Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Maasto | Joukot | Taistelu
Branitzan taistelumaastosta antavat Lars Grubben selitykset ja samanaikainen kartta erittäin selvän ja havainnollisen kuvan. Drewenz-jokeen kaksi peninkulmaa Strasburgin yläpuolella yhtyvä Branitza-joki oli kapea, mutta syvä ja saarinen. Sen rannat olivat enimmäkseen soisia, mutta nimenomaan länsipuolella se oli suhteellisen jyrkkätörmäinen. Myös todettiin, että monin paikoin ei joki ollut juuri lainkaan jäätynyt, arvatenkin sen vuoksi, että rannoilla puhkeavat lähteet pitivät sen sulana. Juuri Szutowon kylän kohdalla on noin 300 metrin levyinen saari, joten tiellä oli kaksi siltaa. Saaren itäpuoli oli metsäinen, länsipuoli aukea. Saarella joen läntisen haaran sillan korvassa pienellä kukkulalla oli lujan aidan ympäröimä Rudan kartano, sen kohdalla joen takana mylly ja myllyn yläpuolella 100 metrin levyinen myllylampi. Heti tästä niin sanotusta Nebuskin sillasta länteen nousee jyrkkätörmäinen ylätasanko, joka ei ole aivan tasainen, vaan loivasti kumpuileva. Sillasta noin puolen kilometrin päässä luoteeseen oli Zaborowon raittikylä, sekin kartasta päätellen vankan aidan suojaama. Kylän vainio ulottui Rudan myllylammen korkeudelle saakka, josta alkoi tiheähkö metsä. Tie Nebuskin sillalta Gorznoon kaartui oikealle Zaborowon kylään. Myös vasemmalle metsään johti sillalta vanhoja teitä, mutta ne olivat jo pensaiden peitossa eivätkä täysin käyttökelpoisia. Kun Nebuskin sillalta noustiin ylätasangolle, oli siis edessä avoin kenttä, jota vasemmalla rajasi metsä ja oikealla kylä. Ajan käsityksen mukaan tällainen maasto oli kaikin puolin sopiva säännönmukaisen kenttätaistelun paikaksi.
|
Ylipäällikkö sotamarsalkka Herman Wrangel |
||
| vasen siipi | keskusta | oikea siipi |
| Komentaja: eversti Ernhard Ehrenreiter punaisen rykmentin komentaja Jalkaväki: Ratsuväki: Tykistö: |
Komentaja: Reinkreivi Otto Ludwig Ratsuväki: |
Komentaja: eversti Maximilian Teuffel hovi- eli keltaisen rykmentin komentaja
Jalkaväki: Ratsuväki: Tykistö: |
| Komentaja: eversti Zakarias Pauli Jalkaväki: Ratsuväki: |
Komentaja: sotamarsalkka Herman Wrangel Ratsuväki: |
Komentaja: eversti Hans von der Noth sinisen rykmentin komentaja Jalkaväki: Ratsuväki: Tykistö: |
|
Reservi (eli kolmas linja) |
||
Ylipäällikkö: Stanislaw Potocki
Joukot:
Kuva: Gorznon taistelu (Lähde: Generalstaben: Sveriges Krig 1611-1632 Band II Polska Kriget Skiss 10)
Sotamarsalkka Herman Wrangelin joukot ja kuormasto lähtivät 1.2. Lautenburgista. Kun oli marssittu puolen peninkulman päähän Branitza-joesta, alkoi tiellä olla poikittain esteiksi kaadettuja puita. Onneksi puut olivat pieniä ja etäällä toisistaan, joten ne suhteellisen helposti voitiin raivata pois. Marssi kuitenkin jonkin verran hidastui. Jottei Potocki saisi kovin pitkää etumatkaa ja ehtisi varustaa Branitza-joen ylimenopaikkaa, sinä päivänä vuorollaan etujoukkona toimivasta reinkreivin rykmentistä lähetettiin muutamia komppanioita metsän kautta rientämään ylimenopaikalle. Kun tämä osasto saapui sinne, oli Potocki pääjoukkoineen jo aamupuolella ylittänyt joen ja majoittunut siitä noin puolentoista kilometrin päässä sijaitsevaan Gorznon pikkukaupunkiin. Joen ylikulkupaikkoja ei ollut vähääkään varustettu ja osa Potockin kuormastoa oli vielä joen itäpuolella, saattovartionaan kolme saksalaista ratsukomppaniaa. Kun reinkreivin miehet hyökkäsivät kuormaston ja jälkijoukon kimppuun, alkoi puolalaisten vastoinkäymisten sarja: jälkijoukko lyötiin hajalle, peräytyi joen taakse, repi sillan rikki ja jätti osan kuormastoa hyökkääjille saaliiksi.
Illalla saapui sotamarsalkka Herman Wrangelin pääjoukko Branitza-joelle ja majoittui joen lähellä tien vieressä olevaan Szutowon kylään. Everstiluutnantti Axel Lillien komentama Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin skvadroonan pohjalaiset määrättiin heti korjaamaan silta. Ennen aamua silta oli taas käyttökelpoinen.
Aamulla 2.2. Szutowon silta oli taas valmis, mutta saaren takana oleva Nebuskin silta tiedettiin puolalaisten miehittämäksi. Jotta päästäisiin eteenpäin, oli siis joko lyötävä puolalaiset pois päätieltä tai sitten kierrettävä joen yli jostakin toisesta kohdasta. Koska läpimurto saattaisi vaatia raskaita uhreja, ajatteli Wrangel aluksi kiertää joen yli saaren pohjoispuolitse ja lähetti varhain aamulla everstiluutnantti Hans Ekholtin kahden komppaniansa kanssa tiedustelemaan ylikulkupaikkaa. Everstiluutnantti Hans Ekholt tutki jokea puolen peninkulman matkalta ja totesi sen enimmäkseen olevan auki tai sitten jään olevan niin heikkoa, ettei se olisi kantanut kuormastoa ja tykistöä. Eteläpuolitse kiertäminen taas oli mahdotonta, koska siellä olisi täytynyt marssia vetelien soiden ja tiettömien metsien kautta. Tarkemmin asiaa harkittuaan Wrangel lisäksi huomasi, että kiertämisestä tuskin olisi mitään etua, koska puolalaiset todennäköisesti seuraisivat rinnalla ja olisi kaikkialla samalla tavalla estämässä ylikulkua. Wrangel siis päätti hyökätä suoraan Nebuskin sillan kautta ja ryhtyä kenttätaisteluun, joka tuskin olisi ollut vältettävissä siitäkin päätellen, että puolalaisten pääjoukon saatiin tietää palanneen takaisin Gorznosta ja alkaneen asettua taistelujärjestykseen Branitza-joen itäpuolelle.
Koska tiedettiin puolalaisten miehittäneen Nebuskin sillan luona olevan Rudan kartanon lähetti Herman Wrangel siltaa valtaamaan kaikki ensimmäisen portaan musketöörit kahden 12-naulan tykin kanssa. Jonkin matkan päässä seurasivat jalkaväkeä Hans Ekholtin ja Hünichkenin ratsuväki skvadroonat mukanaan kaksi 6 naulaista tykkiä. Päästyään saarelle metsän reunaan jalkaväki avasi musketti- ja tykkitulen Rudan kartanossa olevia puolalaisia vastaan, mutta ratsuväki jäi toistaiseksi metsän suojaan. Mitään rynnäkköä ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä molemmilla siivillä joelle saakka edenneet musketöörit totesivat, että jää sillan molemmin puolin oli kantavaa. Luultavasti osastojen tilapäisestä sijoituksesta metsänreunassa Wrangel poikkesi vakinaisen taistelujärjestyksen ryhmityksestä ja määräsi Ehrenreiterin ja Klitzingin skvadroonat vasemmalle sekä Ramsayn skvadroonan, mukanaan Axel Lillie, oikealle ylittämään joen jäitse, jolloin Teuffelin osalle jäi suoran rintamahyökkäyksen tekeminen. Luultavasti juuri saarrostuksen uhka pakotti puolalaiset musketöörit niin nopeasti peräytymään sillan taakse, että he eivät ehtineet sitä lainkaan vahingoittaa. Tämä selitys pitänee paikkansa siinäkin tapauksessa, että peräytyminen olisi tapahtunut Potockin käskystä, kuten vangeilta myöhemmin kuultiin. Puolalaiset musketöörit peräytyivät vanhoja teitä myöden vasemmalle metsään, mutta Ehrenreiterin musketöörit seurasivat heidän kintereillään ja pakottivat heidät palaamaan hiukan etäämpänä avoimella kentällä olevaan Potockin pääjoukkoon. Samalla Herman Wrangelin ensimmäisen portaan musketöörit nousivat joen törmälle ja miehittivät sen, asettuen taistelujärjestyksessä määrätyille paikoilleen. Perässä seurasivat Hans Ekholtin ja Hünichkenin skvadroonat tuoden Ehrenreiterille kaksi 12-naulaista tykkiä, joilla heti avattiin tuli.
Juuri tässä vaiheessa, etujoukon ylitettyä joen ja asetuttua asemiin joen törmälle, mutta pääjoukon vielä ollessa joen takana, Wrangelin taistelusuunnitelman onnistuminen oli hiuskarvan varassa. Jos Potocki olisi noudattanut Kustaa II Adolfin taktiikkaa Dirschaun ensimmäisen päivän taistelussa, olisi hän nyt voinut hyökätä joen yli päässeen Wrangelin armeijan osan kimppuun ja tuhota sen, joen takana vielä olevan pääjoukon voimatta sille antaa tukeaan. Myöhemmin saatiin vangeilta selitys, miksi Potocki ei menetellyt näin: puolalaisen tykistön komentaja Juditzki oli kehottanut ylipäällikköään heti hyökkäämään vihollisen etujoukon kimppuun, ennen kuin Hans Ekholtin ja Hünichkenin skvadroonat olivat ehtineet joen yli, mutta Potocki oli vastannut, että muutamien komppaniain tuhoamisella ei olisi suurta merkitystä, koska vihollisen pääjoukko oli vielä joen takana ja sen suojassa pelastuisi, minkä vuoksi hänestä olisi parasta antaa koko armeijan tulla joen yli, jolloin se saataisiin kokonaisuudessaan tuhotuksi. Luultavasti on vangeilta saatu myös Grubben mainitsema selitys laskelmasta, jolle Potocki rakensi taistelusuunnitelmansa, nimittäin että Wrangel ei ehtisi saada armeijaansa taistelujärjestykseen, koskapa silloin kun etujoukko oli ylittänyt Nebuskin sillan, reservi ja kuormasto vielä olivat Szutowon luona lähdössä.
Mutta käytäntö osoitti Potockin laskelman vääräksi. Yhteisesti laatimassaan taistelukertomuksessa Axel Oxenstierna ja Lars Grubbe kuvaavat tapahtumien kulkua seuraavasti:
"Mutta meidän miehistömme into ja taisteluhalu sekä upseerien kilpailu, ettei kukaan jäisi toisista jälkeen, sai aikaan, että ennen kuin vihollinen oli täysin selvillä tilanteesta, meidän armeijamme, reserviä lukuunottamatta, seisoi sen edessä täydessä taistelujärjestyksessä. Ensin antoi Ehrenreiter tykeillään tulta viholliselle ja pakotti husaarit muutamia kertoja kääntymään ympäri ja hakemaan suojaa kukkulain takaa. Myös vihollinen antoi tuoda tykkinsä takaisin ( ne oli jo viety pois) ja ampui niillä armeijaamme saamatta kuitenkaan aikaan vahinkoa. Kerrotaan herra Juditzkin nähdessään taistelujärjestyksemme valmiina sanoneen Potockille: minusta näyttää siltä, herrat puolalaiset, että tänä päivänä jätätte sotilaanne pulaan. Siihen oli vastattu, että ei sellaista pidä puhua, sillä he kyllä aikovat velvollisuutensa mukaisesti olla miehistönsä mukana eikä jättää sitä pulaan."
Wrangel siis sai riittävästi levittäytymistilaa taistelujärjestykselleen. Vasemmalla siivellä Ehrenreiter pakotti puolalaiset pysyttäytymään etäällä, ja oikealla siivellä Wrangel lähetti Teuffelin valtaamaan Zaborowon kylän. Samalla hän antoi käskyn Szutowon luona olevalle reserville saapua pääjoukon luo. Hänen aikomuksensa oli aloittaa varsinainen taistelu vasta reservin saavuttua taistelujärjestyksessä määrätylle paikalleen.
Taistelu kuitenkin pääsi alkamaan ennen reservin tuloa. Molemmat armeijat seisoivat musketinkantaman päässä toisistaan ja voivat siis tarkoin seurata toistensa järjestymistä. Puolalaisten keskuudessa huomattiin vallitsevan eräänlaisen hermostumisen, koska siellä yhtä mittaa muutettiin osastojen paikkaa rintamassa. Puolalaisen taistelujärjestyksen keskustana oli kuusi komppaniaa husaareja, vasempana siipenä 4-5 komppaniaa husaareja ja 4 komppaniaa saksalaista ratsuväkeä sekä oikeana siipenä 6 komppaniaa husaareja. Ratsuväen rintama oli kolmen miehen syvyinen, siis suhteellisen ohut. Lähteistä ei käy selville, oliko ratsuväen taktillisena yksikkönä komppania vai oliko ne yhdistetty skvadrooniksi. Joka tapauksessa oli ratsuosastojen väliin sijoitettu 200 miehisiä musketööriosastoja. Neljä kuusi naulaista tykkiään Potocki oli sijoittanut ratsuväen taakse ja käskenyt niiden ampua osastojen välisistä aukoista. Ensimmäisen portaan takana olivat kasakat ja muu keveä puolalainen ratsuväki, rakuunat taas sivustoilla. Grubben arvion mukaan Potockin armeijan vahvuus nousi 5-6000 mieheen. Sen taistelujärjestys poikkesi puolalaisten tavallisesti käyttämästä monessakin suhteessa. Vangeilta kuultiinkin, että rintamassa olevien osastojen väliin oli järjestetty aukkoja Kustaa II Adolfin käyttämän tavan mukaan ja että vasemmalle siivelle oli sijoitettu parhaat joukot, koska oli huomattu, että vastustaja tavallisesti kokosi vastaavalle siivelle laadullisen ylivoiman. Mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä pantu mieli miehen päässä: Potockilta puuttui taito johtaa joustavasti hajanaista rintamaa. Hänen armeijansa oli tottunut vain sellaiseen taisteluun, jossa keskustaan sijoitettu raskas ratsuväki antoi murskaavan iskun, mutta ei sellaiseen, jossa ratsuväen väleihin sijoitettu jalkaväki esti tuollaisen iskun antamisen. Lisäksi koko taistelujärjestys jäi siinäkin suhteessa alkeellisen kömpelöksi, että taistelun alettua osastojen väliset aukot varmastikin menivät umpeen eikä takana oleva tykistö enää voinut ampua vahingoittamatta omia joukkoja.
Varsinaisen taistelun kehityksestä antaa Axel Oxenstiernan ja Grabben yhteinen taistelukertomus seuraavan elävän ja asiallisen kuvauksen:
"Kun nyt molemmat armeijat olivat vastakkain vajaan musketinkantaman päässä toisistaan, mutta siellä täällä kukkulain suojaamana, johtui meikäläisten taisteluinnosta, että taistelu alkoi, ennen kuin sotamarsalkka oli päättänyt ja reservi tullut yli sekä asettunut taistelujärjestykseen. Se tapahtui siten, että herra Teuffel ensin alkoi musketööreineen ampua husaareita ja huomattuaan lähellä olevan pienen kylän valtaamisen olevan hyödyksi taistelun kehitykselle, marssi musketööreineen sitä kohti. Estääkseen sen hyökkäsi häntä vastaan yksi husaarikomppania, jolle herra Teuffel heti antoi yhteislaukauksen niin, että suurin osa siitä pysähtyi paikoilleen, mutta muutamat ajoivat (meidän rintamamme) läpi ja kaatoivat joukon sotamiehiä kumoon, mutta eivät saaneet aikaan muuta vahinkoa. Silloin yritti saksalainen ratsuväki tulla auttamaan husaareita. Heti sen nähtyään Streuff hyökkäsi saksalaisten kimppuun ja Hans Wrangel seurasi perässä hätyyttäen vihollisen vasenta siipeä. Vihollisen saksalainen ratsuväki sai hyvin vähän aikaan, mutta husaarit taistelivat erinomaisesti ja tekivät kolme peräkkäistä hyökkäystä niin, että osa heistä työntyi Streuffin ja Breckfeldin (siis oikeastaan yhden Baudissinin skvadroonan) komppanian läpi, ja yksi husaarikomppania pääsi kokonaisena meidän taistelujärjestyksemme taakse. Sekä Streuffin että Wrangelin skvadroonat hajaantuivat kokonaan vihollisen vasemman siiven sekaan. Tällä välin molempien armeijain muu väki oli paikoillaan, ja sotamarsalkka halusi puolestaan ensin nähdä, miten hänen oikealle siivelleen käy, ennen kuin hän antaisi muulle väelleen käskyn hyökätä. Vihollinen taas puolestaan luotti vasempaan siipeensä, johon parhaat husaarit oli sijoitettu, ja halusi nähdä miten sille kävisi. Taistelun aikana oltiin molemmin puolin hiljaa eivätkä puolalaiset nostaneet tavanmukaista sotahuutoaan. Vain meidän puoleltamme kuului torvien ja rumpujen ääni, mutta vihollisen puolelta ei mitään soittoa eikä rummutusta. Mutta kun Streuff ja Hans Wrangel olivat Teuffelin musketöörien tukemina lyöneet vihollisen takaisin, alkoivat muutkin husaarit katsella ympärilleen ja kasakat rakuunain kanssa ratsastaa esiin. Sen vuoksi reinkreivi käskyä odottamatta hyökkäsi neljän komppaniansa voimalla husaarien sivustaan, jolloin vihollisen rintama kokonaan sortui ja lähti pakoon, miten kukin parhaiten osasi, jättäen musketöörit, tykit ja kuormaston oman onnensa nojaan. Streuffin ja Hans Wrangelin skvadroonat ajoivat vihollista takaa ympäri taistelukenttää täydellisesti hajaantuneina ja löivät maahan kaikki mitä ehtivät, mutta reinkreivi jatkoi takaa-ajoa pitäen komppaniansa suljetussa järjetyksessä, ja sotamarsalkka itse otti johtoonsa reinkreivin loput kahdeksan komppaniaa ja samoin suljetussa järjestyksessä ajoi vihollista takaa. Myöskään Ehrenreiter ei tahtonut jättää Ekholtin ja Hünichkenin skvadroonia joutilaiksi, vaan seurasi perässä komppaniat suljetussa järjestyksessä ... Ja vaikka muutamat viholliskomppaniat kerran tai pari yrittelivät pysähtyä vastarintaan ja kokoontua, seurasi reinkreivi niin kintereillä, etteivät he kertaakaan voineet pysähtyä vastarintaan, vaan heidän täytyi kasakkain tapaan hajaantua ympäri taistelukenttää kukin omille teilleen. Meikäläiset jatkoivat takaa-ajoa 1,5 - 2 peninkulmaa, avoimen kentän päähän metsään saakka ja sen läpikin, ja kaikki huonoilla hevosilla varustetut, haavoittuneet ja hitaat puolalaiset lyötiin maahan, varsinkin metsässä."
Taistelun ratkaisuvaihe siis tapahtui aikaisemmin kuin sotamarsalkka oli suunnitellut. Siitä johtui, että vasen siipi ehti ottaa osaa vain takaa-ajoon ja että reservi ehti taistelupaikalle vasta puolalaisten paettua. Luonnollista on, että Potockin mieshukka oli hänen taistelurintamansa luhistumisen vuoksi monta kertaa suurempi kuin Herman Wrangelin. Oxenstiernan ja Grabben yhteisen taistelukertomuksen mukaan ruotsalaisia kaatui kaikkiaan noin 30 ratsumiestä, "mutta haavoittui enemmän". Suomalaisia näiden joukossa tuskin lienee ollut lainkaan, koska heitä ei ollut oikealla siivellä, joka suoritti varsinaisen taistelun. Tiettävästi ei myöskään jalkaväki menettänyt yhtään miestä. Tiedot Potockin tappioista ovat eri lähteissä erilaisia. Kun ratsuväen lähtiessä pakoon musketöörit jäivät satimeen ja heittivät aseensa pois, jäi heistä melkoinen joukko vangeiksi, mutta Grabben ilmoittamat luvut vaihtelevat 350-500 välillä. Toisessa yhteydessä hän taas ilmoittaa vankien koko luvun 500 saksalaiseksi ja 60 puolalaiseksi. Itse taistelukentälle laskettiin jääneen 130-150 kaatunutta, etupäässä puolalaisia, mutta takaa-ajossa väitettiin surmatun kolme kertaa enemmän, joten Potockin kaatuneiden koko määrä lienee noussut 600 mieheen. Ilmoitukset, että puolalaisia olisi kaatunut 1500-2000 miestä, ovat selvästi liioiteltuja. Sitä vastoin on uskottavaa, että Potocki taistelun jälkeen totesi armeijastaan puuttuvan 3000 miestä, sillä osia pakenevasta armeijasta tietysti oli joutunut harhateille. Lopullinen mieshukka kaatuneina ja vankeina ei kuitenkaan liene ollut suurempi kuin 1200. Lisäksi jäi voittajan saaliiksi tykistö, kuormasto ja muutamia lippuja.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 08.04.2008