Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Suomalaiset eivät aurauskaluston puuttumisen ja vaikeiden tienkatkaisujen takia voineet käyttää autoja huolto- ym. kuljetuksiin kauemmaksi kuin Hietajoelle, mistä on matkaa Kilpisjärvelle vielä noin 100 kilometriä. Koska suurehkon joukon huoltaminen Kilpisjärvellä olisi näin ollen aiheuttanut ryhmälle voittamattomia vaikeuksia, päätti eversti Puroma suorittaa vihollisen takaa-ajon vain heikoin voimin ja lähettää vasta myöhemmin, mikäli tilanne niin vaatisi, ryhmän pääosan Kilpisjärvelle. Tämän mukaan muodostettiin 13.1. Taisteluosasto Loimu (komentajana everstiluutnantti Loimu), joka käsitti aluksi kiväärikomppanian, 2 konekivääriryhmää, 2 pioneeriryhmää, viestielimen sekä lääkärin johtaman lääkintäelimen. Osaston huoltamista varten muodostettiin muiden pataljoonien ja tykistön henkilökuntaa ja hevosia käyttäen erityisiä kolonnia sekä niitä varten - entistä kievarimenetelmää noudattaen - välitukikohdat Saarenpäähän ja Iittoon. Näiden kolonnien tehtäviin kuului polttopuiden ja rakennustarvikkeiden kuljettaminen Karesuvannosta Hietajoelta Kilpisjärvelle, kunnes ryhmä varustettiin uusilla kamiinoilla, joissa tuore tunturikoivukin paloi hyvin. Ryhmän muut joukot majoitettiin aluksi Karesuvannon maastoon tehtävänään miehistön koulutus, tien aukipitäminen, lumiaitojen rakentaminen, koska lumimyrskyjä oli usein, mutta aurauskalustoa liian vähän, sekä polttopuiden ja rakennusmateriaalin hankinta metsästä.
Saksalaisten etuvartioasemat olivat linjalla Salmivaara (590 m) - Ailahkavaaran (950 m) luoteispää - Maasselvarri (629 ja 891 m). Taempana oli syvyyteen porrastettuja, varustettuja taisteluasemia sekä majoitusalueita parakkikylineen Mallan luonnonsuojelualueella, Siilastuvalla, Saanalla ja Jehkatstunturilla. Liikkuvia eteentyönnettyjä varmistuselimiä oli Pikkuvaaralla ja Ailakahvaaran eteläosassa. Saksalaisten puolustusasema tässä Suomen luoteiskulmassa muodosti tien Kilpisjärvi - Skibotten suunnassa kulkeneen, Ruotsin rajalta Lyngevuonoon ulottuneen, puolustusaseman itäisen puolustuskeskuksen, mikä oli pidettävä, kunnes kaikki Porsangerin suunnasta vetäytyvät saksalaiset joukot ehtisivät mainitun aseman eteläpuolelle. Asemaa puolusti Kilpisjärvellä 7. Vuoristodivisioona. Sen takana oli 6. Vuoristodivisioona, jonka 143. Vuoristojalkaväkirykmentti, komentajanaan eversti Beschl siirrettiin maaliskuussa etulinjaan.
Taisteluosasto jatkoi Vuokaisesta 13.1. ja saavutti partiolla Kilpisjärven eteläpään 16.1. Marssi oli vaikea ja miinatappiot olivat suuret. Tie ja sen viereen hiihdetyt ladut olivat tiheästi miinoitetut, paikoitellen satojen metrien pituudelta. Tuiskun tasaama lumenpinta vaikeutti miinojen havaitsemista ja jäätynyt tienpinta niiden poistamista tieltä. Ansoituksia oli myös runsaasti. Oli kiellettävä mm. koskemasta kaadettuihin puhelinpylväisiin, lumiaitapinoihin, tienvarteen jätettyihin esineisiin ym. ennen kuin pioneerit olivat ne tutkineet. Paaripotilaiden evakuointi oli erittäin hankalaa.
Kilpisjärven eteläpäässä Taisteluosasto Loimulle avautui jylhä ja karu tunturimaisema, jota hallitsi saksalaisten miehittämä 1024 metriä korkea Saanatunturi. 17.1. aloitettu tiedustelu totesi vihollisen asettuneen puolustukseen jo aikaisemmin varustamiinsa edullisiin asemiin.
Kuva: Saana kuvattuna 1945 Kilpisjärven eteläpäästä (KuvaVeikko Korkka)
Taisteluosasto Loimu miehitti puolustusta varten aluksi Leutsuvaaran (735 metriä), Mukkavaaran (710 metriä) ja Kolkuhoaivin (794 metriä) sekä myöhemmin, todettuaan vihollisen partioita Ailakahjärven maastossa, myös Peeravaaran. Jo alkutiedustelun aikana selvisi, ettei Ryhmä Puromalla ollut hyökkäysmahdollisuuksia ainakaan toistaiseksi ja ettei Taisteluosasto Loimu ilman huomattavaa vahvistusta kykenisi vakavamman hyökkäyksen sattuessa pitämään asemaansa. Tämän vuoksi osastoa vahvistettiin asteittain huolto- ja kuljetustilanteen sallimissa rajoissa niin, että se jo helmikuun lopulla käsitti I/JR1:n (455 miestä), Rask. Krh. joukkueen/JR1:n, Tykkijoukkue/JR1:n, Pioneeriosaston Pioneeripataljoonasta, Viestijoukkueen Viestikomppaniasta ja 8. patteri/KTR1:n (2kpl 105H) eli yhteensä 33 upseeria, 48 aliupseeria ja 536 miestä.
Vahvistuksia odottamatta Taisteluosasto Loimu aloitti heti tarmokkaan viholliseen kohdistetun tiedustelu- ja häiritsemistoiminnan. Ensimmäinen partiokosketus saatiin 17.1. Kilpisjärven jäällä ja seuraavana päivänä käytiin partiokahakoita. Pikkuvaaralla 26./27.1. hyökkäsi vihollinen tykistön tukemana Pikkuvaaran tukikohtaan, jonka se sai haltuunsa lyhyen taistelun jälkeen. Tukikohdassa ollutta osastoa vahvistettiin ja se valtasi tukikohdan takaisin vielä samana yönä. Vihollisen tykistö ampui yleensä herkästi osallistuen usein partioiden välisiin taisteluihin.
Helmikuun 5. päivänä perustettiin Paihkasvarrille tiedustelutukikohta. Samana iltana lähti luutnantti Laakson johtama 14 miehinen osasto partiomatkalle tavoitteena Jehkatstunturit ja tehtävänä tiedustelu sekä vihollisen huoltoteiden miinoittaminen. Miinoitettuaan erään tien partio hyökkäsi yllättäen vihollisen kenttävartiota vastaan, jonka se tuhosi, mutta joutui taisteluun vihollisen paikalle lähettämän apujoukon kanssa. Partion onnistui irtautua, mutta se joutui noin 5 tuntia kestäneen takaa-ajon jälkeen vihollisen väijytykseen ja tuhoutui. Luutnantti Laakso jäi viiden haavoittuneen miehen kanssa vangeiksi ja ainoastaan yksi mies pelastui lopen uupuneena takaisin. Tässä samoin kuin eräissä muissa tapauksissa, oli saksalaisilla tapana kovaäänisillä ilmoittaa käsiinsä joutuneiden suomalaisten kohtalosta.
Vähin erin siirrettiin yksiköitä Kilpisjärvelle niin, että taisteluosaston kokoonpano oli helmikuun lopulla seuraava:
<Kuva>
Lisävoimiakin saatuaan Taisteluosasto Loimu oli liian heikko karkottamaan saksalaiset joukot Suomen alueelta. Kun Kilpisjärvelle ei huoltovaikeuksien vuoksi voitu enää uusia joukkoja lähettää, oli sen tyydyttävä saavutetun maaston hallussa pitämiseen ja partiointiin. Vihollisen taholta ei helmikuun alusta lähtien myöskään havaittu mitään hyökkäysaikeita, joten sen aktiivinen toiminta rajoittui suomalaisten häiritsemiseen tykistöllä ja taistelupartioilla sekä hiihtotaitonsa esittämiseen Malla tunturilla, jonne KTR 1:n tykit eivät kantaneet.
Kuva: Partio 5./JR1. Kuvassa olevat taistelijat vasemmalta oikealle ovat: Veikko Helenius, Alpo Kontsas, Veikko Korkka, Veikko Pakarinen, Pentti Kottila. (Veikko Korkka)
Taisteluosasto Loimun taistelupartio teki 14.3. onnistuneen partiomatkan Salmivaaraan tuhoten sen parivartion, tulittaen majoitusaluetta ym.
Koko helmi- ja maaliskuun jatkui partiointi vilkkaana partioaikojen ja matkojen lyhentyessä sitä mukaa, kun vuorokauden valoisa aika piteni. Jo helmikuussa saattoi kirkkaina päivinä tähystää 10 - 15 kilometrin etäisyydeltä, mutta nopeat säänvaihtelut saattoivat aiheuttaa yllätyksiä, jopa vaikeuksiakin, varsinkin partioille. Lumimyrskyt olivat tavallisia vielä huhtikuun alussa ja valtameren läheisyys teki ilman kosteaksi ja sumuiseksi. Sään salliessa suomalaiset lentäjät tekivät tiedustelu- ja pommituslentoja Kilpisjärvelle pommittaen mm. saksalaisten majoitus- ja varastoalueita Siilastuvalla ja Iso-Mallan koillispuolella.
Huhtikuun alussa todettiin liikenteen vilkastuneen vihollisen selustassa. Sen majoitusalueilta näkyi päivittäin myös tulipaloja ja kuului voimakkaita räjähdyksiä. Vihollinen poltti 7.4. parakkinsa Pikkuvaaralla sekä poistui siellä olleista tukikohdistaan. Saman päivän aamuna totesi luutnantti E. Kivikosken partio Salmivaaran tyhjäksi, mutta joutui paluumatkallaan taisteluun, jossa yksi mies kaatui ja toinen haavoittui. 1. Komppaniasta muodostettiin 40-miehinen osasto, joka lähti kapteeni M. Valkosen johdolla miehittämään Salmivaaraa, mutta joutui taisteluun tykistön tukeman saksalaiskomppanian kanssa. Kun seuraavana päivänä oli varmistettu, että vaara oli lopullisesti tyhjennetty, majuri T. Hyttinen miehitti sen osastolla, jonka vahvuus oli 26 miestä, kaksi konekivääriä, kaksi viestimiestä, neljä pioneeria ja tykkijoukkue.
Huhtikuun10. päivänä luutnantti M. Takkisen partio totesi Muurivaaran ja Ailakahvaaran tyhjiksi, joista jälkimmäiseen Taisteluosasto Loimu seuraavana päivänä perusti tukikohdan. Vihollisen etulinja kulki nyt Saanasta Maasselvarrille. Sen tykistö oli edelleen tuliasemissa ja tulitti usein Salmi- ja Ailakahvaaraa. 16.4. saadun yliloikkarin ilmoituksen mukaan oli rintamavastuu Kilpisjärvellä siirtynyt maaliskuun puolivälissä 6. Vuoristodivisioonalle. Saman tietolähteen mukaan saksalaiset aikoivat poistua Suomen alueelta 21. - 24.4. Tiedustelua tehostettiin ja tähystyksellä seurattiin valppaasti vihollisen liikkeitä ja toimintaa. Huhtikuun 20. päivän jälkeen vihollinen kuljetti jatkuvasti kalustoa ja tarvikkeita Pikku-Mallan yli Goldalakten suuntaan, räjähdykset ja tulipalot lisääntyivät, mutta Saanalla ja Maasselvarrilla oli edelleenkin vahva miehitys.
Yöllä 23./24.4. havaittiin vihollisen irtautumiseen viittaavia toimenpiteitä Saanan ja Maasselvarrin suunnissa, joukkojen siirtoja taaksepäin, räjähdyksiä ja tulipaloja. Tämän vuoksi Taisteluosasto Loimu sai käskyn vallata Maasselvarrin 25.4. aamulla. Osaston voimat irrotettiin tukikohdistaan, lukuun ottamatta tärkeimpiä varmistuselimiä, ja ryhmitettiin hyökkäystä varten 24.4. illalla. 3. komppania ryhmitettiin Maasselvarrin kaakkoispuolelle, mistä sen tuli harhauttaa ja sitoa tunturia puolustava vihollinen, 5. komppanian tuli liittyä hyökkäykseen Tshahkajärven maastosta ensi tavoitteena Jehkatstunturin kaakkoispää. Hyökkäys alkoi yöllä 24./25.4. 5. komppanian lähestyessä vihollisen asemaa tämä sytytti telttansa tuleen ja vetäytyi Norjan rajan suunnassa luoteeseen. Aamulla 5. komppanian partio totesi sen asettuneen asemiin Jehkatstunturille Saanajärven itäpuolella. Päivällä Tshahkajärven suunnasta edennyt 1. komppania hyökkäsi tätä vihollista vastaan 5. komppanian vahvan taistelupartion uhatessa samanaikaisesti sen vasenta sivustaa. Kello 16.30 vihollinen irtautui vetäytyen osin Skibottenin tielle ja osin Mallan suuntaan.
Jehkatstunturilla 1. komppania jaettiin kahteen osaan, joista osasto Sutela seurasi vihollista Norjan rajan suunnassa osasto Valkosen jatkaessa Mallan kautta tavoitteena "kolmen valtakunnan rajapyykki". Osasto Sutela tavoitti vihollisen vielä Karrijärven maastossa, mistä se kuitenkin taisteluun antautumatta vetäytyi kello 22.15 Norjan puolelle. Osasto Valkonen saavutti tavoitteensa samana iltana kello 23.20. Tälläkin suunnalla oli vihollinen vielä asettunut asemiin lähellä rajaa Suomen puolella, mistä se suomalaisten lähestyessä vetäytyi tulta avaamatta Norjan puolelle. 27.4. kello 13.30 oli myös Iso-Malla tunturi tarkastettu ja siellä olleet vihollisen partiot vetäytyneet Norjan puolelle. Taisteluosasto Loimun tappiot näissä loppuselvittelyissä olivat pienet (2 kaatunutta, 2 haavoittunutta ja 1 kadonnut). Joukkojen fyysinen kunto oli sen sijaan joutunut kovalle koetukselle. 1. komppania oli mm. vajaassa 18 tunnissa suorittanut noin 60 kilometrin marssin vaikeassa maastossa tunturien yli, joiden laet kohoavat noin 300 - 450 metriä Kilpisjärven pinnan yläpuolelle.
28.4. ilmoitti kenraaliluutnantti Siilasvuo Ylipäällikölle: "Ilmoitan täyttäneeni Ylipäälliköltä syyskuussa 1944 saamani tehtävän. 27.4. kello 13.30 mennessä saksalaiset sotavoimat on karkotettu Pohjois-Suomesta."
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 12.03.2008