Pohjan Prikaati | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit
Mewe oli tärkeä linnoitus Veikselin alajuoksulla, mistä voitiin hallita paitsi liikennöintiä joella myös maaliikennettä. Se sijaitsi Veikselin mutkassa hiukan Ferse-joen suun pohjoispuolella, siitä alkavan ylätasangon, joka pakottaa Veikselin kääntymään koilliseen, kärjessä. Linnoitus oli ruotsalaisten hallussa tukialueen valtauksen jälkeen.
Puolalaiset saartoivat Mewen 7.9., mutta alkoivat vasta 11.9. pommittamaan sitä piiritystykeillään, joita heillä tiedetään olleen seitsemän. Puolalaisten leiri sijaitsi Mewen länsipuolella, mistä päätellen he odottivat Kustaa II Adolfin tekevän kaupungin avustamiseksi suunnitellun hyökkäyksen joko Pelplinin tai Spraudenzin suunnalta. Kaupunkia ja linnaa, jotka olivat keskiaikaisten muurien suojaamia, puolusti skotlantilainen everstiluutnantti John Kinnemond 140 miehen vahvuisen komppaniansa kanssa, minkä lisäksi puolustukseen osallistui 60 protestanttista porvaria kaupungista. Kustaa II Adolf arvioi Meweä voitavan puolustaa rohkeasti hyökkäävää ja taitavaa piirittäjää vastaan vain vähän aikaa, ja sen vuoksi epäili, ehtisikö hän lainkaan auttaa piiritettyjä. Kun kuitenkin oli mahdollista, että puolalaiset eivät heti ehtisi saada piiritystä tehokkaasti käyntiin ja että Kinnemond jonkin verran viivyttäisi puolalaisia, päätti Kustaa II Adolf lähteä Dirschausta linnoituksen avuksi, mutta vasta 11.9. Jotta mikään ei jäisi sattuman varaan hän määräsi Dirschaun varuskunnaksi kokonaisen ruotsalaisen jalkaväkirykmentin.
Kustaa II Adolf eteni 11.9. kolme peninkulmaa Falkenauhun odottaen koko ajan yhteentörmäystä vihollisen kanssa ja pitäen sen vuoksi armeijansa taisteluvalmiina. Puolan armeija kuitenkin pysyi leirissään, mutta sieltä lähetettiin Falkenauhun 8 kasakkakomppaniaa, jotka joutuivat etuvartiokahakoihin Veikselin haarassa olevaa Montauer Spitziä miehittämään määrätyn Johan Banérin osaston kanssa. Falkenaun kohdalle Kustaa II Adolf varusti vallin taakse jokirannalle leirinsä kaivattaen sen molempiin päihin vallin ja joen väliin haudat ja vallit niin, että leiriä kyettiin kaikilta puolin puolustamaan.
Kun tämä paikka kuitenkin oli liian etäällä lähtökohdaksi välittömään toimintaan Mewen vapauttamiseksi piirityksestä, Kustaa II Adolf piti välttämättömänä järjestää sitä varten uuden tukikohdan lähemmäksi ja päätti 12.9.ennen lopullisen ratkaisun tekoa tutkia maastoa ja tilannetta. Kun näin lähellä vihollista ei enää muu kuin väkivaltainen tiedustelu tullut kysymykseen, hän valitsi mukaansa noin 1000 ratsumiestä ja 2000 jalkaväkisotilasta. Kun hänellä ei ollut tällä kertaa ratsuväkeä paljon enempää käytettävissä, olivat Johan Skytten (af Duderhof) ja Reinhold Anrepin suomalaiset ratsukomppaniat mukana osastossa. Suomalaisesta jalkaväestä taas varmasti tiedetään ainakin von Essenin rykmentin miehiä kuuluneen tiedusteluosastoon.
Kustaa II Adolf eteni vallin ja joen välissä olevaa "käytävää" pitkin tavoitteenaan alangon eteläpäässä oleva metsä. Kun oli kuljettu puoli peninkulmaa, arvatenkin Grünhofin ja Kesselhofin välimaastossa, nähtiin puolalaisten miehittäneen ylätasangolla olevat varustuksensa ja sen alapuolella olevalla viljellyllä alangolla muutamien ratsumiesten harjoittelevan. Taistelukosketusta ei vielä syntynyt. Saadakseen selville, voitaisiinko alangolla olevan metsän kautta edetä suoraan Meween tai voitaisiinko sieltä tunkeutua ylätasangolle. Tavoitteen saavuttamiseksi kuningas päätti jatkaa tiedustelua pienemmän osaston kanssa pääjoukon jäädessä reserviksi Kesselhofin tienoille. Hän siis lähetti edellä 500 musketööriä ja 100 rakuunaa, joiden päällikkönä tiedetään olleen sotamarsalkan ts. Herman Wrangelin, ja seurasi itse perässä 300 ratsumiehen etunenässä. Edetessään metsään tiedusteluosasto joutui etääntymään vallista, jolloin sen oikea sivusta tuli suojattomaksi. Salviuksen kertomuksen mukaan kuningas aavisti, että puolalaiset käyttäisivät tätä seikkaa hyväkseen, ja sen varalta hän lähetti eversti Muschampin 200 musketöörin kanssa sivustasuojaksi estämään puolalaisten pääsyn vallin ylitse metsään. Eversti Muschamp etenikin vallin suojassa ylätasangon juurelle saakka ja sinne päästyään esti puolalaisia pääsemästä alangolle johtavaa päätietä. Mahdollisesti tätä ennen oli sitä myöten ja taistelun kestäessä eteläisintä notkoa pitkin laskeutunut alangolle metsään jokin määrä puolalaista jalkaväkeä sekä viisi kasakka- ja husaarikomppaniaa. Nämä peräytyivät jouduttuaan kosketukseen Wrangelin johtaman osaston kanssa. Peräytyminen oli kuitenkin vain sotajuoni, puolalainen ratsuväki tekikin äkkiä vastaiskun ja löi Wrangelin osaston hajalle. Se olisi joutunut tuhotuksi, ellei kuningas itse olisi ratsuväkiosastonsa etunenässä hyökännyt avuksi ja pakottanut puolalaiset peräytymään, jolloin jalkaväki pääsi uudestaan järjestäytymään ja sai uutta taisteluintoa. Puolalaiset peräytyivät ylätasangolle saakka, ja alangon metsä jäi kuninkaan johtaman etujoukon miehittämäksi.
Warmhofin taistelu 12.09.1626. (Kuva Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632 Band 1I Polska Krigen Skiss 6: Striden vid Warmhof -den 12 september 1626)
Tällöin katkesi kosketus puolalaisiin, ja kuningas olisi voinut palata takaisin ensin reservinsä ja sitten pääjoukon luo. Mutta oli edelleen selvittämättä voisiko Veikselin rantaa pitkin vallin suojassa edetä kaupunkiin asti. Tällöin kuitenkin olisi etäisyys reserviin kasvanut liian suureksi, joten kuningas kutsui reservinsä kenttätykkeineen luokseen alangon metsään. Tätä puolalaiset saattoivat seurata ylätasangolta, ja he tekivätkin vastaliikkeen, joka osoittaa, että Sigismundin leirissä ei suinkaan oltu vailla yhtenäistä ja taktillisesti taitavaa johtoa. Samalla kun Kustaa II Adolf oli kaikkine käytettävissä olevine joukkoineen ehtinyt alangon metsään, hyökkäsi hänen sivustaansa "toista tietä", siis oikeastaan Warmhofin pohjoispuolella olevia notkoja myöten, suurin osa puolalaista jalkaväkeä sekä arviolta 20 husaari- ja kasakkakomppaniaa. Tilanne oli sellainen, että voidaan olettaa puolalaisten tarkoituksena olleen saartaa Kustaa II Adolfin joukot ja sitten hyökkäämällä tuhota ruotsalaiset joukot. Puolalaisten vastatoimet ei kuitenkaan tullut yllätyksenä eivätkä he saaneet vedetyksi pussin suuta kiinni, sillä kuningas ehti suorittaa järjestelynsä sen torjumiseksi. Eversti von Muschampin osasto oli edelleenkin puolustamassa vallin eteläpäätä ylätasangon juurella ja suojaamassa sivustahyökkäykseltä. Tykit asetettiin asemiin todennäköisesti siten, että ne saattoivat sivustatulella pyyhkiä vallin etureunaa. Jalkaväen sijoittumisesta ei ole tietoa, mutta on varmaa, että Kustaa II Adolf piti joukkonsa kasassa eikä hajottanut sitä puolustamaan tulellaan vallia. Ratsuväen pääosan hän sijoitti taistelurintamansa taakse ja sen etupuolelle kolme ratsukomppaniaa iskujoukoksi.
Sitä tarvittiinkin pian, sillä jostakin vallin matalasta kohdasta oli neljä husaarikomppaniaa päässyt yli ja jo "asettanut keihäänsä hyökkäykseen", kun tuo iskujoukko lähti suljetussa järjestyksessä vastahyökkäykseen. Silloin husaarit tekivät täyskäännöksen ja peräytyivät vallin yli takaisin viljelysaukealle.
Tämän jälkeen taistelukosketus puolalaisten kanssa katkesi, jolloin Kustaa II Adolf päätti vetäytyä takaisin pääjoukkonsa luokse. Jälkijoukoksi suojaamaan peräytymistä kuningas määräsi Herman Wrangelin johtamat neljä komppaniaa jalkaväkeä sekä kaksi tykkiä. Kun jälkijoukko oli asettunut vallille ja aloittanut kiivaan tulituksen täytyi puolalaisten jalkaväenkin peräytyä ylätasangolle tappioita kärsittyään. Tämän jälkeen tiedusteluosasto pääsi palaamaan leiriin vaikeuksitta.
|
Joukko |
Tappiot - Haavoittuneet |
Muuta |
|
| Upseerit | Muut | ||
| Kaartin skvadroona | 2 | 1: Mukana laskelmassa ei ole kvartemästare
Anders Watz 2: Mukana luutnantti Volmar Yxkull 3: Gottfrid Falkenbergin komppaniasta 4: Haavoittunut upseeri oli komppanianpäällikö Hans Kyle Bengt Baggen rykmentistä |
|
| Tomas Muschampin rykmentti | 3 | 32 | |
| Johan Banérin rykmentti | 131 | ||
| Nils Ribbingin rykmentti | 62 | ||
| Alexander von Essenin rykmentti | 43 | ||
| Bengt Baggen rykmentti | 14 | 42 | |
| Yhteensä | 4 | 99 | |
Taulukko: Tiedusteluretken tappiot lisäksi kaatuneina Axel Oxenstiernan mukaan yksi upseeri sekä 20 miestä.
Tiedusteluretken tulokset olivat monessa suhteessa positiivisia. Jos asetutaan Kustaa II Adolfin asemaan, voidaan otaksua hänen todennee, ettei rantatietä voitaisi Meween edetä ja että vallin suojassa voitiin turvallisesti edetä alangon metsään ja ylätasangon juurelle asti, että jalkaväki saattoi kiivetä ylätasangolle jyrkännettäkin eikä vain notkoja pitkin, että puolalaisten johto ei kyennyt pitämään joukkoja käsissään, kun sen sijaan ruotsalaisten joukkoihin ja niiden iskukelpoisuuteen voitiin luottaa, ja että puolalaiset olivat tulitaistelussa jotensakin avuttomia.
Seuraavana päivänä Kustaa II Adolf teki tiedusteluretken veneellä Veikseliä pitkin tutkiakseen voitaisiinko joessa olevia saaria käyttää hyökkäyksessä sekä saadakseen yleiskuvan Mewen lähialueista, jonne ei tiedusteluosaston kanssa päästy. Vihdoin 14.9. saapui leiriin kreivi von Thurn kolmen rykmenttinsä kanssa ja luultavasti samoihin aikoihin Ruthwenin komentama ruotsalainen rykmentti. Tänä aikana ja tästä eteenpäin varustettiin Falkenau vankaksi tukikohdaksi. Veikselin yli rakennettiin silta ja sen länsipää varustettiin linnoittein perääntymistien varmistamiseksi.
Samanaikaisesti saivat myös puolalaiset vahvistuksia. Sigismundin leiriin saapui 13.9. neljä Väinäjoen rintamalta käskettyä ratsukomppaniaa, joita oli jo odotettu sekä 16.-17.9.yhteensä seitsemän komppaniaa ratsuväkeä ja neljä komppaniaa jalkaväkeä. Samoihin aikoihin Sigismund sai tiedon Koniecpolskin saapumisesta. Kumpikin osapuoli sai tiedon toistensa vahvistuksista.
Kumpikin osapuoli pyrki aktiivisesti tiedustelemaan toisensa asemia ja suunnitelmia, jolloin ratsuväkiyksiköt suorittivat joitakin kahakoita. Tästä on todisteina muun muassa "rullissa" oleva merkintä neljän Anrepin komppanian miehen kaatumisesta Dirschaun luona 17.9.1626.
Miehitettyään lujasti sillanpääasemansa Kustaa II Adolf aloitti 19.9., Mikkelin päivänä, varsinaisen hyökkäysliikkeen puolalaisten asemia vastaan. Nyt hänellä oli mukanaan yli 10000 miestä jalkaväkeä ja noin 1200 ratsumiestä. Eteneminen tapahtui vallin suojassa, ja uutta leiriä ryhdyttiin varustamaan 2500 askeleen päähän ylätasangosta. Leiri rakennettiin puolustusta silmälläpitäen. Koska tiedusteluretken aikana oli todettu myös ratsuväen kykenevän ylittämään vallin, jyrkennettiin sen länsipuoleinen sivu ja leirin kumpaankin päähän Veikselin ja vallin väliin kaivettiin vallihaudat ja rakennettiin vallit, jotta leiri olisi olisi joka suunnalta turvattu vihollishyökkäyksiltä ja kuninkaalla olisi varma tukikohta oman hyökkäyssuunnitelmansa toteuttamiseksi. Kustaa II Adolf harkitsi, että sinä päivänä ei ehdittäisi tehdä muuta kuin varustaa uusi leiri puolustuskuntoon. Koska tietenkään ei ollut tarkoitus päästää puolalaisia esteettömästi etenemään rakenteilla olevan leirin ääreen, oli syytä järjestää lujat etuvartiot puolalaisten tärkeimmille etenemissuunnille. Sitä varten kuningas lähetti kreivi von Thurnin 400 saksalaisen musketöörin kanssa miehittämään leiristä ylätasangon juurelle saakka ulottuvan vallin ja eversti Muschampin 300 rykmenttinsä miehen kanssa puolustamaan Grünhofin kartanoa.
Vasta näiden tapahtumien jälkeen ryhdyttiin puolalaisten leirissä toimeen. Puolalaiset asettivat tykkinsä asemiin ylätasangon reunalle tulittamaan ruotsalaisten leiriä, mutta ammukset joko lensivät sen yli tai osuivat sitä suojaavaan valliin. Samaan aikaan laskeutuivat ylätasangolta puolalaisten hyökkäysrivistöt alangolle työntääkseen takaisin von Thurnin ja Muschampsin eteentyönnetyt varmistusosastot ja tunkeutuakseen sen jälkeen Kustaa II Adolfin leiriin. Tästä hyökkäyksestä, johon puolalaisten kaikki jalkaväki sekä suuri osa ratsuväestä otti osaa, eri lähteet (Kustaa II Adolfin henkilääkäri Salvius sekä Wolf von der Ölschnitz) antavat erilaisen kuvan. Tässä esitän jälkimmäisen.
Puolalaisten jalkaväki hyökkäsi vallin yli, jolloin syntyi aluksi kiivas tulitaistelu. Sen aikana oli puolalaisille aiheuttanut erittäin suurta vahinkoa musketööriosasto, jonka Kustaa II Adolf oli sijoittanut Veikselissä olevalle saarelle. Veneellä suoritetulla tiedustelumatkallaan pitkin Veikseliä Kustaa II Adolf nähtävästi oli huomannut vallin heikoimman kohdan olevan vähän Kesselhofin pohjoispuolella ja pelkäsi puolalaisten juuri siinä koettavan katkaista hänen etenemisensä alangon metsään. Kun sillä kohdalla Veikselissä oli kaksi saarta, oli hän nähtävästi niihin sijoittanut musketöörejä, jotka veneettömiltä puolalaisilta kyllä olivat täysin turvattuja, mutta sen sijaan saattoivat ampua näitä heti vallin ylittämisen jälkeen. Kun puolalaisten jalkaväen oli pakko vetäytyä takaisin vallilta, teki ratsuväki hyökkäyksen, todennäköisesti jotakin toista vallin kohtaa vastaan. Tähän hyökkäykseen otti osaa kaksi Baltiasta äsken tullutta husaarikomppaniaa ja muutamia kasakkakomppanioita. Ne eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi mitään muuta kuin, että vallin etupuolelle asettuneet ruotsalaiset peräytyivät sen taakse. Kun ratsuväki ei kyennyt ylittämään vallia, oli senkin peräydyttävä omalle puolelleen, jottei se joutuisi tykki- ja muskettitulen tuhoamaksi. Lopuksi puolalainen ratsuväki teki hyökkäyksen Grünhofin kylää vastaan sytyttääkseen sen tuleen, mutta hyvin suunnattu tykkituli pakotti sen luopumaan tästäkin yrityksestä. Seitsemän tuntia kestänyt taistelu oli puolalaisten kannalta katsoen tulokseton. Heidän tappionsa lienevät olleen melkoiset.
Seuraavana päivänä puolalaiset pysyivät ylätasangollaan, eikä leirien välillä ollut taistelukosketusta. Kumpikin osapuoli käytti tämän väliajan asemien lujittamiseen. Kustaa II Adolf rakennutti viisi kenttävarustusta pitääkseen vallin ja alangon hallussaan sekä tien ylätasangolle avoimena. Siitä päätellen osa varustuksista oli vanhan vallin lähellä, osa taas avoimella tasangolla. Puolalaisetkin huomasivat tarvitsevansa kenttävarustuksia, mutta sotilaat eivät niitä ryhtyneet lapioimaan, vaan töihin hankittiin muutamia satoja talonpoikia. Näiden avulla saatiin rakennetuksi ylätasangolle tykistöasemiksi ja puolustustukikohdiksi kaksi kenttävarustusta Warmhofista alangolle johtavan päätien kummallekin puolelle. Pohjoispuoleiseen sijoitettiin kolme suurta ja etelänpuoleiseen kolme pienempää tykkiä. Koska ne oli otettava pois Meweä piirittävästä tykistöstä, piiritettyjen asema keveni samalla vastaavasti.
Kun varustelutyö oli saatu loppuun, piti Kustaa II Adolf lähimpien päälliköidensä kanssa sotaneuvottelun, jossa laadittiin lopullinen suunnitelma puolalaisten työntämiseksi pois asemistaan ylätasangolta ja tien raivaamiseksi Meween. Neuvottelun kulkua ei tunneta, mutta sen tulos ja siihen johtaneet syyt tunnetaan. Käsitettiin, että leiri oli asemansa ja varustustensa puolesta täysin turvattu puolalaisten hyökkäyksiltä ja että nämä eivät enää voisi edes laskeutua alangolle, mutta itse voitaisiin ylätasangon juurelle päästä ilman mitään vaaraa. Hyökkäyksen painopiste päätettiin siis keskittää samaan kohtaan, jota 12.9. oli tiedustelu. Tälläkin kertaa hyökkäys päätettiin tehdä suhteellisen pienin voimin, arvatenkin sillä perusteella, että ylätasangon rinnettä ylös ei suuria joukkoja voitaisi panna hyökkäämään niiden joutumatta sekaisin, ja että olisi parasta pitää leiriin Wrangelin johdolla jäävä reservi suurena, jotta mahdollisesta vastoinkäymisestä ei voisi kehittyä ainakaan ratkaisevaa tappiota.
Suunnitelman mukainen hyökkäys aloitettiin varhain aamulla 21.9.1626. Hyökkäysjoukoksi Kustaa II Adolf määräsi noin kolmannen osan joukoistaan. Sen ensimmäisenä portaana oli 1500 eri rykmenteistä valittua musketööriä, joukossa myös suomalaisia. Toisena portaana ja samalla reservinä oli 1 1/2 rykmenttiä eli kolme skvadroonaa jalkaväkeä ja muutamia ratsukomppanioita. Reservinsä kuningas sijoitti ylätasangon juurelle metsään, jossa se oli suojassa puolalaisten tulelta ja saattoi siinä tapauksessa lyödä puolalaiset takaisin, mikäli omien musketöörien olisi pakko peräytyä. Kuningas itse oli ensimmäisen hyökkäysportaan mukana ryhmittäen sen siten, että von Thurn johti oikealla siivellä 600 saksalaista ja Muschamp vasemmalla siivellä 500 ruotsalaista (ja suomalaista) musketööriä sekä oikean sivustan suojana ja tilanteen niin mahdollistaessa myös lähimpänä reservinä vallin luona 400 musketööriä. Hyökkäysosastot saivat käskyn asettua ylätasangon juurelle, jossa ne olivat suojassa puolalaisten tulelta, mutta kiellon ryhtyä etenemään ennen varsinaista käskyä.
Von Thurnin ja Muschampin osastojen välitse johti ylätasangolle niin kapea polku, että sitä töin tuskin voitiin ratsastaa. Näin ollen ei hyökkäystä suunnattu tasangolle johtavaa päätietä pitkin, koska puolalaiset olivat sen vahvasti linnoittaneet. Sen eteläpuolella olevaa notkoa myöten saatettiin nousta ylätasangolle kenttävarustusten sivuitse ja antaa niille sivustaisku.
Warmhofin taistelu 21.09.1626. (Kuva Generalstaben: Sveriges Krig 1611 - 1632 Band 1I Polska Krigen Skiss 7: Striden vid Warmhof - den 21 september 1626)
Muschamp sai ensimmäisenä käskyn lähteä ratsastaen ja muutamien musketöörien seuraamana tiedustelemaan mainittua polkua pitkin, "mitä vihollinen teki ylätasangolla ja miten se parhaiten voitaisiin pakottaa peräytymään". Muschamp pääsikin esteettömästi ylätasangolle ja jonkin matkaa sielläkin etenemään, kunnes vihdoin hänen kimppuunsa hyökkäsi saksalainen ratsukomppania, joka ajoi hänet takaisin surmaten kolme ja vangiten yhden hänen musketööreistään. Tiedusteluretki oli siis osoittanut, että tämän polun kohdalla ei ollut puolalaisten varustuksia. Von Thurn ja Muschamp saivat nyt käskyn hyökätä ylätasangolle polkua ja rinnettä pitkin, jossa pensaat helpottivat ja suojasivat kiipeämistä. Molemmat osastot pääsivät ylätasangolle. Tilanne oli sellainen, että puolalaiset äkkiä näkivät rintaman syntyvän taholle, jota he eivät olleet ottaneet huomioon, ja rakennettujen varustustensa olevan hyödyttömiä. Sen vuoksi puolalaisen jalkaväen oli lähdettävä varustuksistaan ja ampumahaudoistaan ja ratsuväen leiristään torjumaan hyökkääjiä. Ensin koetettiin hyökkääjien vasen siipi syöstä jyrkänteeltä alas. Tämä kuitenkin käytti hyväkseen jyrkänteen antamaa suojaa, eikä puolalainen ratsuväki kyennyt tekemään mitään. Lisäksi jyrkänteen reunassa oli notkoja, jotka rajoittivat ratsuväen liikuntamahdollisuuksia. Nähtävästi yhtä tuloksettomaksi jäi puolalaisten tykkitulikin. Kun tätä taistelua, jossa puolalaiset eivät päässeet vastustajiinsa käsiksi, mutta nämä tekivät muskettitulellaan pahaa jälkeä, oli kestänyt kaksi tuntia, puolalaiset rynnäköivät von Thurnin osastoa vastaan. Siellä oli kuitenkin tulos aivan sama, kun musketöörit suojautuivat jyrkänteen reunan taakse ja jatkoivat muskettitulta. Kustaa II Adolf lähetti suurimman paineen aikana von Thurnin avuksi 200 musketööriä.
Tällaista asemasotaa käymään oli puolalainen ratsuväki aivan avuton, ja se joutui sekasortoon, kun takaa päin hyökkäsi yhä uusia ratsuväkiosastoja. Ylätasangon reuna oli täynnä puolalaisten hevosten raatoja. Samaan aikaan Muschampin osasto tuli von Thurnin avuksi ja avasi tulen puolalaisten sivustasta. Kolme husaarikomppaniaa menetti kornettien kaatumisen vuoksi lippunsa ja lähti pakoon. Se oli alkuna yleiselle vetäytymiselle. Lisäksi puolalaiselta jalkaväeltä alkoivat ampumatarpeet olla lopussa. Sitä vastoin ruotsalaisten kerrotaan ampuneen ainoastaan komennoista - siis yhteislaukauksia, jolloin ampumatarpeiden kulutusta oli voitu rajoittaa tehon kärsimättä.
Puolalaisten peräytyminen, johon Sigismund antoi käskyn noin kello 1700, tapahtui hyvässä järjestyksessä: varustukset tyhjennettiin, Mewen esikaupunki poltettiin ja tykit kuljetettiin pois. Viimeistään tällöin Kustaa II Adolf lähetti lisäjoukkoja tasangolle ellei jo aiemmin ja saapui sinne itsekin. Mitään varsinaista takaa-ajoa ei kuitenkaan järjestetty.
Kaupunkia piirittäneiden puolalaisten poistuminen etelään kohti Pelpliniä.
Marssittuaan Meween Kustaa II Adolf palkitsi sen urhoollista varuskuntaa ja vapautti sen vartiotehtävästään. Nyt hän uskoi tämän etäisimmän tukikohdan puolustamisen Arvid Hornille ja antoi hänelle käytettävikseen kolme oman rykmenttinsä komppaniaa. Varuskunnan suhteellinen vahvuus ja everstin määrääminen sen päälliköksi osoittaa, että kuningas edelleenkin piti Meweä tukialueensa tärkeänä kulmakivenä siitä huolimatta, että kokemus oli osoittanut sen olevan liian etäällä toisista tukikohdista ja sen vuoksi voivan jäädä yksinään puolustautumaan.
Lähdeluettelo:
Sivua päivitetty 12.03.2008