Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Ljesnajan kylässä oli pieni kirkko ja muutama talo joen rannalla. Kyläaukea ulottui laajana länteen, pohjoiseen ja itään. Pohjoisen ja lännen puolella aukea rajoittui metsään. Ljesnajaan tuli kaksi tietä aukeitten poikki ja kylän kohdalla oli silta joen yli. Taistelupaikka ei ollut puolustusta ajatellen paras mahdollinen, koska siitä irtautuminen oli vaikeaa.
Venäläiset olivat yön aikana ylittäneet Resta-joen. Tsaari jakoi lentävän osastonsa kahteen yhtä vahvaan osaan. Päätietä pitkin etenivät Inkerin jalkaväkirykmentti, Nevan, Sibirskin, Tverin, Vjatkan, Smolenskin ja Rostovin rakuunarykmentit sekä ruhtinas Menshikovin henkirykmentti. Oikeanpuoleista eli metsätietä etenivät Preobrazenskin ja Semenovskin kaartinrykmentin astrakanilaispataljoona sekä Troitskin, Vladimirskin ja Nizegorodskin rakuunarykmentit. Tsaari itse johti oikeanpuoleista kolonnaa, jossa oli rykmenttien parhaimmisto.
Kolmen kilometrin päässä Lopatitcin eteläpuolella kärkirykmentit, oikealla kaartinrykmentti ja astrakaanilaispataljoona sekä vasemmalla Inkerinmaan pataljoona ja Nevan rakuunarykmentti, saapuivat samanaikaisesti Ljesnajan aukean reunaan. Läheisessä metsänniemekkeessä oli ruotsalaisia, jotka hyökkäsivät vasemman kolonnan kimppuun ennen kuin venäläiset olivat ehtineet jalkautua.
Retkikunnan kärkiosasto 400 ratsu- ja 300 jalkamiestä oli kello 8 aamulla lähtenyt kohti Propoiskia everstiluutnantti Meijerfeltin ja majuri Bergin johdolla, joten siinä lienee ollut osa Pohjanmaan pataljoonasta ja Smålannin kolmikasrykmentistä. Edellisen päivän kärkiosasto noin tuhat jalka- ja ratsumiestä everstiluutnantti Mentzerin ja majuri Gerdtenin johdolla jäi jälkijoukoksi. Jalkaväki oli Helsingen ja Lewenhauptin rykmenteistä. Jo edellisenä iltana jälkijoukkoa oli vahvistettu De la Gardien rykmentillä ja Turun läänin pataljoonalla. Nämä joukot olivat metsäniemekkeessä.
Etujoukko sai raivata matkallaan kirveillä auki murroksia. Lähellä Propoiskia se totesi, että venäläiset olivat miehittäneet joen molemmat rannat. Meijerfeltin käskettiin pysyä paikoillaan, välttää taistelua omasta aloitteestaan, mutta tarvittaessa olla valmis kaatumaan viimeiseen mieheen. Kärkiosaston lähdettyä Ljesnajassa pidettiin rykmenteittäin jumalanpalvelus, joka Mikaelinpäivän takia kesti kolme varttia. Taistelua varten joukot järjestettiin laajaan kaareen leirin ympärille. Saatuaan Meijerfeltin viestin, hänen avukseen lähetettiin Porin läänin rykmentti, Karjalan ratsueskadroona, Schreiterfeltin rakuunat, Turun ja Porin läänin ratsurykmentti, everstiluutnantti Skoghin ratsueskadroona sekä Uudenmaan jalkaväkipataljoona. Miehiä oli 2806 kuormastomiehiä lukuunottamatta. Puolet kuormastosta varmistusmiehineen seurasi mukana. Kuormaston marssi sujui hitaasti, Lewenhaupt oli määrännyt pidettäväksi tarkastuksen, jonka tekivät kenraalimajuri Stackelberg ja kenraaliadjutantti Knorring Ljesnjankan sillalla. Kuormastosta poltettiin kaikki tarpeettomiksi katsotut rattaat. Se olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin.
Koko aamun oli kuultu hajanaista ammuntaa ja nähty metsässä liikkuvia vihollisia. Kello 10 saatiin ilmoitus vihollisen lähestymisestä. Käytyään metsäsaarekkeessa tiedustelemassa Lewenhaupt määräsi pataljoonan Helsingen rykmentistä hyökkäämään ja siihen yhtymään oman rykmenttinsä sekä Turun pataljoonan. Kenraaliadjutantin hän lähetti komentamaan myös muun jalkaväen hyökkäykseen ja kuormastossa olevien sotilaiden ottaa kiväärinsä ja liittyä joukko-osastoihinsa. Hyökkäys yllätti venäläisten vasemman kolonnan, joka suuria tappioita kärsien piti puoliaan. Neljä tykkiäkin joutui ruotsalaisten haltuun. Jättäen päällikkyyden tällä siivellä Stackelbergille, Lewenhaupt siirtyi toidelle siivelle. Lewenhaupt johti järjestyneen ratsuväkensä venäläisiä rakuunoita vastaan, joiden oli pakko vetäytyä pois Ljesnajan aukealta. Voitto oli silkkinuoran varassa. Itse tsaarin kerrotaan sanoneen, että jos ruotsalaiset olisivat käyttäneet valtaamiaan tykkejä, niin taistelu olisi ratkennut.
Metsätietä kulkenut venäläiskolonna oli edennyt pitkälle. Tsaarin määräyksestä se kääntyi takaisin. Ensimmäisenä ehti Semenovskin rykmentti ja tuli inkeriläispataljoonien tueksi. Se ei kuitenkaan riittänyt. Kauemmaksi länteen levittäytyen ruotsalaiset pyrkivät saartamaan venäläisten oikean siiven. Ne pitivät puoliaan kunnes seuraavat rykmentit ehtisivät paikalle. Tsaari itse johti ne hyökkäykseen ruotsalaisten vasenta sivustaa vastaan tavanomaisten yhteislaukausten jälkeen. Sivustauhka lamautti ruotsalaisia niin, että monet laukausta ampumatta pakenivat kohti metsäniemekettä. Venäläiset ajoivat heitä takaa Ljesnajan aukealle. Helsingen rykmentistä kaatuivat mm. everstiluutnantti von Bruchner ja kapteeni Sinclair. Vangiksi jäivät kenraaliadjutantit Knorring ja Lode. Venäläiset valtasivat neljä lippua ja kaksi tykkiä.
Lewenhaupt palasi takaisin vasemmalle siivelle. Suuttumuksekseen hän totesi, että suurin osa jalkaväestä vetäytyi ilman, että venäläiset ajoivat sitä takaa. Erityisesti hän soimasi Banerin rykmenttiä (ruotsalaisia kolmikkaita), joita everstiluutnantti johti. Nämä olivat niin sekaisin, etteivät tienneet mitä tehdä, kuin lauma lampaita. Tässä paljastui linjataistelutaktiikan avuttomuus sivustahyökkäysten suhteen.
Vallattuaan metsäniemekkeen venäläiset ryhtyivät muodostamaan taisteluryhmitystä kahteen linjaan. Ensimmäisen linjan keskustaan tuli 8 jalkaväkirykmenttiä ja kummallekin sivulle kaksi rakuunarykmenttiä. Toiseen linjaan tuli 6 rakuunarykmenttiä pareittain kolmeen ryhmään, joiden välissä oli jalkaväkipataljoonia. Taktisesti uutta ja huomionarvoista oli linjojen väliin sijoitetut krenatööriosastot.
Lewenhaupt järjesti tykistönsä tuliasemiin. Jo taistelun alussa todettuaan venäläisten ylivoimaisuuden Lewenhaupt oli lähettänyt Propoiskiin lähteneille joukoille käskyn palata viivyttelemättä. Kello yhdeltä ne saivat tiedon tästä. Meijerfelt jätti selustan varmistukseksi ratsumestari De la Motten johdolla 150 ratsu- ja 100 jalkamiestä. Jo ennen toisen vaiheen alkua Ljesnajaan palasivat sieltä viimeisinä lähteneet joukot Uudenmaan pataljoona, Skoghin rakuunat sekä Turun ja Porin läänin ratsumiehet, yhteensä 1377 miestä. Toisen vaiheen alkaessa ruotsalaisten vahvuus oli noin 6850 miestä. Heti taistelun alkaessa Ljesnajaan jääneestä kuormastosta vänrikki Petre muodosti vaunulinnan. Vaunulinnan pohjoispuolella Ljesnajan aukealla joukot asetettiin taistelujärjestykseen. Joukkojen vähyyden takia pataljoonat sijoitettiin yhteen linjaan. Silloinkin niiden väliin jäi aukkoja. Venäläisten rintama ulottui ruotsalaisten taisteluryhmityksen sivustojen ohi. Everstiluutnantti Mentzerin johtama jälkijoukko oli oikealla siivellä ja suojasi kuormastoa. Vasemmalle sivustalle tuli everstiluutnantti Leijonin johtama Uudenmaan pataljoona.
Venäläiset aloittivat hyökkäyksensä kello 1 ja saivat vastaansa voimakasta tykki- ja muskettitulta, jota seurasivat ruotsalaisten vastahyökkäykset. Lewenhaupt on muistelmissaan kertonut, että hän käski eversti Wrangelin (suomalaiset kolmikkaat) hyökätä koko jalkaväen kanssa ja yrittää karkottaa viholliset metsäniemekkeestä. Rajusti hyökäten tämä pääsi aina metsäniemekkeen sisälle. Taistelujärjestyksessä olleet venäläiset löivät heidät takaisin ja kävivät puolestaan hyökkäykseen. Ruotsalaiset kärsivät suuria tappioita ennen kuin he jälleen saivat Ljesnajan aukiolla rintamansa järjestykseen. Myös ratsuväki hyökkäsi metsäniemekkeeseen ja tappioita kärsien sekin joutui sieltä perääntymään. Venäläiset rakuunat hyökkäsivät nyt molemmilta sivuilta ruotsalaisten sivustoja vastaan. Lewenhaupt itse johti ratsuväkeä ja löi venäläiset kerta toisensa jälkeen takaisin. Kasakat yrittivät käydä kuormaston kimppuun, mutta kuormaston suojajoukot löivät nämä takaisin. Taistelu raivosi yhtä mittaa kaksi tuntia. Puolustajat joutuivat jännittämään kaikki voimansa ja yrittivät vastahyökkäyksin estää venäläisten pääsyn Ljesnajan aukiolle.
Hyökkäykset pakottivat ruotsalaiset vihdoin vetäytymään vaunulinnansa edustalle uusiin asemiin. Sotasaaliina venäläiset sanoivat taistelun tässä vaiheessa saaneensa 8 tykkiä ja joukon lippuja. Taistelu oli uuvuttanut molemmat puolet niin, että syntyi parin tunnin tauko. Sen ajan osapuolet lepäsivät puolen tykinkantaman päässä toisistaan.
Kello viiden aikaan Bauerin 8 rakuunarykmenttiä, noin 4000 miestä, tuli idästä taistelupaikalle. Tullessaan ne joutuivat ruotsalaisten sivustatulen kohteeksi. Bauerin joukot asettuivat venäläisten vasemman siiven jatkoksi ja sieltä voitiin siirtää kaksi rykmenttiä oikean siiven vahvistukseksi. Venäläiset kävivät hyökkäykseen, jossa painopiste oli Propoiskin tien suunnassa. Rintaman taakse asetettiin kasakoita ja kalmukkeja, joiden tehtävänä oli tappaa kaikki, jotka perääntyisivät tai aikoisivat antautua. Ammuttuaan yhteislaukauksen venäläiset kävivät keihäin ja pistimin vaunulinnan eteen yhdessä linjassa olevien ruotsalaisten kimppuun. Väsyneet puolustajat odottivat paljastettu miekka kädessä. Tultuaan muutaman kerran lyödyksi takaisin Preobrazenskin rykmentti onnistui ensimmäisenä ylittämään Propoiskin tien.
Tällä kriittisellä hetkellä, jolloin ruotsalaiset olivat melkein saarroksissa, etujoukon rykmentit tulivat takaisin: Zögen ja Schreiterfeltin rakuunat sekä Porin läänin rykmentti, samoin etujoukon mukana ollut tykistö, yhteensä 1429 miestä. Ne aukaisivat ensin tien Propoiskiin ja liittyivät sitten rintaman vasemmalle sivustalle venäläisten Preobrazenskin, Semenovskin ja Inkerin rykmenttejä sekä astrakaanilaispataljoonaa vastaan. Karteeseilla ladatut kymmenen tykkiä tekivät suuria aukkoja vain 50 askeleen päässä olevaan venäläisrintamaan. Taistelu oli nyt kuumimmillaan. Lewenhaupt johti vasenta ja Stackelberg oikeaa siipeä. Puolen tunnin ajan yksittäisiä laukauksia ei erottanut. Vasemmalla siivellä venäläiset onnistuttiin työntämään takaisin metsään. Siellä edullisesti sijainnut venäläistykistö esti etenemisen itse metsään asti. Aina uudelleen venäläiset hyökkäsivät ja aina heidät lyötiin takaisin. Miekoin ja keihäin aseistettuina ruotsalaiset hyökkäsivät perääntyvien selkään. Kenttä oli punaisena venäläisten univormuista. Kaatuneitten joukosta ei pystytty tuntemaan omia. Kuten Narvassa aikoinaan puhkesi lumi- ja räntäsade. Tuuli oli koko päivän painanut paksua ruudinsavua ruotsalaisten silmiin.
Kello 7 alkoi tulla pimeä ja lumipyry yltyi. Taistelun jatkaminen oli mahdotonta. Tilanne kentällä oli sekasortoinen. Venäläiset osastot yöpyivät kentällä tulta sytyttämättä siinä, missä sattuivat olemaan lumipyryn yllättäessä. Tsaari vietti yönsä lumessa kääriytyneenä jäätyneeseen mantteliin.
Taistelun jälkeisenä yönä tuskin kukaan auttoi haavoittuneita kentällä. Suurin osa näistä lienee menehtynyt. Lewenhauptin vaihtoehdot olivat vähissä. Lukumääräisesti ylivoimaisten venäläisjoukkojen ollessa kantapäillä oli mahdotonta viedä sekä kuormastoa että armeijaa Severiaan. Hän päätti pelastaa sen mitä pelastettavissa oli. Puolenyön aikaan joukot lähtivät Ljesnajasta, rykmentit ensin ja kuormasto ja tykistö viimeisinä. Sillan Ljesnajan puoleiseen päähän ryhmitettiin yksi pataljoona neliöksi. Sen tehtävänä oli kerätä eksyneitä ja haavoittuneita ja turvata perääntymistä. Venäläisten oikea siipi oli niin lähellä, että se kuuli ja näki, mitä tapahtui, mutta se antoi kaiken tapahtua rauhassa.
Syyspimeässä yössä marssiminen oli vaikeata. Kuormaston lähtiessä liikkeelle syntyi täysi sekasorto. Vankkurit ajoivat liian lähelle toisiaan. Tungoksessa akselit katkesivat ja tie meni tukkoon. Edes ratsain ei tahtonut päästä eteenpäin. Viimeiset 10 tykkiä upotettiin suohon. Edellisenä päivänä metsätie oli ajettu huonoon kuntoon ja nyt vankkurit jäivät siinä kiinni. Osa kuormastosta oli jätettävä siihen. Vankkurit ja niissä ollut omaisuus oli tuhottiin. Vain hevoset otettiin mukaan. Pahaksi onneksi tässä kuormaston osassa oli marketenttivaunuja täynnä monenlaisia väkeviä juomia. Suurin joukoin rasittuneet ja nälkiintyneet miehet kävivät viinavankkureitten kimppuun. Sotilaat juopuivat niin, ettei heihin enää tehonneet käskyt eivätkä iskut. Toistatuhatta miestä jäi kuka mihinkin paikkaan metsässä makaamaan. Seuraavana päivänä takaa-ajoon määrätyt kasakat ja kalmukit tappoivat näistä useimmat.
Toistatuhatta miestä, ehkä jopa 1800, joutui retkikunnasta taistelun aikana erilleen ja pelastautui tehden pitkiä kiertomatkoja ja taivaltaen kuukausia takaisin Itämeren maakuntiin. Kuurinmaan Romnyyn tuli 834 miestä. Seuraavan vuoden helmikuussa kuningas määräsi nämä asetettavaksi sotaoikeuteen karkureina, mutta mitään kovin raskauttavaa heitä vastaan ei löydetty. Riiassa on laadittu luettelo, jossa on 34 sinne taistelun jälkeen tullutta upseeria. Nimiluettelossa on monta ansioitunutta sotilasta, mm. päämajoitusmestari Brask, everstiluutnantti Chr. Horn (ruotsalaiset kolmikkaat), majuri Lauterbach (Porin läänin jalkaväki), kapteeni Böckler (Helsingen rykmentti) ja ratsumestari Nandelstadt (luultavasti Ernst Wilhelm Karjalan ratsuväestä). Karjalan maarakuunaeskadroona lienee palannut yksikkönä Riikaan paitsi sen päällikkö Zöge, joka haavoittuneena jatkoi retkikunnan mukana.
Mainittua kasakka- ja kalmukkijoukkoa lukuun ottamatta retkikunta sai jatkaa poistumistaan rauhassa koko seuraavan päivän. Tsaari lähetti ratsuväkensä Mensikovin johdolla Severiaan ja jäi itse muutamaksi päiväksi Ljesnajaan. Tsaari tunsi suurta ylpeyttä voitettuaan "syntyperäiset" ruotsalaiset, joiden joukossa ei ollut yhtään ulkomaalaista. Retkikunnan kuormasto oli suurimmaksi osaksi tuhoutunut, mutta puolet miehistä oli vielä jatkamassa marssia. Takaa-ajoon määrättiin vain kenraali Repninin osasto.
Propoist oli poltettu maan tasalle. Sotilaita saapui pitkin yötä Propoiskiin. Aamulla nämä asettuivat taistelujärjestykseen takaa-ajon varalta. Joen toisella rannalla olivat brigadööri Fastmanin johtamat venäläiset linnoittautuneena. Lewenhaupt itse saapui Propoiskiin viimeisten joukossa aamun koittaessa. Stackelbergin johtaessa marssia Propoiskiin Lewenhaupt oli siitä huolimatta, että oli haavoittunut käsivarteen ja reiteen, jäänyt viimeisten joukkoon. Joen ylittäminen Propoiskin kohdalla oli mahdotonta. Sotaneuvottelussa päätettiin marssia joen vartta pitkin länteen jotta löytyisi parempi ylityspaikka tai ainakin edullisempi taistelupaikka.
Venäläisten lähteiden mukaan Ljesnajan kentältä olisi löytynyt 8000 kaatunutta ruotsalaista, otettu 3603 vankia, ja menetykset taistelussa ja sen jälkivaiheissa olisivat olleet 13000 miestä. Tämä on enemmän kuin koko retkikunnan vahvuus oli liikkeelle lähdettäessä. Venäläiset itse myönsivät menettäneensä kaatuneina vain 1961 ja haavoittuneina 2856 miestä, mutta kokonaismenetykset lienevät kuitenkin olleet 9000 miestä. Tsaari oli niin iloinen voitostaan, että sen suuruutta piti vielä suurennella. Jossakin muualla tapahtuneena, esimerkiksi Kuurinmaalla tai Kannaksella, omilla rajoilla, taistelua olisi voitu pitää Lewenhauptin torjuntavoittona. Silloin hänen ei olisi ollut pakko hylätä kuormastoa tai lähteä pikamarssia eteenpäin. Kaarle XII ei tuominnut Lewenhauptin toimia vaan piti taistelua taktisena voittona. Taistelua on verrattu Lutzenin taisteluun vuonna 1632. Pimeän tullen taistelu oli päättynyt ratkaisemattomaan tilanteeseen, mutta kun toinen osapuoli yöllä vetäytyi pois kentältä, se tuomittiin hävinneeksi. Ljesnaja merkitsi tappiota retkikunnan alkuperäiselle tarkoitukselle: liikkuva tukikohta ei ollut enää mikään tukikohta. Ruotsalaisten tappiot olivat sikäli raskaampia, ettei niitä kaukana kotimaasta voitu paikata. Kuninkaan kenttäarmeijakin oli supistunut 25000 mieheksi.
Lewenhauptin oman ilmoituksen mukaan kentälle jäi 1674 miestä, mutta matkalla Propoiskiin menetettiin 3300 miestä, joista osa pelastautui Riikaan. Vänrikki Petren rykmenteittäin tekemän laskelman mukaan tappiot olivat suurempia. Hänen mukaansa, kun otetaan huomioon Riikaan palanneet ja vangiksi jääneet, kokonaistappiot olivat Propoiskiin tultua 6397 miestä ja silloinen taisteluvahvuus 6503 miestä. Osa kuormastosta oli tuhoutunut ja tuhottu, mutta tuholta säästyneet 2000 vankkuria jäivät venäläisten sotasaaliiksi Ljesnajassa ja Propoiskiin johtavalla tiellä. Venäläiset saivat myös 16 tykkiä sekä 10 ratsu- ja 34 jalkaväkilippua.
Retkikunnan mukana kulki tuntematon määrä siviilejä: renkejä, upseereiden vaimoja ja lapsia sekä marketantteja. Näistä on mahdotonta esittää mitään lukumääräisiä arvioita. Oletettavasti suurin osa näistä pelastui Propoiskiin, elleivät ryhtyneet tyhjentämään vankkureiden sisältöä sekamelskassa. Mahdollisesti monet kyytimiehet yhtyivät marketanttivaunujen tyhjentäjiin ja jäivät juopuneitten sotilaitten joukkoon.
Tarkastellaan tappioita suomalaisyksiköiden kannalta. Porin läänin jalkaväki, joka osallistui taistelun kolmanteen vaiheeseen ratkaisevalla tavalla menetti mainitun Finckenbergin lisäksi kaatuneina vänrikki Vilhelm Mumman ja kaksoisupseereista kaatuivat kapteenit Hans Herman Mellin, Reinhold Vilhelm von Meck, Johan Lund ja Otto Johan von Tiesenhausen. Miehistön menetykset olivat tuntuvia (360 miestä). Propoiskissa oli jäljellä 420 miestä. Rivimiehistä tiedetään yhden vangiksi jääneen nimi, Juho Paavonpoika Sammi, sittemmin Sambo Finckenbergin komppaniasta. Juho tuli nykyisen Kankaanpään pitäjän Alahonkajokelaiseen ruotuun alokkaana kesällä 1703. Todennäköisesti eläkeperusteluissa mainitut haavat oli saatu Ljesnajassa: vasen silmä poissa ja molempien olkapäitten läpi oli joko pistetty tai ammuttu. Edellä olleen tiedon mukaan upseereista palasi Riikaan majuri Lauterbach, mutta Petren päiväkirjan mukaan myös everstiluutnantti Horn.
Turun ja Porin sekä Uudenmaan läänien kolmikasrykmentti oli ollut mukana jo taistelun ensimmäisessä vaiheessa. Siitä kaatuivat evertiluutnantti Georg Gustaf Wrangel, kapteenit Bengt von Fischbach ja Henrik Johan Patkull, luutnantit Olof Svenborg, Otto Reinhold Taube ja Lissander sekä vänrikki von Ilten. Ainakin majuri Georg Gustaf Lode haavoittui. Kolmikkaiden miesmenetykset olivat porilaisten menetyksiä suuremmat. Propoiskissa heitä oli enää 351 miestä. Kolmikkaiden menetykset olivat peräti 550 miestä.
Pohjanmaan jalkaväkipataljoona, jota Carl Fredrik Meijerfelt johti, menetti taistelussa tai yöllisen marssin aikana lähes puolet vahvuudestaan siitä huolimatta, että osa pataljoonasta ei ehtinyt mukaan varsinaiseen otteluun. Komppanian päälliköistä oli menetetty kaksi, joten noin 300 miehen joukot järjestettiin kahdeksi komppaniaksi. Vangiksi jäi luutnantti Anders Humble, vänrikki Olof Klaase ja korpraali Bimberg. Ljesnajassa kuoli lisäksi 12 korpraalia, yksi piipari, 9 rumpalia, yksi varusmestari ja majoittaja, kolme lippumiestä, yksi kersantti, vääpeli, adjutantti, vänrikki, kapteeniluutnantti ja kapteeni.
Vänrikki Petren päiväkirjan mukaan suomalaisten menetykset olivat:
| Joukko-osasto | Menetykset | Jäljellä | Yhteensä |
| Turun ja Porin läänin ratsurykmentti | 349 | 651 | 1000 |
| Karjalan ratsurykmentti | 291 | 509 | 800 |
| Zägen rakuunaeskadroona | 119 | 181 | 300 |
| Porin lääninjalkaväkirykmentti | 480 | 420 | 900 |
| Wrangelin kolmikasjalkaväkirykmentti | 549 | 351 | 900 |
| Turun lääninjalkaväkipataljoona | 360 | 140 | 500 |
| Uudenmaan lääninjalkaväkipataljoona | 189 | 311 | 500 |
| Pohjanmaanjalkaväkipataljoona | 264 | 336 | 600 |
Menetyksiin on luettu kuolleet ja vangiksi joutuneet. Niihin on laskettava myös Riikaan palanneet. Kokonaisuudessaan menetykset olivat jalkaväen osalta huomattavasti suuremmat kuin ratsuväen osalta. Petre mainitsee Riikaan palanneiden joukossa myös Wrangelin rykmentin luutnantti Wossermanin, mutta Lewenhauptin upseerimatrikkeli ei tunne lainkaan tämännimistä upseeria.
Propoiskissa Lewenhaupt käski tuhota loputkin kuormastosta. Sitä oli mahdotonta kuljettaa tuntemattoman maaston halki Severiaan. Vain tärkeimmät ajoneuvot saivat seurata rykmenttien mukana. Vapautuneet hevoset jaettiin jalkamiehille ratsuiksi. Propoiskiin asti retkikunnan mukana oli seurannut karjalauma, jonka venäläiset saivat saaliikseen. Syyskuun viimeisenä päivänä tunti puolen päivän jälkeen armeija lähti yhtenä kolonnana ratsastamaan länteen Propoiskistajoen rantaa seuraten.
Marssikolonnan lähdettyä Propoiskiin tuli Pflugin venäläisosasto. Siellä oli vielä jälkijoukko, joka kuormastoa tuhotessaan oli humaltunut. Se pelastautui hautausmaalle. Ruotsalaiset antoivat ensin merkin antautumisesta, mutta ryhtyivät kuitenkin tulittamaan. Pflugin joukot hyökkäsivät joka suunnalta hautausmaalle. Venäläisten ilmoituksen mukaan siellä kaatui 500 ruotsalaista ja vangiksi joutui 45 upseeria ja 602 miestä. Sotasaaliiksi joutui kolmisentuhatta vankkuria. Vankkureissa oli mm. kuninkaalle tarkoitettuja viinejä ja muita kallisarvoisia tavaroita.
Pääjoukko eteni vihollisen häiritsemättä. Yöksi majoituttiin Glinkan kylään, joka oli 30 kilometriä Propoiskista. Iltapimeässä levisi perätön huhu, että venäläiset olisivat lähestymässä metsän takana. Viitisensataa lähinnä rantaa ollutta sotilasta syöksyi kauhuissaan hevosineen jokeen ja pääsi vastarannalle. Joki voitiin siinä siten ylittää. Muut ylittivät joen seuraavana päivänä. Useimmat ylittivät joen ratsastamalla, kuormasto osaksi hevosten vetämissä vaunuissa ja osaksi lautoilla. Virta oli melko vahva ja leveä. Koko ajan satoi. Ylimenossa 30-50 miestä ja ratsumestari Roos hukkuivat. Siihen aikaan uimataito ei ollut tavallista. Petre oli niin onnekas, että itse Lewenhaupt pyysi hänet mukaan lautalle, jossa oli myös kenraalimajuri Stackelberg. Lauttaa souti maisteri Sandmarck. Tämä souti jokea edestakaisin saadakseen kirjansa mukaan. Sille lautalle mahtui kerralla neljä henkilöä. Lewenhaupt kysyi Petreltä, miltä tuntuu, jolloin tämä oli valittanut lonkkaan saamaansa haavaa. Lewenhaupt vastasi, että ette suinkaan ole ainoa ja että pahalta näyttää. Ellei Jumala tee meille ihmeitä, niin me kaikki olemme mennyttä kalua. Tämän hän sanoi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. Kun suurin osa joukoista oli päässyt Sozin yli, Propoiskista lähetetty kasakka- ja kalmukkiosasto eversti Leontjevin ja kapteeniluutnantti Petrovo-Solovovon johdolla tuli lähtörannalle. Kymmeniä lauttaa odottaneita sotilaita sai surmansa, yksi kapteeni, vahtimestari ja neljä rakuunaa jäivät vangeiksi.
Iltapäivällä marssi jatkui kohti Severiaa. Venäläiset jatkoivat takaa-ajoa vielä peninkulman verran. Tämä taival kulki lähes asumattomien seutujen kautta. Jos kyliä tai taloja oli, niin niissä ei ollut asukkaita. Retkikunnan ainoa muona oli se, mitä löydettiin, naurista ja kaalia, joskus sikoja, hanhia ja kanoja. Monta tuhatta käsittävälIe joukolle se oli liian vähän. Ei edes kenraaleille ollut leipää eikä suolaa. Yöt jouduttiin olemaan paljaan taivaan alla koleudessa ja sateessa.
Lokakuun viidentenä päivänä tultiin Vesesakiin. Karjalan ratsurykmentistä lähetettiin majoitusmestari Henrik Johan Aminoff oppaan johtamana etsimään tietoja kuninkaan armeijasta. Aminoff jäi kasakoiden vangiksi. Seuraavana päivänä tultiin Iput-joelle BasovitSissa, jossa joen ylittämiseksi oli tehtävä silta. Samana päivänä edettiin vielä kaksi peninkulmaa VnukovitSin kylään. Siellä vaikea metsätaival päättyi ja edessä oli viljava Severian tasankoalue.
Lokakuun 9. päivän iltana saavuttiin Lysitzan kylään. Seuraavana aamuna jatkettiin kohti itää. Jälkijoukkona oli everstiluutnantti Löschern von Hertzfeltin johtama Karjalan ratsurykmentti ja sata miestä Helsingen rykmentistä kapteeni von Essenin johdolla. Venäläinen kenraalimajuri Iffland sai tietää retkikunnan lähestymisestä. Hänellä oli Pihkovan ja Simbirskin rakuunarykmentit, noin 2000 miestä. Tultaessa yhteen kapeikkoon Ifflandin rykmentit kävivät yllättäen joukon päälle, ja uudelleen seuraavassa kapeikossa. Helsingen miehet asettuivat yhdessä kylässä rakennusten suojiin. Kun Karjalan ratsurykmentti ohitti viimeisenä osastona paikan, Helsingen miehet avasivat tulen perässä tulleita venäläisrakuunoita vastaan. Koko armeija asettui taistelujärjestykseen, mutta venäläiset vetäytyivät eikä näitä sen jälkeen nähty. Helsingen rykmentistä kaatui pari miestä ja haavoittui kymmenkunta, Karjalaisista kaatui noin 30 miestä, mm. luutnantti Muller, ja muutama mies jäi vangiksi.
Kahakan jälkeen marssia jatkettiin ohi kylien, jotka kasakat olivat sytyttäneet tuleen. Vangiksi saatu talonpoika kertoi nähneensä samana päivänä 400-miehisen ruotsalaisosaston. Marssia jatkettiin, vaikka tuli pimeä. Yhden kylän lähellä nähtiin leiritulia. Kun ei tiedetty, olivatko ne omia vai vihollisia, ryhmityttiin taistelujärjestykseen. Puolalaisosasto lähti tiedustelemaan ja toi tiedon, että oli saatu kosketus kuninkaan armeijan kanssa. Leiriytyneet miehet olivat Lagercronan joukkoja, länsipohjalaisia. Yksinäinen marssitaival päättyi 10. lokakuuta Trukanovoon.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 12.03.2008