Pohjan Prikaati  | Perinnejoukot | Pohjan Prikaatin Kilta | Linkit

Napue 19.02.1714

Taistelusuunnitelmat ja -valmistelut

Napuen peltoaukea, jonka luoteisreunaan Armfelt ryhmitti joukkonsa asemiin, sijaitsee noin viisi kilometriä Isonkyrön kirkolta kaakkoon. Aukean pituus luoteis-kaakkoissuunnassa oli noin 1800 metriä ja sen läpimitta leveimmältä kohdaltaan koillis-luoteissuunnassa noin 1700 metriä. Kummassakin päässä aukea kapeni noin 500-700 metrin levyisiksi aukoiksi, ja sen keskellä virtasi noin 100 metriä leveä, vahvassa jäässä oleva Kyrönjoki. Aukean keskellä oli kaksi taloryhmää, joen lounaispuolella, maastokohoutumalla, Napuen kylä, ja koillispuolella, pienellä kukkulalla, Turppalan talot. Joen kumpaakin rantaa kulki tie Vaasaan, koillisrantaa kulkeva ja huonompi Ylistarosta, lounaisrantaa kulkeva ja parempi Ilmajoelta.

Lukuun ottamatta Turppalan kukkulaa, Napuen kylää ja verraten syvää jokiuomaa oli Napuen aukea aivan tasaista peltoa, jota jossakin määrin ehkä lineaaritaktikon silmin maastoa arvosteleva ylipäällikkö sanoi "erinomaiseksi kentäksi". Sitä ympäröi metsäinen kukkulamaasto, jonka vaikeakulkuisuutta syvä lumi huomattavasti lisäsi. Aukealta sen sijaan oli lumi osittain jo sulanut.

Taistelumaaston valintaa eivät kuitenkaan määränneet lineaaritaktilliset, vaan todellisuuteen pohjautuvat näkökohdat. Suomen armeija ei voinut suuremmalla liikkuvaisuudellaan tasoittaa lukumääräistä heikommuuttaan. Hiihtojoukkoja ei Armfeltilla ollut käytettävänään, eikä taasen ratsuväki kurjine hevosineen aukeaa ympäröivässä vaikeassa maastossa kyennyt liikkumaan jalkaväkeä sanottavasti nopeammin.Pelkkää puolustusta metsämaastossa taasen ei voitu ajatella; vihollinen saattoi kiertää jokaisen aseman, ja Armfelt oli myös ottanut oppia Pälkäneen taistelusta.

Aukean suuruus salli Armfeltin vapaasti käyttää voimiaan, kun sen sijaan Galitzinin voimille oli kenttä liian ahdas varsinkin sen jälkeen kun Armfelt oli antanut varustaa ja miehittää Napuen kylän, josta tulella täydellisesti voitiin hallita aukean kaakkoispäästä johtavaa aukkoa. Ryhmityksensä oikean sivustan Armfelt nojasi Napuen kylästä luoteeseen olevaan metsäkielekkeeseen vasemman siiven ulottuessa Perttilän talon koillispuolella olevaan metsänreunaan.

Ylipäällikön välittömässä komennossa oleva jalkaväki, noin 3000 miestä, oli ryhmitetty 4 rivin syvyiseen linjaan kyynärpäätuntumalle ja jonkin askelen suuruisin pataljoonavälein. Joukko-osastojen järjestys oikealta lukien oli seuraava:

1. Turun Rykmentti (2 pataljoonaa 24+34+470 = 528 )

2. Hämeen Rykmentti (1 pataljoona 25+15+280=320)

3. Savon Rykmentti (2 pataljoonaa 21+37+600=658)

4. Pohjanmaan Rykmentti (2 pataljoonaa 20+34+721=775)

5. Wattrangin pataljoona (11+15+236=262)

6. Uudenmaan Rykmentti (1 pataljoona 25+40+316=381)

7. Viipurin Rykmentti (1 pataljoona 8+17+123=148)

8. Porin Rykmentti (2 pataljoonaa 21+34+397=452)

Taistelua varten oli jalkaväki jaettu kolmeen taisteluryhmään, oikeaan siipeen, keskustaan ja vasempaan siipeen. Oikeaan siipeen, jota komensi Turun Rykmentin komentaja eversti Yxkull, kuuluivat Turun, Hämeen ja Savon rykmentit. Hämeen Rykmentin komentajan eversti Maidelin johtamaan keskustaan kuuluivat Pohjanmaan Rykmentti sekä Wattrangin pataljoona ja Porin Rykmentin komentaja eversti von Essenin johti vasenta siipeä.

Noin 1500 miehen vahvuinen ratsuväki oli jaettu tasan kummallekin siivelle. Kenraalimajuri de la Barren komentama oikea ratsuväkisiipi käsitti oikealta lukien seuraavat joukko-osastot: puolet Karjalan värvättyä rakuunarykmenttiä,  Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsuväkirykmentti, puolet Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmenttiä. Majurien Bleckin ja Freidenfeltin komentamaan vasempaan ratsuväkisiipeen kuului vasemmalta lukien toinen puoli rakuunoita, Savonlinnan ja Viipurin läänin ratsuväkirykmentti sekä puolet Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmenttiä. Ratsuväki oli ryhmitetty 3 rivin syvyyteen sekä jaettu 22 eskadroonaan, joitten vahvuus vaihteli 50-80 mieheen. Oikea siipi käsitti 12 eskadroonaa, vasen 10.

Majuri Clöverschiöldin komentamasta tykistöstä oli yksi haupitsi ja seitsemän rykmentinkanuunaa sijoitettu parittain jalkaväkirintaman eteen.

Armfelt  oli 15.2. lähettänyt viisikkäille ja lähipitäjien nostoväelle käskyn saapua paikalle, ja miehet olivatkin empimättä käskyä noudattaneet. 19.2. mennessä olivat ehtineet perille Ison- ja Vähänkyrön, Laihian, Mustasaaren, Vöyrin, Maalahden ja Vaasan miehet, yhteensä 1086 miestä. Ainoastaan alle puolella oli kiväärit pääosan ollessa  aseistettu keihäin. Nostoväestä erotettiin sivustasuojaksi oikean siiven ulkopuolelle 200 miestä ja vasemman siiven ulkopuolelle 250 miestä. 256 miestä muodosti 4:ään 50-80 miehen suuruiseen osastoon jaettuna heikon toisen jalkaväkitreffenin, 80 miestä komennettiin  tykistön käyttöön, 200 jäi vartioimaan lähemmäksi Isonkyrön kirkkoa jäänyttä kuormastoa ja 100 sijoitettiin Napuen kylään.

Vaikeuttaakseen venäläisten levittäytymistä aukealle ja voidakseen mahdollisimman aikaisin häiritä niitä tulella, oli Armfelt, antanut miehittää etumaastoa hallitsevalla pienellä maastonkohoutumalla sijaitsevan Napuen kylän, johon kuului 6 taloa. Mainittujen 100 nostoväkimiehen lisäksi sijoitettiin kylään 200 miestä vakinaista väkeä ja 2 rykmentinkanuunaa. Näitten voimien komentajaksi määrättiin Uudenmaan Rykmentin everstiluutnantti Taube, joka muutaman revityn talon hirsistä  kylän etelä-, kaakkois- ja itäreunaan rakennutti rintavarustukset. Kylän tasalle, jäälle, sijoitettiin ratsuväkietuvartio.

Venäläisten taisteluvahvuus oli jalkaväessä 279 upseeria, 279 aliupseeria ja 5588 miestä, ratsuväessä 205 upseeria, 205 aliupseeria ja 4307 miestä sekä tykkejä 10 miehistöineen. Kaikkiaan siis 10863 miestä eli noin kaksinkertainen miesylivoima Suomen armeijaan verrattuna.

Tiedusteltuaan itse Napuen aukeaa ja suomalaisten ryhmitystä oli hän ilmeisesti oivaltanut Armfeltin ajatuksen. Hän oivalsi myös, että rintamahyökkäys suoraan aukeitten poikki tuskin voisi onnistua, vaikkakaan suomalaiset eivät hyökkäisi, vaan paikallaan pysyen turvautuisivat pelkkään tuleen. Pääisku oli tämän takia suunnattava Napuen aukean koillisreunasta suomalaisten vasempaan sivustaan.

Taistelun kulku

Eteneminen kosketukseen

19.2. aamulla lähti Galitzin liikkeelle Pelmaan kylästä. Hän marssi kaikkine voimineen jäätä myöten Kuivilan tienoille, jossa hän jakoi voimansa. Ratsuväen pääosan (4 rakuunarykmenttiä ja 1 eskadroona) tuli kenraali Tshekinin komennossa jatkaa marssia jäätä myöden Napuen tasalle, jonne sen toistaiseksi tuli jäädä odottamaan. Galitzinin välittömässä komennossa olevan päävoiman taasen tuli idästä päin saarrostaa suomalaisten vasen sivusta. Päävoimaan kuului koko jalkaväki, josta oli muodostettu 8 noin 800-miehistä pataljoonaa, 3 rakuunarykmenttiä ja 1 eskadroona sekä kasakat. Päästäkseen suomalaisten huomaamatta hyökkäysvalmiusasemaansa Galitzin jatkoi Kuivilasta etenemistään metsän suojassa. Voimat jaettiin siis kahteen rivistöön, joista vasen jatkoi suoraan luoteeseen ja oikea suomalaisen petturin Matti Paavalinpoika Turin opastamana eteni jäässä olevaa Jaurin nevaa suuressa, koilliseen ulottuvassa kaaressa.

Tshekin pysähtyi saavuttuaan noin kilometrin päähän Napuen kylästä jääden saamansa tehtävän mukaisesti toistaiseksi odottamaan. Hänen tehtävänsä ei suinkaan ollut vain perääntymistien ja taakse jätetyn kuormaston suojaaminen. Hänen tuli luonnollisestikin aluksi harhauttaa vihollinen päävoiman yllättävän sivustahyökkäyksen tehostamiseksi. Epäilemättä Galitzin aikoi taistelun myöhemmässä vaiheessa, Armfeltin voimien pääosan tultua sidotuksi, käyttää 1800 miehen vahvuisen ratsuväen hyökkäykseen Armfeltin oikeaan sivustaan ja selustaan täydentääkseen siten suomalaisten tappion täydelliseksi tuhoksi.

Vasta puolenpäivän aikaan saapui Galitzin vaikean marssin jälkeen Napuen aukean koillis- ja itäreunaan ryhmittäen viipymättä voimansa hyökkäystä varten. Jalkaväki ryhmitettiin kahteen treffeniin, joista vain ensimmäinen (5 pataljoonaa) oli yhtenäinen, toisen treffenin (3 pataljoonaa) seisoivat suuremmin pataljoonavälein. Ratsuväki ryhmitettiin jalkaväen taakse, koska vaikea maasto teki sen käytön jalkaväen sivustojen ulkopuolella toistaiseksi mahdottomaksi.

Galitzinin pyrkimys päästä yllättäen käsiksi suomalaisten vasempaan sivustaan ei onnistunut, sillä Armfelt oli ajoissa saanut tiedon uhkaavasta vaarasta ja ryhmittänyt voimansa uudelleen ollen valmis käymään rintamahyökkäykseen, ennen kuin Galitzin vaikeassa maastossa oli ehtinyt saada oman hyökkäysvalmiusryhmityksensä täysin valmiiksi. Venäläisten vasen siipi nojasi Turppalan kukkulan koillisreunaan, ja oikea siipi ulottui noin 200 askelen päähän suomalaisten vasemmasta sivustasta koilliseen. Ryhmitys kokonaisuudessaan muodosti itään suuntautuvan kaaren seuraten pääasiassa metsänreunaa.

Taistelun ensimmäinen vaihe

Taistelun toinen vaihe

Seuraukset

Vaikkakaan Galitzinin ei ollut onnistunut täydellisesti tuhota Suomen armeijaa, oli hän kuitenkin käytännöllisesti katsottuna saanut suoritetuksi tsaarin antaman tehtävän. Suomalaisille oli annettu isku, josta he eivät moneen kuukauteen voineet toipua, ja maan eteläosa oli täten turvattu. Lisäksi piti Pohjanmaalla hävittää maata peninkulman leveydeltä, ja siten lisätä varmuutta. Sellaisin aikomuksin Galitzin jatkoikin marssia Isostakyröstä pohjoiseen annettuaan surmata paikkakunnan kaikki miespuoliset asukkaat.

23.2. saapui Galitzin päävoimineen Vaasaan, jonne jalkaväki jäi ratsuväen jatkaessa matkaa pohjoiseen. Täysin johdonmukaisesti ei Galitzin kuitenkaan käynyt hävityssuunnitelmaa toteuttamaan, ja lisäksi pakotti tavallista aikaisemmin lähestyvä kelirikko hänet ennen aikojaan palaamaan päävoimineen Etelä-Suomeen, josta toiminta länteen päin keväällä piti aloittaa.

Tappioluettelo

Jalkaväki

Lähdeluettelo:

1. Hannula, J O: Napuen taistelu
2. Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota Iso viha ja Suomalaiset, 2001
3. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 - 1983
4. Sutela, T ja Mikkola, A: Kunnia Velvollisuus Tahto, Porin Prikaatin historia 1626-1985
5. Laitakari, Eino: Porilaisten kultainen kirja I. osa: Kuninkaallinen Porin Rykmentti 1626 - 1810

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi