Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Kirkholman taistelu 17.09.1605

Ruotsin kuningas Kaarle IX oli syksyllä vuonna 1605 ryhtynyt Liivinmaalla offensiiviin ja aloittanut 13.9. Riian piirityksen. Hänen joukkonsa käsittivät 8000 miestä  jalkaväkeä (näistä 500 suomalaisia), 2500 miestä ratsuväkeä ( 500 suomalaista) ja 11 tykkiä (henkilökunta 134 miestä), yhteensä noin 10700 miestä.

Chodkiewitzin johtamat puolalaiset olivat seuranneet Kaarle IX:tä ja leiriytyneet Kirkholman seuduille, noin 20 kilometriä Riiasta kaakkoon. Puolalaisten vahvuus oli 3500 miestä, joista 2500 miestä valioratsuväkeä. Kaarle IX päätti keskeyttää toistaiseksi piirityksen ja  lyödä Chodkiewitzin joukon ja marssikin 17.9. vastaisena yönä Kirkholmaan, jonne joukot aamulla saapuivat alikuntoisina, joka johtui paitsi marssin rasituksista että huonosta muonituksesta kahden edellisen viikon aikana. Vastoin Antti Lennartinpojan mielipidettä kuningas päätti antautua taisteluun.

Ruotsalaisten lukumääräinen ylivoima oli harvinaisen suuri, mutta Mexhofin taistelu (15.9.1604) oli Chodkiewitzille osoittanut vihollisen vaatimattoman taistelukyvyn, ja tämän takia puolalainen ylipäällikkö päätti taistella oivalliseen ratsuväkeensä luottaen.

Mexhofin taistelusta saadut kokemukset olivat ruotsalaisille osoittaneet, kuinka tärkeää maaston hyväksikäyttö on joukolle, joka ei kykene muuhun kuin tulitaisteluun . Tätä silmälläpitäen Kaarle IX valitsikin aseman erään jyrkkärinteisen mäen harjalta, nojaten oikean sivustan suohon ja vasemman metsikköön. Kaarle IX arveli hyvin voivansa tulella torjua tätä verraten vahvaa asemaa vastaan tehdyt hyökkäykset. Taistelusuunnitelma perustui siis alkujaan pelkkään puolustukseen.

Ruotsalaiset ryhmitettiin neljään treffeniin, joista ensimmäinen ja kolmas olivat jalkaväkeä, toinen ja neljäs ratsuväkeä. Lisäksi oli treffenit jaettu pienempiin alaosastoihin, joiden vahvuus jalkaväessä oli 600 ja ratsuväessä 200 miestä. Alaosastojen välit vastasivat osaston rintamaleveyttä. Keihäsmiesten vähälukuisuuden takia ei alaosastoja  voitu ryhmittää alankomaalaisen puolirykmentin mukaisesti, vaan keihäsmiehet sekoitettiin ampujien joukkoon, nimenomaan ensimmäisiin riveihin. Ryhmitys oli valmis kello kahdeksan aikaan aamulla. Rintaman eteen sijoitettua tykistöä suojasi eteentyönnetyissä asemissa oleva jalkaväki.

Chodkiewitz ryhmitti joukkonsa kolmeen treffeniin tavalla, joka tuo mieleen mongolien ryhmityksen. Vähälukuinen jalkaväki oli ryhmitetty ensimmäiseen treffeniin, jonka pääosan kuitenkin muodosti ratsuväki. Toinen ja kolmas treffen käsittivät yksinomaan ratsuväkeä. Uloinna siivillä oli kevytaseista  kasakkaratsuväkeä. Tykistö oli sijoitettu rintaman eteen.

Taistelu

Aamupäivän odotti kumpikin toivoen vastustajan hyökkäävän. Hyökkäämällä tasangolle Kaarle IX olisi luopunut valitsemastaan melkoisen vahvasta puolustusasemasta. Chodkiewitz taas ei tahtonut hyökätä tätä vahvaa asemaa vastaan, vaan toivoi voivansa suorittaa taistelun ruotsalaisten aseman lounais- tai eteläpuolella olevalla tasangolla, jossa hänen ratsuväkensä laadullinen ylivoima saattoi täysin päästä oikeuksiinsa.

Kaarle IX tahtoi kuitenkin ennen kaikkea saada aikaan ratkaisun. Paitsi sitä, että hän  lukumääräisesti suuresti ylivoimaisena piti voittoa melkoisen varmana, oli hän laiminlyönyt joukkojen jatkuvan huollon järjestämisen, arveltuaan ratkaisun tapahtuvan nopeasti, minkä lisäksi vielä tuli ulkomajoitusta vaikeuttava kylmä ja sateinen ilma. Kun Chodkiewitz näissä olosuhteissa myöhemmin päivällä suoritti hyökkäyksen ruotsalaisten asemiin ja aloitti heti sen jälkeen näennäisen perääntymisen, antoi Kaarle IX vastoin Antti Lennartinpojan neuvoa hyökkäyskäskyn.

Chodkiewitzin hyökkäys ja sitä seurannut perääntyminen oli ollut sotajuoni ruotsalaisten houkuttelemiseksi pois puolustusasemastaan, ja Chodkiewitz onnistui. Puolalaisten sotapäällikkö ymmärsi paremmin kuin Kaarle IX, kuinka vähän mahdollisuuksia huonosti koulutetuilla ja miltei yksinomaan tuliasein aseistetuilla ruotsalaisilla , lukumääräisestä ylivoimastaan huolimatta, oli suoriutua avoimesta kenttätaistelusta hyökkäyksellistä ratsuväkeä vastaan. Kun Kaarle IX yliarvioiden täysin joukkonsa  mahdollisuudet ryhtyi hyökkäykseen ja laskeutui tasangolle, oli Chodkiewitzin odottama hetki tullut. Lyhyen tykistövalmistelun jälkeen hän aloitti voimakkaan hyökkäyksen, jonka ensimmäinen treffen kohdisti ruotsalaisten rintamaan, toinen ja kolmas saarrostaen kumpaankin sivustaan. Kaarle IX:n siiville vetämä ratsuväki lyötiin nopeasti hajalle, minkä jälkeen ruotsalaisten jalkaväki sai vastaanottaa puolalaisten hyökkäyksen rintamaan ja kumpaankin sivustaan. Heti taistelun alussa kaatui jalkaväen komentaja Antti Lennartinpoika. Lukumääräisesti ylivoimainen ruotsalainen armeija joutui avuttomana mitättömän vähälukuisen , mutta laadullisesti ylivoimaisen puolalaisen ratsuväen teurastettavaksi.

Seuraukset

Ruotsalaiset menettivät kaikkiaan noin 4000 miestä, tykistönsä ja kuormastonsa. Lisäksi puolalaiset joukot valtasivat noin 60 lippua.

Kaarle IX marssi jalkaväkensä rippeiden kanssa Väinäjoen suulla olevaan laivastoonsa, mutta Mansfeldin kreivi vei ratsuväen maitse Pärnuun. Puolalaiset eivät lähteneet takaa-ajoon, vaan marssivat Riikaan.

Lähdeluettelo:

  1. Hannula, J. O.: Sotataidon historia II, 1931
  2. Juvelius, Einar: Suomen sotahistorian pääpiirteet I, s 328 - 332
  3. Petri, Gustav: Kongl. Första livgrenadjärregementets historia I, s 340-351

Sivua päivitetty 22.09.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi