassa oli kenraaliluutnantti Georg von Rosen, joka oli yksi monista ulkomaalaisista upseereista tsaarin armeijassa. Venäläiset rakuunat olivat täälläkin lukumääräisesti ylivoimaisia, mutta suoalue rajoitti niiden toimintaa. Lewenhaupt käski Hornin ja Schreiterfeldtin hyökätä. Silloin osa venäläisistä pääsi äärimmäisenä oikealla olevan jalkaväen sivustaan. Helsingen rykmentti otti vastaan hyökkäyksen laukausten vaihdon jälkeen pistimin ja miekoin. Väitetään, etteivät venäläiset jalkamiehet väistyneet tuumaakaan, ja niitä jäi kaatuneina riveittäin.
Bauerin siipeä oli seurannut rakuunaosasto, joka saarrostuksen aikana ryösti ruotsalaisten kuormaston. Se koottiin ruotsalaisten selustaan tehtävää iskua varten. Taistelu sai luonteen, jossa ruotsalaisten kummankin linjan oli välillä oteltava eteenpäin ja välillä taaksepäin ja toisinaan sivuille päin. Scheremetiev katsoi, että hänellä oli voitto jo käsissään. Stackelbergin raportti kertoo samaa. Useasti näytti siltä, että kaikki olisi menetetty.
Taistelua oli jatkunut kolme tuntia. Kaikki yksiköt taistelivat hyvin eikä kukaan väistynyt. Takimmaisen linjan johtaja Karl Lindsköld näytti uhrautuvaa esimerkkiä ja kaatui. Venäläiset pakotettiin vetäytymään epäjärjestyksessä Wilzenpuron taakse, sen itäpuolelle. Länsipuolinen maasto puhdistettiin vihollisista. Taistelun kannalta ratkaisevaa oli paitsi ratsuväen uhrautuvuus myös jalkaväen sille antama vahva tuki. Scheremetiev tunnustaa tämän raportissaan: kun ruotsalaisten ratsueskadroonat oli työnnetty takaisin, niin heti niiden takana tuli jalkaväki. Tappiot olivat suuria. Ratsuväestä enää puolet oli taistelukunnossa. Monet ratsumiehet olivat ilman hevosta.
Wilzenpuron takana venäläiset järjestyivät uudelleen taistelujärjestykseen ja Lewenhauptin joukot tekivät samoin. Ratsuväen aggressiivisuutta osoittaa, että ennen kuin Lewenhaupt ehti antaa käskyn, ratsuväki oli jo hyökännyt. Sotilaitakaan ei juuri tarvinnut käskeä. Oikealla siivellä Gabriel Hornin johdolla ratsuväki hyökkäsi, ja vasen siipi seurasi esimerkkiä, vaikka vastassa oli lukumääräinen ylivoima. Kun Lewenhaupt näki, että ratsuväki alkoi horjua, hän lähetti jalkaväen avuksi. Taistelu oli hyvin raju, mutta viime kädessä jalkaväki ratkaisi sen.
Taistelu taukosi kello 10 illalla, kun oltiin lähellä Klein Wilzenin taloa. Kumpikin puoli sanoi syyksi pimeyden. Scheremetiev vetäytyi taistelukentältä, otti jotakin kuormastostaan mukaansa ja poistui sinne mistä oli armeijoineen tullut. Lewenhaupt perusteli pimeydellä sitä, ettei takaa-ajoon ryhdytty. Painavampi syy lienee ollut se, ettei hänellä ollut takaa-ajoon sopivaa ratsuväkeä riittävästi.
Ruotsalaisten menetykset kuolleina ja haavoittuneina olivat suuret, noin 1900 miestä, joista 900 kaatuneina. Ylimmistä upseereista kaatuivat eversti Gabriel Horn, everstiluutnantit Jacob Kaulbars (Saarenmaan rakuunat), Joakim Danckwardt, Karl Lindsköld sekä majuri Helmich Wrangel (Liivinmaan aatelislipusto). Pohjanmaan rykmentistä haavoittui vaikeasti kapteeni Jonas Söderhielm, joka kuoli kaksi viikkoa myöhemmin, sekä kaatui ainakin kaksi korpraalia ja 11 miestä. Laskettiin, että ruotsalaiset ampuivat noin 120000 musketin tai karbiinin laukausta, minkä seurauksena ammuksista oli pulaa. Tykistökin oli ampunut kaikki kartussinsa. Varastot olivat usean kilometrin päässä, siellä mistä taisteluun oli lähdetty. On arvioitu, että venäläisten menetykset taistelussa olivat vähintään 4000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Ruotsalaiset saivat saaliikseen 13 tykkiä, 8 lippua ja yhden standaarin. Kuormastoa venäläiset ja paikallinen väestö olivat ryöstäneet ennen kuin ruotsalaiset saivat sen haltuunsa. Heti saatuaan tiedon voitosta Kaarle XII palkitsi Lewenhauptin ylentämällä hänet kenraaliluutnantiksi.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 12.03.2008